Lasi vettä, kiitos!

[Ahanu Levesque]

//Pelistä tehty kahdenkeskinen, mukana Ahanu ja Lucy Beckett//


Sunnuntai 3.9.2017 klo 18.30

Baari ei ollut vain päihtymistä varten, vaikka monet niin tuntuivat ajattelivankin. Sinne tultiin seurustelemaan ja pitämään hauskaa, ei vain istumaan omassa olossa. Tai niin ainakin asiat näytti olevan ja Ahanu oli tekemässä poikkeusta.

Blondi kikkarapää istui nurkkapöydässä, hämärässä, tuijottaen käsiään, joiden välissä oli vesilasi. Hän ei ollut tullut juomaan, jos vaikka olisi saanutkin, tai pitämään hauskaa, ainakaan tavalla, minkä muut lukisivat hauskanpidoksi. Hän oli tullut etsimään jotain, jotakin, jotakuta, jonka katoamista ei huomattaisi tai ihmeteltäisi. Ja tällaiset henkilöt löytyivät helpoiten baarista.

Vaikka kello ei ollut paljon ja oli sunnuntai, oli baarissa silti muutamia. Se yksi tietty kyläjuoppo, joka löytyi kaikkialta, oli se jästi, tai miksi hän oli tottunut kutsumaan, ei-tai tai velho. Se tuntui olevan jo oma lakinsa. Ilman kyläjuoppoa kylä ei ollut muuta kuin katoava taloyhteisö. Ja sen vuoksi kyläjuopon katoaminen olisi ollut liian selvää. Varmasti ainakin baarin omistaja ihmettelisi, miksei sitä vakiasiakasta olekaan näkynyt.
Kyläjuopon lisäksi oli muutamia keski-ikäisiä Poudlardinen asukkaita juomassa viikon viimeisiä tuoppeja, ja pari nuorta, joilla toivon mukaan oli alkoholittomat juomat edessään. Siitähän rehtori olisikin riemastunut, jos olisi nähnyt koulunsa oppilaan humalassa! Tosin, tuskin se olisi ollut ekakaan kerta. Aina joukkoon mahtui niitä, jotka eivät välittäneet säännöistä.

Ahanu nosti päätänsä, kuullessaan oven avautuvan. Sisään astui muutama nuori velho, joukossaan jopa pari noitaakin, jotka näyttivät päättävänsä kyläkierroksen baariin. Vielähän sitä aikaa oli, ennen kuin pitäisi palata takaisin. Mutta nämä nuoret eivät herättäneet Ahanun kiinnostusta. Oppilaan katoaminen olisi vielä suurempi ihmetyksen aihe, kuin kyläjuopon katoaminen.
Hänen täytyi etsiä siis joku muu. Joku muu, jota ei kaivattaisi. Ja mielellään pian. Nälkä ei odottaisi paljoa kauempaa ja kohta rusehtava iho peittyisikin takkuisesta karvasta. Niin se aina tekisi, ihan liian aikaisin.
Sen muistaen ruskeat silmät käännettiin katsomaan uudelleen käsiä. Ei karvoja. Ainakaan mitään sellaista, joka näyttäisi kuuluvan kapiselle eläimelle. Hyvä, hänellä olisi siis vielä aikaa. Kenties jopa päivä tai kaksi. Hän ei edes muistanut milloin viimeksi oli syönyt, siitä tuntui olevan vuosia, ainakin jos nälkään oli uskominen.
Uh.. kuinka hän olikaan nälkäinen...

[Lucy Beckett]

Ensimmäinen viikonloppu koululla oli pian takana, ja olisi aika ryhtyä tositoimiin ja hautautua kirjojen keskelle. Poudlardinen kylä tuntui kuhisevan châteaulaisia, kun oppilaat nauttivat vielä viimeisistä vapauden hetkistään ennen oppituntien alkamista seuraavana aamuna. Lucy pujotteli kaduilla maleksivien, juttelevien ja nauravien nuorten ryppäiden välistä. Ystävät tapasivat toisiaan kesäloman jälkeen, vaihtoivat kuulumisia. Kesä oli ollut pitkä.

