Katkelmia Lucyn polun varrelta

[Lucy Beckett]

//Vastaus marraskuun 2017 haasteeseen. Kappaleena Smile. Tapahtumat sijoittuvat maanantaille 28.8.2017.//

Hymy

Veri kuohui korvissa, ja järki sumentui. Hän ei nähnyt kuin isänsä tympeän värähtämättömät kasvot. Ennen kuin hän edes ymmärsi, oli käsi jo sivaltanut sauvalla, sanat karanneet kieleltä ja isä mongertanut silmät raivosta laajenneina suutaan pidellen. Sauva singahti taiottuna kädestä, ja äidin tiukka katse herätti syyllisyyteen, käski jalkojen juosta. Tuoli kirskui vasten lattiaa. Sydän hakkasi korvissa hädän lennättäessä portaikkoon. Raivostunut huuto kaikui keittiöstä. Raskaita askeleita perässä. Pakko ehtiä, vaikka kuristavat kyyneleet salpasivat hengityksen. Anna minun ehtiä. Älä ole lukossa.

Vauhkoontunut, sekava Lucy sinkosi rämistellen sisään veljensä huoneeseen. Hän tarvitsi turvapaikkaa. Ovi paiskautui kiinni, ja pikkusisar lyyhistyi hysteerisesti nyyhkyttäväksi kasaksi isoveljensä jalkoihin. Suojaloitsu piti heidät ulottumattomissa omassa, turvallisessa kuplassaan. Ryske ja huuto oven takana jyskyttivät pala palalta Lucyn sydäntä säpäleiksi, yhä syvemmälle epätoivoon.

Smile though your heart is aching
Smile even though it's breaking
When there are clouds in the sky you'll get by
If you smile through your fear and sorrow
Smile and maybe tomorrow
You'll see the sun come shining through for you

Hän oli tehnyt sen Damianin tähden. Hän ei halunnut isän lausuvan enää yhtään halveksivaa sanaa Damianista. Kielilukko ei sulkenut isän suuta kuin hetkeksi, mutta epätoivon hetkellä sillä ei ollut väliä. Ahdistus ja epätoivo olivat ajaneet hänet kohottamaan sauvansa perheenjäsentä vastaan. Kaikki tuntui hajoavan. Mitä hän oli mennyt tekemään? Hän tuskin saisi koskaan anteeksi.

Kyyneleet virtasivat hänen poskilleen polttavan katkerina, valuivat Damianin paidanrinnuksille, kun hän itki veljensä sylissä. Damianin syleily oli vahva ja rauhoittava. Sillä hetkellä se oli maailman turvallisin paikka. Hän tiesi, ettei Damian päästäisi irti. Ja hän piti kiinni veljestään kuin hukkuva viimeisestä oljenkorrestaan vauhkoontuneen pelon pyyhkiessä hänen ylitseen, Sekavat, kitkerät sanat polttelivat kieltä, mutta ne putoilivat kuitenkin voimattomina, särkyneinä tutisten huulilta. Hän ei kuullut, ymmärtänyt puoliakaan karhean lohduttavista sanoista, joita isoveli hänen hiuksiinsa puoliääneen silitteli. Ei sillä ollut väliä.

Light up your face with gladness
Hide every trace of sadness
Although a tear may be ever so near
That's the time you must keep on trying
Smile what's the use of crying
You'll find that life is still worthwhile
If you just smile

Äänet alakerrasta herättivät Lucyn levottomasta unesta kuvottavaan tunteeseen. Tuntui kuin kaikki voima olisi valunut hänestä ja jättänyt hänet harmaaseen, raskaaseen sumuun vapisemaan. Kasvoille kuivuneet kyyneleet kiristivät ihoa. Hiki oli liimannut ruskeat kiharat tahmaisina niskaan. Ikkunasta sisään tanssahteleva valo oli halkaista pään. Hengitys virtasi sisään vavisten, kuin peläten karkaavaa nyyhkytystä. Eilinen vyöryi päälle murskaavana, viiltävänä. Lucy sulki silmänsä ja nousi istumaan. Ei hän voinut jäädä siihenkään makaamaan.

“Miksi?” Hän ei osannut ajatella mitään muuta. Se oli kysymys, joka sai hänen sydämensä vapisemaan. “Miksi?” Miksi heidän perheensä oli rikki? Miksi he eivät osanneet korjata sitä? Miksi he olivat muuttaneet Ranskaan, jos mikään ei kuitenkaan muuttuisi? Miksi isä ei ymmärtänyt? Miksi hän ei nähnyt Damianissa mitään hyvää? Miksi hän itse ei osannut hillitä itseään? Miksi kukaan ei kuunnellut äitiä?

Hänellä oli tyhjä olo. Oli kuin ei olisi ollut syönyt kuukausiin, mutta nälkää ei ollut. Ei ollut mitään. Eilisestä vihasta, pelosta ja hädästä ei ollut jäljellä enää kuin hippusia, surkeita lätäköitä, jotka upottaisivat, jos niihin astuisi. Hän oli itkenyt itsensä tyhjiin, mutta pelko ei ollut kadonnut. Se tuskin täysin jättäisi häntä koskaan. Parempina päivinä sen voisi unohtaa. Silloin, kun he kaikki oikein yrittäisivät. Oli pakko yrittää. Perheen vuoksi.

