Ensimmäisen illan aatoksia pöllölässä

[Lucy Beckett]

//Pelissä Lucy ja Damian Beckett. Ajankohta 31.8.2017 illalla juhlaillallisen ja lajitteluseremonian jälkeen.//

Oli Lucyn ensimmäinen ilta uudessa koulussa. Juhlaillallinen oli takana päin, ja hänet oli juuri lajiteltu serdaiglen tupaan. Uudessa koulussa lajitelluksi tuleminen oli jännittänyt häntä: 17-vuotias englantilaistyttö kun oli vielä viime lukuvuonna opiskellut tutusti ja turvallisesti Tylypahkassa korpinkynnen tuvassa. Onneksi lajitteluhattu oli lajitellut hänet serdaigleen, joka vastasi parhaiten korpinkynttä. Lucy ei ollut ennen huomannutkaan, miten vahvasti tupaidentiteetti oli häneen iskostunut, mutta nyt uuden lajittelun alla hän oli pelännyt kaiken pirstoutuvan kaaokseksi, jos lajitteluhattu olisikin nähnyt hänessä aivan muita piirteitä kuin Tylypahkan kollegansa monta vuotta sitten. Olihan hän kasvanut kouluvuosiensa saatossa ja varmasti muuttunutkin sen myötä. Kaikesta kiinnostunut, vastauksia pyytämättä möläyttelevä 11-vuotias oli hioutunut hillitymmäksi ja rauhallisemmaksi nuoreksi naiseksi, joka tiesi, mikä häntä kiinnosti, ja joka suhtautui myös muiden tietämykseen ja osaamiseen kunnioituksella. Mutta entä jos hänestä olisi tullut serpentard tai pouffsouffle? Lucy huokasi syvään ja puisteli ajatukset päästään kävellessään kohti pöllötornin portaita. Turha sitä enää oli pohtia. Hän oli nyt serdaigle, kaikki hyvin siis.

Hän oli käynyt tuvassa asettumassa pikaisesti taloksi illallisen jälkeen. Hän oli puikkelehtinut makuusaliin, etsinyt kirjoitusvälineensä ja rustannut pikaisesti pari kirjettä. Kotona varmasti jo odotettaisiin lajittelu-uutisia. Lucyn suu vetäytyi mutruun, ja valtavaan, muhkeaan neuleeseen pukeutuneen tytön katse synkkeni. Lajittelu-uutisia tosiaan... ! Hän ei ymmärtänyt, miksi tuvalla oli niin suuri merkitys. Etenkin isälle. Onneksi jatko-opiskelijoille ei ollut kuin yksi tupa: muuten käytävät olisivat raikuneet räyhääjistä. Eikä hän kaivannut viimeisen kouluvuotensa alkajaisiksi yhtään lisää päänvaivaa.

Lucy pompahteli päkiöillään hämärällä käytävällä pysyäkseen lämpimänä. Tummanruskeat kiharat pomppivat poninhännällä. Olkalaukku puristui kainaloon. Lucy huomasi olevansa hermostunut. Entä jos hän olikin eksynyt eikä tämä portaikko veisikään pöllölään? Tyttö raotti ovea, ja portaikosta kantautuva lintujen siipien kahahtelu ja rauhalliset äännähdykset pyyhkivät pois Lucyn epäilyt. Vieraan koulun käytävät tuntuivat iltasella aavistuksen pelottavilta. Entä jos hän törmäisi johonkuhun, joka puhuisi ranskaa, eikä hän saisi selvää, mitä hänelle sanottaisiin? Tai entä jos hän sanoisi vahingossa jotain tyhmää takaisin? Damian kiltti, tule jo, hän rukoili mielessään ja yritti sysätä naurettavat ajatukset pois mielestään. Tämä oli nyt hänen uusi koulunsa. Kyllä hän pärjäisi. Kaikki menisi aivan hyvin. Vaikka Lucy vakuuttelikin itselleen, että hän pärjäisi vallan mainiosti ilman isoveljensäkin tukea ja turvaa uudessa koulussa - mikä varmasti piti paikkansa - ei hän silti kieltänyt, etteikö hän olisi ollut erittäin onnellinen saatuaan isoveljensä takaisin maailmalta ja päästyään samaan kouluun hänen kanssaan. Lucya hymyilytti. Perhe oli taas enemmän koossa, ja opiskelu tekisi Damianillekin varmasti hyvää jatkuvan reissaamisen jälkeen.