Kesä toden totta oli ollut pitkä. Ja kiireinen. Ja silti se oli tuntunut sujahtavan ohi aivan liian nopeasti. Lucy oli perheineen muuttanut Ranskaan vasta heinäkuussa, ja suurin osa ajasta oli mennyt laittaessa kotona paikkoja kuntoon. Lucy ei juurikaan ollut ehtinyt hankkia koulukirjoja tai muitakaan tarvikkeita koulua varten, ennen kuin oli jo ollut aika nousta junaan. Koko eilisen päivän hän ja Damian olivat kierrelleet Poudlardinea ja tehneet välttämättömiä hankintoja. Silti Lucyn oli onnistunut unohtaa ostaa taikuuden historian kirja. Onneksi Crayons & Règles'ssä oli vielä ollut niitä. Samalla Lucy oli poikennut ostamassa karkkikaupasta pari (tai vähän useamman) suklaasammakkoa, sillä suklaa voisi tulla seuraavan viikon aikana tarpeeseen kaiken koulupyörityksen keskellä. La Penderiehinkin hän oli poikennut täydentämään sukkahousuvarastoa koulupukua varten ja tekemään pari heräteostosta neulerekistä.

Tavallaan aivan arkisten asioiden toimittaminen rauhoitti Lucya, mutta silti hän huomasi koko ajan olevansa varuillaan kuin sähikäinen. Ihmiset puhuivat niin paljon ja niin nopeasti, ja Lucy vasta verrytteli ranskaansa. Kieli tuntui vääntyvän väkisinkin solmuun, mutta hän pyrki silti aina katsomaan ihmisiä silmiin ja hymyilemään ystävällisesti. Kaikki pinnistely vieraan kielen ja vieraan ympäristön kanssa oli saanut hänet läkähdyksiin, ja hän kaipasi hetken rauhaa ja jotain raikasta juotavaa. Hän oli kääntynyt kylän kahvilan ovelta takaisin: aivan ääriään myöten täynnä tulevia koulutovereita, aivan liian hälyisää.

Hän työnsi La Boîten oven auki ja astui hämärään pubiin. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut ollut pubissa. Hän vilkuili ympärilleen hieman hermostuneesti. Mutta olihan hän täysi-ikäinen. Ei, nyt hän ei jaksanut olla hermostunut, ei huolissaan siitä, naurettaisiinko hänet tilauksineen ulos. Hän oli liian janoinen miettiäkseen sellaisia. Mitähän "jäätee" oli ranskaksi, hän pohti ja asteli baaritiskille.

Pienen tankkaamisen ja änkyttämisen jälkeen Lucy sai kuin saikin jääteensä ystävällisesti hymyilevältä, hieman huvittuneelta baarimikolta. Ruskeakiharainen tyttö kääntyi etsimään sopivaa istumapaikkaa. Tiskillä nojaileva vakiasiakas ei houkuttanut jäämään istumaan tiskille, vaikka baarimikko mukavalta ja ystävälliseltä hepulta vaikuttikin. Ei ollut pistänyt pahakseen, ettei hän heti ollut tiennyt, mitä jäätee on ranskaksi. Paikallisten setien kanssa hän ei halunnut istua. Muutamassa pöydässä istui Châteaun opiskelijoiden näköistä porukkaa, mutta hekin olivat uppoutuneet omiin keskusteluihinsa. Nurkkapöydässä näytti istuvan yksinäinen poika, mies, vanhempi opiskelija kuitenkin. Oikein muitakaan vaihtoehtoja ei ollut, ja poika tuntui näistä turvallisimmalta, rauhallisimmalta. Hän istui yksin ja katse pöytään luotuna. Ehkä hän kaipasikin seuraa?

Lucy rohkaistui, mietti valmiiksi, mitä sanoisi, ja asteli sanoja mielessään toistellen nurkkapöydän luo. "Anteeksi? En kai häiritse? Onko tässä vapaata?" hän kysyi hieman hassulla korostuksella ja selvästi keskittyen sanoihinsa. Hän katsoi poikaa ja yritti hymyillä, ei liian innokkaasti, ettei säikäyttäisi poikaa. Poika oli siro ja hyvin kaunis katsella. Eikä hän näyttänyt miltään öykkäriltä tai uhoajalta, ennemminkin vain vakavalta.

