// Alain Astier tervetuloa! Peli sijoittuu sunnuntai-iltaan 2.4.2017. //

Opiskeltuaan Châteaussa kolme kuukautta kotiopetuksesta kouluun siirtynyt orpopoika nimeltään Natrix Goldenrod vietti aikaansa Pouffsoufflen oleskelutiloissa jo varsin tottuneesti. Sinäkin iltana, kun oleskeluhuoneessa oli paljon istumapaikkoja tyhjillään, hän vain makasi sohvalla selällään silmät suljettuina ja kuunteli ympäriltään kuuluvaa puheensorinaa sekä muita ääniä. Huoneen äänimaailma oli melko rauhallinen, miellyttävä. Kaksi siskosta suunnitteli laulavan syntymäpäiväkakun leipomista isälleen. Ja kuulosti siltä, että joku luki painavaa kirjaa, sillä jotakin selvästi tömähti pöydälle ja sitten kuului rentouttavia sivujen kääntelyn ääniä. Ja varmaankin myös sulkakynän rapsutusta pergamentilla ja... ääni joka kuului Natrixin luokalla olevalle tytölle: "Sinulla ei sitten näytä koskaan olevan huolen häivää, Nate."

Natrix avasi hitaasti silmänsä ja soi tytölle hieman kysyvän hymyn. "Mietin vain sitä esseetä huomiselle ennustuksen tunnille. Minun on vielä pahasti kesken, mutta sinä olet varmaan tehnyt sen jo hyvissä ajoin?" tämä selitti ja esitti kysymyksenkin.
"Bijou... niinhän se oli? Ei minä ajattelin, että aloitan sen ehkä ensi viikolla", Natrix vastasi rennosti. "Mitä? Kai sinä vitsailet! Mutta minun ainakin täytyy viimeistellä omani nyt, tai se hapankorppu Molina tappaa minut huomenna. Ajattelin mennä kirjastoon. Haluaisitko ehkä tulla mukaan?" Bijou jatkoi.
"Esseen tekemistä kirjastossa", Natrix pohti ääneen. Se kuulosti melko rasittavalta. Kirjastossa oli kovemmat tuolit joilla istua, eikä kaiketi yhtään tällaista pitkää sohvaa.
"Etkö haluaisi ennemmin jäädä tänne vaikka... harjoittelemaan kädestä ennustamista." Poika huomasi Bijoun pitävän kättään sohvan selkänojalla ja tarttui siihen. Tyttö hätkähti vähän kosketusta, mutta Natrix vain käänsi lempeästi tuon kämmenen näkyviin ja katsoi sitä.
"Elämänviivasi perusteella olen melko varma, ettet tule kuolemaan huomenna", blondi totesi hieman huvittuneella äänenpainolla. Bijou punastui vähän ja veti kätensä pois. "Minulla ei ihan totta ole nyt aikaa tällaiseen!" Tyttö tiuskaisi. "Sinunkin kannattaa tarkistaa, että olet tehnyt sen esseen, ellet tahdo joutua jälki-istuntoon koko loppu kevääksi", tämä vielä tähdensi ennen kuin suunnisti ovelle.

Natrix laski oikean kätensä vatsan päälle ja jäi katsomaan kattoa mietteliäänä. Pitikö se essee Ranskan historian kuuluisista näkijöistä siis todella palauttaa juuri huomenna, tai muuten seuraisi jotakin ikävää? Pojan ilme alkoi pikkuhiljaa vaihtua rentoutuneesta ahdistuneempaan suuntaan. Se professori, tai oikeastaan rehtori, oli tainnut tosiaan vaikuttaa aika kiukkuiselta ihmiseltä.
"Mutta esseen kirjoittaminen yhdessä illassa on... mahdotonta?" Natrix totesi itsekseen. Rouva Beaulieu ei ollut koskaan pitänyt tarkkoja deadlineja tehtävien suorittamiseen, joten Natrix ei ollut tottunut sellaisiin taikka nopeaan työskentelyyn varsinkaan pitkien kirjoitelmien suhteen. Ajatuskin tuntui raskaalta ja poika halusi vain ottaa torkut. Mutta ei hän toisaalta olisi halunnut joutua vaikeuksiinkaan. Ongelma aiheutti pienen epämiellyttävän jännittyneen tunteen sisuksiin, ja Pouffsouffle puristi huomaamattaan sormillaan villapaitansa kangasta.

