Muistoja, murheita ja mielen myllerrystä

[Evelyn Clément]

// Evelyn Clémentin ja professori Feyn roolipeli. Sijoittuu koulun alun tietämille. //

Tihutti. Sadepisarat ropisivat maata vasten ja tummista pilvistä päätellen sää oli menossa yhä vain huonompaan suuntaan. Inhosin sadetta. Joskus olin pitänyt siitä, miten sade lorisi rauhoittavasti, miten pisarat tuntuivat lämpimiltä kylmillä poskilla ja miten sade sai ilman tuntumaan raikkaalta, puhtaalta. Nykyisin sekin vain muistutti ikävistä asioista.

Olin märkä, mutten oikeastaan välittänyt siitä, sillä yksi simppeli loitsu eristi kylmyyden ja kosteuden. Taikojen mahdollisuuksista huolimatta taisin olla ainoita, jotka olivat ulkona. Istuin kyyryssä koulun seinustan vieressä, enkä oikeastaan jaksanut liikkua mihinkään. Mitä sitten, jos kastuin? Mitä sitten, jos jäisin tähän? En jaksanut enää mennä sisälle, ihmisten luo.

Koulun jatkuminen oli tuntunut raskaammalta kuin ikinä ennen Châteaussa. Oli vain tapahtunut niin paljon. Koko viime vuoden olin opiskellut pää savuten, mutta nyt V.I.P.:t olivat taas ohi, ei oikeastaan tuntunut siltä, että olisin saavuttanut jotain erityistä. Oli vain lisää opiskelua, velvollisuuksia ja vastuuta.

Minut oli toki kasvatettu vastuuseen, mutta en oikeastaan jaksanut sitä juuri nyt. Kesä ei ollut paljoa auttanut. Sen sijaan, että olisin voinut levätä rauhassa yksin, äitini oli saanut päähänsä järjestää juhlia juhlien perään, rynnistää ohjelmasta toiseen ja jokaisena mahdollisena vapaana hetkenä isäni oli taas päättänyt esitellä minulle tuttujaan ja tutun tuttujaan ja heille minun todistustani... minun... tai vanhempieni, sillä siihen malliin heidän sanansa tuntuivat viittaavaan, kyseessä oli heidän saavutuksensa.

Se taisi monin tavoin olla elämäni pähkinänkuoressa; Olla muiden saavutus, muiden muovailtava vahanukke, joka sauvan heilautuksessa teki, kuten haluttiin.

Katsoin taivasta. Olin kai ollut ihan liikaa ennustuksen tunneilla, sillä tiesin, että ihan pian alkaisi ukkostaa. Minun teki mieli mennä sisälle, sulkea ulkomaailma ulos, mutta keho tuntui niin raskaalta. Ukkonen, ukkonen... pelko alkoi tehdä tuloaan...

Tärisin, hytisin ja loitsusta huolimatta minun oli kylmä, niin kylmä sisältä.

[Deborah Samatha Fey]

Nokkosia, nokkosia, nokkosia... Kori alkoi pikku hiljaa olla täynnä. Nousin seisomaan kädet lanteilla nokkospuskaassa ja katselin ympärilleni. Olin tosiaan onnistunut noukkimaan kokonaisen korillisen juuri kastuneita nokkosia, loistavaa!

Sade rummutti selkään, kun astelin puskasta pois. Koipiin kyllä hiukkasen sattui tuollainen kyykkiminen, mutta minkäs sille mahtoi, kun vanhaksi alkoi tulla. Pitäisi taas pistää linimenttiä, kun pääsisi takaisin sisätiloihin. Se saattaisi jopa olla päivällisaika, ah, kuinka nopeasti aika vierähtikään.

Lähdin tarpomaan linnaa kohti saapikkaiden lotistessa lätäköissä roiskien vettä sinne tänne. Tummat pilvet enteilivät lisää sadetta ja ukkosta, olipa hyvä, että sain jo nuo nokkoset kerättyä. Ukkossäällä kerätyissä kasveissa olisi toki omaa potkuaan, mutta parempi pistää varman päälle.

Olin jo koulun kohdalla, kun näin tumman möykyn seinän vierustalla. Oliko joku oppilaista unohtanut takkinsa ulos? Aijjai, se pitäisi kyllä käydä hakemassa sisälle... Ei mutta, oliko se oppilas? Mitä hän täällä teki tällä säällä ja noin liikkumatta? Ties mitkä virtsatietulehdusoireet tuostakin kylmässä maassa istuskelusta tulisi!