[Damian Beckett]

[Huomaa, että taas on vierähtänyt viime kirjoittamisesta aikaa, ja Damian on hahmona uusi, koska on niin töks töks ruostemöhkäle-olo.]

Damian oli huomannut, että hänen ranskansa oli ruosteessa, ja tämän seurauksena vaikka mies muutenkin harkitsi usein tarkasti sanojaan, hän oli ollut koko päivän tavallistakin hiljaisempi, hymyillyt tai nyökkäillyt lähinnä kohteliaasti avuliaille kanssaopiskelijoille. Päivä oli ollut raskas, täynnä uusia käytänteitä, paikkoja ja ihmisiä, ja kävellessään kohti pöllölää, Damian pohti mahtoiko uuden opintien aloittaminen olla sittenkään paras mahdollinen ratkaisu. Toisaalta äidin kanssa matkailu oli tauolla jo muutenkin siksi, että tämä viljeli maata heidän uudella tilallaan Ranskan maaseudulla, eikä Damianilla ollut kiusakseen vielä mitään omaa liike-elämää tai -ajatusta, jolla sammuttaa seikkailunjanoaan. Tai mitään janoa sen puoleen. Damianista tuntui usein, että hänen paikkansa maailmassa oli vielä löytymättä. Hän sopi heikosti muotteihin. Siitä mies oli kuitenkin varma, että isänsä jalanjäljissä hän ei haluaisi kulkea, ja kesäloma olisi ollut suorastaan painajaismainen ilman Lucya.

Niin, Lucy. Lucy oli suuri syy siihen, miksi Damian ylipäätään oli harkinnut ja lopulta päätynyt valitsemaan opiskelun Châteaussa. Lucy oli ainut varma asia Damianin elämässä. Damian oli oikeastaan hämmentynyt, kuinka hän oli kestänyt niin pitkään olla erossa sisarestaan, sillä Lucyn kanssa vietetty aika oli yksinkertaisesti parasta mitä Damian tiesi. Mutta siinä piili aina myös vaara. Lucy oli niin herkkä, niin suloinen, niin täydellinen vastakohta Damianille, että joskus se sai miehen päässä pyörimään. Jokin niin täydellinen palanen taivasta niin lähellä häntä... Lucylle ei saisi ikinä sattua mitään, Damian pitäisi siitä huolen. Maailma on täynnä epärehellisiä, inhottavia ihmisiä, joista Lucyn ei tarvitsisi tietää mitään. Damian oli ollut niin onnellinen, että Lucy oli heidän erossa ollessaankin onnistunut säilyttämään täydellisen suloisuutensa, ja kaikki oli ollut heidän välillään kuin aina ennenkin. Kesä oli ollut kaunis, sillä Lucy oli tehnyt siitä sellaisen.

Damian käveli rauhallisin askelin kohti pöllölää. Hän oli hyvä kulkemaan varjoissa, pimeä oli hänen aikaansa, ja joskus hän leikitteli varjostamalla muita ihmisiä ottaen aikaa kuinka kauan kesti, ennen kuin hänet huomattaisiin. Hän olisi varmasti tehnyt nyt niin Lucyllekin, mutta...
"Jos näytät minulle, missä tupanne sijaitsee, voin seuraavalla kerralla kävellä kanssasi koko matkan", Damian sanoi astuessaan Lucyn näkösälle, ja levitti kätensä lempeään halaukseen. Lucy todella kirkasti koko käytävän, ja tuoksui niin suloiselle.

