//Peliseuraksi odotetaan Günther Schwillingeria, sijoittuu perjantai-iltaan 22.9. Onko ajankohta ok?

Perjantait eivät olleet suosiossani nyt eivätkä varmasti koskaan tulisikaan olemaankaan. Yhdeksästä viiteen tunteja, joista tänään vain taikajuomat onnistuivat olemaan mielenkiintoisia. Jotenkin olin kuitenkin tunneista selvinnyt. Olin viimeisen tunnin jälkeen suunnannut suoraa päätä kirjastoon hakemaan erästä kirjaa salaisten kirjojen osastolta. Allekirjoitusten väärentämisessä en ollut järin hyvä, mutta toivoin hartaasti, että olin onnistunut edes siedettävästi. Tarvitsin kuumeisesti erään pimeitä voimia koskevan opuksen, joka minun epäonnekseni löytyi vain tuolta osastolta. Olin väärentänyt lupalapun loitsujen opettajani käsialalla, joka oli tietenkin erittäin riskialtista, mutta ei tuolle tilanteelle enää jälkeenpäin mitään voi. Toki tiesin, että kirjastonhoitajamme oli varmasti törmännyt useampaan väärennettyyn lappuun uransa aikana, kokeilla oli kuitenkin pakko. Halusin kovasti lukea tämän kirjan, joka koski hallintakirouksia ja vähän muitakin juttuja.

Jotenkin olin aikeissani onnistunut ja nyt minulla oli laukussani muutaman oman kirjani lisäksi Haymitch Kingsleyn kirja, jonka olin onnistunut salaisten kirjojen osastolta itselleni saamaan. Tiesin, että tulisin varsin pian jäämään kiinni tekosistani. Todennäköisesti joutuisin luovuttamaan kirjan jo maanantaina, joten tulisin viettämään koko viikonlopun nenä kiinni kyseisessä teoksessa, joka oli muuten siitä outo, ettei sillä ollut kunnollista nimeä. Kirja oli paksu, mutta suhteellisen pieni ja sen kannessa luki kiiltävin mustin kirjaimin kirjailijan nimi sekä sanat potentia administratione. En kuitenkaan pääsisi ihan vielä uppoutumaan kirjan saloihin, koska päivän juoksulenkki oli valitettavasti tekemättä. Yleensä en ollut näin maaninen urheilun suhteen, mutta jostain syystä halusin välttämättä käydä juoksemassa nopean muutaman kilometrin mittaisen lenkin näin koulupäivän päätteeksi. Osittain siksi, että höyryjen päästeleminen varsin puuduttavan koulupäivän jälkeen teki oikein hyvää.

En vaivautunut vaihtamaan vaatteita tai viemään tavaroitani tupaan. Sen sijaan vedin kaavun pois yltäni ja jätin sen laukkuni kanssa aivan linnan ovien läheisyyteen. Châteaussa harvoin varastettiin toisten oppilaiden esineitä enkä uskonut, että ketään kiinnostaisi tällaisen kolmosluokkalaisen hikarin laukun sisältö. Kaikki tiesivät etukäteen, että en kantanut mukanani muuta kuin kasapäin kirjoja. Tämän takia uskalsin huoletta jättää tavarani siihen paikkaan. Kaavun alla minulla oli musta pitkähihainen ja mustat housut, jotka eivät ehkä olleet käytännöllisimmät juostessa, mutta tänään ne saisivat kelvata, en kuitenkaan ajatellut juosta kovinkaan kauaa.