[Ahanu Levesque]

//yay, seuraa! //

Ovi kuului jälleen avautuvan, mutta katsetta ei nostettu tällä kertaa. Mitä väliä sillä nyt olisi? Mitä hän tekisi, jos hän löytäisi täydellisen uhrin? Menisi tervehtimään? Kenties hänen pitäisi vain kuunnella liikkeitä, oven sijaan, jotta hän voisi aina vilkaista, kuka olisi lähdössä. Ja ehkä sitten lähteä seuraamaan hyvältä vaikuttavaa tyyppiä.
Ajatukset kuitenkin keskeytyivät nopeasti, kun Ahanu kuuli askeleiden lähestyvän. Hän ei nostanut vieläkään katsettaan käsistään, jotka nyt puristivat tiukemmin vesilasia, ennen kuin askeleet tuntuivat pysähtyvän hänen vierelleen.
Silloin blondi nosti päänsä, kohtaamaan nuoren naisen katseen, joka juuri kysyi, ettei kai tuo häirinnyt ja olisiko pöydässä ollut vapaata.

Kysymys oli sinänsä outo, sillä pöytä oli tarkoitettu ainakin neljälle henkilölle ja Ahanu istui sen ääressä yksin. Hän vilkaisikin pöydän äärellä olevia tyhjiä tuoleja, ennen kuin siirsi katseensa takaisin naiseen.
"Näyttäisi olevan", hän vastasi, hieman takellellen. Puhumisestakin tuntui olevan aikaa. Milloin viimeksi hän oli edes puhunut? Lajittelutilaisuudessa? Kun koulua esitettiin uusille oppilaille? Sekin tuntui jo ikuisuudelta.
Ahanu vielä viittasi naista istuutumaan, kuin vastaten näin vielä 'en kai häiritse' -kysymykseen. Seura nimittäin voisi olla ihan hyvä idea. Yksinäisiä, hiljaisia ja tuimia henkilöitä voitaisiin alkaa helpostikin epäilemään, varsinkin jos hän olisi nuori. Tai ainakin siltä Ahanusta tuntui. Kukaan ei nykyaikoina ollut yksin. Joka taas herätti jonkinlaisen kaukaisen muiston menneisyydestä. Perheyhteisöstä, ystävistä, metsästysseurasta...
"Et ole heidän.. ystävä?" Ahanu kysyi, puhuen jo hieman selvemmin, saatuaan paremman otteen jo siitä muistosta, joka ylläpiti kieliä, samalla kun nyökkäsi baarin vastakkaisella puolella istuviin muihin velho- ja noitanuoriin. Katse kuitenkin pysyi nuoressa naisessa. Jossain mielen perukoissa hän jo mietti, miltä tuo mahtaisikaan maistua.

[Lucy Beckett]

Lucy vilkaisi pöytää, jota kohti nuorukainen oli nyökännyt. Nuoret näyttivät viihtyvän hyvin. He keskustelivat vilkkaasti ja iloisesti. Naurunremakka kantautui välillä toiselle puolelle pubia. Näky muistutti Lucya viikonloppuretkistä Tylyahoon ystävien kanssa. He olivat istuneet aivan samalla lailla kahvilan pöydässä keskustelun pulputessa. “Ei, en tunne heitä”, Lucy vastasi yhä katsellen toiseen pöytään. Tyttö laski jääteensä pöydälle ja istui alas. “Olen uusi täällä. Muutin vasta. Näytit istuvan yksin, niin... “ Lucy sekosi sanoissaan. Mitä hän oikeastaan oli sanomassa? Pieni nolostuksen puna kuumotti kaulaa ja poskia. Mitä hän nyt taas sekoili? Ei hän voinut sanoa, että toinen oli näyttänyt yksinäiseltä ja että hän oli siksi istunut hänen pöytäänsä, jos vaikka hän kaipasi seuraa. Sehän kuulostaisi siltä, että hän olisi istunut pojan pöytään säälistä. Tosiasiassa hän itse oli kaivannut rauhallista paikkaa, jossa istua, ja blondi poika oli vaikuttanut kaikista vähiten pelottavalta vaihtoehdolta. Lucy kasasi ajatuksensa ja yksinkertaisesti esitteli itsensä. “Anteeksi”, hän hymyili puistaen kevyesti päätään pahoitellen. “Hei, olen Lucy. Oletko sinä Châteausta?”