[Lucy Beckett]

Käytävällä lähestyvä tuttu hahmo sai Lucyn rentoutumaan. Damian! “Hei”, Lucy hymyili ja halasi veljeään tiukasti. Hermostuneisuus oli poissa, eivätkä nurkissa luikerrelleet varjotkaan enää nostaneet niskavilloja ikävästi pystyyn. “Serdaiglet ovat pohjoistornissa. Tupa on ihan kiva, tilava ja valoisa. Verhoista en niin tykkää, liian liehuvia, mutta… no, en minä sinne verhoja olekaan menossa katselemaan.”

Lucy astahti kauemmas ja katsoi veljeään. Siniharmaiden silmien katse oli tarkka, tutkiva. Mitä Damianille oikeasti kuului? Jopa Lucyn oli paikoin vaikea ottaa selvää isoveljensä mielenliikkeistä. “Kirjoitin kotiin. Tahtovat kuitenkin tietää, että pääsimme perille ja miten meni… kaikki”, Lucy höpötti ja oli purra kieltänsä, jottei mainitsisi lajittelua. Hän väläytti Damianille hymyn ja tutkaili häntä. “Entäs sinä? Cerfeur! Ehditkö käydä tuvassa?” Lucy kyseli ja raotti pöllölän ovea kurkistaen portaikkoon. Toivottavasti Iris oli kotiutunut uuteen pöllölään. Pöllöparka oli saanut kokea kevään jälkeen niin monta muuttoa. Laukussa oli pussillinen pöllönnameja siltä varalta, että Iris osoittaisi mieltänsä ja kaipaisi suostuttelua. Lucy vilkaisi olkansa yli veljeään, veti taikasauvan laukustaan ja astui sen valossa portaikkoon.

[Damian Beckett]

Damian piti ovea auki sisarelleen, ja hymyili tämän höpsöille sepustuksille. Lucy oli todella ainoa, jolta hän sieti pieniä turhanpäiväisyyksiäkin, itse asiassa jopa piti niistä: liittyiväthän ne Lucyn elämään. Oltuaan toisista erossa niin mahdottoman pitkän ajan ennen viime kesää, Damianista tuntui ettei tämä voisi koskaan kyllästyä yksinkertaisesti mihinkään, mitä hänen sisarensa teki.

"Mukavaa, että vaihdat kuulumiset minunkin puolestani, sinulla on niin kovin paljon nätimpi käsialakin", Damian vitsaili keveästi sulkiessaan pöllölän oven takanaan. Hän kuitenkin nyrpisti hieman nenäänsä kaikelle sille siipien kahinalle, mikä huoneessa vallitsi. Turhan täyttä hänen makuunsa. Damian siirtyi hetkeksi nojaamaan yhteen kattoparruista katsellen ihaillen sisarensa hääräämistä pöllöjen parissa. Lucy muistutti kovasti äitiään kotona pyörimässä harvinaisten yrttipurkkien ympärillä. "Sanoithan äidille kuitenkin, että muistaa myös levätä välillä, vaikka onkin niin innostunut."
Isälle sinun ei tarvitse sanoa minulta mitään, Damian lisäsi mielessään, vaikka tiesikin, että Lucy oli varmasti jo kertonut jonkin nätin tarinan myös hänen laittamisestaan uuteen tupaansa, joka varmasti isän onneksi oli kaikille jatko-opiskelijoille sama.
"Vai leijuvia verhoja", Damian jatkoi ääneen, naurahtaen tavalleen uskollisesti hieman käheän murahtavasti. "Sinä se huomaat kummallisia asioita, sisko hyvä. Vastauksena kysymykseesi...."
Hän tiesi, että siirtyminen lähemmäs vaikeuttaisi Lucyn kirjeiden kiinnittämistä pöllön jalkaan, muttei voinut hillitä itseään (hänen jalkansa olivat taas levottomalla päällä), vaan askelsi kohti sisartaan ja tarttui hellästi tämän kirjeitä pitäviin käsiin.
"...kävin tuvassa kyllä, ja se oli todella kovin erilainen kuin mihin ehdin Tylypahkassa tottua."
Hän ei kuitenkaan halunnut kiusata Lucyn mieltä aralla aiheella yhtään sen enempää, joten lisäsi vielä:
"Mutta pidin niistä molemmista."