((Toivon, että tämä on ihan hyvä roolipeliviesti. Minulla on pienoinen passiivisuuspäivä, joten tämä ei ehkä ole ihan sellainen, josta olisin niin se ylpein, mutta tästä se lähtee ehkäpä taas… :] ))

O ja M -kirjain yhteen liitettyinä muodostivat tavun eivätkä minkä tahansa tavun vaan hindulaisuuden pyhän tavun. Tämän Alain oli tiennyt jo, luoja yksin ties, kuinka kauan... Sitä huomaa torkahtaneensa vasta silloin, kun palaa takaisin nykyisyyteen. Viime yö oli venynyt hieman pitkäksi, sillä kirjoista katsomisen sijaan Pouffsouffle oli halunnut hankkia itse omin käsin jonkinlaisen pohjakäsityksen Alloksen tähtitaivaasta.

Tosin, kun aika näytti sitä, että tähdet saattaisivat olla näkyvillä, oli valitettavasti pistettävä merkille se, ettei tupahuoneen ikkunoista nähnyt juurikaan ylös kevättaivaalle. Ideasta olisi ehkä voinut puhua jollekin toiselle aiemmin, sillä ehkä sen vuoksi, kun siitä ei ollut niin puhuttu, ei oltu itse huomattu idean mahdollisia ongelmakohtia.

Poika pörrötti hiukan tummaa tukkaansa suoristautuessaan ikkunasyvennyksellä, jonne oli aiemmin laskeutunut ristiasentoon istuskelemaan ja tuumailemaan. Hän vilkuili puolin ja toisin huomaten, että ihmisiä oli vielä hyvin paikalla. Sepä hyvä. Mitäköhän kello oli? Ei liian paljoa ainakaan, sillä ikkunoista ei tullut ihan sysimustaa vastaan, muttei sellaista muutenkaan oikein tullut. Kevät oli jo hyvää vauhtia menossa, vaikkei aina siltä tuntunutkaan.

Alain hieroi kädellään hieman niskaansa, oikaisi jalkansa ja huomasi riisuneensa kai jo aiemmin ne louferit. Unen syvimpiin vaiheisiin – vai sykliksikö niitä kutsuttiin? – ei Alain ollut juurikaan päässyt tai ei hän ollut kauhean varma siitä. Asia oli kuitenkin tarpeeton mietittäväksi. Ehkä sitä pitäisi vielä yrittää tehdä jotain tai ainakin siirtyä pois ikkunalauteelta, kun tuntui tulevan kylmä. Se varmaan johtui torkahduksesta.

Täten noustiin, sujautettiin kengät jalkaan. Alain oli aikeissa napittaa neulettaan kiinni, mutta näki nappien sijaan vain t-paitansa v-aukon. Ei neuletakkia. Jaahas, sitä on tullut riisuttua sekin jossain vaiheessa. Poika ei voinut olla virnistämättä itselleen. Alain käyskenteli hieman ympäriinsä oleskeluhuoneessa huomaten sitten rusahtavan neulepaitansa yhden sohvan selkänojan yli puoliksi roikkumassa. Ihan varmasti hän oli jo silloin ollut puoliunessa tai jotain, sillä Alain itse ainakin piti itseään järjestelmällisenä ja niin taisi jotkut muutkin pitää. Näin sitä saatiin itse oma itse taas kiinni siitä, miten ihmiset osaavat aina yllättää – silloinkin, kun sitä vähiten odotti. Jättää nyt vaatteita pitkin poikin...

