//Peli sijoittuu Kanadaan, Quebeckiin. Mukaan odotetaan Ĉiela Fairchildia :) Ajankohta on siis 12.7.2017.//

Elettiin päivää 12.7, kun vedin tuulitakkini ylleni ja sujahdin punaisiin tennareiheni, joiden kärjet olivat jokseenkin kuluneet miltei puhki. Olin kulkenut niillä kuitenkin sellaiset taipaleet ja kuralätäköt, etten raaskinut luopua niistä. Tuulitakin puin, sillä ulkona oli viileä, vaikka elettiin jo loppukesää. Ja mikä oli parasta puuhaa loppukesästä? Tietenkin mennä läheiselle luontopolulle käpöttelemään ja hmm... vaikka leikkimään metsänkeijua!

Saavuin pian hieman laholle kyltille, josta vaivoin voin erottaa sanan 'luontopolku'. Harvoin ihmisiä liikkui täällä päin. Yleensä olin ainut, joka edes vaivautui kävelemään noita pitkospuita pitkin. Quebecissä oli nimittäin paljon hienompiakin luontoelämyksiä kuin tämä 1,1 kilometrin pituinen, metsänhalkikulkeva polku. Se oli kuitenkin oiva paikka antaa mielikuvituksen lentää ilman, että muut ihmiset - jästit, häiritsisivät.

Voimakas tuuli vavisutti haapojen oksia. Lehdet pitivät hankaavaa ääntä. Tunnelma oli hiukan aavemainenkin. Kaikki se luonnon kauneus, joka täällä oli kerran ollut oli kuihtunut noiden monien talvien aikana pois. Polun reunoilla yksinäiset sinivuokot heiluivat tanssien. Minä kuitenkin näin ne violetin sävyisinä keijukaisina, jotka vilkuttivat minulle ja toivottivat minut tervetulleeksi metsäänsä.

Yhtäkkiä kuulin räsähdyksen takaani. Kiepsahdin salamannopeasti ympäri, mutta peräännyin saman tien taakse päin: edessäni seisoi, noin muutaman metrin päässä vihreäsuomuinen lohikäärme, joka heilautteli piikikästä häntäänsä pieksien pelosta tutisevia puita. Kompastuin maasta kohoavaan juuren ja kaaduin takamukselleni. Olin kuullut lohikäärmeistä. En ollut nähnyt niitä. En koskaan ollut myöskään kuvitellut törmääväni yhteenkään, edes aloittaessani Châteaussa.

Se oli niin suuri... niin pelottava. Ajatukset jäivät syrjään, kun puhkesin kirkumaan.

Ev oli valmistautunut viettämään koko lomansa tuohon tuskastuttavan pieneen asuntoon lukittuna. Hänen onnekseen niin ei ollut kumminkaan käynyt, vaan hänelle työnenttiin 12.7. porttiavain käteen ja hän olikin pian jo jossakin päin Kanadaa. Vanginvartija (joksi hän nykyisiä asuintovereitaan kutsui) oli sanonut, että Evillä oli mahdollisuus auttaa lohikäärmettä, joka oli liian lähellä ihmisasutusta (tytöllä itsellään oli kokemusta siitä, kuinka ihmiset tavallisesti toimivat sellaisissa tilanteissa, eikä toivonut samaa kohtaloa muille). Joten hetken ympäristöä kartoitettuaan Ev nousi ilmaan ja suuntasi tuonne, jossa aisti toisen älyllisen mielen olevan.

Ev laskeutui melko kauas lohikäärmeestä, kunnioittavan matkan päähän, ja vain vilkaisi ihmistä, joka kirkui maassa. "Ei kai tuo olento teitä kiusaa?" hän kysyi sekä ääneen, että mielensä sisässä. Eikä hän todellakaan tarkoittanut sanojaan ihmiselle vaan lohikäärmeelle.
"Olen pahoillani, että tunkeudun reviirillesi, mutta joudun esittämään teille toiveen reviirin vaihtamisesta", hän lausui ääneti lohikäärmeelle, joka käänsi katseensa viimein puhujaan.
"Miks niin tekisin, poikanen?" lohikäärme kysyi, tuo tietenkin puhui hieman eri murteella kuin tyttö itse, mutta sentään ymmärrettävää (hyvä).
"Sillä ette tahdo olentojen käyttävän omaa taikuuttaan jotta nukahtaisit ja herätä jossakin aivan vieraassa paikassa, kahlittuna ja olentojen ympäröimänä", Ev vastasi. He keskustelivat vielä jonkin aikaa, kunnes Ev sai toisen vakuutettua lähtemään kauemmaksi ihmisten asuinsijoista.

