//Mä niin nautin otsikoiden keksimisestä xD Nimetään ehkä uudelleen ja peliseuraksi odotetaan Carla Nowakia. Onko sulla ideaa ajankohtaan?

Suuntasin verkkaisin askelin Serpentardin tuvasta kohti kirjastoa. Alun perin olin ajatellut lukevani oleskeluhuoneessa, mutta taas vaihteeksi tila oli niin täynnä tupalaisia, ettei siellä olisi saanut luettua rauhassa sitten ollenkaan. Olin nopeasti heittänyt koulukirjat sängylleni ja napannut mukaan muutaman kirjan, joista valitsisin kirjastoon päästyäni itselleni jotain luettavaa. Koulukirjojen lukeminen alkoi jo silloin tällöin tuntua vähän liiankin tylsältä, jonka takia tavallisten romaanien lukeminen kelpasi ajanvietoksi loistavasti. Ajatusten saaminen pois koulunkäynnistä tuli ehdottomasti tarpeeseen aina silloin tällöin.

Kävelin kirjaston isoista lasiovista sisälle. Heilautan kättäni varovasti kirjastonhoitajalle, jolla näyttää olevan kädet täynnä töitä tämän leijuttaessa palautettuja kirjoja oikeille paikoille. Hän oli yleensä erittäin tarkka kirjaston hiljaisuussäännöstä, jonka takia en jäänyt häntä sen enempää häiritsemään vaan suuntasin askeleeni halki korkeiden puisten kirjahyllyjen. Kirjastossa oli monia paikkoja, joissa saattoi kirjoja lukea sekä tehdä läksyjä, mutta itse pidin eniten niistä syrjäisimmistä, joissa saa olla rauhassa eikä tarvitse olla sen enempää tekemisissä muiden oppilaiden kanssa.

Kirjasto oli iso paikka ja siellä oli niin lukemattomasti kirjoja, ettei edes itse kirjastonhoitajakaan todennäköisesti tiedä niiden todellista lukumäärää. Aivan kirjaston oikeassa laidassa oli pieni niin sanottu nurkkaus, jossa oli kaksi isoa tummanpunaista samettisohvaa sekä niiden välissä tummanruskea mahonkinen sohvapöytä, jossa oli pieni valaisin, jonka sai halutessaan laittaa katkaisijasta päälle. Tämä oli sellainen paikka, jonne harvat oppilaat tulivat. Minun lisäksi tällä alueella kävi välillä muutamia oppilaita, jotka asettuivat yleensä sohvalle uppoutuen oman kirjansa pariin. Tänään oli kuitenkin harvinaisen hiljainen päivä enkä toistaiseksi ollut nähnyt ristin sielua tällä alueella.

Laskin laukkuni pöydän viereen lattialle ja kaivoin sieltä esiin mukaan ottamani teokset. Kasasin ne epämääräiseen pinoon valaisimen viereen. Napsautin valaisimen johdossa olevaa katkaisinta. Valaisimen lamppu syttyi pienen rätinän saattelemana ja toi tilaan lämpimän oranssihtavaa valoa. Istuin toiselle sohvista. Olin vaihtanut tuvassa käydessäni myös vaatteet. Vihasin nimittäin koulun kaapuja, koska mielestäni ne olivat harvinaisen epämukavia ja painavia. Nyt minulla olikin päälläni mustat gollegehousut sekä tummanvihreä neulepaita hopeilla yksityiskohdilla. Jalassani oli tapani mukaan vaaleanharmaat villasukat.

Otin kirjapinosta yhden teoksista, jonka kannessa oli kuva ruskeahiuksisesta naisesta takaapäin ja teksti ”Lars Kepler, Kaniininmetsästäjä”. Avasin sen ensimmäiseltä sivulta ja aloitin lukemaan. Uppouduin nopeasti kirjan maailmaan enkä enää kiinnittänyt huomiota siihen, mitä ympärilläni tapahtui. Vedin sohvalla olevan peiton jalkojeni päälle, koska kirjastossa veti aina hieman enkä tykännyt kylmästä, en sitten ollenkaan.

// Aivan ihana otsikko kyllä xD ajankohta voisi olla vaikka tämä päivä, 1.10? Ihan mukavan rauhallinen lauantai(-ilta?)

Olin viimeinkin saanut viimeisteltyä Taikuuden historian läksyt, ja vilkaisin kelloa. Vielä olisi aikaa mennä kirjastoon, ja tehdä se, mitä olin suunnitellut koko viikon: etsiä jotain oikeasti kehittävää ja hyvää luettavaa. Olin onnistunut unohtamaan lukulistani seuraavat kirjat kotiin, ja odottelin pöllöjen pääsevät perille ja takaisin, tuomaan ne minulle. Osaisikohan kirjastonhoitaja auttaa? Pohdin, hölkätessäni portaita alas kohti kirjastoa.