Juoksin hiljaisessa alkusyksyn illassa Châteaun tilusten laitamilla loivaa rinnettä alas. Ilma oli kosteaa, mutta ei kuitenkaan painostavaa. Aurinko oli pikkuhiljaa laskemassa ja pimeys alkoi vähä vähältä laskeutumaan alueen ylle. Olin niin keskittynyt muihin asioihin, etten huomannut paksua puunjuurta edessäni. Ennen kuin ehdin tajuta mitään, olin jo naamallani maassa jalka kyseiseen juureen takertuneena. ”Voi helvetin helvetti”, ärähdän erittäin ärsyyntyneenä. Noustessani ylös tunsin viiltävää kipua vasemmassa nilkassani. En tarvinnut sen ihmeempi parantajan taitoja tajutakseni, että nilkka oli todennäköisesti venähtänyt tai jotain vastaavaa. Murtunut se ei ollut kivusta päätelleen, murtumat sattuvat huomattavasti enemmän, sen voin kokemuksella sanoa. ”Ferula”, lausuin napauttaen sauvalla nilkkaa, johon ilmestyi siteet sekä lasta. Loitsun avulla pystyisin siirtymään omin avuin linnaan. Lähdin nilkuttamaan kiroten rinnettä alas kohti linnaa, jonne valitettavasti oli vielä jonkin verran matkaa.

//Sopii.//

Günther Schwillinger seisoi tyytyväisenä parvekkeella, jolle pääsi hänen toimistostaan. Güntherin vaatimukset työtilojen suhteen olivat olleet korkeat, mutta ne oli toteutettu paremmin, kuin hän olisi uskonut.

Hän oli todella ylpeä työ- ja asuintiloistaan. Häntä kohdeltiin hyvin ja häntä kunnioitettiin. Hän hengitti syvään raitista ulkoilmaa. Hän hengitti syvään ja rauhallisesti.

Günther katsoi hämärää pihaa. Château oli kaunis paikka, vaikkei se Saksan linnoja voittanut. Günth oli ylpeä. Hän oli ylpeä juuristaan ja ennen kaikkea ylpeä itsestään.

Günth astui takaisin sisään. Hän meni sairaalasiipeen. Siellä oli hiljaista. Sairaalasiipi oli lähes tyhjä. Muutama oppilas kuitenkin oli siellä.

Günth palasi toimistoonsa ja istui tuoliinsa. Hiljaista. Hiljaisuus oli niin hieno asia. Silloin saattoi keskittyä. Hiljaisuus oli kaunista.

Epätoivoinen kompuroimiseni rinnettä alas oli tuottanut tulosta. Kirosanavirran saattelemana olin saanut kuin saanutkin itseni raahattua tiluksien laitamilta aina koulun pääovelle asti, jonne olin tavarani aikaisemmin jättänyt. Heilautin maassa odottavan laukkuni vasemmalle olalleni ja toiseen käteen otin nätisti laukun viereen viikatut vaatteet. Omaksi epäonnekseni koulun sairaalasiipi sijaitsi samassa kerroksessa kuin tupani oleskeluhuone. Sinne päästäkseen joutui kiipeämään aivan liikaa rappusia. Siinä olisi jo haastetta, ja paljon. Lähdin huokaisten kävelemään ovista sisälle ja kohti aulan ensimmäisiä rappusia.

Pitkän ja erittäin ärsyttävän kävelymatkan jälkeen saavuin sairaalasiipeen, joka oli lähestulkoon autio. Muutama oppilas makasi vuoteilla, mutta mitään akuutteja tapauksia ei tainnut olla näin äkkiseltään vilkaistuna. Tönäisin oven auki oikealla kyljelläni ja astuin sisään sairaalasiipeen. Aivan oven vieressä olevat sängyt olivat vapaita. En ollut varma, miten minun olisi kuulunut toimia, joten päätin laskea tavarani ja jäädä odottamaan. Heitin laukun ja vaatteet sängyn jalkopäähän. Koska sitä aikaa todennäköisesti minulla nyt oli, päätin ottaa esiin sen samaisen mustakantisen kirjan, jonka olin aikaisemmin tänään kirjastosta hakenut. En uskonut, että kukaan niinkään kiinnittäisi huomiota suhteellisen tavallisen näköiseen mustaan kirjaan, joten uskalsin sitä sairaalasiivessä lukea. Harva tunnistaisi kirjaa pimeyden voimista kertovaksi, koska eihän suurin osa oppilaista ollut edes koskaan käynyt salaisten kirjojen osastolla.