Jännittävää, hän puhui vieraan ihmisen kanssa ranskaa. Tosin nuoren miehen takeltelusta päätellen hänkin taisi jännittää tai olla vähintäänkin yllättynyt yhtäkkisestä seurasta. Lucy toivoi yhä, ettei ollut tunkenut häiritsemään huonolla hetkellä. Toisaalta kai nuori mies olisi kääntynyt pois tai vetäytynyt syrjemmälle, jos hän olisi halunnut olla rauhassa ja seura samassa pöydässä olisi ollut hänestä ikävä asia? Nyt mies ainakin katsoi häntä, joten kai hänen oli sopivaa puhua. Olisi ollut kiusallista istua täydessä hiljaisuudessa.

[Ahanu Levesque]

Nainen vastasi, ettei tuntenut nuoria, ennen kuin istui alas pöydän ääreen ja jatkoi puhumista.
Ahanu antoi naisen rauhassa puhua, kuunnellen tarkkaavaisena jokaista tuon sanaa, aivan kuin ne olisivat jotain harvinaista herkkua. Toisaalta, niin se tuntui olevankin, sillä lyhyen ajan jälkeen ajantaju unohtui ja tuntui siltä, ettei hän itse olisi puhunut mitään vuosiin tai hän olisi kuullut sanaakaan vielä pidempään aikaan. Mies tiesi kuitenkin, ettei asia oikeasti ollut niin. Viidenkymmenen vuoden aikana hän oli harvoin ollut viikkoja ääneti tai kuulematta puhetta. Mutta silti, pedon mieli oli vahva.
Tyttö vaikeni hetkeksi, näyttäen jopa punastuvan, mutta Ahanu ei ollut varma, miksi tuo punastui. Hyvä jos tuo reaktio oli edes tuttu miehelle. Siitä oli aikaa, kun hän viimeksi oli itse punastellut tai nähnyt kenenkään punastelevan hänen edessään.
Sitten ruskeatukka pyysikin anteeksi, jälleen syystä, jota blondi ei tiennyt, ja esittäytyi, esittäen myös kysymyksen.

Ahanu nyökkäsi pienesti. Vaikka Lucyksi esittäytynyt nuori nainen ei puhunutkaan täydellistä ranskaa, hän ymmärsi kuitenkin, mitä toinen tarkoitti. Olihan Ahanulla itselläänkin välillä vaikeuksia puhua, vaikka olikin jo sen viisikymmentä vuotta ranskaa opiskellutkin.
”Olen. Aloitin tänä vuonna”, hän vastasi, päättäen itsekin esittäytyä. Hän sentään muisti, että se oli yksi hyvistä tavoista.
”Ja nimeni on Ahanu”, blondi esittäytyi, ja hieman epävarmana ojensi kättään naiselle, kättelyksi. Se oli tapa, jota hän ei ainakaan koskaan ennen muutostaan muistanut tehneensä, mutta jonka oli vastikään oppinut. Nykyihmiset tuntuivat pitävän sitä myös hyvänä tapana.
”Et ole ranskalainen?” hän kysyi.

Jollain tavalla tämä keskustelu sai lämpimän tunteen ilmestymään Ahanun rintaan. Se oli kotoisa, lempeä ja kaivattu. Ehkä hän oli tuntenut tämän saman tyytyväisen olotilan ennenkin, mutta kuten aina, kaikki inhimillinen vain tuntui katoavan liian nopeasti pedon näläntunteen alle. Ja vaikka hän kuinka yritti sen tukahduttaa, hän tiedosti nälkänsä koko ajan. Mutta seurassa ne tuntuivat olevan vain kuiskauksia korvassa.

[Lucy Beckett]

Lucy tarttui ilahtuneena pojan ojentamaan käteen ja kätteli tätä lämpimästi hymyillen. “Hauska tavata”, hän vastasi. “Ei, en ole ranskalainen. Englantilainen, se varmaan kuuluu puheessanikin”, Lucy selitti. Pieni, puoliksi pahoitteleva hymy kipusi toiseen suunpieleen, kun hän kohautti harteitaan aksenttiaan ajatellessaan. No, eiköhän se siitä lientyisi hiljalleen, jos hän oikein yrittäisi. “Ahanu, se on kaunis nimi! Se kuulostaa erikoiselta”, Lucy innostui ja katseli nuorta miestä kiinnostuneena. Hän ei ollut koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut tuollainen nimi. Ahanu toi hänelle mieleen villin tuulen ja meren. “Ei kovin perinteinen ranskalainen nimi?”

