// Hyvä tietää, etten oo ainut ketä tommosia summia käyttää kirjoihi. Lepakkomies on kyl yks parhaimpii! Itseasias mul tuli tänää postii se Kingin 22.11.63, pitäs varmaa käyd noutamas se sielt :D
Katson vierestä, kun Carla avaa Lepakkomiehen ja naurahtaa jollekin, mitä oli kyseiseltä sivulta lukenut. En viitsinyt kysyä, mikä kirjassa oli niin hauskaa. Arvelin, että kyse oli joko Nesbon värikkäästä kuvailusta tai eriskummallisista otsikoista. "Okei, tämän haluan lukea alusta alkaen", tyttö toteaa. Hymyilen tälle tyytyväisesti. Oli jotenkin hienoa suositella kirjoja jollekin, joka piti niistä yhtä paljon kuin minä itse. Ja vielä hienompaa se oli silloin, kun toinen oikeasti kiinnostuu teoksesta, jota kohti henkilön johdit.
Kertoessani Stephen Kingistä ja omasta suosikistani Mersumiehestä, Carla kysyi: "Oon kuullut paljon legendaarisesta Stephen Kingistä. Onko Mersumies kans joku murhamysteeri?" En ollut varma, miten tähän tulisi vastata kirjan moniulotteisuuden takia. Jotenkin ne kertomukset, joissa aikatasoja oli useita, vaihtelivat genreltään todella paljon, riippuen siitä, kenen näkökulmasta tapahtumia milloinkin tarkasteltiin. Uskoin kuitenkin sen olevan enemmän murhamysteeri kuin mikään muu. Tuon trilogian toinen osa taas oli genreltään jotain niin sekavaa, etten pystynyt kertomaan pääaihetta enkä myöskään lajia, joka otti itseäni suunnattomasti päähän.
"King on nimensä mukaan kuningas, kauhukirjailijana ainakin! Mersumies oli murhamysteeri, mutta raaka sellainen, sen voin sanoa. Päähenkilönä toimi eläköitynyt poliisi Hodges sekä tää mersumurhaajaksi kutsuttu tappaja. Mielenkiintoisen kirjasta teki se, että tapahtumia seurattiin sekä Hodgesin, että murhaajan näkökulmista", selostan tytölle. Oli mukava huomata, että tämä oikeasti kuunteli, mitä selostin eikä vain esittänyt kiinnostunutta. Lukutoukat olivat aina parhainta seuraa, siitä olin varma. Carla oli vielä kaiken lisäksi samanikäine, joten saattaisin saada hänestä mahdollisesti hyvänkin kaverin ajansaatossa.
"Mut siivekkäät ratsut? Kertooko se pegasoksista? Vai jostain linnuista?" Carla ehdottaa, "lentokoneista?" "Se kertoi siivekkäistä hevosista. Ne on vähän samanlaisia kuin ihan tavalliset hevoset, mutta niillä on siivet. En kuitenkaan menisi luettelemaan niitä samaan kategoriaan pegasuksien kanssa. Näitä siivekkäitä hevosia on eri rotuisia esimerkiksi abraxan, jotka ovat palomiinoja ja punasilmäisiä. Siivekkäät hevoset on yleensä paljon suurempia kuin tavalliset hevoset", kerron Carlalle. En tiennyt aiheesta ihan kauhean paljoa, mutta jotain kuitenkin. Tämäkin tieto oli tietysti lukemalla opittu.
"Kirjoitatko mitään itse?" Carla tiedustelee. Olin jo melkein varma, ettei tämä kysymys tulisi esille, mutta tuli kuitenkin. Onneksi tyttö ehti jatkamaan ennen kuin sain vastausta mietittyä. "Itse kirjoitan joskus. Kirjoitan enemmän sitten, kun olen lukenut enemmän. Aion kirjoittaa tulevaisuudessa. Toivottavasti keksin jonkun myyvän idean, ja joku jaksaa ostaa kirjojani", tyttö kertoo. "Jos kirjoittaa jännärin, pitäisi varmaan itse olla kokemusta jännityksestä. Tai sitten ei. Tei ehkä vain luen lisää kirjoja. Jos luen jännäreitä, tunnen jännitystä ja opin tietämään, miltä se tuntuu. Toivottavasti sitten siitä osaisi kirjoittaa", tämä toteaa. "Jos vain luen paljon. Se auttaa lähes kaikkeen", hän vielä lisää pienen tauon jälkeen.
Carlan puheissa oli kyllä järkeä. Tiesin ihan kokemuksesta, miten vaikea sellaisista tuntemuksista oli kirjoittaa, joita et itse koskaan ollut tuntenut. "Kyllä mä välillä jotain lyhyitä tekstejä kirjoittelen, jos saan jonkun hyvän idean. En kuitenkaan usko, että musta koskaan mitään kirjailijaa tulee. Tykkään enemmän lukemisesta kuin kirjoittamisesta", valehtelen Carlalle. Todellisuushan oli, että kirjoitin lähes päivittäin. En nyt voisi sanoa, että kirjoitin kovinkaan korkeakirjallisia tekstejä, mutta kyllä ne menetteli. Kuitenkin tekstini olivat sen verran iso salaisuus, etten halunnut niistä kertoa jollekin puolitutulle, jonka olin tavannut kirjastossa. Kaikki aikanaan, kaikki aikanaan.
"En ole kovin hyvä kuvailemaan tunteita tai muutenkaan tapahtumia, jonka takia kirjoittaminen on vähän jäänyt. Hyvän kirjailijan tunnusmerkkihän on, että hän osaa kuvailla tunteita, joita ei itse ole kokenut. Harva kirjalija on oikeasti kokenut sen, mistä on kirjoittanut. Tuollaisten tarinoiden luominen vaatii kyllä paljon mielikuvitusta sekä hyvää empatia- että sympatiakykyä", pohdin. Taas yksi valkoinen valhe, mutta mitä pienistä. Olin kirjoittanut erilaisia novellinpätkiä jo pitkään eri aiheista. Jännitystä, kauhua, romanttiikkaa, fantasiaa... Tämän harrastuksen olin kuitenkin pitänyt kaikilta piilossa, koska en halunnut kenenkään lukevan tekstejäni tai edes tietävän niistä. Jonain päivänä saattaisinkin julkaista niitä jossain, mutta tiesin, että se päivä ei koittaisi vielä pitkään aikaan.
