Järven rannalla istuskelua... ainakin aluksi

[Harold Stokes]

Theodore puki päällensä ja otti huivini. Väläytin hänelle hymyn, sillä nyt tiesin, ettei hän jäätyisi ihan jääkalikaksi.
Nousin ylös ja otin muistikirjani maasta. Lähdin kävelemään Theodoren kanssa takaisin linnaa kohti. Ravistelin nahkaista muistikirjaani hiekasta. Pläräsin sivut nopeasti läpi, tarkistaakseni, ettei yksikään sivu ollut kastunut ja että loputkin hiekanjyvät putoilisivat pois.
Vilkaisin taivaalle, kun huomasin pienen pienen vesipisaran putoavan muistikirjani nahkaiselle kannelle. Joukko vaaleanharmaita pilviä oli hiipinyt taivaalle, ja tuulikin oli yltynyt hieman.
Sitten toinen pisara putosi nenälleni ja toinen paidalleni.
"Taitaa alkaa sataa", sanoin. "Kiirehditään, että keretään pois alta. En halua kastua läpimäräksi."
Lisäsin hieman kävelynopeutta ja haroin hiuksiani.
"Kuule, Theodore..." aloitin. "Voisinko kysyä sinulta jotain?"

[Theodore Snape]

Harry ojensin minulle huivinsa hymyillen. Kiitin tätä ja kiedoin huivin nopeasti kaulaani. Se lämmitti hieman, mutta minulla oli siitä huolimatta edelleen kylmä. Meidän olisi parasta kävellä ripeästi, jotten jäätyisi matkalla kuoliaaksi. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin voinut ottaa mukaan myös lämpimämpiä vaatteita. Ne olisi ollut vallan helppo kutsua luokseni samalla tavalla kuin pyyhkeenkin. Vedin vielä lenkkarini jalkaan ennen kuin lähdin kävelemään kohti koulua.

Katsoin vierestä, kun Harry nosti muistikirjansa maasta ja tarkisti, että jokainen sivu oli kunnossa eikä hiekkaa jäänyt sidosten taikka sivujen väliin. Taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilviä varsin nopeasti. Näytti siltä kuin illalla ehkä jopa ukkostaisi, sillä ilma vaikutti kylmän painostavalta. Muutamia pieniä vesipisaroita tipahteli päällemme.

”Taitaa alkaa sataa. Kiirehditään, että keretään pois alta. En halua kastua läpimäräksi”, Harry sanoi haroen hiuksiaan. Lisäsimme yhteisymmärryksessä kävelyvauhtiamme, jotta ehtisimme sisälle ennen kunnon sateen alkua. Vesipisaroita tippui taivaalta joka hetki enemmän. ”Eipä tästä huivista enää pian paljoa hyötyä ole, jos sade tästä vielä yltyy ennen kuin ehdimme sisälle”, totesin ärtyneenä. Kylmä vesisade tästä vielä puuttuikin.

”Kuule, Theodore…” Harry aloitti. ”Voisinko kysyä sinulta jotain?” Pelästyin hieman kysymystä, koska nuo sanat sanottiin yleensä silloin, kun oltiin epävarmoja siitä, oliko kysymys aivan täysin sopiva sen hetkiseen tilanteeseen. ”Sano mua vaan Theoksi, helpompaa”, sanoin, jonka jälkeen pidin pienen tauon. ”Voit kysyä melkeinpä mitä vain, mutta en lupaa, että välttämättä vastaan”, sanoin pojalle. Toivoin todella, että hänen kysymyksensä olisi sellainen, johon voisin vastata. En halunnut välillemme mitään epämiellyttäviä tilanteita.

