Ensimmäisen illan aatoksia pöllölässä

[Lucy Beckett]

Lucy hymähti. Tyypillistä Damiania. Aihe vaihtui nopeasti. “Damian, liehuviin, ei leijuviin verhoihin!” hän korjasi yrittäen jo vähän hymyillä. Se tuntui raskaalta. “Leijuvia verhoja, miten typerää se olisi.” Hän nojasi ikkunanpieleen ja kääntyi katsomaan veljeään rapsutellen Iristä hajamielisesti. “Ei minulla kovin raskas lukujärjestys ole. Minulla taitaa olla pari hyppytuntiakin, joten voin tehdä läksyjä pois alta heti tunnin jälkeen. En minä ottanut edes kaikkia mahdollisia valinnaisaineita, jos sinä sitä epäilet. Ennustusta ajattelin kuitenkin kokeilla, sitä kun opettaa itse rehtori ja olen kuullut hänen olevan varsin pätevä nainen kaikin puolin. Entäs sinä? Mitä sinä valitsit? Oletko ajatellut jotain, jotain hyödyllistä tulevaisuudensuunnitelmia varten?”

Ennustuksen aloittaminen jännitti Lucya. Hän ei ollut juurikaan opiskellut ennustamista, ja enemmän hän oli oppinut äidiltään kuin koulussa. Hän oli kuitenkin päättänyt kokeilla, ja voisihan hän jättää opinnot kesken, jos siltä tuntuisi. Kaikki oli hänen elämässään nyt melkoisessa myllerryksessä, ja kaiken epävarmuuden keskellä hän halusi antaa ennustamiselle mahdollisuuden, jos se toisi mitään selvyyttä sotkuisiin ajatuksiin ja polkuihin.

“Hmm, ehkä odotan eniten loitsuja. Meillä pitäisi kai olla sauvatonta taikuutta luvassa. Se kuulostaa käytännölliseltä ja haastavalta ja aika siistiltäkin”, Lucy virnisti puolittain. Vaikka tuskinpa teekupin leijuttaminen ilman sauvaa tekisi hänestä yhtään coolimpaa noitaa kenenkään silmissä.

Damianin kanssa jaettu pöllölän hämärä tuntui kotoisalta ja turvalliselta. Koulussa olivat vain koulumaailman murheet, mutta ne vaikuttivat nyt paljon pienemmiltä verrattuna siihen, mitä odotti kotona. Totta kai jännitteet ajan myötä taas laantuisivat, mutta nyt ne pingottivat kireinä ja repivinä kuin pirunviulu. Uusi koulu oli jännittävä, hieman pelottavakin kaikessa vieraudessaan ja vieraskielisyydessään, mutta silti se tarjosi pakopaikan, jossa saattoi unohtaa perheen solmut edes joksikin aikaa.

[Damian Beckett]

"Vai läksyjä hyppytunneilla?" Damian nauroi, sivuuttaen toisen kysymykset koskien tulevaisuuttaan. "Kuulehan, sisko-hyvä, olenko minä kouluttanut sinut noin huonosti?"
Hän astui muutaman askelen kohti sisartaan, tarttui tätä käsivarresta, kiskaisten tämän sitten hellävaraisen varmasti tanssiotteeseen.
"Hyppytunneista ja vapaa-ajasta otetaan kaikki ilo irti, höpsö. Yks kaks kol, yks kaks kol..."
Damian tanssitti Lucya leikillisen kömpelösti pitkin pöllölää, saaden aikaan närkästynyttä huhuilua siellä, ja siipien kahinaa täällä. Ojentaessaan käsivartensa, antaen Lucylle tilaa pyörähtää, Damian tunsi taas tutun syyllisyydenpiston sisällään. Se vihlaisi syvältä, ja sai palan nousemaan hänen kurkkuunsa. Vetäessään Lucyn taas syleilyynsä, Damian nielaisi ja tunsi pulssinsa kohonneen. Tietämättä miksi, hän sanoi toisen hiuksiin karheasti:
"Kaikki kääntyy parhain päin."
Silti miehestä tuntui, että hän uskotteli sitä lähinnä itselleen.