Sohvaa lähestyttäessä kuului ihmisen äänen, sohvassa taisi siis maata joku. Alain ei kyllä kuulunut niihin, jotka noin vain kuuntelivat ilman lupia ihmisten keskusteluja sun muita. Okei, joskus hän ehkä oli tekemässä jotain sellaista, mutta hän ainakin kuvitteli sen enemmänkin liittyvän ihmistieteiden harjoittamiseen kuin mihinkään tällaiseen negatiivisen konnotaation omaavaan.

Alain pääsi sohvan luo, kun mainittiin sana ’mahdottomuus’. Alkupään sanoihin hän ei ollut kiinnittänyt sen enempää huomiota. Näytti tosin sohvan luona siltä, ettei paikalla tainnut olla, ainakaan Alainin näkökulmasta, olla ketään, jonka kanssa sohvassa makoileva saattaisi olla keskustelussa. Alain voisi itse siis hyvin liittyä siihen mukaan tai ainakin kommentoida jotain ilman, että pilaisi mitään hienoa ja hedelmällistä keskustelua, ellei toinen sitten pitänyt vain jotain taukoa monologistaan, mikä toki saattoi myös hyvin olla mahdollista.

”Hei, ei. Ei mikään ole mahdotonta”, Alain huomautti ystävällisesti. Hymyn kera hän hieman nyppi neulettaan ylöspäin, jonka päällä toinen ei onneksi tainnut makoilla.

”Tulin hakemaan vaatettani”, Alain selvensi ja virnisti pienesti vetäessään sen itseään kohti oikein kunnolla sohvan selkämyksen yli, sen toiselle puolelle, roikkumaan kädestä.

// Tosi hyvä viesti se on! Jos tuo on kirjoitettu passiivisena päivänä, niin mitäköhän mahdat saada aikaan aktiivisena. :DD
Pahoittelut kestosta ja toivottavasti ei haittaa, jos multa tulee vähän lyhyempää tekstiä. //

Oho, kylläpä Natrixia nyt tänään ylläteltiin lepäilemästä. Nyt siihen tuli joku toinen tupatoveri, poika, tervehtimään ja kertomaan ystävällisesti, ettei mikään ollut mahdotonta. Natrix katsoi tätä seesteisesti hymyillen.
"Ai niinkö?" Hän kysäisi kevyesti. Blondilla itsellään ei oikeastaan ollut tähän filosofiseen sanontaan todettavana juuta eikä jaata. Kaipa se oli ennemminkin jokaisen näkemys ja oma päätös kuin täysin absoluuttinen totuus, että oliko mahdottomia asioita sitten olemassa vaiko ei. Mutta kyllä Natrix voisi hyvin kuunnella toisen kannan aiheeseen, jos tämä sattuisi haluamaan sitä avata enemmänkin. Mustatukkaisen pojan olemuksesta päätellen se olisi varmaankin sellaista mukavaa myönteistä puhetta, jota hän kuuntelisi paljon mieluummin kuin ajattelisi sitä vähän ahdistavaa tekemätöntä kotitehtäväänsä.

Hmm? Ai että toinen oli tullut hakemaan vaatteensa? Hetken aikaa saattoi Natrixin hymyssä nähdä hämmentyneen vivahteen. Ei hän muistaakseen kenenkään vaatteita pitänyt hallussaan... Mutta ahaa: puhe olikin tuosta neuleesta, jonka toinen poika jo vetäisi käsiinsä sohvan selkämykseltä.
"Aa. En muistanutkaan, että se oli siinä. Tai huomannut." Niin, kumminkohan oli? Ei Natrix ollut varma itsekään. Mutta eihän tässä kai mitään vahinkoa ollut tapahtunut, kun hän ei kuitenkaan ollut maannut vaatteen päällä.
"Mutta niin, mahdottomuuksista.. Sinulla taitaa olla asiasta jokin miellyttävä näkemys?" Natrix tiedusteli ja hymyili taas aika uneksuvasti eikä muutoin liikauttanut varvastakaan. Hän makasi vain vähän lötkön näköisesti kuin oloonsa tyytyväinen kissa.