"Hei! Sinä!" Fey huusi ja lähti taapertamaan lähemmäs oppilasta käsien heiluessa puolelta toiselle. Kun hän pääsi lähemmäs, hän säpsähti hieman. "Evelyn Clément?" professori totesi hämmentyneenä. Hän muisti tuon tytön Beauxbatonksista... tyttö oli kyllä ollut pienempi, oikea pikkunero. Niitä, jotka opettelivat asioita ulkoa, joiden perhe oli rikas ja joiden elämä olisi voinut olla täydellistä. Osa oppilaista oli kuitenkin valinnut kohteekseen juuri tuon ressukan. Kiusannut, härnännyt, pilkannut... Evelyn oli sitten lopettanut koulussa sen yhden ikävän tapauksen jälkeen.

"Mitä sinä täällä? Pihalla? Tule nyt sisälle lämpimään!" professori oli jo saavuttanut tytön ja katsoi nyt häntä hieman tarkemmin. "Sinähän täriset! Oivoi, ei kai ole kylmä? Mikä on? "

Siinä samassa professori oli tytön vieressä, laskeutui maahan yhdessä polvien naksahduksessa kasvoillaan ilme, joka kertoi vain huolesta.

[Evelyn Clément]

Mutristin suuta... olin niin yksin. Olin aina niin yksin. Maailma vain tuntui kaatuvan päälle ja kaikki oli niin väärin.

Miksen vain voinut olla onnellinen? Iloinen? Minulla oli ihan tarpeeksi, minulla oli perhe ja ruokaa ja rahaa... sain käydä koulua, minun ei tarvinnut tehdä töitä... olin vain niin kiittämätön, niin surkea ja kiittämätön. Pitäisi hymyillä. Miksen vain voinut aina hymyillä!

Tärinä tuntui vain yltyvän, painoin jalat koukkuun, kehoa vasten, ja hautasin pääni polviin. Olin niin heikko, en edes jaksaisi liikkua sisälle, niin säälittävää. Ylös vain! Mutten halunnut... halusin jäädä tänne. Tupahuoneessa olisi vain melua ja möykkää, ihmisiä.

"Hei! Sinä!" jostain kajahti huuto. Nostin pääni ja näin lyhyenlännän, tanakan, pyöreähkön hahmon vaappuvan minua kohti. Tunnistin professorin jo ennen kuin hän sanoi minun nimeni. Professori "kutsukaa minua vain ilman titteleitä" Fey oli Beauxbatonksin taikajuomien ja -liemien professori - tai näin olin ainakin uskonut ennen kuin olin saanut tietää Châteaun nykyisen opettajalistan.

Olihan hän oma persoonansa, välillä niin kovin suora ja karkea, mutta hyväsydäminen. Olin pari kertaa jopa paennut kiusaajia hänen luokkaansa. Olihan Fey sen tainnut huomata, muttei hän koskaan sanonut mitään. Pari kertaa oli kuitenkin ilmestynyt sattumoisin paikalle, kun minua oli härnätty ja saanut väen katoaamaan.

Professori rymisti lähemmäs ja tapansa mukaan hössötti aivan liikaa... "Mitä sinä täällä? Pihalla? Tule nyt sisälle lämpimään!" Avasin suuni vastatakseni, kuten kuului, mutta en meinannut saada ääntä tulemaan. Rauhoitu! Hengitä. En voi alkaa itkeä nyt.

"Sinähän täriset! Oivoi, ei kai ole kylmä? Mikä on? " professori suolsi kysymyksiään ja oli pian siinä vieressä, katsoi minua sinisillä silmillään niin tarkasti. Käänsin katseeni jalkoihini. Kirottu professori, kirottuja kysymyksiä, kirottu sade. Enkö voisi vain olla yksin?

Vedin syvään henkeä. En tosiaan voisi olla näin säälittävä enää yhtään kauemmin. "Aa... professori Fey, hei", sanoin aivan liian myöhään.

