//Alue varattu Lloyd Frankowskille ja Charille. Sijoittuu jonnekin loppukevääseen.//

Kävelin pientä englantilaista katua pitkin. Pysähdyin pienelle sillalle, jossa minun oli tarkoitus tavata eräs poika koululta. Olin tavannut pojan kunnolla kerran aiemmin.

Olin lähettänyt pojalle nimettömän kirjeen, jossa kainosti pyysin - no en viitsi kaunistella, sillä paikoitellen käskin - häntä tulemaan kyseille sillalle tapaamaan minua. En tarkoittanut kuulostaa töykeältä, mutta en voinut kirjoitustyylilleni mitään. Se vain sattuu olemaan hiukan hyökkäävä.

Sen jälkeen, kun välirikko minun ja silloisen suuren rakkauteni, Karakatus Kärmesin kanssa oli tapahtunut, olin etsinyt turvaa muista. Minä pelkäsin Karakatuksen UAKS.RY:tä ja täysin syystä. Olihan minut pahoinpidelty ja yritetty tappaa viimeisten parin viikon aikana. Karakatus oli niin herkkähipiäinen.

Olin kylläkin jo saanut itseni näyttämään jo suht normaalilta. Henkisesti olin kuitenkin huonossa jamassa. Minua pelotti liikkua yksin ulkona. Tahdoin ystäviä. Tahdoin jonkun, joka suojelisi sen jälkeen kuin vanhempani kuolivat Karakatuksen käärmeen ja parin kuolonsyöjän tuhottua kotimme. Elämästäni oli tullut paljon synkempää.

Toivoin, että poika, jonka tapasin pienessä kuppilassa, joka sijaitsi Poudlairnen kylässä lähellä Châteauta, olisi kirjeen ja Britanniaan matkustamisen arvoinen. Sydämeni pamppaili jännityksestä, kun katselin ihmisjoukkoa. En tiennyt, tunnistaisinko poikaa. Olin kuitenkin kirjoittanut kirjeeseen olevani "tyttö viulun kanssa".

Niinpä kaivoin soittimen laukustani ja aloin soittaa. Sävelmä oli surullinen ja se kuvasi täydellisesti elämäntilannettani. Jotkut ihmiset jopa pyyhkivät kyyneliä. Onneksi isä pakotti aloittaamaan viulunsoitonkolmivuotiaana. Neljässätoista vuodessa oppii soittamaan hyvin.

Ihmiset heittivät kolikoita maassa lojuvaan avoimeen viulukotelooni - hyvä bonus muuten. Matkatavarani olivat vielä suuressa matka-arkussa, joka lojui maassa viulukotelon vierellä. En ollut vielä edes varannut hotellia, jos tulisikin äkkilähtö. En vieläkään ollut nähnyt poikaa. Entä, jos hän ei tulisi?

//Hmm, heinäkuuta?

En yleensä saa kirjeitä. En kyllä lähetä itsekään sellaisia. Yleensähän – tai siis minä ainakin haluaisin aika usein saada myös vastauksen kirjeeseeni. Okei, en aina. Joskus ne ovat olleet niin kamalia, että hyvä vain, jos ei vastausta tule, mutta joissain tapauksissa ne olivat ihan käteviä, vastauksetkin. Ainakin tiesi, että henkilö oli saanut kirjeen. Tässä tapauksessa henkilö taisi ajatella eri tavalla.

Lähettää kirje. Jättää kertomatta sen tarkemmin, että kuka on kirjoittaja. Ei merkitse ylös lähettäjän osoitetta. Selvä esimerkki siitä, missä kunnossa kirjeitä ei pitäisi lähettää.

Olin puhunut tästä jo kolme kertaa äitini kanssa, joten minun ei pitäisi enää käydä tätä läpi kymmenettä kertaa ainakaan mielessäni. Eri ihmiset ajattelivat eri tavalla ja vaikutti siltä, että kirjeen lähettäjä tuntui sointuvan samaan muottiin kuin minä. Ei ollut ihan selvillä omista ajatuksistaan ja tarkoitusperistään. Elämä oli joskus rankkaa, mutta olihan se sen arvoista?

