Der Doktor

[Günther Schwillinger]

//Aluevarattu Ly Allenille ja Güntherille. Sijoittuu johonkin lukuvuoden alkuun.//

Günther Scwillinger istui ylpeänä vastaanotto-/toimistohuoneessaan. Hänellä oli päällään harmaat suorathousut, harmaa liivi, valkea kauluspaita, musta kravatti ja siistit pikkukengät.

Günther oli itse sisustanut Saksan keisarikunnan henkeä uhkuvan toimistonsa. Siellä oli suuri mahonkipöytä, joka oli kaiverrettu täyteen mahtailevia kuvioita. Seinät olivat täynnä kirjahyllyjä, kunniakirjoja ja tauluja ja yhdellä seinällä komeili Saksan keisarikunnan lippu.

Günth oli ylpeä saksalainen. Hän oli ylpeä juuristaan. Hän oli asunut saksassa lähes koko elämänsä.

Günther oli Châteaun koululääkäri. Hän oli ylpeä myös työstään. Günth oli hyvin arvostettu velho ja koko koulu arvosti häntä. Tai niin hän ainakin odotti olevan.

[Ly Allen]

Kello soi tuntien päättymisen merkiksi. Kasasin kirjat pinoon ja tungin ne jo liian täyteen reppuuni. Onneksi oli päivän viimeinen tunti. Tunkeuduimme porukkamme kanssa ulos luokasta ihmismassan keskelle. Tuntui kuin koko koulu olisi samalla käytävällä samaan aikaan. Oppilaiden vyörymän keskellä oli todella kuuma ja kaduin mustaa pitkähihastani ja nilkoista käärittyjä farkkujani. Yritin tunkeutua ihmismassan mukana portaita ja makuuhuonetta kohti. Portaat häämöttivät ihmisten päiden takana ja yritin suunata sinne etsien samalla ystäviäni.

"Stéphane!" huusin pojalle bongatessani vihreän irokeesin väkijoukosta kiipeämässä puolivälissä rappusia. Hypin rappusia ylös ja yritin väistää ylempänä alas tulevaa blondihiuksista tyttöä. Hän kuitenkin päätti olla väistämättä minua ja ihmismassan työntämänä en pystynyt tekemään mitään. Blondi käveli mairea hymy huulillaan astui samalle portaalle minun kanssani ja tallasi viiden kilometrin kokoisella korolla suoraan jalkapöytäni päälle.

"¡Pinche idiota!" karjaisin kivun levitessä jalastani koko kehoon. Blondi hymyili viattomasti ja räpytteli liian pitkä silmäripsiään jatkaessaan matkaansa ihmisvirrassa. Kaaduin portaille ja yritin olla jäämättä jalkoihin, mikä kylläkin tuntui mahdottomuudelta. Yritin haukkana etsiä ystäviäni ja, kun huomasin Eloyn punaisten tennareiden peittämät jalat lähestymässä minua, huusin hänelle, jotta hän tulisi auttamaan.

"Mitä ihmettä sää teet?!" Eloy kysyi nauraen ja ojentaen kätensä minulle. Tartuin siihen ja Eloy veti minut seisomaan. Varoin vasenta jalkaani ja Eloy auttoi minua pysymään pystyssä. Nojaten ystävääni ja kinkkaamalla portaita selvisimme ylemmän kerroksen käytävälle ja ihmismassakin oli jo hälvennyt. Istuin ylimmälle portaalle ja kivuliaasti otin kenkäni sekä sukkani pois, koska tunsin jalkapöytäni turpoan ihan hyvää vauhtia ja se näyttikin siltä kuin joku olisi kaivanut siihen hyvänkokoisen kuopan. Muutenkin koko jalka oli turvonnut ihan kummallisen muotoiseksi.

"Näköjään se alempiluokkalainen Serpentardilainen blondi ei tykkää musta", totesin kivun vihloessa koko jalkaani. Porukkamme oli löytänyt samaan paikkaan ja näköjään Stéphane selitti kaikille muille mitä oli tapahtunut. Eloy auttoi minut ylös ja lähdimme valumaan kohti sairaalasiipeä.

"Hitto mitä shaibaa", nauroin, kun Eloy avasi sairaalasiiven oven minulle ja kinkkasin sisään. Tähyilin koululääkäriä ketä ei näkynyt missään ja siten huhuilin, että oliko tilassa ketään ja tarvitsin apua.

//Anteeksi kesto//

[Günther Schwillinger]

//Pahoittelen itsekin, kun kesti.///

Günther sulki silmänsä ylhäisessä yksinäisyydessään. Hän hengitti syvään ja rauhallisesti. Hän risti kädet rintansa päälle tuntien jokaisen rauhallisen sydämenlyöntinsä. Hän tunsi, kuinka sydän pumppasi verta ympäri hänen ruumistaan.