"Minä...", aloitin ja yritin keksiä jotain hyvää syytä maassa istuskelulle, mutta niitä ei tainnut olla. "Kaikki on ihan hyvin. Hieman kylmä, joo", sain sanotuksi ja nostin tuon vuosien varrella harjoitellun hymyn kasvoille. Äh, ei näin kuulunut käyttäytyä. Ei ainakaan valvojaoppilaan. Minun täytyisi ryhdistäytyä. Menisin sisälle ja unohtaisin murheet ja toivoisin, että Fey unohtaisi minut, tai edes tekisin jotain. Keksisin syyn tälle naurettavuudelle, jonkin oikean syyn.

Siirsin katseeni professorista jalkoihini. Noniin, ylös...

[Deborah Samatha Fey]

"Aa... professori Fey, hei", tyttö sanoi vasta nyt. Noh, ehkä hän ei vain ollut huomannut minua aiemmin, oli ollut ajatuksissa... Tosin olin huutanut, hmm... luulisi, että sen kuulee, ellei sitten tarkoituksellisesti halua olla kuulematta. Sekin voisi tosin olla mahdollista. Tosin kyseessä oli Evelyn Clément, se luokan tunnollinen mallioppilas. Ellei tyttö ollut muuttunut näiden vuosien aikana dramaattisesti, mitä epäilin, hänellä luulisi olevan joku syy käytökseensä. Ei ihminen muuten vain istuisi sateessa pihalla yksin. Eihän?

"Minä...", tyttö yritti sopertaa jotain, mutta taisi tulla toisiin ajatuksin ja sanoi vain "Kaikki on ihan hyvin. Hieman kylmä, joo". Katsoin häntä ja näin taas sen tunteettoman maskin, jonka tuo tyttö loihti hymyn kuvatukseksi. Hän oli tehnyt sitä aiemminkin. Saattanut rynnätän työhuoneeseeni, luulla sen olevan tyhjillään, mutta nähdessään minut, muuttunut heti kylmäksi ja etäiseksi ja kysellyt jotain läksyistä.

Hän näytti nytkin niin nuorelta, pieneltä ja haavoittuvaiselta. Yhäkin siltä tytöltä, joka juoksi ongelmiaan pakoon ja sai selvitä yksin. Yhäkin... ajatus pälkähti päähäni. Tietysti, sen takiahan hän oli vielä pihalla. Tyttörukka. Edes koulun vaihto ei auttanut. Roolinsa vanki... hakeutunut takaisin samankaltaisiin tilanteisiin.

Niin tai näin, hän tarvitsisi kyllä kunnon halia. Eikä sellainen taitaisi onnistua sillä, että lähtisin viemään häntä väkisin tupahuoneelle. Tuskin edes saisin vastauksia, vaan ympäripyörietä lauseita ja uskomusta omiin toiveisiin. Katsoin maata hänen vieressään ja pilviä taivaalla, tein valintani ja kysyin "Saanhan istuuntua seuraan?"

Tuskin hän kieltäytyisi. Tuntemani Evelyn oli toki vasta nuori, älykäs, mutta teki monella tapaa juuri niin kuin odotettiin. Niinpä istuin siihen maahan hänen viereensä, tuon nuoren oppilaan, välittämättä siitä, kuinka ristiriitaiselta se tuntui.

"Kuinka kauan olet istunut tässä?" kysyin ja kaivoin sauvan esille. Sade oli toki ihan kiva, mutta liika oli aina liikaa. Jos en kerta voisi mennä juuri nyt sisälle, niin voisin tuoda jotain sieltä tänne.

Heilautin sauvaa ja loin yläpuolellemme varjon, joka sai sateen kulkeutumaan muualle. Sitten kutsuin kupposen kaakaota ja toisen kipollisen teetä. Ojensin kaakaon tytölle ja katsoin häntä tarkasti. "No niin, kerrohan... vieläkö sinua kiusataan? Ketkä tällä kertaa?"

[Evelyn Clément]

Olin jo valmistunut lähtemään sisälle. Senhän kaikki järkevät ihmiset olivat jo tehneet. Olin saanut tärninän hallintaan, onnistunut ajattelemaan asioita, kuten koulu, läksyt ja odotukset, ja unohtamaan säälittävän ajantuhlaukseni. Vaikka olikin lauantai, niin ei se toki olisi mikään veruke tuhlata aikaa turhuuksiin. Maassa kyyritely ja heikkous sai nyt riittää.

Sitten professori tekikin jotain päinvastaista. Hän kysyi, saiko istua viereeni maahan. Vilkaisin häntä hieman hämilläni ja mutisin: "toki". Melkein - ja onneksi vain melkein - meinasin unohtaa lisätä "professori" lauseen loppuun.