Hän oli käyttäytynyt eilen typerästi ja kiivastunut isän sanoista. Damian oli poistunut päivällispöydästä, mutta hän oli räjähtänyt. Lucy ei voinut hyväksyä sitä, miten isä piikitteli Damiania. Viimeinen yhteinen sunnuntaipäivällinen ennen koulunalkua ei todellakaan ollut oikea paikka siihen. Temperamenttinsa leimahtaessa hän oli vain lisännyt vihaa, vaikka oli yrittänyt vaientaa sen. Yö oli turruttanut mutta kirkastanut ajatuksia.

Lucy ujutti jalkansa peiton alta viileälle lattialle. Hänen olisi kohdattava uusi aamu ja yritettävä taas. Hän vilkaisi olkansa yli. Damian retkotti selällään tummat kiharat sotkuisina tyynyllä ja hengitti raskaasti suu raollaan. T-paita oli tummunut rinnalta ja kainaloista. Voi, Damian... Pohjaton suru valtasi Lucyn, kun hän katseli nukkuvaa veljeään. Isoveli ei näyttänyt kovin älykkäältä vaimeasti suu auki kuorsatessaan. Kipeä hymy kipusi Lucyn kasvoille.

Hän ei voinut ymmärtää, miten isä ei nähnyt Damianissa mitään hyvää - tai ainakin kieltäytyi näkemästä. Damian oli yrittänyt, mutta Lucy pelkäsi hänen luovuttaneen. Isoveli oli muuttunut viime vuosina synkemmäksi ja sulkeutuneemmaksi. Se särki hänen sydäntään: hän kaipasi veljeään ja pelkäsi menettävänsä otteen aidosta Damianista.

When there are clouds in the sky
You'll get by if you smile
And maybe tomorrow
You'll see the sun come shining through for you

Punasavinen kukkaruukku tuntui huokoisen karhealta käsissä. Se oli lohdullista ja tuttua. Hän kantoi suuren ruukun vajasta kasvihuoneen portaille. Puutarhassa kulkeminen rauhoitti, kun hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena purolle, jonka he olivat rakentaneet kulkemaan puutarhan poikki. Kurittomasti pulputtavan veden viileät liikkeet kättä vasten pesivät osan murheista pois. Kastelukannu painoi rutkasti, mutta hänen oli rontattava se ilman taikoja kasvihuoneelle.

Äiti oli pitänyt hänelle puhuttelun aamulla heti, kun hän oli vaitonaisena laskeutunut keittiöön aamiaiselle isän kolisteltua tiensä ulos. Äidin sanat olivat tiukkoja. Hän halusi, että Lucy ymmärtäisi, että sitä, mitä Lucy oli tehnyt, ei yksinkertaisesti voisi hyväksyä. Sauvaa ei koskaan kohotettaisi perheenjäsentä vastaan. Loppuloman Lucy viettäisi ilman taikuutta. Äiti oli takavarikoinut hänen taikasauvansa, ja hän saisi sen takaisin elokuun viimeisenä päivänä ennen koulujunalle lähtöä. Äiti oli puhunut paljon kärsivällisyydestä ja ymmärryksestä, ja Lucy lupasi hillitä temperamenttiaan paremmin, vaikkei hän todellakaan ymmärtänyt, kuinka pitkälle hänen kärsivällisyytensä ja ymmärryksensä olisi venyttävä.Isä tarvitsisi aikaa, äiti sanoi, aikaa totutella Ranskaan.

Puutarhatyöt ilman taikuutta kysyivät voimia, mutta se ei haitannut Lucya. Hän halusikin tuntea tekevänsä jotain, raatavansa. Katumus roikkui sielussa kirvelevän takiaisen tavoin, mutta yhtä aikaa turhaumus raastoi hermoja. Kasteleminen, kitkeminen ja ruukuttaminen antoivat hyvän syyn puhista turhautuneisuutta ulos ja samalla tyynnyttivät syyllisyyttä. Vaitonaisena, askareisiinsa uppoutuneena hänen oli hyvä olla. Puutarhassa oli helpompi ajatella.

Light up your face with gladness
Hide every trace of sadness
Although a tear may be ever so near
That's the time you must keep on trying
Smile what's the use of crying
You'll find that life is still worthwhile
If you just smile

Aurinko oli kääntynyt jo pitkälle iltapäivään, kun Lucy koputti hiljaa puutarhavajan oveen ja kuunteli vastausta tarkasti katseen vaipuessa kynnykselle. Isä oli linnoittautunut puutarhavajaan ja puuhastellut siellä omiaan pukahtamatta sanaakaan. Nyt isän matala ääni kutsui hänet sisään. Sen kuullessaan Lucyn ote tarjottimesta tiukentui vaistomaisesti vatsan vetäytyessä jännityksestä kippuralle. Hän astui varovasti sisään ja jäi ovensuuhun. “Toin jääteetä ja voileipiä. Et tullut syömään”, hän kokeili sovittelevasti. Kun isä ei sanonut mitään, murahti vain välinpitämättömästi, hän asteli laskemaan tarjottimen sivupöydälle.