Saavun kirjaston oville, ja leväytän ne dramaattisesti auki. Mitä kadun hetkessä, koska ehdin pelätä niiden iskevän seinään ja menevän rikki. Ilmeisesti niissä on jokin loitsu, joka estää tämän. Onneksi. Silmäilen loputtomia kirjahyllyjä, ja tunnen ihanan tunteen vatsanpohjassani. Kuinka loputtoman paljon kirjoja täällä olikaan! Olisikohan mahdollista lukea ne kaikki kouluvuosien aikana? Kenties, mutta minä olin haaskannut mahdollisuuteni kahden aiemman vuoden aikana. Olin pelännyt niin paljon olevani surkea taikuudessa, etten ollut puhunut juuri kenellekään, enkä tehnyt mitään mistä olisin oikeasti nauttinut. Toisaalta, jos olisin tiennyt voivani lukea nämä kaikki kirjat, se olisi pilannut riskin. Riskin, jonka otat nostaessasi summanmutikassa kirjan hyllystä, tietämättä onko se hyvä kirja vai ei. Tuleeko kirja muuttamaan elämäsi? Tuleeko se vangitsemaan huomiosi ja antamaan aivoillesi sen hamuamaa tietoa, vai onko se puuduttava, aivoton ja tylsä. Kirjastojen suuri, sokea arpapeli.

Havaitsen kävelleeni jo kauas ovista. Huomaan kirjastonhoitajan hetkestä. Katson kirjoja kohta. Haluan ensin laittaa tavarani tiettylle syrjäsohvalle ja varata sen, sillä aikaa kun etsin jotakin.

Nostaessa katseeni kohti pehmeitä sohvia, hidastan merkittävästi vauhtia, melkein pysähtyen. Sohvalla nimittäin on jo joku. En tiedä pojan nimeä, mutta tunnistan hänet oppitunneilta. Hän minun ikäiseni. Poika on mukavan näköisesti sohvalla, peitto jalkojensa päällä, vino kirjapino seuranaan ja tietoisuus täysin kirjassa kiinni. Tekisi mieli ottaa valokuva. Tiedän hyvin, miten ärsyttävää on kun joku keskeyttää lukemisen, joten yritän hiljaisesti lähestyä sohvia. Ei se nyt voisi kauheasti haitata, että paikalla oli joku toinenkin. Asetan laukkuni vapaalle sohvalle, ja vilkaisen poikaa epävarmasti.

Katson hänen lukemansa kirjan kantta. Siinä on ruskeatukkainen nainen, ja teksti "Lars Kepler, Kaniininmetsästäjä". Se oli luultavasti joku klassikko, joka minun pitäisi tietää. Jos kannessa on kuva naisesta, varsinkin jostain erikoisesta kulmasta, se oli luultavasti romantiikkaa. Tai sitten ei, enhän minä voinut tietää. Jokin kirjan kannessa oli kuitenkin kiehtovaa, se ei vaikuttanut kuvastavan intohimoa tai jotain vastaavaa. Kaniininmetsästäjä... olikohan se jokin jännäri? Puhuiko otsikko kuvainnollisesta metsästyksestä? Oletin niin. Siinä tapuksessa kaniininmetsästys kuulosti siltä, että metsästettävä hahmo oli joku hyväsydäminen ja viaton, joka puollustautui mielummin piiloutumalla kuin taistelemalla. Oli turhauttavaa, kun päättelyssä ei ollut mukana minkäänlaisia faktoja.

Silmäilen myös vinoa kirjapinoa. Tämä henkilö vaikutti sellaiselta, joka luki hyvää kirjallisuutta ja oli kokenut siinä. Ehkä hän osaisi kertoa minulle kirjoista enemmän kuin kirjastonhoitaja. Olihan poika myös itseni ikäinen.

Istun hiljaa sohvalle laukkuni viereen ja oion huppariani. Se on Serdaigle-teemainen huppari, jonka olin itse teettänyt. Iso, pehmeä ja rauhoittava. Olin laittanut kiharat hiukseni poninhännälle, mikä oli epätavallista. Kohta etummaiset hiukset karkaisivat siitä, ja näyttäisi siltä että minulla oli ylöspäin kohoavat, kiharat sarvet. Silittelen hiuksiani ja valmistaudun keskusteluun henkisesti.

"Moi." sanon, ja hymyilen kevyesti. "Kirjasi näyttää kiinnostavalta. Mistä se kertoo?"

//Ajankohta sopii hyvin! :D

Olin juuri päässyt kirjassani kohtaan, jossa kuvailtiin tarkasti erästä tapahtunutta raakaa murhaa, kun havahduin takaisin todellisuuteen kuullessani jonkun puhuvan. Katsahdin äänen suuntaan. Katseeni osui tyttöön, jolla oli pitkät kiharat hiukset, sävyltään ruskeat. Hän näytti jotenkin tutulta. Jouduin hetken ponnistelemaan ennen kuin muistin, että tyttö oli tälläkin hetkellä muutamalla samalla tunnilla kanssani. Nimeä en millään muistanut, omistin nimittäin ehkä maailman huonoimman nimimuistin ikinä. Naamani oli suhteellisen peruslukemilla, mutta oletin silmistäni heijastavan kysyvän katseen. Niin silmilläni oli tapana tehdä, jos joku tilanne muuttui yllättäväksi tai, kun en ollut varma, mitä ympärilläni tapahtui.

"Anteeksi en oikein kuullut, mitä kysyit", sanoin pahoittelevaan sävyyn tytölle. Minulta oli mennyt ihan ohi tämän puhe. Sellaisen käsityksen sain, että hän olisi kysynyt jotain, mutta en ollut aivan varma. Parasta oli vain varmistaa asia ennen kuin menen nolaamaan itseni ihan kokonaan. Vaihdoin hieman asentoani, jotta näin tytön kunnolla. Vedin jalkojani lähemmäs rintaa ja asetin kirjanmerkin kirjani väliin. Laskin teoksen polvieni päälle, jotta saatoin nojata käsilläni siihen asettaen leukani käsien päälle. "Olin ehkä hieman liian keskittynyt kirjaani, en kunnolla kiinnittänyt ympäristöön huomiota. Sellaista se on, kun lukee dekkareita. Yleensä nää on mukaansa tempaavia ihan alusta alkaen", lisään vielä.