[Lucy Beckett]

Lucy oli jotakuinkin varma, että hänen veljensä oli seonnut, kun tämä yhtäkkiä kiskaisi hänet valssaamaan kanssaan. Häkeltyneeseen nauruun purskahtaen Lucy työnsi Damianin pois. “Daim, lopeta!” hän naurahti. “Minun pitäisi valmistua tämän vuoden jälkeen. Ranskaksi. Daim, en minä ihan oikeasti…” Hän karisteli kiristävät, korpinkynnelle niin tyypilliset aikataulukummitukset mielestään. Veljen levottomuus sai Lucyn huolestumaan. Hän katsoi Damiania lämmin, kiusoitteleva katse silmissään. “Meillä on ainakin yksi yhteinen hyppytunti, torstaina muistaakseni, ennen lounasta. Sinä saat silloin yrittää kouluttaa minua leväperäisille tavoillesi, jos en saa sinua käyttämään hyppytuntia opiskeluun. Ei tekisi huonoa sinullekaan. Jäisi enemmän vapaa-aikaa tuntien jälkeen.”

Lucy katseli veljeään. Vaikka Lucy piinallisesti näkikin Damianissa myös eksyneisyyttä ja turhaumusta, ei hän voinut kieltää, etteikö hänen isoveljensä olisi ollut komea, kyvykäs, kunnianhimoinen ja vaikuttava velho, josta olisi vaikka mihin, kunhan hän vain saisi päätettyä, mihin hän ryhtyisi. Lucy hymyili. Damian vakuuttaisi kenet tahansa ihan mistä tahansa puhelahjoillaan ja koko olemuksellaan, eikä siististä ulkomuodosta olisi varmasti haittaakaan. Parransänki oli ollut Lucylle yllätys kesällä, kun hän vihdoin oli palannut Cornwallista kotiin ja tavannut Damianin. Hän ei ollut osannut odottaa, että Damian olisi vuodessa reissuillaan miehistynyt niin paljoa. Itsekseen Lucy toivoi, että Damian löytäisi jonkun kivan ja asettuisi polulleen. Ajatus hymyilytti Lucya, ja hänen oli pakko kääntyä pois kätkeäkseen leveän virneensä neuleen kaulukseen. Hän kaiveli laukkuaan muka keskittyneesti ja yritti pidätellä hymyään.

[Damian Beckett]

"Ja täten Hänen Korkeutensa suo hyppytuntinsa renkipojalle, ja renkipoika ottaa ne vastaan kunnioittaen", Damian sanoi juhlallisen dorkasti, ja kumarsi syvään. Vitsailu tuntui ainoalta oikealta tavalta reagoida kihelmöintiin, joka miehen sisällä oli alkanut myllätä Lucyn luvattua hänelle hyppytuntinsa. "Hänen Korkeutensa päättäköön ajanviettotavoista, ja renkipoika totelkoon Hänen armollisena alamaisenaan."

Mies käveli lähemmäs ovea, ja nojasi sitä lähimpänä olevaan pylvääseen pilke silmäkulmassaan, joskin laskien äänensä takaisin sen normaalille tasolle.
"En tosin muista, halusitko koskaan leikkiä hallitsijaa. Muistan sinut sankarirooleista. Pelastit kuningaskuntia viisaudellasi, ja toisinaan taistelit sammalikossa hurjia hirviöitä vastaan."
Damian näytti sisarelle hampaitaan.
"Taisit sinä toisinaan myös olla taikaeläinten hoitaja. Tai kiltti ilkiö sinisessä mekossasi. Äiti muisteli sitä pariinkin kertaan matkaillessamme."
Hymyillessään muistoilleen, Damian pohti, että ehkä hän tosiaan voisi kirjoittaa joskus äidille. Eihän sitä tiennyt, vaikka äidin levoton sielu lähtisi maatilan kunnostuksesta ja yrttitarhan rakentamisesta huolimatta taas matkailemaan, ja vähintä mitä Damian voisi tälle silloin antaa, oli kirjeiden mukanaan tuomaa iloa. Sitä paitsi juuri äiti oli kannustanut häntä jatkamaan opiskelua. Olisi reilua kertoa hänelle, kuinka ne etenivät.