((Pituudellahan ei sinällään ole väliä, mielestäni, koska eihän se pituus kerro vielä mitään, mielestäni!))

Sohvalla makoileva Pouffsouffle ei vaikuttanut siltä kuin Alain olisi tuon monologin keskeyttänyt ja vetänyt pakotettuun dialogiin. Se oli aika mukava huomata. Alain virnisti vastaukseksi ja oli aikeissa lisätä vielä jotain, mutta sitten ripeästi ohi kävelevän tytön mukana tuoma tuulenvire sai muistuttamaan sen alkuperäisen tulosyyn. Täten tämä huomauttikin neuleestaan. Sinertävä t-paita ei suojannut ihan kaikelta kylmyydeltä, joskin poika ei ollut sen ajatusmallin kannalta, että sininen väriltään mitenkään mahdottomasti lisännyt sitä tunnetta.

”Tämä tässä näin”, Alain täsmensi nähdessään sohvilla oleskelijan hämmentyneen ilmeen. Toinen Pouffsouffle ymmärsi nyt mistä oli kyse, mutta Alain ei ollut ihan varma siitä, että oliko hän nyt mahdollisesti häirinnyt toista vai ei. Suuriin varotoimenpiteisiin Alain ei kuitenkaan lähtenyt, vaan hän ihan kiltisti kiitti, kun oli vihdoin saanut neuleensa selkämyksen toiselle puolelle ja kädet sujautettua hihansuista sisälle.

Olo oli heti paljon lämpimämpi ja mukavampi. Alain kuitenkin toivoi tämän kylmyyden johtuneen vain siitä torkahtamisesta eikä kyseessä ollut minkäänlainen viittaus siihen, että talvinen kylmyys olisi palamassa takaisin… näin kesän keskelle.

Sohvalla makoileva tupatoveri antoi ymmärtää, ettei Alainin seura häirinnyt tai ainakin tämä heitti tuolle kysymyksen. Alain hymyili, napitti neulettaan kiinni katsoen samalla eteensä. Hän pohti vastausta. ”Riippuu siitä, että mitä pitää miellyttävänä”, hän aloitti ja kallisti hieman päätään siirtäessään katseensa takaisin kysyjään.

”Jos miellyttävyys tarkoittaa sitä, että uskoisin siihen ja olisin sen kannalla ja ehkä pitäisinkin siitä, niin silloin… Ehkä.” Alain tunnusteli toisella kädellään hartioitaan ja niskaansa, sillä ne saattoivat kipeytyä liiallisen torkkumisen jälkeen. Pää oli yllättävän painava, vaikkei siinä läheskään koskaan tulisi olemaan kaikki maailman tiedot.

”Ei mikään voi olla mahdotonta, sillä en usko, että koskaan tulisi olemaan mitään voimaa, joka estäisi uusien toimintatapojen, asioiden, ajattelun kehittymistä, ja ylipäätään ihmiskunnan kehitystä. Kun kerran tämä kehitys vain tapahtuu ja tapahtuu, niin kaikki asiat myös ovat jatkuvan muutoksen alaisena. Koska mikään ei pysy niin kuin tavallaan paikoillaan, ei voisi sanoa, että jokin olisi mahdotonta, sillä jonain toisena hetkenä, ehkäpä myös jossain toisessa paikassa, se ei välttämättä ole enää niin mahdoton vaan mahdollinen.”

Alain vielä jatkoi hieman tunnustellen ja epäröiden, sillä hän ei ensiksi tiennyt kuinka pitkälle omat sanat siivittivät ja toiseksi, hän ei oikein tiennyt kuinka paljon toinen halusi kuulla saatikka halusi kuulla. Turhaan Alain ei kyllä myöskään halunnut puhua tai siis tyhjyydelle, minkä vuoksi hän oli yrittänytkin saada aiemmin luotua jonkinlaista koukkua. Olisi ehkä miellyttävämpää vastata kysymykseen, jos asianomainen kuuntelisi... edes jollain tasolla.