Silottelin pieneksi taiteltua muistilehtiönsivua, johon olin aiemmin merkinnyt ylös tavoitteeni. Ihan vain, jotta minulla olisi jotain, jonka avulla orientoitua, jos tilanne muuttuisi liian kummalliseksi tai en tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Siitä voisi tarkistaa ja katsoa.

Siinä missä vastapuoli oli kuvaillut itseään pintapuolisesti tapaamishetkellä, ei hän ollut kuvaillut itseään ihmisenä. Olisi kyllä pitänyt jo tietää, että ihmiset tunnistavat toisensa nimestä tai no jotkut. Herätti se minussa vain uudestaan ajatuksen nimenvaihdoksesta… Enkä kertoisi uudesta nimes-
olin tullut sillalle. Huomasin sen, kun olin kompuroida yhden ulokkeen yli.

Sillalle tulo oli jo varmasti saavutus tai ainakin verrattavissa sellaiseen. En ollut poistunut kotiympäristöstä tämän kesän aikana vasta kuin ehkä… tämän kerran? Kävelin ripeästi yhden ihmisjoukon ympäri ja nojauduin lopulta sillankaidetta vasten. Katselin hetken ajan vettä, joka vaikutti tyyneltä. Suurta virtausta ei tainnut olla? Kaupunkimaisemissa vesikasvitkin tuntuivat olevan jonkinlainen tabu tai sellaisia en oikein erottanut. Jotkut varmasti raivasivat ne pois. Huokaisin ja työnsin itseni käsillä pois kaiteesta tarkistaen, etten ollut saanut suuria märkiä läikkiä pitkähihaiseeni. Se vaikutti olevan yhtä yksivärinen kuin aiemminkin. Taivas ei näyttänyt lupailevan sadepilviä, ainakaan vielä.

Myönnettävä se oli, mutta jännitys ei päästänyt irti, vaikka teinkin jo kaikenlaista muuta, ajanvietettä, sen poistamisen eteen… ja huomasin musiikinkin vasta sitten, kun se loppui. Tyypillistä. Se oli niin sopinut tähän kuvaan sillasta, mutta varmasti sen vuoksi, että olin jo osannut yhdistää sillan ja musiikin, siis viulun soiton, yhteen. En tiennyt ihmisiä, jotka vain kantaisivat viulua mukanaan. Ylipäätään en tainnut edes tuntea ihmistä, joka soitti viulua. Se vain luuli tuntevansa minut.

Kädet (ja paperi) vihreiden housujen taskuihin työnnettynä jatkoin matkaa, kunnes huomasin lopulta sen. Sillä oli viulukotelo avoimena maassa, kolikoita sekä viulu ja ihmiseltä se näytti, ei aikuiselta vaan nuoremmalta. Jos kirje tosin oli tullut väärään osoitteeseen, kuten vahvasti olin aluksi epäillyt, niin se lähettäjä ei varmasti edes tuntisi minua, vaikka pysähdyinkin jo sen kohdalla…..

Hetkinen? Olinkohan miettinyt tätä (ja tulevaa mahdollista tervehdystä!!) jo aiemmin?
Otin vasemman käden ja paperilapun ulos taskusta, avasin sen (ottaen samalla huomaamattani askeleen taaksepäin) ja yritin silmäillä nopeasti kaikki rustaamani ohjeet läpi. Aikomisten onnistumisprosentteja en onneksi laske.

//Heinäkuuta. //

Lopulta lopetin soittamisen. Poika ei ollut tullut tai sitten en vain tunnistanut häntä. En tosin kunnolla muistanut häntä, ei siinä mitään. Miten hän voisi tunnistaa minut, kun en vaivautunut laittamaan kirjeeseen edes lähettäjää. Toisaalta taas olin pyytänyt hänen puhutella viulua soittavaa tyttöä.

Pyytää taitaa itse asiassa olla väärä termi, sillä oikeastaan sävy oli käskevä. Koko kirje muistutti enemmän ylipäällikön päiväkäskyä kuin kohteliasta yhteydenottoa - ainakin jälkikäteen ajateltuna.