"Kuinka kauan olet istunut tässä?" professori kysyi. Katsoin kenkiäni. Maata, joka tuntui hieman kostealta. Tummia pilviä, jotka olivat pikkuhiljaa lipuneet lähemmäs. En oikeastaan ollut niin varma. "Öhm, varmaan vartin", sanoin, vaikka uskoin, että olin ollut paljon pidempään. Olin ensin istunut lukemassa. Sitten oli alkanut sataa ja muut oppilaat olivat lähteneet sisälle. Olin pistänyt kirjan pois ja vain jäänyt siihen, miettimään kaikkea.

Fey heilautti sauvaansa ja hetkessä sade jäi varjon taakse. Katsoin, miten se laski maahan, törmäsi läpinäkyvään seinään ja kimposi ropisten muualle. Fey loihti kaksi kupposta ja tarjosi toista minulle. Otin sen vastaan ja tunsin lämmön leviävän käsiini. Kaakaon tuoksu leijui illmaan.

"No niin, kerrohan... vieläkö sinua kiusataan? Ketkä tällä kertaa?" Fey kysyi ja katsahdin häntä. Voi eii... hän siis luuli... luuli, että pakoilin kiusaajia. Hän oli käsittänyt kaiken niin väärin.

Tietysti. Hänhän oli ollut Beauxbatonksissa. Nähnyt ja kokenut sen. Hän muisti minut yhäkin sinä samana tyttönä, joka oli loukkaantunut, kun joku sanoi häntä "noita-akaksi" tai "hikipingoksi". Olihan se toki ollut ikävää... Niin paljon sanoja, jotka satuttivat. Ei niitä kaikkia edes oltu tarkoitettu pahaksi, mutta silti ne sattuivat. Enkä koskaan uskaltanut sanoa vastaan. Mitä se olisi hyödyttänyt? He olisivat nauraneet, pitäneet minua heikkona. En halunnut sitä.

Vilkaisin professoria ja palautin hymyn. Iloinen ilme oli alkanut rakoilla, äh, niin ei saisi käydä. "Voi, ehei, ei minua kiusata", sanoin iloisesti. Tosin mitä jos sanoin sen liian iloisesti? Saiko professoria huomauttaa virheistä? Vai laskettiinko tämä virheeksi. Äh, pitäisikö minun selittää vielä enemmän. Varmaan. Kai. Äh, en tiennyt.

"Ihan totta. Kiusaaminen päättyi, kun vaihdoin koulua", sanoin, mutta möykky nousi kurkkuun. Olinko juuri sanonut ääneen, että minua oli kiusattu? Äh, olin niin heikko. "Tai siis kiusaaminen ja kiusaaminen... Ei se mitään pahaa ollut. Muille on varmaan sattunut paljon pahempaa. Minä vain... olin hieman herkkä. Äh, jotain nimittelyä, syrjimistä se oli. Ei kovin kummoista... Bianca " - sisaren ajatteleminen sai ääneni särähtämään. Bianca oli se, joka oli härnännyt minua. Hän oli se, jonka olisi pitänyt olla puolellani, mutta joka yllytti muita. Joka kertoi juuri ne ikävimmät asiat, jotka satuttivat eniten.

"Bianca katui sitä", sanoin ja join kulauksen kaakaota. Lämpö tulvahti sisälleni. Sai oloni tuntumaan paremmalta. "Tiedän, että hän katui." Muistin, miten olin nähnyt ensimmäisen kerran Biancan, kun olin tullut kotiin kesken kouluvuoden. Miten hän oli näyttänyt surulliselta, hämmentyneeltä ja ollut niin sanaton. Hän oli kyllä palannut täydelliseen jääkuningattaren rooliinsa pian, mutten muistanut hänen haukkuneen minua sen jälkeen. Mitä nyt omalla näsäviisaalla tavallaan viitannut kaikkeen virheellisyyteeni, mutta ei sentään haukkunut suoraan. Sehän oli hyvä, eikö?

Katsahdin viereeni ja hätkähdin nähdessäni Feyn. Olin yhäkin ulkona maassa. Olin professorin kanssa. En saisi alkaa harhailla ajatuksissa näin. En saisi.

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä.

Evelyn Clément, Serpentard: 10 p
Deborah Samatha Fey: 6 p