Lohikäärmeen lähdettyä Ev käänsi katseensa olentoon ja hymyillen ojensi tuolle kättään, auttaakseen tuon pystyyn (miettien samalla, pitäisikö hänen laittaa tuo unohtamaan tapahtumat). Evillä ei ollut käsitystä siitä, kuinka kauan hänellä olisi aikaa, ennen kuin joku tulisi perässä häntä etsimään (toivottavasti eivät tulisi koskaan).

Se vain tuijotti minua. En tiennyt oliko se pahanteossa, vai pelkäsikö se. Miten se oli päätynyt tänne? Olin lopettanut kirkumisen ja katsoin otusta vain ääneti, pidättäen hengitystäni. Ei inahdustakaan, ajattelin. Olin jo pökertyä, sillä en kyennyt hengittämään, en halunnut hengittää. Jos se ärsyyntyisi, seuraukset olisivat vakavat.

Lohikäärme heilautti nyt häntäänsä uudestaan ja se suhahti metrin päästä ohitseni. Käperryin pieneen myttyyn ja vain toivoin, että se ei osuisi minuun. Näin siinä maatessani silmäkulmastani, kuinka se haki katseellaan jotain. En tiennyt mitä. Tärisin ja hain oikealla kädelläni jotain, mitä voisin käyttää aseen sijasta. Järki kuitenkin sanoi: Esme, et mahda sille mitään. Odota vain, että joku tulee pelastamaan sinut. Jos tulee.

Päähäni pisti ajatus. Entä jos vain kuvittelin kaiken? Mielikuvitukseni oli temppuilut monet kerrat. Vaikka kuinka aidolta tämä tuntuikin, se saattoi olla vain mielikuvitikseni värittämää harhaa. Jos nyt suljen silmäni lohikäärme luultavasti katoaa. Niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Niinpä suljin silmäni.

"Ei kai tuo olento teitä kiusaa?" tytön ääni kuului metsässä. Hätkähdin. Oliko joku tullut? Vai tapahtuiko tuokin vain pääni sisäisessä valtakunnassa? Ensimmäinen vaihtoehto kuulosti houkuttelevammalta.

Uskalsin vasta hetken kuluttua nostamaan katseeni. Lohikäärmettä ei näkynyt enää missään. Sen sijaan edessäni seisoi tyttö, vaarattomannäkäinen sellainen. Ensimmäinen ajatukseni oli, että ehkä lohikäärme oli vaihtanut vain muotoaan, mutta kun tuo ojensi kätensä minulle, jonkinlainen luottamuksentunne valtasi sisimpäni. Pudotin risun kädestäni ja kömmin pystyyn tytön auttamana. Hetken helpotus tuuditti minua. Tuon uuden ilmestyksen pitkät, kihartuvat mustat hiukset kehystivät arpisia, melko tummia kasvoja. Tyttö kuitenkin hymyili ja minä uskalsin hymyillä takaisin hetken rauhoittumisen jälkeen.

"Mi-mitä tuo äsköinen oli?" kysyin ja olin jatkamassa, kun suuni avautui apposen auki: "Si-sinulla on si-siivet!" Peräännyin kauemmaksi vaistonvaraisesti.

Ev auttoi ihmisen pystyyn ja katseli tuota päästä varpaisiin. Jos Ev ei aivan kauheasti erehtynyt, oli tuo ihminen melko nuori naaras. Luultavasti vielä poikanen? Poikanenkin taisi katsella Evia, sillä pian tuo huudahti siivistä ja perääntyi. Ev olisi luultavasti loukkaantunut, jos ei olisi ehtinyt jo tottumaan siihen, tuntui se silti ikävältä. Hän tiesi, ettei tulisi ikinä ihmisten joukkoon sopeutumaan, mutta ei luultavasti kotiinkaan enää pääsisi.
"Kyllä, minulla on siivet", hän vastasi ihmiselle. "Sinulla ei ole siipiä", hän jatkoi, kun nyt kerran itsestäänselvyyksiä ilmeisesti lauottiin.