[Harold Stokes]

Theodore näytti pelästyvän kysymystäni hieman.
"Sano mua vain Theoksi, helpompaa", hän sanoi, jonka jälkeen hän piti lyhyen tauon. "Voit kysyä melkeinpä mitä vain, mutta en lupaa, että välttämättä vastaan."
"Theoksi? Okei", sanoin. "Älä huoli, en minä sinua miksikään pimeäski velhoksi luule tai mitään."
Naurahdin omalle kommentilleni hieman.
"Kysyisin vain, että näitkö, mitä näillä sivuilla on?" jatkoin ja nostin nahkaisen muistikirjani meidän molempien eteen. "Voit vastata rehellisesti, en minä suutu."
Olimme siinä kävellessämme päässeet jo linnan ovelle, mikä oli hyvä asia, sillä taivaalta alkoi putoilla nyt raskaampia vesipisaroita tiuhempaan tahtiin.
Astuin ovesta sisään linnaan Theodore perässäni. Sisällä oli paljon lämpimämpi ja mukavampi tunnelma, kuin ulkona. Siellä varmaan alkaisi sataa pian.
"Muuten, siitä päivällisestä. Voidaanko istua vierekkäin?" sanoin. "En myöskään muista, miten sinne saliin pääsee."
Naurahdin taas omalle kokemattomuudelleni. Pitäisi opetella linnan käytäviä ulkoa, niin ei aina tarvitsisi kysyä, missä mikäkin paikka on. Onneksi tänään ei ollut enää oppitunteja.

[Theodore Snape]

”Theoksi? Okei!” Harry vastaa. Katsoin tätä odottavasti, halusin kuulla pojan kysymyksen. ”Älä huoli, en minä sinua miksikään pimeäksi velhoksi luule tai mitään”, poika jatkoi naurahtaen. Väläytin hänelle pienen hymyn, joka toivottavasti peitti helpotuksentunteeni. Ei sillä, että olisin pimeyden voimien kannattaja, mutta aiheesta olin kuitenkin kiinnostunut. Olin tänä vuonna tuonut kotoa pinon erilaisia pimeyden voimista kertovia kirjoja, joihin en valitettavasti ollut vielä kunnolla ehtinyt perehtymään. Arjen toivottavasti pian tasaantuessa minulla olisi enemmän aikaa niiden lukemiseen ja läpikäymiseen. Niistä kirjoista saattaisi oikeasti oppia jotain hyödyllistä.

”Kysyisin vain, että näitkö, mitä näillä sivuilla on?” Harry piti pienen tauon, jonka jälkeen jatkoi, ”Voit vastata rehellisesti, en minä suutu.” Olin erittäin huojentunut kysymyksestä, mutta en antanut sen näkyä. Tämä oli selvästi vakava asia Harrylle, joten päätin ottaa sen vakavasti. ”Jotain sanoja, mutta en nähnyt niitä sen tarkemmin. Olen ihan tosissani. Ei toisten kirjoitukset kuulu minulle”, vastasin pojalle. Toivoin, että hän uskoisi minua. Puhuin nimittäin totta, kun sanoin, etten nähnyt sanoja kunnolla. Se olisi sitten Harryn oma asia uskoisiko hän minua vai ei.

Kävelimme linnan isoista pääovista sisään avaraan ja lämpimään eteistilaan, jossa oli jo muutamia oppilaita suuntaamassa päivälliselle. Heillä taisi olla nälkä, kun kerran näin monta minuuttia aikaisemmin olivat paikalle menossa. ”Muuten, siitä päivällisestä. Voidaanko istua vierekkäin?” Harry kysyy minulta. ”En myöskään muista, miten sinne saliin pääsee”, hän vielä lisäsi. Hän yritti peittää pientä tietämättömyyden aiheuttamaa nolostusta naurahtamalla. Hymyilin pojalle ja vastasin: ”toki! Käydään vain ensin tupamme tiloissa. Haluan laittaa jotkut oikein mukavat ja lämpimät vaatteet päälleni ennen ruokaa.”

Johdatin Harryn linnan halki Serpentardien tupaan, jossa sijaitsi kaikkien tuvan oppilaiden makuutilat sekä yhteinen iso oleskeluhuone. Kuljimme muutamien portaiden kautta, mutta suurimmaksi osaksi matka koostui pelkistä käytävistä, joilla käveli aina silloin tällöin oppilaita eri suuntiin. Jotkut heistä suuntasivat kiirehtien päivälliselle, toiset taas laahustivat kohti tupiansa.