Lucyn kädet tuntuivat hieman viileiltä hänen omiaan vasten.
"Ethän ole vilustumassa?"

[Lucy Beckett]

Vaikka pöllölässä olikin melko pimeää, se oli niitä harvoja paikkoja, joissa Lucy ei tuntenut oloaan epämukavaksi pimeässä. Heräilevien pöllöjen liikehdintä ja vaimea ääntely oli rauhoittavaa. Ei hän silti tuntenut oloaan liian mukavaksi - etenkään uudessa pöllölässä - joten taikasauvan valo sai hohtaa kirkkaana valaisemassa nurkkia. Vaistomaisesti hän siirsi sauvan suuhunsa kaivellessaan kaksin käsin laukkuaan. Kirjeet ja pöllönnamit. Sormet tapasivat laukun pohjalla kuivia nappuloita. Pöllönnamit olivat päässeet leviämään nahkapussukastaan laukkuun. Lucy kahmaisi pienen kourallisen käteensä. Laukku pitäisi vielä siivota ennen nukkumaanmenoa ja pakata huomista varten.

Hän nappasi sauvan suustaan toiseen käteen ja ojenteli toista kättään tähyillen orsille nähdäkseen pienen pöllönsä. "Iris? Minulla on postia", hän maanitteli pehmeästi. "Tulehan, täällä on namia. Mitä sanoitkaan äidistä, Damian? Joo, voin lisätä sen vielä kirjeeseen. En huomannut. Olin niin innoissani uudesta paikasta itsekin."

Pieni minervanpöllö liiteli Lucyn luo ja istahti ikkunalaudalle. Arvioivasti se katsoi Lucyn tarjoamia nameja ja nokkaisi niistä pari kokeeksi. Ihan kelpo pöperöä, vaikkeivät kuivat nappulat tuoretta saalista päihittäneet. Lucy kaatoi namit kädestään ikkunalaudalle. Lucy yritti sovinnollisesti silitellä pöllön selkää, mutta lintu pomppi närkästyneenä tiehensä. "Iris... Tämä on uusi koulu. Paras tottua tähän", Lucy jutteli taas pöllölle.

Tosiasiassa Lucy oli huolissaan veljestään. Hyvinkin huolissaan. Jokin tuntui sammuneen hänessä. Lucy ei vain tiennyt, mikä. Hän sujautti taikasauvan poninhäntänsä lomaan vapauttaakseen molemmat kätensä ja otti vanhempien kirjeen, mustepullon ja sulkakynän laukustaan. Hetken hän kirjoitti hiljaa Damianin terveisiä kotiin ja tarjoili välillä pergamentille pyörineitä nappuloita takaisin Iriksen nokan alle. "Damian, sinulla on aivan yhtä kaunis käsiala kuin minulla, paljon tarkempikin. Tiedätkö, sinäkin voisit välillä kirjoittaa kotiin", Lucy puheli sulkakynän liukuessa pergamentilla. "Ajattelin, että nyt olisi ehkä parempi, että minä kirjoitan. Kun oli lajittelu ja kaikki..." Lucy hämmentyi hänen veljensä tultua pyörimään jalkoihin. Hän laski sulkakynän ikkunalaudalle. Damianin kädet olivat yllättävän lämpimät, Lucyn mielestä jotenkin ristiriidassa isoveljen yleensä niin viileän ja sulkeutuneen olemuksen kanssa. Vaikka kyllähän Lucy tiesi, ettei Damian ollut kylmä. Lucysta tuntui, että jokin painoi Damiania.

