Juttelua Järven Rannalla

[Aurora Smith]

"Kaikki on okei" Karakatus kuiskasi hiljaa ja katsoi järvelle päin silitin hänen kättään ja katsoin hänen kasvojaan.


Yksi kyynel valui tuon poskea alas. Siinä vaiheessa irrotin käteni tuon kädestä ja halasin tuota poikaa uudestaan ja yritin parhaani mukaan lohduttaa. "Ei hätää kaikki on hyvin. Mä oon tässä suo varten. Kaikki järjestyy kyllä." Sanoin ja silitin tuon selkää, vaikkein edes tiennyt mistä tuo oli saanut alkunsa. En välittänyt, että äänestäni kuului miten paljon minä hänestä välitin.

Tuijotin pojan kasvoja odottaen, että hän tekee jotain tai jotain tapahtuu.

[Karakatus Kärmes]

"Ei hätää kaikki on hyvin. Mä oon tässä suo varten. Kaikki järjestyy kyllä", tyttö sanoi halattuaan Karakatusta uudestaan. Hän silitti Karakatuksen selkää.

Karakatus ei tiennyt, mitä tehdä. Hänen mielensä soti itseään vastaan. "Minun kai pitäisi olla vihainen tai jotain. Olen aina, mutten pysty. En tiedä, pystynkö enää. Osa minusta katuu kaikkea tekemääni pahaa, osa taas... En tiedä", hän sanoi.

Kaikki oli niin sekavaa, niin ristiriitaista. Yhtäkkiä Karakatus näki elämäänsö mielessään, eikä se ollut kaunista. Hän tajusi tehneensä paljon vääriä valintoja. Lähes pelkkiä vääriä valintoja. Hän ei tiennyt, miten jatkaa.

[Aurora Smith]

"Minun kai pitäisi olla vihainen tai jotain. Olen aina, mutten pysty. En tiedä, pystynkö enää. Osa minusta katuu kaikkea tekemääni pahaa, osa taas... En tiedä" tuo sanoi. Yritin hymyllä ja sanoin "Mä auta suo pääsee pois vaikeuksista mä lupaan sen"

Minun teki mieli halata tuota taas mutta sain pidettyä itseni kurissa. En välittänyt siitä, että jos poika tunnistaa tunteen äänestäni, hän tietäisi miten ihastunut olin häneen.

[Karakatus Kärmes]

"Mä auta suo pääsee pois vaikeuksista mä lupaan sen", Aurora sanoi. Karakatus katsoi häneen. Hyvä ja paha taistelivat hänen mielessään. Hänenteki mieli tukahduttaa jompi kumpi noista huutavista äänistä, tuhota se lopullisesti.

Karakatus katsoi Aurora Smithiä suoraan silmiin. Hän näki, että tytöllä oli häntä kohtaan joitain tunteita. Se tuntui erikoiselta, se tuntui pelottavalta ja... ihanalta. Hänen silmänsä alkoivat näyttää erilaisilta. Värikalvot alkoivat palata niihin.

Hänen ihonsa väri alkoi taas näkyä. Se ei ollut enää luiseva ja kalpea. Se näytti taas elävältä. Hänen hiuksensa alkoivat näyttää taas nuorilta. Hän näytti taas hiukan itseltään. Hampaat eivät enää olleet terävät.

Karakatus hymyili. Hän hymyili aidosti ensimmäistä kertaa vuosiin. Hän tunsi sisällään raastavaa tuskaa. Hän tunsi tuskaa kaikkien tappamiensa vuoksi. Hän katui. Oliko tämä vain ohimenevää. Ääni hänen päässään huusi jotain. Se loittoni.

[Aurora Smith]

Katsoin poikaa suoraan silmiin ja tuon silmiin tuli väriä, iho muuttui normaalimman väriseksi, hänen hiuksensa eivät olleet enää harmaat ja hänen hampaansa eivät olleet enää terävät.

Hymyilin hyvin yllättynyttä hymyä ja sanoin "Sun ulkonäkö muuttu vähän". Tuo hymyili ja minunkin oli pakko hymyillä ei yllättyneellä hymyllä.