”Œil-de-bœuf”, lausuin saavuttuamme tupamme oviaukolle, ja oviaukon peittävä maalaus heilahti sivuun muutaman valituksen saattelemana. ”Hiljaa, kukaan ei jaksa kuunnella ainaista valitustasi”, tiuskaisin taululle. ”Tuo osaa sitten olla ärsyttävä! Keksii maailman vaikeimpia salasanoja ja valittaa päivästä toiseen”, selitin ärtyneenä Harrylle. Onneksi taulu näillä näkymin vaihdettaisiin pian. Ei tuota jaksanut sitten kukaan.

[Harold Stokes]

Astuimme sisään Serpentardien tupaan. Theodore valitti taulusta ja sen keksimästä vaikeasta sanasta, ja olin itsekin ihan samaa mieltä, että se oli vaikea. Muutenkin taulu valitti usein kaikesta.

Theodore meni vaihtamaan vaatteitaan ja minä päätin mennä käymään omien tavaroideni luona.
Avasin oman matkalaukkuni, jota en ollut vielä kunnolla purkanut.
Sujautin nahkaisen muistikirjani joidenkin vaatteideni väliin. Muistikirjasta puheenollen, uskoin kyllä Theodorea, kun hän sanoi, ettei ollut nähnyt paljoakaan kirjani sisällöstä. Ei minua siis haittaisi, vaikka hän näkisikin. Siellä on vain paljon keskeneräisiä juttuja enkä pidä siitä jos ihmiset arvostelevat keskeneräistä työtä.

Istahdin yhdelle yhteisen oleskelutilan sohvista ja jäin odottamaan Theodorea. Haroin hiuksiani, taas, sillä olin tarkka niistä. Siistin myös asuani hieman, en halunnut näyttää ihan kahjolta vaatteet vinksallaan.
Tutkiskelin katseellani oleskeluhuonetta. Kaikki oli Serpentardin teemaväreissä. Paljon vihreää ja hopeaa sekä mustaa.

[Theodore Snape]

Jätin Harryn oleskeluhuoneeseen siksi aikaa, kun itse suuntasin askeleeni kolmosluokkalaisten makuuhuoneeseen. Makuuhuoneessa oli kuusi sänkyä, joiden edessä oli Serpentardin tuvalle ominaisen vihreät verhot, joissa oli hopeisia yksityiskohtia. Verhot takasivat yksityisyyttä, mikäli sitä halusi. Oma sänkyni oli aivan huoneen perällä. Olin edellisenä iltana järjestellyt tavarani muutamalla sauvanheilautuksella omille paikoilleni, koska vihasin yli kaiken epäjärjestystä, varsinkin silloin kun kyse on tavaroistani. Kaikki oli niillä paikoilla, joilla pitikin ja sänkyni vieressä oli juliste pellestä, jossa luki isolla punaisella sana IT. Muutama samassa huoneessa nukkuva oli tuosta julisteesta valittanut, mutta en välittänyt. Toisin kuin huoneen kaikki muut kuvat ja taulut, julisteeni ei liikkunut, koska se oli jästien tekemä.

Kävelin vaatelipastolleni, josta kaivoin tummanvihreät ihonmyötäiset gollegehousut ja mustan ihonmyötäisen neulepaidan, jonka neulos oli tasaista. Neuleessa oli käytetty ehkä hienointa synteettistä lankaa, mitä jästiliikkeistä saattoi löytää. Se oli juuri sopivan pehmeä sekä lämmin, jonka takia liikuin se päällä usein. Heitin treenivaatteeni pyykkikoriin, joka oli lipaston vieressä ja vaihdoin uudet tilalle. Suihkussa ei nyt olisi aikaa käydä, sillä aloin olemaan jo todella nälkäinen enkä halunnut viivytellä. Katsoin nopeasti itseäni peilistä, jotta näkisin hiusteni tämänhetkisen tilan. Ne olivat vielä hieman kosteat, joten kuivatin ne nopealla loitsulla. En yleensä tehnyt hiuksilleni mitään ihmeellistä, enkä tehnyt nytkään. Pyyhkäisin muutaman hiussuortuvan otsaltani ennen kuin palasin oleskeluhuoneeseen.

Serpentardin oleskeluhuone on aina ollut mielestäni todella viihtyisä. Ennen kaikkea rakastin yksityiskohtaisia hopeisia köynnöksiä, jotka oli maalattu tummanvihreisiin seiniin. Avara huone oli täynnä sohvia, nojatuoleja sekä pöytiä, jotta kaikille varmasti riittäisi tilaa. Oma suosikki paikkani oli ehdottomasti nojatuolissa aivan takan vieressä. Se oli aivan huoneen nurkassa, joten sain usein olla omissa oloissani siellä istuessani.