Oli helpottavaa kuulla, että joku muukin oli koululla uusi. Hän ei olisi ainoa, jolle kaikki oli niin uutta. Olisihan toki Damian, mutta Damian nyt oli Damian, ei näyttänyt olevansa hukassa. “Mukavaa tavata joku muukin, joka on uusi täällä. Mihin tupaan sinut lajiteltiinkaan? Taisin jännittää omaa lajitteluani niin, etten kyennyt kunnolla seuraamaan koko seremoniaa. Minusta tuli serdaigle. Niin toivoinkin, olinhan Tylypahkassa korpinkynsi. Missä sinä olet opiskellut aikaisemmin?”

Huomaamattaan Lucy oli puhunut jo paljon enemmän kuin siihen asti kenellekään koulujunaan noustuaan. Paitsi tietenkin Damianille, mutta Damiania ei laskettu. Koululla puhuminen tuntui paljon vaikeammalta, johtuiko sitten yleisestä hälinästä vai mistä. Näin puhuminen oli paljon, paljon helpompaa. Ahanu näytti kuuntelevan tarkasti, mitä hän sanoi, ja se yhtä aikaa sekä lämmitti että hieman hämmensi Lucya. Yleensä vain Damian kuunteli häntä noin tarkasti. Olikohan hänen puheestaan vaikea saada selvää? Ajatus katkaisi puhetulvan juuri, ennen kuin hän olisi kompastunut sanoihinsa ja huomannut innostuksissaan puhuneensa liikaa ja liian nopeasti, jotta kieli olisi pysynyt mukana. Mutta hän hymyili silti. Oli mukava puhua jollekulle. Olisi mukava saada uusi ystävä, ja sitä hän toivoi enemmän kuin itse ymmärsikään.

[Ahanu Levesque]

Käteen tartuttiin varmana. Ahanu kätteli takaisin, sillä se oli ainakin yksinkertainen tapa, joka tuntui heti heräävän, kun asiaa muisteltiin. Sitten hän veti kätensä takaisin, laskien sen vesilasinsa pintaa vasten. Se näytti edelleenkin täytinäiseltä, sillä vesi oli enemmänkin kulissi, kuin oikeasti tarvittu juoma. Toisaalta, joskus oli mukava syödä tai juoda sellaista, jota hän ei oikeasti edes tarvitsisi. Se antoi sellaisen inhimillisen tunteen, jota hän kaipasi.

Naisen vielä todetessa, että tuon kansalaisuus kuului varmaan puheessakin, Ahanu oli kallistanut hieman päätään, kulmiaan kurtistaen. Nyt kun tuo oli maininnut, oli tuon murre erilainen. Ei sillä, että hän oikeasti osaisi edes yhdistää eri puhetapoja tai murteita maihin, sillä hän oli ollut vain Kanadassa, Pohjois-Amerikassa ja sieltä sitten suoraan Ranskaan. Mutta kyllä sen kuuli, eikä se ainakaan hänen korvaansa mikään paha asia ollut. Enemmänkin piristävä tuulahdus. Mielenkiintoinen kuunneltava.

Lucyn tuntuessa enemmän toteavan, ettei blondin nimi ollut kovin perinteinen ranskalainen nimi, Ahanu pudisti päätään, kuitenkaan sanomatta mitään ääneen, antaen tummatukkaisen jatkaa puhetta ja kysymyksiä. Hänestä oli vain mukava kuunnella muiden puhetta, varsinkin, jos suoraan hänelle puhuttiin. Myös tarinat ja kertomuksetkin olivat mukavia, ja nostivatkin yleensä muistoja mieleen. Hän ei vain muistanut, kenen kanssa oli aina istunut nuotion äärellä kertomassa seikkailuista.

”Minut lajiteltiin Cerfeuriin, jatkan opiskeluani”, Ahanu vastasi, kun tuli tauko kysymyksissä.
”Ja opiskelin Ilvermornyssa”, hän lisäsi. Onneksi hän oli tehnyt pientä taustatutkimustakin, ennen kuin oli hakenut Chateauhun, jotta tällaisiin kysymyksiin osattiin vastata uskottavasti.
Hän nosti lasin huulilleen ja otti pienen hörppäyksen vettä. Näyttää näin, että ei se ollut vain koriste.