Toisen kysymys olisi kyllä hyvinkin voinut olla retorinen, mutta sellaiseksi Alain ei sitä nyt ollut luokitellut mielessään. Mutta aina ei voinut osua oikeaan, joten… Niin. Elämä vain oli arpapeliä, mutta jos tunsi ihmiset ja osasi ennakoida hieman paremmin, niin oli silti olemassa suuremmat mahdollisuudet voittoon kuin korttinsa huonosti pelaavalla.

Ennen vastaustaan toinen poika alkoikin miettiä miellyttävyyden olemusta tai sitä, mitä Natrix sillä oli tarkoittanut. Taisi tosiaan olla aika filosofinen kaveri. Natrix vain hymyili rauhallisesti koska ei ollut varma, oliko häneltä varsinaisesti kysytty mitään tarkennusta. Eipä kai. Kuulosti enemmän siltä, että tupatoveri vain ilmaisi ajatuksiaan. Niinpä vastaukseksi varmaan riitti hymy, pieni sosiaalinen ja hyväksyvä ele, joka ehkä kannustaisi mustatukkaa jatkamaan.

Kun toinen sitten kertoi tarkemmin kannastaan mahdottomuuteen, Natrixin hymy muuttui vähän yllättyneeksi. Hän ei ollut tainnut odottaa ihan näin tarkkaa ja älyllistä vastausta. Ennemminkin jotain höttöisempää kannustuspuhetta tai sen tapaista. Uhh.. sitähän joutui melkein rasittamaan aivojaan että ymmärtäisi, mitä toinen itseasiassa sanoi.
"Sehän oli aika.. yhteiskunnallista jopa? Vai onkohan se oikea sana", Natrix totesi vähän kuin saadakseen lisää aikaa ajatella. Ei hän ollut väittelijä tyyppiä, eikä siten vasta-argumenttia miettinyt, mutta olisihan se kohteliasta sentään kuunnella ja käsittää mitä sanottiin, vastata jotakin järkevää. Kasvoilla tosin käväisi ehkä vähän väsynytkin ilme, Naten miettiessä kommenttia.

"Niin.. onhan se totta, että kaikki kehittyy koko ajan. Ja vaikka jokin olisikin mahdotonta juuri nyt, ei se välttämättä ole sitä tulevaisuudessa. Tai muualla. Varmaan elämääkin itseasiassa on myös muualla, vaikka emme siitä tiedäkään..." Natrix pohti myös, ettei hän kenties tuonut keskusteluun juuri mitään uutta puhuessaan. Lähinnä yritti kai tiivistää toisen sanoja hiukan yksinkertaisempaan muotoon. Ei siihen oikein sen enempää jaksanut panostaa. Saattoi Nate toki itsekin välillä miettiä elämän kysymyksiä, mutta ei hän tehnyt sitä kovinkaan vakavalla tai monimutkaisella tavalla. Rennosti vain, ei suinkaan pyrkinyt tarkoituksellisesti minnekään älykkyytensä äärirajoille. Eihän pojalla edes ollut mitään tavoitteita, ei tietoa siitä, mihin hän halusi päästä elämässä. Ehkä ei vain ollut muuta pyrkimystä kuin mukavuus ja huolettomuus.

"Mutta siitä ei kyllä taida tällä hetkellä olla minulle apua", blondi lisäsi hetken päästä.
"Pitäisi nimittäin kirjoittaa ennustuksen aine lyhyessä ajassa. Tänä iltana. Enkä vain ole tottunut kirjoittamaan nopeasti. Tai pitkää aikaa kerralla. Tai väsyneenä", poika valaisi, mistä koko asiassa oli ollut alun perin kysymys.
"Tietysti.. ehkä opettaja antaa minulle lisäaikaa?" Nate sanoi hieman toiveikkaan pohtivasti silmäillen taas kattoa. Hän ei tosiaankaan ollut sitä nopeasti toimeen tarttuvaa tyyppiä.