Harry istui yhdellä oleskeluhuoneen sohvista, kun palasin. ”Eiköhän mennä! Mulla on jo ihan kauhea nälkä”, sanoin heilauttaen kättäni Harrylle sen merkiksi, että hän seuraisi minua. ”Tää koulu saattaa tuntua aluksi todella sokkeloiselta, mutta lupaan, että ei kestä kauaa, ennen kuin osaat kulkea täällä, vaikka unissasi”, selitin Harrylle. Muistin hyvin ne ensimmäiset päivät, joiden aikana olin eksynyt vähän väliä ja myöhästynyt monelta tunnilta, koska en vain yksinkertaisesti muistanut, missä mikäkin luokka oli. ”Muista, että voit kysyä neuvoa oikeastaan keneltä tahansa, mikäli joskus eksyt tai et tiedä jonkun luokan sijaintia. Lupaan, että kukaan ei tuomitse, vaikka et aluksi osaisikaan täällä kulkea. Kaikki me ollaan joskus oltu yksitoista”, totesin vielä.

[Harold Stokes]

Pomppasin ylös sohvalta, kun näin Theodoren tulevan taas luokseni.
"Joko mennään?" hän kysyi.
Sitten hän jatkoi selittämistä koulun käytävien sokkeloista.
"Kaikki me ollaan oltu joskus yksitoista", hän vielä lisäsi.
Nyökkäsin.
"Minulla on hirveä nälkä!" ilmoitin, kun lähdin seuraamaan Theodorea ulos Serpentardien oleskeluhuoneesta.

Seikkailimme koulun sokkeloisilla käytävillä. Yritin kuumeisesti painaa mieleeni, mistä käännytään mihinkin ja miten päästään takaisin oleskeluhuoneeseen.
Uskoisin, että opin tuntemaan paikat aika nopeasti. Kartasta voisi kylläkin olla hyötyä, ainakin aluksi. Theodore kyllä sanoi, että keneltä tahansa voi kysyä apua.

Hetken kuluttua saavuimme ruokasalin ovelle. Ne olivat suuret ovet, jotka avasivat tien suureen ruokasaliin pitkine pöytineen ja leijuvine kynttilöineen.
Ruuan ihana tuoksu tulvahti nenääni, kun astuimme sisään. Theodore johdatti minut Serpentardien pöytään ja istahdimme vierekkäin pöydän ääreen.
Ihailin ruoan ja juoman määrää. Vesi herahti kielelle, ellei niin ollut jo tapahtunut.

Vilkuilin ympärilleni ja tutkiskelin katseellani korkeakattoista salia ja kaikkia oppilaita pukeutuneina eri tupien väreihin.
En malttaisi odottaa, että pääsen syömään. Haluaisin maistaa kaikkea!

[Theodore Snape]

”Minulla on hirveä nälkä!” Harry sanoi kävellen perässäni oleskeluhuoneesta. ”Samat sanat”, huokaisin. Olin viimeksi syönyt lounaalla noin kuusi tuntia sitten. Yleensä jaksan tuon ajan aika kevyesti, mutta tänään teki jo tiukkaa. Treenien jälkeen nälkä oli aina tuplasti pahempi. Onneksi Châteaussa sai aina niin paljon ruokaa kuin suinkaan jaksoi syödä. Koulun kotitontut osasivat asiansa ja tarjoilivat aina mitä loistavampia ruokia. Oma suosikkini oli ehdottomasti kylmäsavulohi, jota tarjoillaan aina muutaman kerran vuodessa. Se oli kuulemma suosittua Pohjois-Euroopassa, Ranskassa sitä ei niinkään syöty. Olin siitä outo, että vihasin kaikkia juustoja sydämeni pohjasta. Rankassa niitä syödään paljon, mutta en siltikään pysty ymmärtämään, mikä niissä viehättää. Maku on suorastaan kuvottava!