Tuon tytön selästä pistivät todellakin siivet. Naamiaspuku? Tuskin. Tuon valtavan lohikäärmeen jälkeen siivekäs ihminen ei vaikuttanut niin ihmeelliseltä, mutta en mahtanut reagoinnilleni mitään.
"Kyllä, minulla on siivet", tyttö vastasi. En voinut irrottaa katsettani noista ilmestyksistä.

"Sinulla ei ole siipiä."

Tuosta toteamuksesta huolimatta, katsahdin olkani yli. Koskaan ei nimittäin voinut olla aivan varma. Ehkä tuo olisi purrut minua ja pikkuhiljaa minusta tulisi lohikäärme, joka syöksisi tulta ja pelottaisi ihmisiä.

Katsahdin takaisin siivekkääseen tyttöön. Puut heiluivat hänen takanaan ja hetken pelkäsin lohikäärmeen palaavan, mutta ketään tai mitään ei näkynyt. Tuuli se vain oli. Ulkona alkoi olla entistä viileänpi, joten kiedoin käteni ympärilleni.

"Mutta mikä sinä olet?" kysyin varautuen. Siivet merkille pannessani olin menettänyt viimeisenkin luottamuksen tähän olentoon. "Mitä tuo olento täällä teki? Tuleeko se takaisin? Minne se meni?" kysymykset pyrkivät ilmoille hämmentyneistä aivoistani. Toivottavasti en ärsyttänyt tyttöä, tällä näytti olevan aika terävät hampaat. "Oletko edes totta?"

Ev pidätti haluaan pyöräyttää silmiään (liian ihmismäistä), kun ihminen vilkaisi olkansa yli, kuin sinne voisi yhdessä hetkessä siivet kasvaa tai jotain. Lopulta tyttö alkoi kyselemään kysymyksiä. "Olen ihminen", hän vastasi niistä ensimmäiseen. "Enimmäkseen ihminen", hän korjasi. Mutta seuraava kysymys teki kipeää. Olento. Siis ihminen kutsui lohikäärmettä olennoksi (noh, toki, käyttiväthän hekin samankaltaista nimitystä ihmisistä).
"Tuo olento, oli lohikäärme. Hänellä on nimikin, vaikka ette tunnu sitä ymmärtävän. Tunteva, älykäs, elävä. Hän asui täällä, mutta ihmiset ovat minäminäminää ja vievät kaiken tilan tässä maailmassa, joten minun täytyi pyytää häntä muuttamaan pois kotoaan, jotta ihmiset eivät satuttaisi häntä", hän kertoi yrittäen kätkeä ihmisiä kohtaan tuntemansa vihan.
"Eikä hän tule takaisin, hän ymmärtää, kuinka ikävää olisi, jos odottaisi pudottajia. Toivottavasti hän löytää paikan, jossa ei joudu ihmisiä kohtaamaan", hän jatkoi.

Oletko edes totta? Oli viimeinen ihmisen kysymyksistä.
"Voiko sitä varmasti sanoa, jos me kaikki olemmekin vain unta? Emme todellisia lainkaan? Mutta kyllä minä uskon todellinen olevani, ainakin kunnes uneksija herää", hän vastasi tuohon. Hän oli luultavasti puhunut poikaselle jo enemmän, kuin yhdellekään ihmiselle aikaisemmin.

Olen ihminen", tyttö vastasi kysymykseeni. Katselin häntä räpytellen silmiäni hämmästyksestä. Olin seikkailut mielikuvitukseni maassa. Olin nähnyt jos jonkinmoista, mutta tämä vaikutti liian todelta. Olin huomannut, että mitä pidempään vietin aikaa luomieni satumaailmojen parissa, sitä todentuntuisemmiksi ne tulivat. Tämä oli kuitenkin poikkeustapaus.

"Enimmäkseen ihminen", siivekäs seuralaiseni korjasi. Noh, sen näki Erkkikin. Ei tämä kokonaan ihminen ollut.
"Tuo olento, oli lohikäärme. Hänellä on nimikin, vaikka ette tunnu sitä ymmärtävän. Tunteva, älykäs, elävä. Hän asui täällä, mutta ihmiset ovat minäminäminää ja vievät kaiken tilan tässä maailmassa, joten minun täytyi pyytää häntä muuttamaan pois kotoaan, jotta ihmiset eivät satuttaisi häntä."