"Miten sä teit ton" kysyin lopulta. Pelkäsin suututtavani tuon, vaikka olinkin kuin sulaa vahaa tuon käsissä.

//Ei hyi Aur älä enää ikinä käytä missään yhteydessä tota sulaa vahaa juttua//

[Karakatus Kärmes]

"Sun ulkonäkö muuttu vähän", Aurora sanoi. Karakatus havahtui ja väri hänen silmistään katosibosittain. Hönen ihonsa muuttui hiukan kalpeammaksi, mutta säilytti edelleen jonkin verran väriä.

"Miten sä teit ton?" Smith kysyi. Karakatus kännähti ja katsoi taas järveä. Hän mietti hetken. Ajatukset raksuttivat hänen päässään.

"En tiedä, Aur. En tiedä", Karakatus sanoi. "Meidän täytyy tavata joku joka tietää hirnyrkeistä. Professori Blanchard tai... joku." Karakatus tajusi sanoneens meidän minun sijaan. Lähes huomaamaton puna nousi hänen poskilleen.

[Aurora Smith]

Heti kun olin huomauttanut asiasta hänen silmistään lähti väri ja hän vaaleissa.

"En tiedä, Aur. En tiedä" Karakatus vastasi kun olin kysynyt miten tuo teki sen. "Meidän täytyy tavata joku joka tietää hirnyrkeistä. Professori Blanchard tai....joku." Punastuin kun tuo oli sanonut meidän eikä minun. Vihdoin puna lähti kasvoiltani ja kysyin hymyillen onnellisena "Mistä me löydämme hänet". Kysyin sillä en muistanut kyseisen hahmon opettavan koulussamme.

//Aur ja Kara on kyl söpömpiä kun Rebe ja London//

[Karakatus Kärmes]

"Mistä me löydämme hänet?" Aurora Smith kysyi. Karakatus kääntyi takaisin häneen päin ja naurahti. "En minä tiedä. Se tästä tekeekin niin hauskaa ja jännää", hän naurahti. Hän tarttui tyttöä olkapäistä ja katsoi tätä silmiin.

"Tiedän sielun korjaamisesta vain sen, että se on todella tuskallista, mutta kannattaa yrittää", Karakatus sanoi innoissaan. Hän ei ollut aikoihin ollut niin iloinen ja se tutui... hyvältä.

//Ne on. XD//

[Aurora Smith]

// Pitkän laiskuus ja kiireisyys jakson jälkeen vastaan..//

Karakatus käännähti takaisin minuun päin ja sanoi naurahtaen En minä tiedä. Se tästä tekeekin niin hauskaa ja jännää" hymyilen ja nyökkään. Sen jälkeen tuo ottaa minua olkapäästä kiinni katsoo minua silmiin. Katson häntä silmiin ihan hiljaa.

Tuo sanoo katsoen silmiini "Tiedän sielun korjaamisesta vain sen, että se on todella tuskallista, mutta kannattaa yrittää". Hymyilen enkä käsitä mihin olen sotkeutunut, mutta hymyilen silti.

[Karakatus Kärmes]

Tyttö vain hymyili. Karakatus päästi irti hänen olkapäistään ja mietti hetken. Hän katsoi taas järveen ja kauas itäiseen horisonttiin ilmestyneisiin synkkiin pilviin. Pimeys oli nousemassa ja vielä hetki sitten hän tahtoi olla osa sitä.

"Myrsky nousee tuolla kaukana", hän sanoi hiljaa, melkein kuiskasi. "Se nousee idästä. Huonompi juttu." Karakatus tiesi, mistä tuo oli merkki, muttei tahtonut kertoa kenellekkään. Hän häpesi osaansa siinä.

Karakatus katsoi taas tyttöä ja hymyili. Hän tunsi elämänsä muuttuvan, jos siis sitä enää saattoi elämäksi kutsua. Hän istuutui puun juurelle ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän ei nukkunut.