Johdatin Harryn lyhintä mahdollista reittiä Suurten saliin, mutta minusta tuntui siltä, että pojan mielestä reitti oli loputtoman pitkä. Tupamme kuitenkin sijaitsi kolmannessa kerroksessa, jonne pääseminen vaati useiden portaiden kipuamista sekä muutaman pidemmän käytävän halki kävelemistä. Välillä koulun loputtomat käytävät ärsyttivät itseäni aivan suunnattomasti, koska niiden halki kävelemiseen meni paljon aikaa. Olisi paljon helpompi, jos oppilaat saisivat lentää luudillaan sisälläkin.

Kävelyurakan jälkeen saavuimme vihdoin Suurten salin oville, jotka olivat jo valmiiksi auki. Salista kuului tasaista puheensorinaa. Eteemme avautui iso korkeakattoinen sali, joka oli jo lähes täynnä eri tupien oppilaita. Salissa oli kuusi pöytää, neljä tuville, yksi jatko-opiskelijoille sekä yksi opettajille. Tämän näkeminen sai minut erittäin hyvälle tuulelle, koska tämä paikka oli se, jota olin eniten kesälomalla kaivannut. Kaikki ystävät ja tutut samassa paikassa edustamassa omia tupiaan ja keskustelemassa kuluneesta päivästä. Todennäköisesti tällä viikolla monien keskustelut koskisivat kesälomia, vaihdeltaisiin kuulumisia ja kerrottaisiin, miten loma tuli vietettyä. Vaikka toki viihdyin kotona, oli aina yhtä mukavaa palata taas kouluun.

Kun kävelimme saliin, nenääni leijaili ruoan tuoksu, joka sai veden kielelleni. Pöydät oli jo katettu ja monet oppilaat olivat keskittyneitä lautasiensa täyttämiseen tai päinvastoin niiden tyhjentämiseen. Kävellessämme Serdaiglen pöydän ohi, muutama kavereistani heilautti kättään hymyillen. Vastasin eleeseen. Oli mukava päästä näkemään myös kavereita muista tuvista. Ajattelin, että pitäisi varmaan sopia jossain vaiheessa kaikkien kanssa yhteinen tapaaminen, jotta ehtisin varmasti vaihtaa kuulumisia kaikkien kanssa.

Johdatin Harryn pöytään. Istuuduimme ovien puolimmaiseen päätyyn muutamana viidesluokkalaisen viereen. Edessämme oli muutamaa lajia erilaisia kiusauksia, perunoita, sienikastiketta, leipiä ja muita ruokia. Ladoin jokaista lajia lautaselleni ja kaadoin ison lasin vettä, jonka jälkeen aloin syömään ehkä hieman liian nopeasti. ”Etkö sinä harrastanutkin musiikkia?” kysyin Harrylta suupalojen välissä. Mielestäni poika oli maininnut eräs ilta oleskeluhuoneessa pitävänsä musiikista, mutta en ollut asiasta aivan varma. Pakko varmistaa, etten nolaisi itseäni ihan totaalisesti.

[Harold Stokes]

"Etkö sinä harrastanutkin musiikkia?" Theodore kysyi suupalojensa välissä.
"Kyllä. Soitan pianoa vähän ja kitaraa hyvin. Kirjoittelen jotain kappaleidenalkuja sinne muistikirjaani", vastasin iloisesti kysymykseen, sillä pidin puheenaiheesta. "Kirjoitan niistä hittejä sitten joskus."
Aloin kokoamaan annostani samalla, kun juttelin Theodoren kanssa. Otin lautaselleni kinkkukiusausta sekä leipää jonka päälle levitin voita. Otin myös lasillisen vettä pöydällä olevasta kannusta.

"Harrastatko sinäkin jotain?" päädyin kysymään Theodorelta. "Osaatko soittaa mitään soittimia?"
Kysymykseni jälkeen aloin syödä ruokaani. Kinkkukiusaus oli herkullista, ja leipä vastapaistettua ja voi täyteläistä. Se suli leivälle ja imeytyi sen sisuksiin. Näin hyvää ruokaa en ollut syönyt aikoihin. Vaikka äitini ruoat olivat nekin hyviä, nämä olivat parempia.