Istuuduin sängylle niin, että loukkaantunut jalkani kaikkine siteineen ja lastoineen oli sängyn päällä ja toinen hipoi maata sängyn reunalta. Avasin kirjan ja aloin selailemaan sen sivuja. Teksti oli kirjoitettu mustaan taittavalla punaisella, joka toi mieleen veren. Se todennäköisesti oli tarkoituskin. Kirjan sisällysluettelon väliotsikoissa oli aiheita kuten hirnyrkit, pimeät muutostaiat ja anteeksi antamattomat kiroukset. En ollut varma kiinnostivatko tällaiset aiheet minua, mutta tieto oli valtaa, siitä olin varma. Sivuja kirjassa oli vähän alle 800, joten lukemista ainakin riittäisi.

Günther kuuli jonkun saapuneen sairaalasiipeen. Hän huokaisi syvään ja mietti hetken. Hän sulki silmänsä ja antoi ilman täyttää hänen keuhkonsa. Hänen keuhkorakkulansa ottivat happimolekyylejä verenkiertoon. Hän melkein näki sen.

Günth avasi silmänsä ja nousi. Hän asteli juhlavin askelin sairaalasiipeen ja katsoi ympärilleen. Yhteen sänkyyn oli tullut uusi potilas, eikä kukaan ollut etukäteen ilmoittanut hänelle. Häntä ärsytti suunnattomasti, miten Molina ja muut koulun henkilökunnan jäsenet vain toivat jonkun sairaalasiipeen. SE OLI HÄNEN ALUETTAAN.

Sitten hän muisti, että Ruth Rosseaukin oli siellä töissä. He olivat kollegoja. Sairaalasiipi ei ollut yksin hänen. Kuitenkin Günth piti itseään sinä pätevämpänä osapuolena. Hän nimenomaan oli keksinyt uusia tapoja hoitaa potilaiden sisäisiä vammoja. Juuri hän oli työskennellyt sairaaloissa tekemässä vaativiakin operaatioita. Juuri hän oli viisaampi ja älykkäämpi.

Kaikesta huolimatta tuntui kuin kaikki olisivat tietyllä tasolla kävelleet hänen ylitseen kuin hän olisi ollut mikäkin kynnysmatto. Günth veti henkeä sisään, ettei olisi suuttunut. Hän asteli hitaasti sängylle ilmestyneen pojan luo.

Pojan jalkaan oli lastaloitsun avulla loitsittu siteet ja lasta. ”Amatöörimäistä…”, Günth tuhahti niin hiljaa, että tuskin kukaan kuuli. Hän sieppasi pojan laukun ja tämän mukana olleen kirjan ja siirsi ne pois sängyltä. Sitten hän loitsi kasvoilleen mairean hymyn. ”Iltaa, nuorimies. Miten voin olla avuksenne?”

/Pahoittelen kestoa.//

Olin ehtinyt kirjassani ensimmäisen kappaleen loppuun, kun itselleni täysin tuntematon parantaja tuli luokseni. Hän siirsi laukkuni sekä kirjani pois edestä ja tiedusteli: ”Iltaa, nuorimies. Miten voin olla avuksenne?” Otan sauvani esiin ja osoitan sillä sidottua jalkaa niin, että siteet katoavat.

"No siis, olin juoksemassa ja jalalleni taisi tapahtua jotain", vastaan parantajalle. Nilkka oli selvästi aika pahastikin turvonnut eikä kipu todellakaan ollut lievittänyt juuri ollenkaan. Itseasiassa siteiden poistamisen jälkeen kipu alkoi hitaasti voimistua. "Minun olisi varmaan pitänyt ilmoittaa tulostani tai jotain, mutta en oikein ollut varma, miten tämä koko systeemi toimii", lisään vielä.

Koko jalkaepisodi otti itseäni sen verran paljon päähän, että olisin voinut vaikka lyödä vetoa ärtymyksen paistamisesta kasvoillani. Minulla olisi ollut huomattavasti parempaa tekemistä näin perjantai-iltana kuin istua täällä tutkittavana. Toivoin vain, että vamman olisi yhdellä loitsulla hoidettava, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti takaisin oleskeluhuoneeseen.