”Millaista oli täällä… Tylypahkassa?” Ahanu kysyi, kuulostaen siltä, ettei edes tiennyt, mikä oli Tylypahka, tai missä se oli. Hän kuitenkin tunsi tarvetta kysyä itsekin jotain, ettei tämä nuoren naisen alku vain kyllästyisi ja häipyisi.

Seuran myötä blondi oli unohtanut täysin syyn, miksi hän oli ylipäätänsä tullut baariin. Toki nälkä ei vaiennut, mutta seura vei huomion siitä niin hyvin muualle, että Ahanu tuskin huomaisi, jos hänen valeasunsa alkaisi pettää.

[Lucy Beckett]

Lucy siemaisi jääteetään. Se oli ihanan viileää ja raikasta. “Aaa, olet jatko-opiskelija! Niin kuin veljeni Damian. Olettekin sitten samassa tuvassa”, Lucy ilahtui. “Ilvermornyssa? Eli olet siis… Yhdysvalloista? Miten sinä tänne päädyit?” Lucy kyseli uteliaana. “Saitko itse valita Châteaun?”

Lucy naurahti lyhyesti. Hänen silmänsä hymyilivät. “Tylypahkassako? Ihan tavallista kai. Viihdyin siellä hyvin ja olisin mielelläni opiskellut siellä loppuun, mutta... Pidin Skotlannin maisemista ja luonnosta. Koulun kasvihuoneet olivat suosikkini - metsään kun ei saanut mennä. Periaatteessa. Ainakaan ilman lupaa. Niin kuin ei täälläkään”, Lucy huokasi ja kuulosti siltä, että metsäänmenokielto kismitti häntä kovasti ja että hän oli saattanut rikkoa tätä sääntöä kerran tai pari. Kulmat vetäytyivät mietteliääseen kurttuun. “En ymmärrä, miksi metsät ovat aina kiellettyjä!” hän puuskahti ja jatkoi: “Luulevatko opettajat, että me eksymme heti tai että metsässä tapahtuisi jotain luvatonta? Ei kai joka metsä voi kuhista vihamielisiä otuksia, jotka syövät meidät heti, kun silmä välttää? Olisin vain halunnut tutustua metsän kasvistoon! En ole koskaan ollut näin vuoristoisella seudulla, joten metsässä olisi varmasti paljon minulle uusia kasveja. Sitä paitsi ei mikään metsässä tapa pelkkää pahuuttaan, toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät sen. Äh, no, toivottavasti pääsisimme edes yrttitiedon tunnilta joskus käymään metsässä.” Aihe oli Lucylle läheinen. Hän rakasti kulkea metsissä ja tutkia kasveja, niiden ominaisuuksia ja elinympäristöjä. Se oli mielenkiintoista ja rentouttavaa yhtä aikaa. Hän piti samoilusta jopa enemmän kuin kasvihuoneissa touhuamisesta.

Harvasanaisen, erikoisen näköisen miehen kanssa jutusteleminen oli tehnyt Lucyn iloisemmaksi kuin mikään moneen päivään. Aivan kuin hän olisi herännyt horroksesta, johon jännitys oli hänet jähmettänyt.

[Ahanu Levesque]

//En usko, että tähän osallistuu enää muita, joten laitan liittymisen kiinni, pelataan tämä yhdessä loppuun (: //


Ahanu nyökkäsi ensin jatko-opiskelijatoteamukselle, miettien hetken, että kuka niistä jatko-opiskelijatovereista oli Damian, ja nyökkäsi sitten uudelleen, kunnes tajusi, että hetkinen, kenties kysymyksellä tarkoitettiin enemmän kotimaata.
”Oikeastaan olen Kanadasta”, hän korjasi, ennen kuin vastasi kahteen muuhun kysymykseen.
”Kyllästyin kotiseutuuni ja halusin nähdä maailmaa”, blondi vastasi, ”vanhempani… ovat kuolleet, joten he eivät olleet estämässä”, hän lisäsi, mutta ilme ei muuttunut mitenkään surullisemmaksi. Kulmat kävivät ehkä epäröivästi kurtussa, kun hän mietti, ketkä hänen vanhempansa olivatkaan ja olivatko nuo oikeasti poissa. Mutta ajatus katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullut.