[Lucy Beckett]

“Daim, olet mäntti! Ja sinä olit se hirviö, joka yritti ottaa minut vangikseen ja vallata koko kylän. Pakkohan sinut oli pysäyttää!” Lucy purskautti nauraen. “Ihan totta, sinunkin pitäisi keskittyä opintoihisi. Tämä on mahdollisuus. Et saa hukata sitä. Se ei olisi sinun tapaistasi”, Lucy puheli sitoessaan kotiin osoitettua kirjettä Iriksen jalkaan.

Pieni pöllö tönötti terhakkaana yhdellä koivella ja odotti jo pääsevänsä matkaan. Vihdoinkin! “Kutsuisitko minulle pöllön? Ison ja kestävän. En viitsi laittaa Iristä lentämään Tylypahkaan asti, se on niin pieni.” Iris nousi Lucyn ranteelle istumaan kirjeineen. Lucy rapsutti sitä vielä ja tarjosi pari namia höpöttäen pöllölleen jotain puoliääneen. Mairittelu ja lahjonta näyttivät tehoavan. Lucy ojensi kätensä, ja piskuinen minervanpöllö katosi tummuneelle taivaalle.

[Damian Beckett]

"Tylypahkaan?" Damian kysyi siristäen (hyväntahtoisesti) silmiään, kallistaen päätään koiramaisen kysyvästi ja pistäen kätensä puuskaan. "Luulen, etten ole juuri nyt suurinta huutoa näiden kaverien kanssa, kun kerran hypähtelin niin vallattomasti kanssasi."
Hän laski katseensa naureskellen, selvitti kurkkuaan hieman ja tunsi punastuvansa muistoa ajatellessaan. Hämärä oli todella hänen ystävänsä. Koottuaan itsensä, Damian osoitti Lucysta jonkin matkan päässä nököttävää, pörheää viirupöllöä.
"Kokeile tuota. Olen ollut melkein mustasukkainen, kun se on katsellut sinua koko illan niin tarkasti."
Sen sanottuaan Damian avasi pöllölän oven käytävään, ja siirtyi pitämään sitä auki Lucylle.

[Lucy Beckett]

Lucy puisteli päätään Damianin puheille kiharainen poninhäntä vienosti keinuen ja kutsui Damianin osoittamaa viirupöllöä hiljaa. Pöllö lehahti alas orreltaan ja antoi vieraan opiskelijan sitoa sen koipeen kirjeen. "Se on... ystävilleni Tylypahkaan", Lucy puhui pöllölle ja kuiskasi sille tarkemmat ohjeet. Pöllö huhusi hiljaa. "Anteeksi, tiedän, matka on pitkä", Lucy pahoitteli ja tarjosi pöllölle nameja. Huhuilija vain katsoi tarjottuja nappuloita avoimella kämmenellä ja nousi siivilleen. "Ei sitten. Kiitos", Lucy huoahti pöllön perään ja jätti namuset ikkunalaudalle. Kyllä joku pöllöistä ne siitä söisi.

Kävellessään veljensä ohi tämän auki pitelemästä ovesta Lucy tökkäisi veljeään leikillisesti. "Damian, meidän pitäisi mennä ostamaan koulutarvikkeita. Menisimmekö lauantaina käymään kylässä - mikä sen nimi nyt olikaan? Puladrineee, Pouderdine, Pouda...? Äh." Hän jatkoi matkaansa kohti pohjoistornia, jossa Serdaiglen tupa oli. Hänen ei tarvinnut kysyä: hän tiesi Damianin saattavan hänet. Lucy pohti jo kovasti ,missä kohtaa hän toivottaisi Damianille hyvää yötä ja jatkaisi matkaansa itsekseen, jottei tuvan sisäänkäynti paljastuisi Damianille. Hänestä ei tuntunut oikealta, että joku tuvan ulkopuolinen tietäisi, missä sisäänkäynti oli - etenkin, kun serdaiglen tupaan pääsisi kuka vain, joka osaisi vastata oikein arvoitukseen. Lucy ei voinut luottaa siihen, että hänen veljensä olisi niin tyhmä, ettei osaisi ratkaista arvoitusta.