"Minä? Vilustunut? En kai", Lucy ihmetteli ja kohautti harteitaan. Ei hän yleensä kärsinyt syysflunssista tai muistakaan. Hän ajatteli sen johtuvan pitkälti siitä, että hän könysi niin paljon ulkona kasvien kanssa, jos sää mitenkään vain salli. Hän katseli tutkaillen veljeään. Ei, ihan samanlainen arvoitus Damian oli edelleen. Palattuaan tutkimusmatkoilta äidin kanssa Damian oli ollut jotenkin erilainen kuin ennen. Vai johtuiko se vain siitä, että he olivat olleet niin pitkään erossa? Vai oliko Lucy itse vain kasvanut vuodessa niin paljon? Lucy huokasi. "Damian, mikä on?" hän kysyi lämpimästi.

Iris oli saanut nokittua namit tuulensuojaan ja suki nyt hieman tyytyväisempänä sulkiaan. Kai sitä kohta taas saisi lentää postia.

[Damian Beckett]

Damian piti kätensä tiukasti yhä lämmittämässä Lucyn omia, mutta taivutti ylävartaloaan taakse tutkaillakseen sisarensa kasvoja tarkasti, ja naurahti sitten lempeästi, palaten halaukseen.
"Mikäkö on? Älä turhaan näytä noin huolestuneelta, vaikka..." Damian hipaisi rystysellään Lucyn poskea. Hänen äänensä oli hieman käheä, ja lausuntansa rauhallista, " vaikka tuo pieni juonne otsassasi, joka ilmaantuu siihen kun oikein kiusaat harmaita aivonystyröitäsi tuon tietoa täynnä olevan korpinkynsi-pääkoppasi sisällä, se on oikein sievä. Olen pohtinut paljon, tänään täällä ja kesällä maalla, mitä koti oikeastaan tarkoittaa. Onko tämä paikka koti? Minusta tuntuu, että Iris on ajatellut jotain vähän samankaltaista."

Hän katseli hetken pöllöä, joka näykki arvioivasti nameja ikkunalaudalla.
"Lapsena sitä ei kyseenalaistanut. Koti oli se talo, jossa vietettiin eniten aikaa, jossa syötiin yhdessä pöydässä, jossa telmittiin, pelattiin, opittiin salaa ensimmäiset loitsut."
Mies naurahti taas, hieman karheasti, ja pudisti lyhyesti päätään. Niin paljon muistoja. Damian katsoi taas Lucyyn, ja näki äkkiä silmissään sen pienen tytön. joka tämä oli joskus heidän Englannin kodissaan ollut. Suuret silmät, taltuttamaton pörröpää, ymmyrkäiset huulet, kaunis iho. Hemmoteltu (kuten nuorimmaista yleensä), mutta silti kiltti, utelias luonne. Silti se sama viattomuus loisti yhä tämän silmissä. Sama kiintymys.

Damian siirti katseensa pöllölän hämärään, selvitti kurkkuaan ja jatkoi.
"Kun Tylypahkaan tottui, sen muurien sisällä tunsi olevansa samalla turvassa, ja samalla...."
Vapaa. Oma itsensä.
"Krhmn. Vaikka tuttuus ja rutiinit alkoivat lopulta puuduttaa minua, se mahdollisuus tehdä valintoja, omia valintoja, tuntui hurjan mukavalta."
Hän siirtyi hieman syrjemmäs ja antoi Lucyn jatkaa askareitaan. Damian korotti hieman ääntään, ja kääntyi katsomaan ikkunasta ulos puhuessaan.
"Matkustellessa koti onkin sitten vähän kimurantimpi käsite. Kun olin valmistunut Tylypahkasta, olin hieman ymmälläni. Linnan muurit eivät enää kutsuneetkaan minua luokseen, ja Englannin koti, no, sanotaanko vaikka että nostalgiakimallus oli jo aikaa sitten kulunut sen nurkista. Tunsin helpotusta lähtiessäni sieltä pois, enkä siis muistellut sitä kaihoisasti, kuten matkalaiset toisinaan. Ainoa asia, jota sieltä kaipasin, olit sinä."