Alain nyökytteli ja virnisti. Toki siinä oli ollut pari kohtaa, joihin hän olisi mielellään vielä tarttunut, mutta toinen antoi jo vastauksellaan ja puhellaan ymmärtää, ettei se olisi ollut ihan paikallaan.

Pouffsoufflen kertoessa, että hänen pitäisi vielä kirjoittaa yksi essee ennustuksen tunnille, Alain hymyili myötätuntoisesti. Alain, kun oli jo aiemmin puolittain jäänyt nojailemaan sohvan selkämystä vasten ja vain vaeltanut hieman mielessään kohti sitä suurempaa tuntematonta, ettei hän nyt vielä paikkaansa ollut vaihtanut. Sohvalla olija vielä tähdensi, ettei ollut tottunut kirjoittamaan pitkiä tekstejä ja vieläpä väsyneenä.

Sääliä Alain silti tuntenut, sillä äskenhän oli vastikään puhuttu siitä, miten ei mikään ollut mahdotonta. Täten toinen aivan varmasti saisi esseen tehdyksi! Sitä ei vain nyt ollut vielä olemassa, mutta ennen pitkään olisi ja se olisi hyvä.

”En oikein tiedä lisäajasta. Arvon rehtori on vähän sellainen – tai näin minut on annettu ymmärtää – ettei välttämättä ihan helposti sitä antaisi. Perusteluja ja oikeuttamista pitäisi varmaan pohtia vähän enemmän ja samalla työnmäärällä saisi ehkä jo sen esseenkin tehdyksi”, Alain vastasi hymyillen kohauttaen vähän olkiaan.

”Milloin sen pitäisi olla palautettuna? Ihan aamusta vai riittääkö ennen tuntia?” Alain päätti varmistua. Jos sen sai palauttaa vasta ennen tuntia, niin sittenhän olisi myös huominen aamukin aika työstää sitä eteenpäin. Eikö myöskin joidenkin asioiden yli pitänyt nukkuakin?

Kauhealla kysymystulvalla Alain ei silti halunnut toista vaivata. Se olisi ollut perin ikävää, vaikka ennen pitkään toisen olisi kyllä noustava tekemään esseetä tai sitten ei. Asia riippui toki siitä, että aiottaisiinko tehdä esseetä vai ei. Toisen valinta ja toisen päätös.

Natrixin katse liikahti jälleen katosta tupatoveriinsa tämän arvellessa, ettei rehtori antaisi lisäaikaa. Tai ettei sitä ainakaan saisi helposti, vaan perustelujen pohtiminen voisi olla yhtä työlästä kuin itse esseenkin laatiminen.
"Hmm.. Joo, niin kyllä varmaan", Natrix myönteli. Ainakin jos lähtisi sille tielle, että pitäisi keksiä palautuksen lykkäämiselle oikeutus, niin kuin toinen oli sanonut. Tai ikäänkuin järkiperustelu. Mutta kenties voisi olla olemassa muitakin keinoja... Nopeita ja helppojakin ehkä, jos ne vain onnistuisi keksimään.

"Ah, no käsittääkseni riittää, kun sen palauttaa tunnin alussa. Mutta tunti on aamulla, kymmeneltä", Natrix vastasi ja päätti tehdä jotain niinkin liikunnallista, kuin nousta istumaan sohvalla.
"Istu jos tahdot", hän totesi nyökäten viereensä vapautunutta tilaa ja hymyili lempeästi. Poika itse asettui istumaan keskustelukumppaniinsa kääntyneenä kylki selkänojaa vasten, nojaten käsiään siihen ristissä ja leukaansa toiseen kämmenselkään. Näytti yhä siltä, kuin hän olisi puoliksi maannut sohvalla, ei suinkaan istunut ryhdikkäästi selkä suorassa. Laiska Pouffsouffle joka ei tahtonut ahertaa. Erikoinen tapaus kenties, mutta juuri sellainen hän oli.