Günth saattoi kuvitella punasolut, valkosolut, verihiutaleet ja muut osaset liikkuivat hänen suonissaan. Tunne oli mahtava, huumaava.

Günther kuitenkin havahtui, kun hän kuuli jonkun kutsuvan häntä sairaalasiivessä. Hän nousi hitaasti ja rauhallisesti. Hänen pulssinsa kiihtyi hiukan.

Hän suoristi solmiotaan ja otti puvuntakin olalleen. Hän käveli ripein, mutta arvokkain askelin. Hän oli oppinut kurinalaisuutta ja arvokkuutta Saksan asevoimissa. Hän oli taistellut monissa sodissa, joista kauheimpiin kuuluva, ellei jopa kauhein, oli toinen maailmansota.

Güntherillä oli useita kunniamitaleita, useista maista. Hän oli ylpeä saksalainen, mutta tiesi, milloin kannatti vaihtaa puolta. Hän oli työskennellyt monien maiden hyväksi - niin jästien kuin velhojenkin.

Günth havahtui ajatuksistaan hän avasi toimistonsa oven ja astui sairaalasiipeen. Hän näki tytön. Samassa hänen silmissään alkoi raksuttaa. Tytön asennosta saattoi päätellä, että kyseessä oli jalka.

Hänen jalkansa oli turvonnut. Günther oli nähnyt vastaavaa ennenkin, kyllä vain. Joku oli kenties tallannut tytön jalalle?

"Istu lähimmälle sängylle ja nosta kipeä jalkasi siihen", Günth sanoi sujuvalla ranskalla. Hän otti askeleita tyttöä kohti. Günther kyllä tiesi, mitä tehdä.

[Ly Allen]

Huihuiltuani apua tarkastelin tilaa. Olin käynyt sairaalasiivessä viime kerran kaksi vuotta sitten, kun olin tippunut joltain kalliolta alas kesken yöllisen seikkailumme. Nyt huone, joka oli täynnä sairaalasänkyjä näytti täysin erilaiselta kuin silloin.

Ripeät askeleet kopisivat vasten sairaalasiiven lattiaa ja ovi avautui vastapäiseltä seinämältä. Nuori ruskeat kiharat hiukset omaava mies asteli kohti meitä. Hänestä huokui arvovaltainen kuva, joka sai minussa aikaan hieman epäileväisyyttä.

"Istu lähimmälle sängylle ja nosta kipeä jalkasi siihen", hän sanoi sujuvalla ranskalla, mutta huomasin, ettei mies puhunut äidinkieletän ranskaa. Olin huomannut kakasikielisenä, että erotinnhelposti äidinkieltään puhuvat ja ne jotka olivat opetelleet kielen.

Hypin yhdellä jalalla lähimmällensängylle ja nostin käteni Eloylle, joka morjensti minua ja lähti pois. Nojasin seinään ja nostin jalan sängylle.
"Joku tyyppi astu sen päälle korkkareilla portaissa", selitin miehelle.

[Günther Schwillinger]

”Joku tyyppi astu sen päälle korkkareilla portaissa”, potilas selitti. Günth hymähti ja pieni hymynkare kohosi hänen kasvoilleen. Hän katsoi tarkemmin tyttöä, jos potilasta tytöksi saattoi sanoa. Hän oli lihaksikas ja hänen piirteensä olivat maskuliiniset.

”No niin tyt… potilas hyvä. Katson nyt hiukan jalkaasi, jos sopii?” Günth sanoi ja hymyili ystävällisesti. Hänen nuorekkailla kasvoillaan ei näkynyt tippaakaan epävarmuutta. Hänen valkeat hampaansa kiilsivät kuin filmitähdellä.

Günther kannatti perinteisiä arvoja. Potilas näytti transsukupuoliselta. Günthin oli hiukan vaikea niellä ajatus, mutta lääkärinä hän ymmärsi. Hän nieli ylpeytensä ja jatkoi hymyilemistä odottaen potilaan reagointia. ”Kertoisitteko nimen, tuvan ja luokan?” Günther pyysi ystäväälisesti.

[Ly Allen]

Koululääkäri hymähti ja hymyili pienesti. Se karisti hieman epäileväisyyden rippeitäni pois, mutta silti minusta mies vaikutti oudolta. Muutenkin nuori ulkomuoto ja vanhanaikaiset vaatteet sekä käyttäytyminen eivät sopineet yhteen.

”No niin tyt… potilas hyvä. Katson nyt hiukan jalkaasi, jos sopii?” mies sanoi hymyillen, niin että valkoiset hampaat välkkyivät. Nyökkäsin ja kurtistin hieman, vain aavistuksen kulmakarvojani. Mitä hän oli alunperin sanomassa?