//No problem... Jotenkin mulla tökkii tää kirjottaminen tällä hetkellä ihan kauheesti

"No siis, olin juoksemassa ja jalalleni taisi tapahtua jotain", poika vastaa."Minun olisi varmaan pitänyt ilmoittaa tulostani tai jotain, mutta en oikein ollut varma, miten tämä koko systeemi toimii."

"Tietysti... Sitähän se yleensä. Urheilussa sattuu ja tapahtuu. Älä urheile", Günth mumisi painellessaan pojan nilkkaa. Poika selvästi tunsi kipua, mutta Günther ei välittänyt. Hän käänteli nilkkaa ja katsoi, miltä se tuntui.

"Sinun olisi pitänyt jollain tavalla ilmoittautua. Berliinin keskussaairaalassa en ottaisi sinua edes vastaan", Günth sanoi hiljaa. Systeemiin oli totuttelemista. Hänen olisi vaadittava Molinalta vastaanottovirkailijaa.

"Tietysti... Sitähän se yleensä. Urheilussa sattuu ja tapahtuu. Älä urheile", mies vastaa samalla, kun hän painelee nilkkaani. "Ihan hyvä neuvo pakko myöntää. Mutta voisin nyt antaa sulle yhden neuvon, lopeta sen nilkan vääntely ja kääntely, koska se sattuu", sanon parantajalle. Äänensävyni oli täysin neutraali, koska en kuitenkaan halunnut vaikuttaa ihan miltään pikkulapselta, vaikka todennäköisesti siltä vaikutinkin parantajan silmissä viimeistään äskeisen kommentin jälkeen.

"Sinun olisi pitänyt jollain tavalla ilmoittautua. Berliinin keskussaairaalassa en ottaisi sinua edes vastaan", parantaja vielä lisää. Käännän päätäni hieman ja vastaan: "uskon sen! Mutta toisaalta tuollaiset muodollisuudet ovat nykyään aivan liian yliarvostettuja." Huomasin puheestani, että olin harvinaisen ärsyyntynyt. Se saattoi johtua nilkasta, tai parantajasta tai koko tilanteesta yleisesti. Kivunsietokykyni oli aina ollut erittäin heikko eikä parantajan nilkan kääntely ja painelu auttanut asiaa, ei sitten ollenkaan.

"Ihan hyvä neuvo pakko myöntää. Mutta voisin nyt antaa sulle yhden neuvon, lopeta sen nilkan vääntely ja kääntely, koska se sattuu", poika valitti. Günth hellitti otettaan ja hymyili. Todellisuudessa hänen sisällään kihisi raivo. Teepannun vesi alkoi kiehua.

"Uskon sen! Mutta toisaalta tuollaiset muodollisuudet ovat nykyään aivan liian yliarvostettuja", poika tiuskaisi ärsyyntyneenä. Silloin Güntherin pinna paloi. Hän puristi pojan nilkkaa hetki hetkeltä kovempaa odottaen tuskan nousevan pojan kasvoille.

Hän sai kunnon otteen nilkasta. Sitten hän taittoi sitä sivuun niin, että se rusahti todella ikävästi. Günther tiesi pelaavansa riskillä, mutta joskus se kannatti. Ainakin tässä tapauksessa se tuntui olevan aivan oikea vaihtoehto. Kukaan ei puhuisi hänelle noin epäkunnioittavasti, ei kukaan.

"Mitä sanoit poika? Kumpi meistä on ammattilainen, häh? Ich habe die Nase voll. Te kiittämättömät ette muuta kuin valita. Ette arvosta minun ammattitaitoani, ette lainkaan..." Günther ärähti. Hänen kasvoillaan oli kuitenkin hyvin tyydyttynyt ilme. Hän tahtoi nähdä pojan kärsivän.

Theodore Snape, Serpentard: 9 p
Günther Schwillinger: 6 p

Lukitaan keskeneräisenä.