"Sinun kirjeesi, niitä lukiessani tunsin, kuin olisin voinut tuntea ne kaikki kirjoittamasi asiat sormenpäissäni. Haistaa, maistaa niitä. Nauraa tai itkeä niille yhdessä kanssasi. Joten missä ikinä olinkin, olin kotona. Olen siis hieman kateellinen isälle, joka pian saa jotain niin arvokasta Iriksen mukana. En osaa kuvitella, että hän arvostaa asiaa riittävästi."
Se on luultavasti jotain, jota hän vain olettaa saavansa.

Syysilma tuoksui sateiselle, ja tornista näki hurjan pitkälle, kun silmät tottuivat hämärään. Ranska oli ainakin kaunis, jos ei muuta.

[Lucy Beckett]

Lucy oli hämmentynyt kaikesta, mitä Damian sanoi. Tai oikeastaan siitä, että Damian sanoi. Jakoi niin paljon ajatuksiaan ja aivan yhtäkkisesti. Hän oli odottanut vain vähättelevää murahdusta, joka olisi vain kutsunut häntä kaivamaan lisää ja tikistämään ulos edes pienen murusen veljensä sielunelämästä. Hänen yllätyksekseen Damianin sanat kauhistuttivat häntä, vaikka ne olivat omalla karulla tavallaan kauniita. Ei sanoissa ollut juuri mitään uutta: suuren osan Lucy oli jo arvannutkin eksyneen veljensä ajatuksista, mutta niiden kuuleminen Damianilta musersi hänen sydämensä. Hän tunsi palan nousevan kurkkuunsa. Kuunnellessaan veljeään hän ei voinut tehdä mitään muuta, vaikka Iris näykki häntä hihasta joko postia tai nameja vaatien.

Lucy ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli neuvoton. Kaikki, mitä hän pyöritteli mielessään, tuntui lapselliselta, turhalta lässytykseltä. Kyllä kaikki järjestyisi. Damian löytäisi kyllä vielä oman paikkansa, kun vain jaksaisi etsiä. Ehkä Châteaustakin tulisi Damianille koti niin kuin Tylypahka oli joskus ollut. Kaikki soi pelkkänä sanahelinänä, ja hän tunsi silmäkulmiaan kuumottavan. Oli se miten lapsellista tahansa, hän silti toivoi, että tuossa salahelinässä olisi edes ripaus totuutta. Hän ei osannut kuin astua halaamaan isoveljeään painaen poskensa tämän rintaan.

“Tiedän, Damian, minä tiedän”, hän sanoi hiljaa yrittäen estää ääntään murtumasta. “Toivon, että voisit olla täällä onnellinen, Äläkä välitä isästä. Hän ei ole nyt täällä. Sinä olet nyt jatko-opiskelija ja saat päättää itse opinnoistasi ja kaikesta, ja minä olen täällä ja autan sinua ja ja ja--”

Lucy ei voinut kuumina poskille vieriville kyynelilleen mitään. Sunnuntaipäivällisestä oli vielä liian vähän aikaa. Hän oli koko alkuviikon yrittänyt työntää asiaa sivuun ja olla ja elää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän oli yrittänyt olla mahdollisimman kiltti ja huomaavainen vanhemmilleen ja uppoutunut kasvihuoneiden kätköihin ollakseen ahkera ja auttaakseen vanhempiaan parhaan kykynsä mukaan - ja samalla antaakseen itselleen ja ajatuksilleen tilaa hengittää. Hän oli tiedostamattaan vältellyt Damiania, jottei turhaan alleviivaisi, kenen puolella hän isän ja Damianin ikuisessa kiistassa oli. Viimeiset lomapäivät olivat olleet hänelle hyvin raskaita.