Isä nousi, jätti työnsä ja pyyhki kätensä housuihinsa. Hän näytti väsyneeltä, rasittuneelta. Tuskin hänkään oli nukkunut kunnolla viime yönä. Raskain askelin William löntysti kuopuksensa tarjoaman teen ääreen. Hän ei vilkaissutkaan tytärtään, tarttui vain kannuun ja kaatoi itselleen lasillisen kullanruskeana läikehtivää juomaa. “Mitä tässä on? Tuoksuu hyvältä”, Bill nuuhki mietteliäänä lasiaan.

“Banaania, kanelia ja vähän hunajaa. Ajattelin seuraavan kerran lisätä siihen mantelimaitoa”, Lucy luetteli ilahtuneena. Isä hymähti hyväksyvästi ja siemaisi juomaansa. Tummat kulmat nousivat positiivisen yllättyneinä. Hän istui alas ja tarttui tyytyväisenä kurkkuvoileipään.

“Isä?” Lucy aloitti varovasti. “Olen todella pahoillani eilisestä. Anteeksi. En minä tahallani...” Se oli nyt sanottu. Äiti oli vaatinut, että hän pyytäisi isältä anteeksi, eikä hän olisi voinut kuvitellakaan lähtevänsä kouluun pyytämättä anteeksi. Asia olisi painanut häntä liikaa. Hän oli vilpittömästi pahoillaan.

Isä kohotti katseensa voileivästä tyttäreensä, joka seisoi vajan varjojen rajalla. Hän tunnisti nuoremmassa lapsessaan paljon samoja piirteitä kuin itsessään. Hän tiesi tytön paikoin leiskahtelevan luonteen ja ihaili, miten hyvin tyttö yleensä temperamenttiaan hallitsi. Kun Lucy suuttui, hän ei leimahtanut pienestä. Hän oli järkevä, älykäs tyttö, mutta ei aina kyennyt ymmärtämään toista osapuolta. Silloin leiskui ja kipinöi. Mutta Lucylla oli hyvä sydän, herttaisin, jonka William tiesi. “Ei se mitään”, William tarjosi sovintoa. “Taisin ansaita sen. Anteeksi.”

Lucy puri kieltään. Totisesti oli ansainnut! Hän nyökkäsi ääneti. Hän ei voinut sanoa ymmärtävänsä. “Isä? Pyydäthän sinä anteeksi Damianilta?” Lucy tiesi astuvansa heikoille jäille, mutta toivoi, että isä ei ottaisi kierroksia.

Isä näytti pysähtyvän miettimään. Pyytäisikö hän anteeksi pojaltaan? Pystyisikö hän siihen? Lucyn huolestuneesti kurttuun vetäytyneet kulmat ja siniharmaiden silmien pyytävä katse saivat hänet lupaamaan. Hänen sanansa illalla eivät olleet olleet paikallaan. Hän nyökkäsi jäykästi. “Pyydän minä, Lucy. Älä huoli”, hän vakuutti.

Isän tummansiniset silmät näyttivät vakavilta, kun hän puhui tytärtään tiiviisti vajan poikki katsoen. Sanat saivat Lucyn huokaisemaan helpotuksesta. “Damian yrittää kyllä, isä”, Lucy ryöpsäytti vakuuttaakseen ihan yhtä paljon itsensä kuin isänsäkin. “Damian on vain… on vain… hukassa.” Hän ei osannut oikein sanoa muutakaan. Olisi ehkä ollut parempi olla sanomatta mitään.

William pudisti päätään raskain mielin ja huokasi syvään. “Toivon totisesti, että yrittää. Saisi yrittää kovemminkin. En saa siihen kloppiin mitään yhteyttä. Lucy, et sinä ymmärrä. Pidä huolta veljestäsi Châteaussa ja katso, että hän pysyy poissa hankaluuksista ja löytää jonkin suunnan elämälleen. Minulla tuskin on hänelle mitään annettavaa eikä hän sitä varmaan haluaisi ottaa vastaankaan. Onneksi meillä on sinut.”

Lucy oli tyypertynyt. Isän sanat soivat hänen korvissaan. Isä oli luovuttanut. Hän oli sentään luvannut pyytää anteeksi. Sekin oli jo jotain. Ehkä vielä olisi toivoa. Toivonrippeisiin hänen oli takerruttava kuristavan tunteen keskellä. Olo oli äkkiä ontto ja neuvoton. Se kaikki tuntui niin epäreilulta. Häneltä oli riistetty kaikki hänelle tärkeä ja rakas - onnellinen perhe - eikä hänen sydämensä kestäisi sitä. Ehkä hän saisi isän ja Damianin vielä yrittämään. Muukaan ei auttanut. Hän ei suostuisi luovuttamaan. Kaikki olisi vielä hyvin.