Hämmentävää tässä tilanteessa oli se, että tyttö oli saapunut ehkä yhteen kirjaston syrjäisimmistä nurkista. Harva tänne tuli minun ja niiden muutaman muun oppilaan lisäksi. Ehkä ymmärtäisin, jos olisin tällä alueella tytön aikaisemminkin nähnyt, mutta oman muistikuvan mukaan en häntä ollut nähnyt kirjastossa kovinkaan usein viime vuosien aikana. Varma en tietenkään voinut olla hänen kirjastokäynneistään, koska yleensä vietin suurimman osan ajastani juuri tässä samaisessa nurkkauksessa tai salaisten kirjojen osaston takana olevassa nojatuolissa.

En muutenkaan ollut kovin sosiaalisella tuulella, enkä muuten ollut ollut koko viikkoon. Toivoin salaa, että tyttö joko lähtisi nopeasti, tai olisi oikeasti mielenkiintoista seuraa. En halunnut kuluttaa aikaani keskustelemalla sellaisten ihmisten kanssa, joiden puheet kyllästyttivät minua enemmän kuin Titanicin katsominen, joka on siis yksi ehkä maailman tylsimmistä jästileffoista ikinä. Ei ehkä kenekään muun mielestä, mutta tämä mielipide kuului sinne minun epäsuosittujen mielipiteitteni listaan.

"Anteeksi en oikein kuullut, mitä kysyit", poika pahoitteli. Tämä sulki kirjansa ja otti paremman asennon, samalla kun itse katsoin häntä hieman hämmentyneenä, punainen lanka hukassa. "Olin ehkä hieman liian keskittynyt kirjaani, en kunnolla kiinnittänyt ympäristöön huomiota", poika sanoi. "Sellaista se on, kun lukee dekkareita. Yleensä nää on mukaansa tempaavia ihan alusta alkaen.", hän lisää vielä.

Ahaa, eli keskeytin pahasti. "Aivan, öh, sori." nauran hermostuneesti. "En halunnut keskeyttää -" tai siis, tietenkin halusin. Olin halunnut hänen keskeyttävän, jotta voisin puhua hänelle, mutta tämä oli kohteliaampaa "-mutta tuo kirjasi vain vaikutti niin kiinnostavalta, että ajattelin kysyä mistä se kertoo." Potkaisen kengät jaloistani ja nostan jalat sohvalle risti-istuntaan. "Dekkari siis? Oon aina halunnut lukea dekkareita.", tokaisen, nyt kun keskustelemaan oltiin ruvettu. Olin lukenut muutaman, ja aina halunnut lisää. Olin entistä kiinnostuneempi tästä kirjasta. "Onko tuo murhamysteeri?", kysyn vielä.

Murhat olivat rikoksista parhaita - siis parhaita lukea. Niissä tarvitsi oikeaa oveluutta, ja motiivi oli harvemmin jokin tylsä kuten ahneus. Olin lukenut yhden Sherlock Holmes kirjan juuri ennen paluutani Châteauhun, ja rakastunut siihen. Omistin myöskin valtavan opuksen muitten kirjailijoitten kirjoittamia Sherlock -tarinoita, mutta haluaisin lukea alkuperäiset ensin.

Tajuan unohtaneeni erään tärkeän osan normaalia keskustelua uuden henkilön kanssa. "Niin, ja olen Carla. Serdaiglesta, jollet hupparista päätellyt", naurahdan ja osoitan huppariani. Tutkailen pojan vaatteiden väriskaalaa, ja arvioin tämän kuuluvan Serdaigleen, mutten mainitse sitä. Huomaan pojan olevan myös havaittavan hyvän näköinen. Sellainen... kaunis. Korkeista poskipäistä tuli mieleen joku näyttelijä, jonka nimeä en muistanut. Hyvä näyttelijä kuitenkin, joten plussaa. Luultavasti urheilikin paljon. Olinko nähnyt hänet joskus lenkkeilemässä ympäri tiluksia? Hyvin paljon mahdollista. Aika terveellinen elämäntapa. Itse olin tullut siihen tulokseen, että rampaamalla portaita joka päivä tupaan ja takaisin oli tarpeeksi.

"Aivan, öh, sori", tyttö naurahtaa. Hän vaikutti hieman hermostuneelta. "En halunnut keskeyttää", hän jatkaa, "mutta tuo kirjasi vain vaikutti niin kiinnostavalta, että ajattelin kysyä mistä se kertoo." Katsoin häntä ihmeissäni. Oliko tyttö juuri sanonut, että kirja vaikutti mielenkiintoiselta. Olin lievästi sanottuna otettu. Harvoin tuli törmättyä sellaisiin oppilaisiin, jotka tykkäsivät lukemisesta tai saatika osasivat arvostaa kirjoja. Ajattelin, että tästä keskustelusta saattaisi oikeasti kehkeytyä jotain mielenkiintoista.