Hetken kuluttua olin syönyt lautaseni tyhjäksi ja päätin ottaa lisää sitä herkullista kinkkukiusausta. Otin myös toisen leivän. Huomasin, että vesilasinikin oli tyhjä, joten täytin senkin uudestaan. Koulusta tulisi varmasti kivaa, kun ruokakin on näin hyvää. Olin kuullut, ettei jästien kouluissa ole hyvää ruokaa ja ettei kaikissa edes tarjota kouluruokaa. Monissa kouluissa se kuulemma maksaa. Onneksi minun ei tarvinnut mennä jästien kouluun ja onneksi en ollut jästi. Onneksi olin puhdasverinen velho. En malttaisi odottaa, että pääsen oppimaan lisää velhoista ja velhojen tavoista. Haluan oppia paljon erilaisia loitsuja ja kehittää taitojani.

[Theodore Snape]

”Kyllä. Soitan pianoa vähän ja kitaraa hyvin. Kirjoittelen jotain kappaleiden alkuja sinne muistikirjaani”, Harry vastasi. Hänestä huomasi, että aihe kiinnosti häntä. ”Kirjoitan niistä hittejä sitten joskus”, hän lisää. Olin salaa kateellinen hänelle, sillä itseltäni ei nuo musiikkijutut sujuneet. Haluaisin kovasti oppia soittamaan viulua, mutta ei siitä koskaan tullut yhtään mitään. ”Kuulostaa kivalta! Saat joskus luvan esittää kappaleitasi minulle”, totean hymyillen. Olisi kieltämättä mielenkiintoista kuulla, minkälaista musiikkia Harry harrastaa.

Juttelimme vielä jonkin verran musiikista samalla, kun söimme. Aloin jo olla aivan täynnä, mutta otin siitä huolimatta lisää kaalipataa, joka oli hitaasti nousemassa lempi ruokieni joukkoon. ”Harrastatko sinäkin jotain?” Harry kysyy, ”osaatko soittaa mitään soitinta?” Kirosin mielessäni pojan jälkimmäistä kysymystä. ”En minä soittaa osaa, haluaisin oppia soittamaan viulua, mutta tuntuu ettei sellaiseen ole tarpeeksi aikaa. Musiikkia kuuntelen kuitenkin paljon, mutta en paljon musiikkia voi kouluvuoden aikana kuunnella, koska jästiteknologia ei täällä toimi”, vastasin hieman ärtyneenä. Haluaisin tuoda CD-soittimeni kouluun, mutta mikäli muistin oikein, se ei toimisi koulun alueella. Täytyisi ottaa asiasta selvää.

”Harrastan lähinnä lukemista sekä treenaamista. Juoksua, lihaskuntoa ja painonnostoa aina, kun suinkin ehdin”, kerroin, ”erityisesti tykkään lukea jästikirjoja, dekkareita. Ne on yleensä todella hyviä, vaikka jotkut jästisanat saattavat ollakin itselleni vieraita.” Olisin voinut selostaa noista kirjoista monta tuntia, mutta en viitsinyt ihan vielä tylsistyttää Harrya kuoliaaksi. ”Tykkäätkö lukemisesta?” kysyin vielä pojalta. Salaa toivoin, että hän vastaisi myöntävästi. Haluaisin kovasti kaverin, jonka kansa voisin keskustella kirjoista. Tuntui, ettei lukevia nuoria ollut enää niin paljon kuin ennen, joka oli erittäin harmillinen juttu.

Olin vihdoin saanut kaiken ruoan syötyä, joten saatoin siirtyä jälkiruokaan. Châteaussa ehkä hienointa oli se, että jokaisella kunnon ruoalla saimme vähintään pienen jälkiruoan. Tänään tarjolla oli ranskalaiseen tyyliin niitä todella kuvottavia juustoja. Onneksi niiden lisäksi oli myös erilaisia valmiiksi paloiteltuja hedelmiä sekä omenapiirakkaa. Otin lautaselleni palan piirakasta ja kaadoin sen päälle vaniliakastiketta. Kauhoin pari lusikallista viinirypäleitä sekä vesimelonia piirakan viereen. Kaadoin vielä kupillisen mustaa kahvia, jonka jälkeen jälkiruokani oli lähes täydellinen. Ainut asia, jota jäin kaipaamaan oli kinuskikastike. Sitä olisin halunnut laittaa joko piirakan päälle tai kahviini.