Pakkasin viulun koteloon ja kahnaisin koteloon laitetut rahat taskuuni. Olin hiukan hapan. Oikeastaan hiukan hapan on vähättelyä. Olin todella hapan, kerrassaan raivoissani. Kuinka poika kehtasi? Sinänsä se oli ymmärrettävää ottaen huomioon kirjeen tyylin, mutten minä sitä ajatellut. Ei minulle sanottu ei...

Perheeni ainoana lapsena ja vanhempien silmäteränä olin oppinut saamaan haluamani. Toisaalta viime aikoina mikään ei ollut mennyt putkeen... Koin tietyllä tasolla ansainneeni onnistumisen, se vain oli niin.

Hetken ajattelin kiroavani pojan, kun näkisin hänet koulussa. Kuinka hän saattoi jättää ilmoittamatta, ettei tule? Kuinka hän ei tullut, vaikka olisin tarjonnut kahvit?

Sitten tajusin, että se oli omaa syytäni. Itse jätin nuo asiat mainitsematta. Itse tein kirjeestä niin töykeän. Itse lähetin kirjeen. Itse elättelin toiveita paremmasta.

Loppupeleissä kaikki ongelmani olivat omaa syytäni. Olin liittynyt UAKS.RY:hyn. Olin itse altistanut sekä itseni, että perheeni vaaraan ja auttanut Karakatusta. Silloin minusta tuntui, että kaikki paha oli minun syytäni. Marssin itkua pidätellen pois sillalta laukut mukanani. Yhtäkkiä tahdoin olla yksin. Ei kukaan kuitenkaan välitä.

Katseen keskittäminen paperilla olevaan lentävään käsialaan ja ohjeisiin onnistui ehkä liiankin hyvin. Tavanomaista paremmin. Muuten siitä olisi voinut olla ylpeä, mutta nyt, kun oli tarkoituksena kohdata toinen henkilö ja puhua tuon kanssa, se oli sopimaton. Sopimaton siinä mielessä, että olin aikeissa menettää mahdollisuuteni!

Viuluhenkilö oli jotenkin jo onnistunut pakkaamaan viulunsa pois ja paraikaa astumassa ohitseni aikeenaan varmaan lähteä pois sillalta. Soitinta useamminkin soittelevat henkilöt ovatkin varmasti aika nopeita soittimiensa esille ottamisessa ja pois laittamisessa. Heille se varmaan tulee jo vähän niin kuin itsestään, niin kuin minulle turha hidastelu ja mahdollisuuden menetys. Vähän niin kuin itsestään.

Olin silti hämmentynyt. Ihan oikeasti. Vilkaisin olkani ylitse taaksepäin ja ympärille, mutta muita viulukotelon kanssa liikuskelevia naisihmisiä ei ollut paikalla. Kellonajankin pitäisi täsmätä…. pikemminkin olin myöhässä, mutta tavallaan lähes ajoissa, ehkä.

Pitelin paperia vielä jonkin aikaa kädessä ennen kuin ruttasin sen työntämällä sen taskuuni (ai taitellako muka pitäisi?) ja purin alahuulta. Ei varmaan auttanut muu kuin lähteä perään? — Epävarma, lyhytkestoinen käden ojennus, (jonka aiemmin hienosti demonstroin kuin lähdön merkit oikeasti tajusin, enkä muuten osannut mitenkään reagoida) ei vain oikein tavoita halutun henkilön huomiota, jos sen tekee liian myöhässä. — Tuottaa pettymys sille henkilölle, että se nyt oli vain väärän henkilön tänne tilannut. Parempi näinpäin kuin saada myöhemmin toinen kirje samaielta henkilöltä. Ensimmäinen oli jo ollut paha, mutta mitenkä olisi toisen laita…? Tai ehkä toista ei tulisi, kun hän olisi saanut sen oikean osoitteen? Kysellyt parilta kaverilta ja tuttavalta, sitä kautta? En tiedä. Paljon parempaan en pystynyt tällä hetkellä.

