//Myöhäinen lauantai-ilta 18.11.2017. Pelissä mukana Lucy Beckett ja Reichard Lesauvage.//
Aurinko oli painunut mailleen jo viiden jäljestä. Tänään se ei ollut haitannut Lucya, vaikka hän ei pimeästä pitänytkään. Tänään se oli ollut lupa mennä aikaisin nukkumaan. Hän oli vetäytynyt aikaisen päivällisen ja lämpimän suihkun jälkeen makuusaliin, vaihtanut ylleen tummansiniruudullisen flanellipyjamansa ja vetänyt raskaat samettiverhot kiinni toivoen, että muut seitsemäsluokkalaiset serdaigletytöt eivät ramppaisi makuusalissa. Hän ei ollut nukkunut torstain jälkeen kuin hajanaisia tunteja ja nekin painajaisten ryvettämiä. Hän tarvitsi unta.
Hän makasi vuoteellaan, yritti rauhoittua. Edes hiusten hunajan ja laventelin tuoksut eivät auttaneet rentoutumaan, vaikka hän oli niin toivonut hiuksia pestessään. Surisevat ajatukset ja sydäntä painava huoli eivät kuitenkaan hellittäneet piinallista otettaan, vaikka hän miten pyöri ja paini niiden kanssa. Ajatukset ravasivat kuin villiintynyt porotokka, ja sorkkien ryske sai hänen kallonsa halkeamaan. Väsymys sai kaiken pirstaloitumaan ja puuroutumaan päässä. Sen painostava ote oli kiristänyt päänsäryn utuiselle tasolle: Hänellä oli etova olo, joka ei mennyt pois. Hänellä oli tuskaisen kuuma, mutta häntä palelsi ja kylmä hiki nousi kaulalle. Hän oli niin väsynyt, että häneen sattui. Hän olisi voinut nukahtaa minä hetkenä hyvänsä, mutta uni ei ottanut häntä vastaan. Unettomuuden kiusanhenget roikkuivat hänen niskassaan eivätkä päästäneet irti, kuiskimalla herättivät hänet aina unen hämäriltä rajamailta.
Tunnit matelivat, säntäilivät arvaamatta, mutta mykkä pimeys ei antanut hänelle unen rauhaa. Makuusalin ovi avattiin. Tulijoiden äänet olivat aivan liian kimeitä ja voimakkaita Lucyn korville, vaikka hän tiesi, että hänestä vain tuntui siltä. Tuskinpa tytöt puhuivat yhtään sen ihmeellisemmin kuin muulloinkaan. Äänet vaimenivat, kun luokkatoverit huomasivat suljetut verhot. Askelet veivät jonkun sängyn vierelle penkomaan matka-arkkua. Pian Lucy oli taas yksin makuusalissa tuijottamassa pimeydessä sänkynsä verhokatosta. Kyynel vierähti hänen poskelleen, ja hän puri hammasta. Hänellä ei edes ollut ketään, kenelle puhua unettomuudestaan, saati sen syistä. Hänellä ei ollut tuvassaan oikeita ystäviä. Unettomalle tämä oivallus oli liikaa, liian musertava.
Hän nousi istumaan, pyyhki silmänsä pyjamanhihaan, raotti verhojaan ja pienen sisuuntumishengähdyksen jälkeen ryhtyi pakkaamaan. Hän kävi läpi matka-arkussa säilyttämänsä yrttivarannot. Matkakokoiseen liemikattilaan hän keräsi kaikenlaista tarpeellista nuuhkien pusseja ja purkkeja. Vaaka, punnukset, pari mittalasia ja -lusikkaa, mortteli, veitsi, kirkas lasipullo korkkeineen, ja hän oli valmis.
Vilkaisten nopeasti makuusalin ovelle hän vaihtoi pyjamanhousut ruskeisiin farkkuihin, kiskoi tummansinisen neuleen pyjamanpaidan päälle ja vetäisi saappaat jalkaansa. Hän otti viitan naulakosta. Viitan alle oli hyvä piilottaa liemikattila. Taikasauva sujahti housunvyötärölle lenkkiin. Hän ei välittänyt siitä, että kello olisi pian niin paljon, ettei hän saisi enää poistua tuvasta. Hän vain toivoi pääsevänsä livahtamaan takaisin tupaan ilman sen suurempaa härdelliä ja voivansa sitten vihdoin nukkua.
Oleskeluhuoneen valot ja valkeus häikäisivät häntä makuusalin hämärän jälkeen. Oleskeluhuoneessa pidettiin hauskaa. Olihan lauantai-ilta. Takassa leimusi kotoinen valkea, ja tunnelma oli lämmin, mutta hän näki sen vain ahdistavana, kaoottisena, liian meluisana. Hän kiiruhti askeliaan eikä katsonut kehenkään. Joku huomautti kello olevan jo paljon. Lucy mutisi hakevansa vain yhden kirjan kirjastosta ja palaavansa tuota pikaa.