"Ei se mitään. Lukea voi myöhemminkin enkä muutenkaan ole vielä päässyt mihinkään kovinkaan jännittävään kohtaan", vastaan tällei hieman hymyillen. "Dekkari siis? Oon aina halunnut lukea dekkareita", tyttö tokaisee. Nyökkään. "Onko tuo murhamysteeri?" hän vielä kysyy. Tyttö potkaisee kenkänsä jalastaan ja istuutuu jalat ristissä sohvalle. "Niin, ja olen Carla. Serdaiglesta, jollet hupparista päätellyt", tyttö ehtii vielä lisätä nauraen osoittaen huppariaan ennen kuin ehdin edes vastata aikaisempiin kysymyksiin. Hymyilen tälle hieman. "Olen Theodore. Theoksi saa kutsua, ja kuten varmaan oot jo päätellyt oon Serpentardilainen", sanon esitellen itseni Carlalle.

"Mitä tähän kirjaan tulee. Tää kertoo murhaajasta, joka kutsuu itseään kaniininmetsästäjäksi. Uusin Joona Linna -sarjan osa. Oon lukenut vasta vähän yli 40 sivua enkä oikein tiedä, mitä mieltä tästä oon, mutta lupaavalta vaikuttaa", kerron tytölle. Oletin, että silmäni loistivat tällä hetkellä huomattavasti kirkkaammin kuin yleensä ja, että olin selvästi kiinnostunut aiheesta. Kirosin hiljaa mielessäni. Vihasin sitä, kun en pystynyt kunnolla peittämään innostustani. Kaikki muut tunteet kyllä meni, mutta innostus sattui vain olemaan kaikista vaikein peittää. "Dekkarit ovat ehdottomasti suosikkejani, tykkään niiden tuomasta jännityksestä ja toiminnasta", tarkennan vielä.

"Tykkäätkö lukea? Millaisesta kirjallisuudesta tykkäät?" tiedustelen Carlalta. Hän vaikutti oikein fiksulta tytöltä ikäisekseen. Voisin vaikka lyödä vetoa siitä, että hän lukee vapaa-ajallaan ja paljon. Kuka muu nyt tulisi kysymään kirjasta lisätietoja, ei melkein kukaan. Ei nuoria nykyään kiinnosta onko pääministerin murhannut vaimo vai salamurhaaja. Jästimaailmassa pelataan videopelejä ja katsotaan suoratoistopalveluista tvsarjoja monta tuntia putkeen. Velhot taas pelaavat huispausta, opiskelevat ja noh tekevät, mitä milloinkin, mutta siitä olen varma, ettei moni velhokaan aikaansa lukemiseen käytä, ellei ole aivan pakko.

Esittelyni kohdalla poika hymyilee hiukan, ja hymyilen itse leveämmin. En voi sille mitään, kaikesta analyyttisesta ajattelusta huolimatta olen erittäin altis hymytartunnalle. "Olen Theodore. Theoksi saa kutsua, ja kuten varmaan oot jo päätellyt oon Serpentardlainen", poika esittäytyy, ja nauran ja nyökkään. On mahtavaa tavata joku fiksu tyyppi.

"Mitä tähän kirjaan tulee. Tää kertoo murhaajasta, joka kutsuu itseään kaniininmetsästäjäksi. Uusin Joona Linna -sarjan osa. Oon lukenu vasta vähän yli 40 sivua, enkä oikein tiedä, mitä mieltä tästä oon, mutta lupaavalta vaikuttaa", Theo selittää innoissaan, silmät loistaen, mutta näytti sitten sekunnin murto-osan ajan vihaiselta. Se meni kuitenkin nopeasti ohi, ja ajattelin, että olin kuvitellut sen. "Dekkarit ovat ehdottomasti suosikkejani, tykkään niiden tuomasta jännityksestä ja toiminnasta", Theo lisää. Nyökkäilen.

"Oon aivan samaa mieltä. Kun omassa elämässä ei tapahdu mitään, niin dekkari tai vastaava jännityskirja käteen, kohta ei ole tylsää." naurahdan. "Varsinkin rikokset ja erityisesti murhat. Koska totta puhuen, niihin ei oikein oikeassa elämässä ole tullut törmätyksi. Ilman kirjoja, mitä tällainen 13-vuotias, joka käy sisäoppilaitosta, oikein tietäisi elämästä? Ja murhat ovat rikoskirjallisuuden kuninkaita. Ne pakottavat ihmiset venyttämään aivonsa ja älynsä äärimmilleen paineen alla." Pidän pienen tauon ennen kuin kevennän vielä: "Siitä voi ottaa oppia, kun stressaa päättökokeita."

"Tykkäätkö lukea? Millaisesta kirjallisuudesta tykkäät?" Theodore kysyy. Katselen kirjahyllyjä ja niiden muodostamia käytäviä hetken, ennen kuin muistan vastata. "Joo, tykkään lukea. Paljon. Tai siis...", pohdin, miten muotoilla vastaukseni. "Olen nuorempana lukenut paljon fantasiaa. Luulen sen johtuneen siitä, että... huoh, tästä tämä syvällinen itseanalyysi tulee:

Olen puoliverinen, ja äitini ja sisareni ovat noitia. Mutta olen saanut jästin kasvatuksen, kävin jästikoulua pienenä. Ja siskoni Sandra meni Beauxbatonsiin, mutta mä olin liian nuori olemaan osa näitä velhouksia. Luin fantasiaa, koska yritin kuvitella velhomaailmaa. Mutta nythän koko elämä on lähinnä pelkkä fantasiakirja, joten sen lukeminen tuntuu vähän yliannostukselta." Katson Theodorea ja virnistän. "Joten nyt ne jästeistä kertovat dekkarit alkavat tuntua mukavammilta. Mutta rakastan silti lukea. Aivan mitä tahansa, vaikka sanomalehteä jos olen epätoivoinen."