“Minä niin toivoisin, että te voisitte isän kanssa sopia”, Lucy kuiskasi särkyneellä äänellä yhä veljensä rintakehään poskeaan nojaten. Hän tuijotti pöllölän pimeään nurkkaan näkemättä oikein mitään. “Minä yritin puhua isän kanssa. Pyysikö hän sinulta anteeksi?”

[Damian Beckett]

"Ei pyytänyt. Mutten toisaalta antanut hänelle tilaisuuttakaan siihen."
Lucyn kuumissa kyyneleissä hänen rintaansa vasten oli taas se sama katkeransuloinen tunne, josta Damian niin usein tunsi syyllisyyttä. Hän ei halunnut, että Lucy itkisi. Mutta toisaalta, Lucy itki hänen vuokseen. Jokin Lucyn kyynelissä oli niin aitoa, että toisinaan Damianista tuntui, ettei mikään maailmassa ollut yhtä aitoa, kuin nuo karpalot hänen sisarensa hivenen punehtuneilla poskilla.

Tavallaan Lucy myös itki turhaan. Damianilla ei ollut aikomustakaan sopia isänsä kanssa. Ikinä. Ja tunne oli varmasti molemminpuolinen. Damian halveksi isän pientä maailmaa, joka mahtui tämän oman nenän ja kasvimaan raja-aidan sisäpuolelle. Se on totta, että isä tiesi paljon: isä tiesi paljon kasveistaan. Ja kaikki, mistä isä ei tiennyt, pelotti häntä. Sopiminen isän kanssa tarkoittaisi itsensä muokkaamista mahtumaan sopivankokoiseen ruukkuun. Mikään ruukku ei ikinä olisi oikeankokoinen Damianille.

"Hysss", Damian sanoi, rutistaen Lucya tiukemmin syleilyynsä. "Se, miten sinä toimit muutama päivä sitten, oli rohkein asia, mitä olen ikinä nähnyt. Ja vähän hölmöä myös. Minä tiedän, että sinä pidät hänestä, ja tiedän myös, että hän..."
Tuntui niin vaikealta sanoa se, kuin jokin karkea ja piikikäs olisi äkkiä kierinyt hänen kurkkuunsa.
"...rakastaa sinua."
Damian liikkui niin, että pystyi pyyhkimään kynelet Lucyn silmistä. Kuka ei rakastaisi?
"Sinun ei olisi tarvinnut tehdä sitä, tiedäthän?"
Hän hymyili Lucylle ja kaappasi tämän sitten taas kainaloonsa.
"Osaan puolustaa itseäni, höpsö."
Damian silitteli sisarensa hiuksia.
"Uskon kuitenkin jääneeni sinulle palveluksen velkaa."

[Lucy Beckett]

Damianin käsi hänen hiuksissaan tuntui rauhoittavalta ja halaus turvalliselta. Aivan niin kuin viime sunnuntainakin, kun Lucy oli paennut isän raivoa Damianin huoneeseen. Isän viha hänen tekojaan kohtaan oli ollut aivan oikeutettua: hän oli kohottanut sauvansa perheenjäsentä vastaan ja loitsinut isäänsä kielilukon tämän piikiteltyä Damiania päivällispöydässä. Lucy oli vasta tänä aamuna saanut sauvansa takaisin äidiltään. Sunnuntai-iltana hänen maailmansa oli hajonnut sirpaleiksi, ja Damian oli parhaan taitonsa mukaan rauhoitellut hysteeristä siskoaan.

“Hän lupasi!” Lucy parahti äkämystyneenä. Häntä raivostutti, miten jääräpäisiä isä ja Damian olivat: kumpikaan ei yrittänyt tosissaan sopua vaan kyhjötti omassa poterossaan. Etenkin Damian. Lucy ei uskonut, että isä oli niin kapeakatseinen kuin Damian luuli. Damian ei vain antanut isälle mahdollisuutta. Totta kai luottamuksen rakentuminen veisi aikaa, mutta kun kumpikaan ei antanut toisen ottaa ensimmäistä askelta, edes sovinto tuntui vain kaukaiselta haaveelta. Silti Lucy ei aikonut luovuttaa, niin kuin ei äitikään.