Pitelin käsiä ylhäällä, olkapään korkuisina, kämmenet edellä. Viulukotelo tuntui hukkuvan väkijoukkoon, kun taas punertavat hiukset saivat yllättävästi iskevän auringonsäteen vuoksi lisää väriä osakseen. Pitkänä ihmisenä näki vähän kaikenlaista, jos osasi pitää päänsä pystyssä ja silmät auki. Yritin käydä mielessäni läpi, että mitä oikeasti pitäisi sanoa. Pahoitella joo, mutta muuta… Olin liian nopea. Sillan toinen puoli oli tulossa vastaan sekä suurempi ihmisrypäs, joka oli kai kerääntynyt katselemaan jotain sillan kupeessa olevaa. Mitäköhän siellä oli?

Ennen kuin huomasinkaan, olin jotenkin osannut kävelemään viulutytön tielle. Oikeastaan lähes. Ei tapahtunut suurempia vaurioita, loukkaantumisia, toivottavasti? Käteni olivat vielä kohotettuna turvaamassa ja luomassa tilaa itselleni, mutta eivät kai ne vaikuta muista siltä kuin ne olisivat siinä vain, jotta voisin paremmin tyrkätä tai töniä? Laskin kädet oitis ja siirsin ne selkäni taakse piiloon, pois tieltä, vaikka tiesin tarvitsevani niitä.

Avasin suuni pahoitellakseni, mutta jotenkin puhumisesta ja pahoittelusta päädyin siihen, että milloinkohan olin viimeksi juonut jotain (siis vettä), milloin olin viimeksi puhunut tuntemattoman kanssa, kuulostiko ääneni oikeasti ka-ka-karhealta… ja muuta sellaista roinaa mitä ihminen nyt vain voi ajatella hetkenä, jona ei pitäisi ajatella.

”Aaah, tuoota noin, anteeksi. Anteeksi. Oolen pahoillani, pahoillani.” Kuulin itseni lopulta sanovan, katkonaisesti, hermostuneesti, pahoittelevasti, tyhmästi. Nyökäyttelin päätäni jokaisen sopivan välin ja tauon kohdalla. Ajatukset halusivat harhailla, kuten katseeni jo teki. Purin alahuulta, kun huomasin, että olin tainnut jo pahoittelunkin yhteydessä jo katsonut enemmänkin siltaa, sillan ympäristöä, muita ihmisiä kuin sitä ihmistä, joka oli vahingossa minut tänne tilannut. Täydellisen typerää.

"Aaah, tuoota noin, anteeksi. Anteeksi. Oolen pahoillani, pahoillani", pahoitteli poika, joka melkein törmäsi minuun. Hän näytti siltä kuin olisi aikeissa töinäistä minua, mutta sitten veti kädet selkänsä taakse.

Ensin tunsin vihaa, melkeinpä raicoa siitä, että poika tunki tielleni. Sitten tunnistin pojan ja hymy nousi kasvoilleni.

"Monsieur Frankowski!" huudahdin ystävällisesti ja tarjosin kättäni. "Charlotte von Bouvier. Muistatko minua? Minä lähetin sinulle kirjeen", sanoin niin iloiseen sävyyn, että se melkeinpä oksetti.

Poika oli siis kuitenkin tullut. Oli oikeastaan ironista, että törmäsimme sillä tavoin, siis melkeinpä kirjaimellisesti törmäsimme. Olin iloinen. Päiväni ei ehkä tulisi olemaan niin kamala kuin luulin.

"Tule, mennään kahville tai mitä tahdotkaan. Minä maksan", sanoin ja ainakin yritin ottaa poikaa kädestä. Olin niin onnellinen. Surkeasta kirjeestäni huolimatta poika oli tullut... Se tuntui niin epätodelliselta, mahdottomalta.

//Sori lyhyys. Mulla ei ollut paljoa aikaa, mutta on tuokin jotain. XD//

//Ei stressiä

Käänsin lopulta, tavattoman myöhässä, jos siis kunnollista vilpitöntä anteeksipyyntöä olisi haettu (kuten kyllä olin. mutta äh..) katseeni viulun soittajaan. Se hymyili. Tosin tiesin ulkonäön osaavan pettää, mutta ehkä silti voisi hieman rentoutua, rauhoittua? Varoittamatta, suurinta pahinta iskua enteilemättä, kun olin jo hieman hengähtänyt ja tehnyt mielikuvaharjoituksia, tyttö yllätti. Oman sukunimensä kuuleminen vieraan ihmisen suusta on kuitenkin sellainen juttu…