Mutta keskustelu kääntyi sitten jo muihin aiheisiin, Lucyn kertoessa Tylypahkasta, Ahanun hiljentyessä ja kuunnellessa jokaista nuoren naisen sanaa.
Kun tummatukka mainitsi, että metsä oli kielletty paikka niin Tylypahkassa, kuin Chateaussakin, Ahanu ei voinut olla ajattelematta, että minkä mahdollisuuden metsä hänelle voisikaan antaa. Jos oppilaita tosiaan oli kielletty menemästä sinne, wendigo voisi saada jopa sääntöjä rikkovista oppilaista oivan lähiruoan. Eikö silloin kuitenkin syytettäisi itse oppilasta säännön rikkomisesta? Heitähän oli varoitettu.

Ahanu kuitenkin vain kohautti hieman olkiaan, naisen mainittua, että ’ei kai metsä voi kuhista vihamielisiä otuksia, jotka syövät heidät heti, kun silmä välttää’. Sitähän ei koskaan tiennyt, mitä metsä piti sisällään. Ja että hän ainakin tiesi yhden otuksen, joka kyllä söisi oppilaat heti, kun noiden silmä välttäisi. Toisaalta, hän ei halunnut satuttaa tätä nuorta neitoa jostain syystä. Ehkä tuo oli herättänyt jonkin pienen ajatuksen mahdollisesta ystävyydestä. Ja ystävyys toi vain lämpimiä muistoja, joita Ahanu ei muistanut edes kunnolla omaavansa. Tai kyllä kai hän jossain vaiheessa oli ystävystynyt, kun oli saanut järkensä takaisin, mutta sekin, kuten kaikki muutkin, tuntuivat olevan niin kaukaisia muistoja.

”Ehkä parempi kuitenkin, ettei mene metsään, ilman lupaa.. tai yksin”, Ahanu totesi, ”luultavasti kiellolle on hyvä syy.”
Varsinkin, kun blondi oli päättänyt pitää nyt silmällä oppilaita, jotka hiippailisivat metsään. Hän käyttäisi nyt kaikki mahdollisuudet saadakseen ruokaa ja pidettyä järjen edes jollain tavalla pinnalla.

[Lucy Beckett]

“Niin kai”, Lucy sanoi vaiteliaasti ja kohautti harteitaan. Katse valui jääteelasin syövereihin. “En minä halua joutua vaikeuksiin opettajien kanssa enkä tehdä mitään tyhmänrohkeaa, mutta…” Metsästä puhuminen tuntui yhtä aikaa tyhmältä ja helpolta. Tieto miehen vanhempien kuolemasta veti Lucyn hiljaiseksi. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Etenkään ranskaksi. Hän tunsi itsensä idiootiksi pälpätettyään jonninjoutavuuksia metsistä ja kasveista, koulun säännöistä ja pedoista. Miten hän saattoi olla niin typerä!

Hän pakottautui katsomaan Ahanua. Sydän tuntui raskaalta. Nuori mies tuskin oli häntä kovin paljoa vanhempi. Ehkä Damianin ikäinen korkeintaan. Lucy tunsi piston rinnassaan: vaikka hän tietyistä asioista olikin hyvin eri mieltä isänsä kanssa ja vaikka Lucy ei aina ymmärtänyt äitinsä valintoja, mitä tuli perheen ja tutkimuksen yhdistämiseen, hänellä sentään oli vanhemmat, rakastavat vanhemmat.

Hän hymyili Ahanulle surullisesti, pahoitellen. “Anteeksi, Ahanu. Minä en tiennyt. Olen pahoillani”, hän pahoitteli ja kurottautui koskettamaan miehen kättä kevyesti. “Onko… kai sinulla on muita sukulaisia?” Lucy tiesi, että kysymys ei ehkä ollut kaikista tahdikkain kysyä vieraalta, jota hädin tuskin tunsi ja joka oli juuri kertonut vanhempiensa kuolleen, mutta hänen oli pakko. Hänen oli pakko saada tietää, ettei Ahanu ollut aivan yksin. Tytön siniharmaiden silmien katse oli vakava ja surullinen.