Lucy oli nähnyt, miten isä ihmetteli maailmaa uteliaana kuin pikkupoika, ja hän toivoi, että vielä jonain päivänä isä oppisi pääsemään yli myös perhettä repivästä haavasta, ennakkoluuloistaan puhdasverisiä ja etenkin luihuisia kohtaan. Isä tuntui jämähtäneen maailmaan, jossa verisäädyllä oli paljon painavampi arvo kuin sillä nykyään tosiasiassa olikaan. Toisaalta Lucy myös ymmärsi, että isä oli elänyt nuoruuttaan ja opiskellut aivan toisenlaisena aikana kuin hän: olihan Damian syntynyt vain puolisen vuotta Tylypahkan taistelun jälkeen. Mutta isän olisi aika päästää irti menneestä ja nähdä maailma sellaisena kuin se oli nyt. Ehkä Ranskaan muuttaminen auttaisi tässä. Kaikki olisi uutta, ilmapiiri aivan erilainen, muistot Kanaalin tuolla puolen kaukana pohjoisessa… Lucy toivoi hartaasti, että Ranska auttaisi isää heräämään muinaisesta maakuopastaan tähän päivään.

“Te vain joskus raivostutatte minua”, Lucy pudisteli päätään. “Isä ansaitsi sen, mutta en olisi saanut nostaa sauvaani perheenjäsentä vastaan. Minun olisi pitänyt hillitä itseni. Hienoa”, Lucy naurahti ahdistuneesti, “ensimmäinen kesä, kun saan taikoa koulun ulkopuolella, ja heti kiroan oman isäni...” Otsa vetäytyi tuskastuneeseen kurttuun, kun hän palasi kirjeiden pariin. Hän ei ollut laisinkaan tyytyväinen itsehillintänsä menettämiseen, ja se moinen holtittomuus ja arvaamattomuus vaivasi häntä. Se oli pelottavaa. Ennen hän oli saattanut vain huutaa suoraa huutoa, kun hänen temperamenttinsa kiehahti yli, mutta nyt hän oli tarttunut taikasauvaan, ennen kuin oli edes ehtinyt kunnolla ajatella.

“Älä hulluja puhu. Et ole minulle mitään velkaa”, Lucy torjui Damianin höpinät palveluksista. “Ilman sinua isä olisi... “ Niin, olisi mitä? Lucy vaikeni ja mietti, kohautti harteitaan. “En minä tiedä. Hän oli raivoissaan, ja sen kuuli.”

Hän viimeisteli kirjeen kotiin ja ruuvasi mustepullon korkin paikoilleen. Iris hyppeli levottomana kirjeen päällä ja ihmetteli, mitä nyt oikein tapahtui, kun kirjettä ei jo annettu sille kuljetettavaksi. Ihmeellistä säätämistä! Emäntä, nyt jokin roti tähän touhuun! Ei pöllölläkään ollut koko iltaa aikaa.

[Damian Beckett]

"Mahtoi tuntua vapauttavalta hänellekin sanoa viimein asioita suoraan", Damian murahti, vaikka pehmittelikin sitä hymyilemällä. Hän katseli sisarensa puuhastelua kirjeen parissa tovin, kunnes tämä sulki mustepullonsa. Oli aika vaihtaa aihetta, kun sisarkin näytti taas rauhoittuneen.

"Onko sinulla tiukka lukujärjestys tiedossa? Entä mitä oppiainetta sinä odotat eniten, Lucy? Kuulit varmaan jo juoruja siitä, millaisia opettajia meillä tulee tästä lähin olemaan. Kerro niistä."
Hänen suunsa kääntyi hieman ilkikuriseen virneeseen,
"Vai keskityitkö kaiken aikaa vain leijuviin verhoihin?"