Nostan katseeni taas tyhjiin käytäviin. "Outoa. Ihana lauantai-ilta, ja silti tämä paikka on lähes autio", mutisen ja naurahdan hiukan sarkastisesti. Sitten pyyhin negatiivisen ilmeen kasvoiltani ja katson Theoa. "Eli tällä hetkellä etsisin jotain älykästä ja kehittävää luetavaa. Meinasin kysyä kirjastonhoitajalta, mutta sä vaikutat pätevämmältä oppaalta", sanon virnistäen ja elehdin hänen kirjapinoaan kohti.

//Oon ihan liian aktiivine tällee sunnuntaisi :D teen täs samal koulujuttui ni kätevä pyörii tääl täs samal....

"Oon aivan samaa mieltä. Kun omassa elämässä ei tapahdu mitään, niin dekkari tai vastaava jännityskirja käteen, kohta ei ole tylsää", tyttö toteaa jälleen naurahtaen. "Varsinkin rikokset ja erityisesti murhat. Koska totta puhuen, niihin ei oikein oikeassa elämässä ole tullut törmätyksi. Ilman kirjoja, mitä tällainen 13-vuotias, joka käy sisäoppilaitosta, oikein tietäisi elämästä? Ja murhat ovat rikoskirjallisuuden kuninkaita. Ne pakottavat ihmiset venyttämään aivonsa ja älynsä äärimmilleen paineen alla", Carla selostaa pitäen pienen tauon ennen kuin jatkaa: "Siitä voi ottaa oppia, kun stressaa päättökokeita." Tytön puhuessani leukani oli loksahtanut hieman auki. Yritin peittää tämän nojaamalla nopeasti leukaani oikeaan kämmeneeni. Olin erittäin yllättynyt siitä, miten monipuolisesti ja eloisasti tyttö puhui, varsinkin kirjoista. Harva 13-vuotias pystyi tätä nykyään vastaavaan sanojen käyttöön.

"Sitä juuri! Ei täällä koulussa sen enempää tapahdu kuin opiskelemista ja syömistä, et oikeastaan voi väittää vastaan. On todellakin kiva pystyä välillä kirjojen kautta siirtymään kokonaan toiseen paikkaan ja aikaan, oikean kirjan löytyessä ehkäpä jopa toiseen ulottuvuuteen hetkeksi. Kokemaan jotain, mitä ei pystyisi näin tavallisessa elämässä kokemaan", kerron tytölle. Uskoin hänen ymmärtävän mitä tarkoitin, hän vaikutti olevan aikalailla samalla aallonpituudella kanssani. Ehkä saattaisin vielä jonain päivänä saada Carlasta opiskeluseuraa, ei hänestä voisi ainakaan haittaa olla. Aloin nimittäin olemaan entistäkin varmempi siitä, että tyttö oikeasti tiesi kaikkea ja aika paljonkin.

"Joo, tykkään lukea. Paljon. Tai siis...", Carla vastaa kysymykseeni. "Olen nuorempana lukenut paljon fantasiaa. Luulen sen johtuneen siitä, että... huoh, tästä tämä syvällinen itseanalyysi tulee: Olen puoliverinen, ja äitini ja sisareni ovat noitia. Mutta olen saanut jästin kasvatuksen, kävin jästikoulua pienenä. Ja siskoni Sandra meni Beauxbatonsiin, mutta mä olin liian nuori olemaan osa näitä velhouksia. Luin fantasiaa, koska yritin kuvitella velhomaailmaa. Mutta nythän koko elämä on lähinnä pelkkä fantasiakirja, joten sen lukeminen tuntuu vähän yliannostukselta." Tyttö katsoo minua virnistäen. "Joten nyt ne jästeistä kertovat dekkarit alkavat tuntua mukavammilta. Mutta rakastan silti lukea. Aivan mitä tahansa, vaikka sanomalehteä jos olen epätoivoinen." Hänkin oli siis käynyt jästikoulua, mielenkiintoista.

"Itsekin kävin viisi vuotta jästikoulussa, vaikka puhdasverinen olenkin. Asumme Riquewihrissä, joka on niin pieni paikka, että jästikoulussa käyminen taitaa olla ainoa tapa saada sieltä edes jotain seuraa. Tiedän hyvin, millaista se oli. Kyllä meillä kotona jonkun verran käytetään loitsuja yms, mutta aikalailla ulkona olin kaikista velhojutuista, vaikka isosiskoni tätä koulua kävikin, varsin ärsyttävää se kyllä oli", Kerroin Carlalle. Laskin sylissäni olleen kirjan takaisin kirjapinoon ja kiedoin jalkojeni päällä olevan viltin myös hartioideni yli. Ei tilassa suoraan sanottuna vetänyt, mutta viileää kuitenkin.

"Outoa. Ihana lauantai-ilta, ja silti tämä paikka on lähes autio", Carla toteaa. "Luuletko, että joku oikeasti haluaisi viettää lauantainsa kirjastossa? Serpentardin oleskeluhuoneessa oli ainakin äänekkään oloinen velhoshakkiturnaus menossa, kun sieltä lähdin. Ajanvietteensä kullakin", sanon nauraen. Ei kirjastossa juuri oppilaita ollut muutenkaan iltaisin muutaman hikipingon sekä lukutoukan lisäksi, muut oppilaat kun viettivät aikaansa mieluummin tiluksilla tai tupiensa oleskeluhuoneissa.