Tunnustelin kädellä otsaani samalla, kun yritin päästä kärryille tästä kaikesta. Toinen myönsi lähettäneensä kirjeen, okei. Kertoi oman nimensä, hyvä juttu. Tosin nimi ei tuonut mitään muistikuvaa tytöstä mieleeni. Hänen mukaan tunsimme. Varmasti. Eihän sitä ihan tuntemattomille kirjettä lähettele? Tosin laadunpuolesta se olisi voinut hyvinkin olla tarkoitettu jollekin toiselle…

Aikaa kului enkä ollut vastannut kysymykseen tuntemisesta. Tilanne oli vain niin outo ja kummallinen. Laskin käteni alemmas ja annoin sen valua silmien ohi, nenää pitkin alaspäin.

”Äh, en oikein…”
Kirjeen lähettäjä sitten ehdotti johonkin menemistä. Kahvilaan? Häh? En tiennyt mitä ajatella tästä ehdotuksesta. Tiesin, että se näkyi, mutta silti… Toinen näytti jo ihan siltä kuin voisi kirmata kahvilaan tai siltä halusi kai vaikuttaa. En ihan tiennyt. Vieraanvaraisuus, joo, hyvä asia, mutta eh… sillä on varmaan väärä tyyppi nyt tässä edessä.

”Eh… Kiitos tarjouksesta, mutta…. taidan olla väärä henkilö”, yritin selittää ja näyttää siltä kuin puhuisinkin sille eli katsoakin puhuessa. Edes siihen suuntaan. Yritin hengittää... hyvin, kaikki menisi hyvin. Kaikki.
”Siis. Tarkoitan, että en ole tarkoittamanne henkilö. Siis mikään Mon- herra Fra-fra …kowski”, lisäsin niin rauhallisesti ja hitaasti kuin osasin, vaikka mieli tekikin jo kävellä vähemmän rauhallisesti tilanteesta pois. Ranskan kielisten sanojen käyttäminen kesken englantia tuntui niin oudolta, että jätin sen pois.

Kaimoja oli varmaan kaikilla. En vain ollut itse vielä tottunut siihen eikä oman sukunimen sanominen ollut helpompaa, vaikka sillä nyt jotain toista henkilöä tarkoitettiin. Ehkä siksi, etten tuntenut sitä, josta puhuttiin. On helpompi puhua itsellensä tutuista asioista. Siis joskus.
Vilkaisin ympärillä olevia ihmisiä. Ehkäpä joku heistä oli se oikea? Toivottavasti hän kuitenkin antaisi aikaa selitellä. Tarkoituksena ei ollut pahoittaa sen toisen ...kowskin mieltä.

Poika kertoi olevansa väärä henkilö. Hymy kasvoiltani haihtui melko nopeasti. Muuttuen jälleen pettymyksen kautta ärtymykseksi. Olin vihainen Frankowskille, mutta ennen kaikkea olin vihainen itselleni. Miten sekoitin tuon pojan monsieur Frankowskiin? Olin ollut hölmö, olin ollut typerys.

"Ai, anteeksi. Tämä oli minun mokani", sanoin hiljaa nolostuneena ja pettyneenä. "Minun piti tavata monsieur Frankowski, tai no... lähetin hänelle surkean kirjeen. En enää tuhlaa arvokasta aikaanne", sanoin ja jatkoin matkaani. "Minun kaltaiseni ei ansaitse kenenkään seuraa."

Minua hävetti ja raivostutti. Mieleni teki kirota. Ajattelin ilmiintyä takaisin Ranskaan. Kenties menisin loppulomaksi Châteauhun? Blanchardin luona en saanut enää asua, vanhempani oli murhattu ja koti tuhottu. En olisi todennäköisesti edes turvassa. Kuolisin kuitenkin.

Miksen vain tappaisi itse itseäni? Ainakin kuolisin omilla ehdoillani, enkä Karakatuksen tai Günther Schwillingerin tai kenenkään muunkaan. Saisin itse päättää, miten se tapahtuisi ja missä se tapahtuisi. Ei minulla olisi mitään hävittävää.