[Damian Beckett]

"Kyllä minulla taitaa olla menoa lauantaina", Damian sanoi vakavalla naamalla, kunnes virnisti leveästi ja vastasi Lucyn tökkäykseen kutitusyrityksellä. "Ei vaan, tietenkin tulen kanssasi."

Ja Damian saattoi Lucyn koko matkan, tai niin pitkälle kun hänen sisarensa hänet päästi. Hän hymyili itsekseen miettiessään, kuinka he tulisivat viettämään kenties koko lauantain yhdessä. Äkkiä, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Damianista tuntui, että hän oli tullut kotiin.

--
(fin)

//Kiitos hurjasti pelistä, muru! <3//

[Lucy Beckett]

Heidän saapuessaan pohjoistorniin Lucy pysähtyi ja kääntyi toivottamaan veljelleen hyvää yötä. Tämän pidemmälle Damianin ei tarvitsisi tulla. Lucy oli kiitollinen, että Damian jaksoi kävellä hänen kanssaan hämärillä käytävillä, se rauhoitti häntä suuresti. "Hyvää yötä, nuku hyvin, Daim", Lucy toivotti ja halasi isoveljeään.

Hieman kepeämmin mielin hän asteli taikasauvansa valossa nurkan taa. He olivat taas yhdessä koulussa. Hän tekisi parhaansa, jotta Damian löytäisi jotain, mihin keskittyä, jonkinlaisen suunnan. Ehkä sekin rauhoittaisi isää ja loiventaisi puheita heittiöpojasta. Ei Damian ollut mikään heittiö. Hän oli vain rauhaton ja kärsimätön. Opiskeleminen antaisi hänelle aikaa ja ohjaisi oikeaan suuntaan, näin Lucy entisenä korpinkyntenä, nykyisenä serdaiglena vilpittömästi uskoi.

Nyt Lucy ei voinut ajatella enää muuta kuin lämmintä suihkua. Päivä oli ollut pitkä ja raskas, mutta kaikki alkoi olla enemmän raiteillaan kuin aamulla. Hän oli koulussa. Tupa oli oikea. Oma taikasauva tuntui kolmen päivän takavarikon jälkeen kädessä paremmalta kuin koskaan ennen: oli kuin hän olisi saanut vanhan, luotettavan ystävänsä takaisin. Damiankin vaikutti hiljalleen tottuvan ajatukseen koulunpenkille palaamisesta. Se oli rauhoittava huomio. Lucyn mieltä kaihersivat enää vain pelko siitä, ettei hän ymmärtäisi, mitä hänelle puhuttaisiin, ja siitä, että häntä luultaisiin tyhmäksi, jos hän jäisikin sanattomaksi ranskansa kanssa, puhuisi hassusti tai jumiutuisi änkyttämään. Ja saisiko hän ystäviä? Olisihan hänellä tietenkin aina Damian, mutta kuka nyt haluaisi koulussa koko ajan pyöriä isoveljensä seurassa, niin tärkeä kuin Damian hänelle olikin. Henrylle lähetetty kirje lämmitti Lucyn rintaa, kun hän kääntyi vielä viimeisen kulman ympäri kaappikellolle. No niin, korppisein, älä kysy mitään liian vaikealla ranskalla, Lucy toivoi ja veti syvään henkeä odottaen arvoitusta.

//Kiitos, olipas se mukavaa! Ja sitten seuraavia suunnitelmia kehiin, hahaa!//

[Mila Molina]

Hienoa tekstiä molemmilta, kiitos!

Lucy Beckett, Serdaigle: 25 + 5 = 30 p
Damian Beckett, Cerfeur: 19 + 5 = 24 p