Käytävien hiljainen hämärä oli oleskeluhuoneen lauantai-illan jälkeen balsamia korville ja mielelle. Hyvin nopeasti varjot alkoivat kuitenkin taas vaania häntä. Lucy veti taikasauvansa ja sytytti sen valon karkottamaan pimeänpelkoaan niin kuin aina. Tällä kertaa hän oli kuitenkin niin väsymyksestä turta ja jännityksestä virittynyt, että hänelle oli lähes yhdentekevää, mikä monsteri varjoista olisi vyörynyt hänen kimppuunsa. Mutta minne sitten? Hänen tarvitsisi aution luokkatilan. Saisiko koulun tiloissa edes tehdä liemiä liemituntien ulkopuolella? Hän ei tiennyt. Ajatus alkoi vaivata häntä. Hän ei haluaisi rikkoa sääntöjä, mutta ennen kaikkea hän ei halunnut tulla yllätetyksi. Hän ei halunnut selittää.
Ajatus pälkähti mieleen. Päättäväisesti hän suuntasi askelensa portaita alas ja kohti ulko-ovea. Monsieur Lesauvage oli aurori. Riistanvartija kyllä ymmärtäisi. Tuskin edes kyselisi kovin paljoa. Lucy oletti jokaisen aurorin joskus kärsineen uniongelmista. Sitä paitsi Lucy oli saanut paikoin ärsyttävänkin rehvakkaasta miehestä sellaisen kuvan, ettei hän omina opiskeluaikoinaan ollut ollut turhan tarkka säännöistä. Kaiken lisäksi hän oli henkilökuntaa, joten Lucy ei valmistaisi lientä salassa vaan henkilökunnan jäsenen valvonnassa. Olettaen, että herra Lesauvage olisi virka-asunnossaan eikä kieltäisi häntä.
Lucy työnsi ulko-oven auki irvistäen ajatukselle, että yhtä hyvin riistanvartija voisi passittaa hänet takaisin tupaansa, raportoida rehtorille ja seuraamukset voisivat olla mitä vain. Mutta hän ei jaksanut, kyennyt ajattelemaan sellaisia. Häntä väsytti aivan liikaa, ja hänen serdaiglen ajukoppanssa hyrräsi nyt epätoivoisesti vain pikaisen höyhensaarille pääsemisen kimpussa.
Viileä myöhäisillan ilma tuntui hyvältä keuhkoissa ja kasvoilla. Se oli kuin virvoittavaa, viileää vettä. Lucy astui ulos ja veti oven varovasti kiinni perässään. Hengitys huurustui nollan alle vajonneessa ilmassa. Illan viileys pisteli häntä kaikkialta. Askelet veivät kohti riistanvartijan mökkiä. Linna näytti lähes pilvetöntä yötaivasta vasten satumaisen kauniilta, kun sen ikkunat hohtivat lämmintä valoaan. Pian hän pääsisi palaamaan linnaan ja käpertymään vihdoin ja viimein nukkumaan omaan sänkyynsä. Ajatus lämmitti ja toi pontta väsyneisiin askeliin.
Raitis ilma virkisti ja selkiytti ajatuksia. Hän tunsi olonsa lähes reippaaksi, vaikka hän tiesi, että se oli pitkälti palelemisen ja adrenaliinin luoma harha. Se ei nyt haitannut. Ei hän voisi täytenä zombina unetonta unta valmistaakaan. Kävellessään pihamaan poikki kohti taikaeläinaluetta ja metsänrajaa hän nautti pitkin vedoin raittiista illasta ja uloshengityksen mukana purkautuvista vesihöyrypilvistä.
Riistanvartijan kynnyksellä jännitys hyökkäsi kuristamaan hänen vatsaansa. Hän vilkais vielä kauempana hohtavia linnan ikkunoita. No niin, tämä olisi pian ohi, ja hän pääsisi nukkumaan, kunhan hän ensin vain uskaltaisi. Hän koputti kolmasti, lyhyesti, ja odotti. Paikoillaan seistessä illan kylmyyskin pääsi hytisyttämään polvia nipisteltyään jo posket punaisiksi matkan varrella. Lopulta oven takana odottaminen olikin kaikkein vaikeinta. Oliko tämä nyt edes kovin fiksu idea? Ei hän nyt enää voinut kääntyä pois, kun oli jo koputtanutkin. Univelkaisena hän ei halunnut juosta pimeällä pihalla karkuun auroria. Ajatus huvitti häntä ja sai hymyn nousemaan väsyneille kasvoille. Hah, niin kuin hän nyt olisi halunnut juosta karkuun auroria muutenkaan, entistä tai nykyistä, univelkaisena tai elämänsä vireessä.