Toisaalta taas... Minä olin päättänyt tuhota Karakatus Kärmesin hirnyrkit. En voisi tehdä sitä kuolleena. Hiiteen Frankowskit! Jos ei poika pian ilmestyisi, antaisin hänen olla. Samapa tuo, vaikka mätänisi sinne hienoon kotiinsa hienon perheensä luo.

Perhe... Miksi olin luopunut kaikesta? Miksi olin antanut kaiken vain kadota? Miksi olin uhrannut ja menettänyt kaiken? Mitä minä enää saisin? Isä oli kuollut jo kauan sitten ja nyt äitikin oli poissa.

Käännyin vielä nähdäkseni pojan, jota luulin Frankowskiksi. Hän näytti niin tutulta. Mielestäni hän oli Frankowski, mutta kai hän itse tiesi paremmin. Mikä minä olin sanomaan, kuka hän oli.

Mieleeni tuli lukilitis. Ei, se loukkaisi pojan yksityisyyttä. En ollut edes käynyt Britanniassa ennen. Täällä saattoi olla pilvin pimein Frankowskeja tai hänen näköisiään hiippareita. En voinut tehdä sen. Kuitenkin otin sauvani esiin. Katsoin sitä. Vain yksi loitsu...

Vasta, kun käänsin katseeni takaisin viulukotelotyttöön, tajusin hänen olevan sanomassa jotain. Oli tuo varmasti jo jonkin aikaa puhunut, mutten vain ollut huomannut sitä. Sen siitä sai, kun katseli aina muualle. Purin hieman alahuulta samalla, kun yritin (tuntematta itseäni mitenkään vastenmieliseksi) kumartua hieman lähemmäs (jotta kuulisin paremmin?) pitäen samalla kuitenkin hyvää välimatkaa toisesta.

Kirjekohdan ymmärsin, mutta sitten aivan yllättäen se sanoi lähtevänsä, koska tuhlasi aikaani. No joo, ehkä hieman. Mutta pikemminkin olin saanut hänet jo tuhlaamaan kirjepaperia ja mustetta ja pöllöään. Vahingossa! Kumpikohan tässä nyt oli tuhlaamassa enemmän toisen aikaa?

’Hetki, minun pitää ajatella’, olisin mielelläni sanonut. En vain päässyt niin pitkälle. Tyttö lähti. Jo toista kertaa, jos nyt oikein muistin. Näin ei olisi saanut käydä, tiesin sen itsekin vallanhyvin. Huokasin ja nostin katseeni taivaalle. Käyttöohjeita siellä ei näkynyt olevan, jästikoneita vain. Katselin niiden menoa jonkin aikaa ennen kuin muistin sen oman ohjelappuseni. Olisin ihan vain voinut lukea siitä ääneen sopivat kohdat ja kaikki olisi tullut selvitetyksi. Nyt se tyttö, kun vielä luuli, että jossain muualla olisi se oikea ihminen odottelemassa. Varmasti olisikin, jos se olisi saanut sen kirjeen enkä minä.

Omatunto ei vain kestäisi antaa väärää uskoa ja toivoa, mikäli näin ei ollut ja tällä kertaa ei tosiaankaan olisi olemassa mitään sellaista. Olisi aika suuri sattuma, jos se oikea, tarkoitettu, henkilö olisi täällä. Parasta olisi vain kertoa ja myöntää tämä koko juttu tai vaihtoehtoisesti vain näyttää se lappuni. Pahemmaksihan tilanne ei tästä hetkestä enää voinut kääntyä. Tai noh, mitä huonompi tilanne on kyseessä, niin sitä suurempi on tilanteen parantumisen mahdollisuus.

Kaivoin sitten sen lapun taas esille, vaikka pystyin jo kuvittelemaan osaavani sen alusta loppuun ulkoa. Ääneen resitoiminen olisi vain asia erikseen. Paperi oli aika huonossa kunnossa ja yritin silitellä sitä hennosti suoremmaksi reittä vasten. Olisi tyhmä näyttää huonolla käsialalla kirjoitettua lappua, jonka luettavuutta huononsi ja haittasi käsialan ohella kaikki mahdolliset ja mahdottomat taitokset ja kulmat ja epätasaisuudet.