"Eli tällä hetkellä etsisin jotain älykästä ja kehittävää luetavaa. Meinasin kysyä kirjastonhoitajalta, mutta sä vaikutat pätevämmältä oppaalta", Carla kertoo viittoen käsillään kirjapinoa kohti. Katson tätä yllättyneeltä. En todellakaan ollut tottunut siihen, että minulta kysyttiin kirjavinkkejä. Enkä ollut aivan varma olinko se paras mahdollinen lukuvinkkien antaja, mutta ainakin voisin kokeilla. "Millaista kirjallisuutta haet? Romaaneja, tietokirjallisuutta vai jotain muuta?" tiedustelen Carlalta samalla, kun levitin pinon kirjat pöydälle niin, että jokaisen nimi sekä kirjailija varmasti näkyi. Minulla oli jo muutama kirja mielessä, mutta tarvitsisin vielä hieman lisätietoja ennen kuin saatoin lähteä tytölle mitään teoksia suosittelemaan.

En ollut aiemmin tavannut ketään, jonka kanssa olisin ollut niin nopeasti samalla aaltopituudella kuin Theo. Mitähän olisi tapahtunut, jos olisin muistanut tulla kirjastoon esimerkiksi eilisiltana? Luultavasti en olisi löytänyt ristin sielua, enkä edes hyviä kirjoja ja olisin mennyt masentuneena nukkumaan. Universumin sattumat ja todennäköisyydet olivat mielenkiintoisia.

"Itsekin kävin viisi vuotta jästikoulussa, vaikka puhdasverinen olenkin. Asumme Riquewihrissä, joka on niin pieni paikka, että jästikoulussa käyminen taitaa olla ainoa tapa saada sieltä edes jotain seuraa. Tiedän hyvin, millaista se oli. Kyllä meillä kotona jonkun verran käytetään loitsuja yms, mutta aikalailla ulkona olin kaikista velhojutuista, vaikka isosiskoni tätä koulua kävikin, varsin ärsyttävää se kyllä oli", Theodore kertoi omana taustanaan, ja hämmenyin menneisyyksiemme samankaltaisuuksista. Theo laittaa kirjansa syrjään ja kietoo peiton kokonaan ympärilleen. Olen tyytyväinen asuvalinnastani, sillä hupparini on lämmin. Mutta avaan hiukseni. En mahda sille mitään, en pysty pitämään hiuksiani kiinni kovin kauaa. En saa rauhaa. Vedän hiuslenkin kovalla vaivalla pois takkuisista hiuksistani ja annan kiharoiden pudota kasvoilleni. Suin toiselta puolelta hiukset korvan taakse.

"Luuletko, että joku oikeasti haluaisi viettää lauantainsa kirjastossa? Serpentardin oleskeluhuoneessa oli ainakin äänekkään oloinen velhoshakkiturnaus menossa, kun sieltä lähdin. Ajanvietteensä kullakin", Theo jatkaa, kun huomautan kirjaston tyhjyydestä. Tosiaan. Joskus unohdan, että kaikki ihmiset eivät ajattele niin kuin minä. Nauran hänen mukanaan. "Totta joo, mutta jotenkin vain oletan, että muutkin ihmiset kaipaavat luettavaa ja hiukan rauhaa ennen nukkumaanmenoa. Kai jos olisi hyvää seuraa, niin voisihan sitä oleskeluhuoneessa melskata." Totean sovinnollisesti. "Eiväthän kaikki ole niin fiksuja kuin me", lisään ilkikurisemmin ja nauran. Serdaiglejen oleskeluhuoneessa on kyllä suhteellisen mukava lukea ja monet tekevätkin niin. Mutta vaikka kuinka viisaita Serdaiglen jäsenet olivat, hekin väsyivät ja stressasivat läksyistä ja reihuivat iltaisin. Jos minulla olisi ollut jotain luettavaa, olisin kenties jäänyt sinne, mutta huoneessa oli huomattavasti vähemmän kirjoja kuin kirjastossa.

Kun (epäsuorasti) kysyn Theolta kirjavinkkejä, hän näyttää yllättyneeltä, mutta levittää kirjapinonsa kirjat niin, että näen niiden nimet ja kirjailijat. "Millaista kirjallisuutta haet? Romaaneja, tietokirjallisuutta vai jotain muuta?" hän kysyy. Katselen kirjoja mietteläästi. "Etupäässä varmaan romaaneja, mutta tietokirjat käyvät, kunhan aihe on kiinnostava. Kerro vaikka jokin hyvä dekkari. Onko se mitä sä luit, ömh... Joona Linna -sarja hyvä? Jos tietokirjoista puhutaan, niin jokin oikein kaukaa haettu, mutta kiehtova aihe." selitän, ja toivon että Theo saa puheistani jotain irti. "Jokin sellainen kirja, johon jää koukkuun, jota et halua laskea käsistäsi, ja kannat sitä pakonomaisesti mukana, odottaen mahdollisuutta lukea pieninä vapaina minuutteina." sanon intensiivisemmin kuin oli tarkoitus, ja yskäisen hiukan nolostuneena.