”Kertoisitteko nimen, tuvan ja luokan?” mies kysyi tutkien samalla (?) jalkaani. Rykäisin, koska kurkkuni oli kuiva. Olin ollut jo pari päivää tässä inhottavassa nuhayskälima-taudissa, joka oli saanut ääneni karhentumaan jo entisestään.
"Ly Allen, Gryffondor ja viides luokka", sanoin. Irvistin, kun kipuaalto pyyhkäisi jalkani päältä.

[Günther Schwillinger]

Tyttö sanoi nimekseen Ly Allen, tuvakseen Gryffondorin ja luokakseen viitosen. Günther nyökkäsi ja jatkoi jalan tutkimista. Mielenkiintoista oli se, miten jalka oli paisunut. Erittäin mielenkiintoista. Näytti kuin jokin kapea ja kova olisi kohdistanut suuren paineen jalkaan, useiden Pascalien suuruisen. Sinällään ymmärrettävää, olihan joku astunut korkokengillä jalan päälle. Günth päätti kuitenkin esittää hupsua. Se sai jotkut rentoutumaan. Ly näytti epämiellyttävän vaivaantuneelta.

”Kerropa nyt mitä tapahtui. Näyttää siltä, että pienelle alueelle jalkaa on kohdistunut valtava paine… eikun anteeksi. Melkein unohdin”, Günther sanoi. ”Voi minua hupsua. Unohdin, että joku oli mennyt astumaan jalkasi päälle. Mitenkähän niin pääsi käymään? Ette kai vaan riidelleet?”

Günther yritti kuulostaa lempeältä, jopa isälliseltä. Hän pyrki saamaan potilaidensa luottamuksen. Vaikkakin hän ottaisi sairaalasiivessä uudet käytännöt käyttöön – ehkä joskus koko koulussa. Hän oli seurannut koulun rappiota. Hän ei pitänyt Molinasta, ei ollenkaan, mutta hänen oli pakko tulla tämän kanssa toimeen, ainakin toistaiseksi. Asialle kyllä tulisi vielä muutos.

[Ly Allen]

Lääkäri tutki jalkaani. Jalkapöytä tykytti ikävästi, enkä halunnut edes katsoa miltä se näytti.

”Kerropa nyt mitä tapahtui. Näyttää siltä, että pienelle alueelle jalkaa on kohdistunut valtava paine… eikun anteeksi. Melkein unohdin”, lääkäri sanoi. ”Voi minua hupsua. Unohdin, että joku oli mennyt astumaan jalkasi päälle. Mitenkähän niin pääsi käymään? Ette kai vaan riidelleet?” Tuijotin hetken lääkäriä. Mitä ihmettä hän selitti? Kuunteliko hän minua yhtään vai oliko lääkärin lähimuisti niin huono?

"Ei me riidelty, mä sanoin et se tuli portaissa vastaan ja astu päälle", selitin turhautuneena.

[Günther Schwillinger]

"Ei me riidelty, mä sanoin et se tuli portaissa vastaan ja astu päälle", Ly kertoi. Günther hymyili hetken ystävällisesti ja vakavoitui sitten. Hän katsoi vielä jonkin aikaa jalkaa ja käänteli sitä. Sitten hän hymähti.

"Tämän parantaminen ei ole mitenkään vaikeaa. Jopa Ruth osaisi parantaa tämän, mutta minä voin hoitaa tämän tällä kertaa, jottet joudu odottamaan", Günther sanoi ylpeästi ja otti sauvansa. "Älä huoli. Tämä on aivan rutiinia. Opin tämän matkustaessani."

Günth painoi sauvan Lyn jalalle ja mumisi jotain. Ulkopuolisen korviin se kuulosti aivan omituiselta. Se oli jotakin unohdettua kieltä. Günther oli oppinut loitsun matkustaessaan Venäjällä. Siellä sen olivat hänelle opettaneet jotkut suuret tietäjät. Loitsun ainakin kuului parantaa jalka. Tosin se tekisi kipeää.

[Ly Allen]

Lääkäri käänteli jalkaani ja hymähti: "Tämän parantaminen ei ole mitenkään vaikeaa. Jopa Ruth osaisi parantaa tämän, mutta minä voin hoitaa tämän tällä kertaa, jottet joudu odottamaan." Hän vaikutti ylpeältä. Mutta miksi? Oliko lääkärin ja Ruthin välillä jotain kränää vai miksi hän alensi sairaanhoitajaa. Jos oli niin nuo vaikuttivat aika lapsellisilta.

"Älä huoli. Tämä on aivan rutiinia. Opin tämän matkustaessani." Mitä? Matkustaessani!? Eikö lääkäri ollut edes käynyt kouluja? En ehtinyt kuin avaamaan suuni vastalauseeseen, kun mies jo mumisi jotain omituista. Auennut suuni taipui irvistykseen kivun levitessä jalkaani. Miten tämä voi sattua näin paljon?! Toistin itselleni uudestaan ja uudestaan, että seuraavalla kerralla antaisin vain Ruthin hoitaa minua. Kipu lopu jo!