Pysähdyin turhautuneena ja istuin valtavan matkalaukkuni päälle. Kukaan ei välittänyt, ketään ei kiinnostanut. Kukaan ei ollut koskaan välittänyt.

Olin aina jäänyt muiden varjoon. UAKS.RY:ssä Karakatuksen varjoon. Koulussa äänekkäämpien varjoon. Aina. Minä. Kärsin. Siihen tulisi kuitenkin muutos. Karakatus saisi maksaa. Benjamin Blanchard saisi maksaa, kun ei ottanut minua luokseen. Mila Molina ja muu Châteaun väki saisi maksaa.

Tuhoaisin Kärmesin hirnyrkit ja hän kuolisi. Hänsaisi nähdä, miltä tuntuu, kun sielua revitään. No hän tiesi, mutta silti...

Minä kuitenkin edelleen odotin Frankowskia. Se häntä muistuttanut poika oli edelleen näkökentässäni. Entä, jos poika olikin Frankowski? Entä, jos hän valehteli? Minä näyttäisin hänellekin, ellei hän sitten puhunut totta. Minä toivoin kuitenkin edelleen Frankowskin ilmaantuvan.

Lappua silitellessä tuli mieleen se, että olisi pitänyt ottaa se väärä kirjekin mukaan. Olisin voinut antaa sen sille lähettäjälle edelleen lähetettäväksi. Miten onnistuin ajattelemaan ja tajuamaan tällaisia näinkin ajoissa? Noidankehästä pääsee eroon. Se vain vie aikansa. Etenkin, jos siihen on tottunut. Yllättävän helposti ihminen silti osaa ja kykenee suhteutumaan uusiin tilanteisiin ja tulla osaksi uutta järjestelmää. Pitäisi vain uskoa ja luottaa kaikkeen tuohon ja itseensä, ehkä sitten…

Pyöritellessäni lappua vielä kädessä yritin miettiä mitä tehdä. Spontaanisuus koitui usein kohtaloksi. Tosin jotkut tilanteet vaativat sitä. Piti osata heittäytyä tilanteeseen ja yrittää, yrittää onnistua. Olla välittämättä.

Nyökkäsin ja pysäytin sormeni liikkeet. Jouduin kyllä heti käynnistämään sormikoneiston uudestaan, kun lappu oli aikeissa tippua lätäkköön. Sain sen onneksi ongittua ilmasta enkä vedestä. Pitelin sitä kädessäni ja varmistuin siitä, että kyseessä oli oikeasti se oikea paperi. Ei väärä.

Katselin ympärilleni paikantaakseni uudestaan sen punatukkaisen viulutyypin. Pahimmassa tapauksessa se olisi jo lähtenyt muualle. Jättänyt kaiken maailman kaimani muualle. Luopunut uskosta, että joku sen niminen vielä ilmaantuisi tänne. Paljon toivoa en kyllä hänelle voinutkaan antaa. Olihan kirje mennyt väärälle henkilölle. Se vain pitäisi vielä myöntää sille. Oikeasti asian ei pitänyt tuntua niin pahalta. Eihän se ollut minun syyni, että minun osoitteeseen se oli tullut.

Vali- siis löysin kyllä sen tytön hetken päästä. Oli tuokin vielä sillan kupeessa. Kas hienoa. Työnsin oikean käteni taskuun ja astelin askeleita askien kyseiseen suuntaan. Tosi mielellään jalat kulkivat siihen suuntaan, mutta huomasin kyllä nuo halut antautua loivaan kaarteeseen, poispäin. Jouduin vähän pistämään vastaan.

”Äh… niin te puhuitte- sanoitte aiemmin kirjeestä… Se taisi- siis en usko, että haluamanne henkilö sai sen, koska…”, yritin selittää hiljalleen taitellen samalla paperilappua pienemmäksi. Lopulta yritin saada sen taas taiteltua auki. Suoristettua.

Olinkohan kirjoittanut ylös, että miksei henkilö ollut saanut sitä? Mistä niin päättelin? Siitä, että olin itse sen saanut. Okei, joo, mutta miten sen sanoa? Etenkin, kun ei ole ottanut sitä todistusaineistoa edes mukaansa. Pölvästi.