Se oli yksi ominaisuuksista, joista en pitänyt itsessäni. Kiusallisuus. Olen hyvä keskustelemaan ihmisten kanssa, mutta rauhalliselta ja coolilta vaikuttaminen oli eri asia. No, saatta olla että nämä kaksi asiaa liityivät toisiinsa. Ihmisten oli helpompi puhua henkilölle, joka ei yrittänyt nostaa itseään heitä korkeammalle. Saatoin keskittyä moneen asiaan yhtä aikaa ja keksimään lähes mistä tahansa syvällisiä ja filosofia metaforia, mutta tein sen kiusallisesti. Kiusallisuus ja hajamielisyys. On sanoinkuvaamattoman ärsyttävää mennä loitsutunnille, huomata että olet unohtanut taikasauvasi, ja joutua hölkkäämään miljoonia portaita ensin ylös tupaan, sitten takaisin alas luokkaan, missä vaiheessa tunnin käytännön osuus on jo mennyt ohi, ja saat viimeiset viisi minuttia huohottaa ja krjoittaa muistiinpanoja niin nopeasti, ettet tule saamaan niistä millään selvää illalla. Olisi ollut aivan sama lintsata. Siinä muistoja viime vuodelta.

"Niin. Mitä kirjoja ehdotat?" kysyn, kun herään mietteistäni.

"Totta joo, mutta jotenkin vain oletan, että muutkin ihmiset kaipaavat luettavaa ja hiukan rauhaa ennen nukkumaanmenoa. Kai, jos olisi hyvää seuraa, niin voisinhan sitä oleskeluhuoneessa melskata", Carla vastaa sen jälkeen, kun olin maininnut tupani shakkiturnauksista. "Eiväthän kaikki ole niin fiksuja kuin me", tyttö vielä toteaa ilkikurisesti nauraen. En voi olla naurahtamatta tälle kommentille. "That's a good point", totean nauraen. Tuo sanonta meinaa kuulosti huomattavasti paremmalta englanniksi kuin ranskaksi, ainakin omasta mielestäni.

Kysyttyäni Carlalta siitä, millaista kirjallisuutta hän etsi, tyttö hiljeni hetkeksi miettimään. "Etupäässä varmaan romaaneja, mutta tietokirjatkin käyvät, kunhan aihe on kiinnostava. Kerro vaikka jokin hyvä dekkari. Onko se mitä sä luit, ömh... Joona Linna -sarja hyvä? Jos tietokirjoista puhutaan, niin jokin oikein kaukaa haettu, mutta kiehtova aihe", tyttö selittää. "Jokin sellainen kirja, johon jää koukkuun, jota ei halua laskea käsistäsi, ja kannat sitä pakonomaisesti mukana, odottaen mahdollisuutta lukea pieninä vapaina minuutteina", Carla lisää vielä. Katsoin tyttöä pää hieman kenossa leveä hymy huulillani. En yleensä juurikaan hymyillyt, mutta huomasin olevani yhtäkkiä harvinaisen hyvällä tuulella. Tämä äkillinen muutos saattoi johtua siitä, että keskustelu, jota parhaillani kävin, koski sellaista asiaa, josta oikeasti tykkäsin puhua. Hän hiljeni hetkeksi, vaikutti siltä, kuin tyttö olisi miettinyt jotain. En viitsinyt keskeyttää, joten odotin, kunnes Carla viimein avasi suunsa: "niin. Mitä kirjoja ehdotat?"

"Joona Linna on ihan okei, mutta tykkään ehkä kuitenkin enemmän Jo Nesbon dekkareista. Niissä päähenkilönä on Harry Hole niminen rikostutkija, joka tutkii kaikkia normaalista poikkeavia murhia. Eniten oon tykännyt varmaan Panssarisydämestä, mutta suosittelen tuon sarjan aloittamista ihan ensimmäisestä kirjasta, joka itseasissa on tässä", kerron Carlalle ojentaen tälle pöydältä kirjan, jonka kannessa luki Lepakkomies. "Siinä Hole matkustaa Australian tutkimaan erään nuoren naisen murhaa, kirjana se on kyllä erittäin mielenkiintoinen", selvennän vielä. Yritin parhaani mukaan miettiä, mitä muita dekkareita olin lukenut, joista oikeasti tykkäsin. Mieleeni juolahti erään kauhukirjailijan, Stephen Kingin, trillerisarja, jonka kaksi ensimmäistä osaa on jo ilmestynyt.

"Mun on pakko tähän vielä mainita Stephen Kingin Mersumies , joka on valehtelematta ylivoimaisesti paras, jokseenkin hieman mielenrauhaani häiritsevä sen erittäin tarkan kuvailun takia, tuo teos on kuitenkin sellainen, joka jokaisen pitäisi lukea", selitän puhuen aavistuksen liian nopeasti. Tiedostin sen itsekin, mutta puhetahtia oli harvinaisen vaikea säädellä, mikäli oikeasti jostain innostui.

"Vielä niistä tietokirjoista! Tiedän muutaman aivan loistavan kirjan, toinen kertoo siivekkäistä ratsuista ja toinen erilaisten merikasvien käyttötarkoituksista. Ei välttämättä näin kuulosta kauhean mielenkiintoisilta, mutta mielestäni ne oli todella mielenkiintoisesti kirjoitettu. Ja kyllähän niistä oppikin jotain uutta", selostan vielä Carlalle. Minulla alkoi olla hieman sellainen tunne, että jos jatkaisin vielä kauan tähän tahtiin puhumista, onnistuisin kyllästyttämään myös tämän tytön alta aika yksikön. Hiljenin hetkeksi ja jäin tuijottamaan pöydälle levitettyjä kirjoja.