Hetken olin hiljaa ja mietin noita sanoja. Se saattoi olla totta. Kauhean moni ihminen ei pidä lohikäärmeistä. Ainakin itse ajattelin niiden olevan vain pelottavia. Äsken kohtaamani ei ollut luultavasti tekemässä pahaa minulle. Ehkä se vain pelkäsi?
"Anteeksi jos olin tyly. En vain törmää lohikäärmeisiin kauhean usein täällä päin. Tai en koskaan. Lohikäärmeet ovat sinulle läheisiä, vai mitä?"
Tieto siitä, että lohikäärme ei palaisi, herätti minussa helpotuksen, sekä myös sääliä. Toivoin todella, että se löytäisi kodin. Vaikka lohikäärme ei ollut mieleeni, en halunnut pahaa millekään elävälle olennolle.

En ymmärtänyt laisinkaan tytön vastausta viimeiseen kysymykseeni, mutta olin jo tässä vaiheessa varma, että hän oli aito - lohikäärmekin oli ollut. Olin ennenkin törmännyt samanlaiseen epävarmuuteen, jossa mielikuvitukseni ja todellinen maailma menivät sekaisin. Silloin kun tapasin Noahin, parhaan ystäväni.

Ev taitteli siipensä selkää vasten niin, etteivät ne olleet niin esillä, sillä ihmisillä oli jokin ongelma niiden kanssa aina. Ja tuo oli pelkkä poikanen. Hyvin pelokas poikanen. Ihminen kysyi, olivatko lohikäärmeet hänelle läheisiä. "Ainoastaan perheeni", hän totesi siihen. "Mutta en saa enää heitä tavata", hän vastasi, pitäen tunteet kurissa. TYhmä olento, kuinka tuo sai hänet niin puheliaaksi?

Ev ojensi kättään tyttöä kohden, niinhän ihmiset tapasivat tehdä, mutta ei astunut lähemmäksi, sillä ei tiennyt kuinka tuo olisi siihen reagoinut. "Minä olen Ev", hän esittäytyi hymyillen niin ystävällisesti, kuin vain osasi (ainakin toivoi, että ilme, jonka kasvoilelen muodosti oli ystävällinen hymy).

"Ainoastaan perheeni. Mutta en saa heitä enää tavata", tyttö vastasi. Hän oli piilottanut siipensä ja huomasin heti, että rentouduin paljon enemmän. Minun teki mieli kysyä, että miksei tuo saanut perhettään tavata, mutta koin tytön olevan epähalukas puhumaan asiasta.

Tyttö esittäytyi Eviksi. Hän hymyili ja ojensi kättään minulle. Evin hymy ei kuitenkaan ollut lämmin. Se ei saanut lämmintä tunnetta aikaiseksi, niinkuin hymyt yleensä saivat. Pakottauduin kuitenkin hymyilemään takaisin ja tartuin hänen käteensä. "Minä olen Esmeralda, mutta -", pidin pienen tauon. "Ystävät sanovat vain Esme.". En tiennyt laskisiko hän minua ystäväkseen. Jossain sisälläni osa minua halusi niin, mutta jos ei, ei se minua haitannut.

"Asutko täällä lähellä?" kysyin ja irrotin otteeni hänen kädestään. "Minä asun aivan tuolla", viittasin kädelläni jonnekin tien suuntaan.

"Esmeralda", Ev maisteli nimeä suussaan. Ihmisillä oli niin omituisia nimiä. Ja outo tapa käyttää vielä muitakin nimiä kuin omaansa. Kuten näköjään tämäkin. "Mikä on nimesi merkitys, Esme?" hän kysyi. Hän tahtoi tietää, miksi ihmisten nimet olivat niin omituisia. Olivatko ne oikeasti kuten lohikäärmeiden nimet, tarkoittivat jotakin tärkeää. Vai olivatko ne todella vain käsittämättömiä äänteitä yhdistettynä.

Ev nyökäytti hieman päätään, kun poikanen kertoi asuvansa lähellä. "Asun Pariisissa. Onko se lähellä? En tiedä", hän vastasi ihmis- Esmelle.