//Oon tällä hetkellä Helsingissä ja pääsin hotellihuoneeseen vasta nyt, koska pyörin kaupungilla. Ostin sieltä kymmenen uutta kirjaa (sinne meni about 100€, hups) ja samalla Jo Nesbon Lepakkomiehen, eli voin quotata sitä nyt :D

Havaitsen, että kuvaillessani etsimäniä kirjoja, Theodore hymyilee leveästi. Tämä saa lämpimän tunteen leviämään kehooni. On eräällä tavalla erityistä, kun saa toisen hymyilemään, enkä edes yrittänyt olla hauska. Theo vaikutti hieman sisäänpäin suuntautuneelta, joten olin ylpeä saavutuksestani. Lisäksi hän oli nauranut jutuilleni, mikä taas todistaa että hänellä on läpäisettömän hyvä huumorintaju. Olen hulvaton *kuviteltu hair flip*. Hän myös odottaa kärsivällisesti pienen pohdintataukoni ajan, jonka jälkeen kysyn häneltä kirjaehdotuksia.

"Joona Linna on ihan okei, mutta tykkään ehkä kuitenkin enemmän Jo Nesbon dekkareista. Niissä päähenkilönä on Harry Hole niminen rikostutkija, joka tutkii kaikkia normaalista poikkeavia murhia. Eniten oon tykännyt varmaan Panssarisydämestä, mutta suosittelen tuon sarjan aloittamista ihan ensimmäisestä kirjasta, joka itseasissa on tässä", Theo kertoo, ja ojentaa yhden kirjan pinostaan. Otan sen kiinnostuneena käsiini ja tutkailen hetken otsikkoa Lepakkomies. Vastustan halua silittää kirjaa. Siinä on vain jotain sanoinkuvaamattoman tyydyttävää, kun joku ojentaa sinulle kirjan. Kuin tämä tarjoaisi sinulle suurta seikkailua. Siinä tapauksessa, Hobitissa Bilbon olisi vain kannattanut kieltäytyä matkasta ja jäädä kotiin lukemaan eikä vaarantaa itseään menemällä ja... mietin asiaa lisää joskus toiste...

"Siinä Hole matkustaa Australian tutkimaan erään nuoren naisen murhaa, kirjana se on kyllä erittäin mielenkiintoinen", Theo jatkaa, samalla kun käännän kirjan ympäri ja luen saman informaation takakannesta. Avaan kirjan summanmutikassa ja päädyn sivuille 126-127, jossa alkaa kahdeksas luku; Miellyttävä huora, erikoinen tanskalainen ja The Cricket. Nauran epäuskoisesti. Rakastan kirjoja, joissa on hauskoja luvunnimiä. Luen sivun loppuun, ja melkein nauran ääneen. "Okei, tämän haluan lukea alusta alkaen." selailen muitakin sivuja, ja ne kaikki vaikuttavat aivan yhtä hauskoilta. Suljen kuitenkin kirjan ja jatkan Theon kuuntelua.

"Mun on pakko tähän vielä mainita Stephen Kingin Mersumies, joka on valehtelematta ylivoimaisesti paras, jokseenkin hieman mielenrauhaani häiritsevä sen erittäin tarkan kuvailun takia, tuo teos on kuitenkin sellainen, joka jokaisen pitäisi lukea", hän selittää nopeasti ja innostuneesti. Nyökkään, kun sama innostus tarttuu minuunkin. "Oon kuullut paljon legendaarisesta Stephen Kingistä. Onko Mersumies kans joku murhamysteeri?", kysyn, tässä vaiheessa jo aika fiiliksissä. Alan muistella kaikkia niitä kirjoja mitä minun oli tarkoitus lukea ja niitä, jotka olin joutunut jättämään kirjakauppaan rahanpuutteen vuoksi. Ja niitä, jotka olin lainannut kirjastosta ja unohtanut ensin lukea, sitten unohtanut palauttaa ja menettänyt lisää rahaa.

"Vielä niistä tietokirjoista! Tiedän muutaman aivan loistavan kirjan, toinen kertoo siivekkäistä ratsuista ja toinen erilaisten merikasvien käyttötarkoituksista. Ei välttämättä näin kuulosta kauhean mielenkiintoisilta, mutta mielestäni ne oli todella mielenkiintoisesti kirjoitettu. Ja kyllähän niistä oppikin jotain uutta", Theo sanoo. "Uuden oppiminen on tietokirjojen tarkoitus.", huomautan hymyillen. "Merikasvien käyttötarkoitukset itse asiassa kuulostaa aika kiinnostavalta. Juuri sellaista kaukaa haettua, mutta kiehtovaa", sanon naurahtaen. "Mut siivekkäät ratsut? Kertooko se pegasoksista? Vai jostain linnuista?" sekunnin pohdinnan jälkeen ehdotan vielä: "lentokoneista?"

"Kirjoitatko mitään itse?", kysyn seuraavaksi. "Itse kirjoitan joskus. Kirjoitan enemmän sitten, kun olen lukenut enemmän. Aion kirjoittaa tulevaisuudessa. Toivottavasti keksin jonkun myyvän idean, ja joku jaksaa ostaa kirjojani.", lisään naurahtaen. "Jos kirjoittaa jännärin, pitäisi varmaan itse olla kokemusta jännityksestä. Tai sitten ei.", pohdin, puoliksi itsekseni. "Tai ehkä vain luen lisää kirjoja. Jos luen jännäreitä, tunnen jännitystä ja opin tietämään miltä se tuntuu. Toivottavasti sitten siitä osaisi kirjoittaa." Pienen tauon jälkeen lisään vielä: "Jos vain luen paljon. Se auttaa lähes kaikkeen."