"Ja ennen ennustusta minulla on taikuuden historiaa yhdeksältä", Natrix lisäsi vielä ja tutkaili toisen kasvoja. Olikohan tämä millä luokalla.. varmaan nuorempi kuin hän mutta tuskin kovin paljon.
"Joten ethän vain sentään aio ehdottaa, että heräisin sitäkin aikaisemmin kirjoittamaan esseetä?" Nate kysäisi ja virnisti vähän leikkisästi, kuin sanoakseen: ehei, se ei tulisi kuuloonkaan! Vaikka Natrix esseen kirjoittamisesta olikin huolehtinut, niin tämän olemus viestitti, ettei hän ottanut asiaa täysin vakavasti. Poika välttäisi kyllä mielellään hankaluudet, mutta ei kuitenkaan pelännyt niitä niin paljon, kuin olisi ehkä kannattanut. Ja olihan vielä aikaa miettiä, kenties keksiä jokin vähemmän raskas tapa tehdä essee tai kuka ties jopa olla tekemättä sitä lainkaan.

Alain nyökytteli ymmärtäväisesti. Jos tunti olisi kymmeneltä, niin olisihan vähemmän aikaa sitä työstää sinä päivänä kuin jos tunti olisi ollut vasta yhdeltä. Yksi ruokailukin vain oli sitä ennen.

Pouffsouffle kehotti istumaan, ja Alain irrottautui (ehkä hieman vastahakoisen tuntuisesti) selkänojasta, jota vasten oli painautunut. Hän siirsi kättään sohvan verhoilua pitkin astellessaan kahdella kolmella askeleella sohvan toisen käsinojan luo ja hypähti sille istumaan. Alain risti kätensä polviensa päälle ja huomasi nyt vasta hypähtäneensä sohvalle istumaan kenkien kanssa. Mallikasta työtä.
Poika virnisti ajatusmokalleen ja kumartui riisumaan louferinsa samalla, kun toinen kertoi taikuuden historian tunninkin olevan vielä ennen ennustusta. Toisen aamu tuntui aika hyvin buukatulta.

”En tietenkään”, Alain vastasi virnistäen, kun Pouffsouffle epäili ääneen, että mahtaisiko Alain ehdottaa aiemmin heräämistä ja nousemista.

Alain kallistui sivummalle ja laski kenkänsä lattialle, sohvan vierustalle. Paljain jaloin oli paljon mukavampaa olla sohvalla, ja sohvakin pitäisi siitä, ja siivojakin. Vähemmän likaa ja sitä paitsi paljain jaloin ollessa tunsi sohvan kuositkin ja muut paremmin.

”Aamussa on jo varmaan tarpeeksi nieltävää ilman aikaista heräämistäkin”, Alain lisäsi pohdiskelevasti.
”Minulla olisi aamulla hmm… saattokeikkoja aamulla ja sen jälkeen myös historiaa”, tummatukkainen kertoi katsellessaan ylöspäin kohti oleskeluhuoneen kaukana olevaa kattoa, pörrötti hiuksiaan ja siirsi sitten katseensa takaisin keskustelukumppaniin.

”Ja ruoka… ja sitten ennustusta? Niin se taisi mennä, vai olikohan se nyt toisinpäin? Ei kai… Olen huono opettelemaan asioita ulkoa”, Alain selitti hymähtäen.

Natrix katseli kun toinen poika istahti sohvan käsinojalle ja ilmeisesti muisti vasta sen tehtyään riisua kengät. Nate ei siitä sen kummemmin välittänyt. Oli hän itsekin juuri maannut siinä kengät jalassa, vaikkakaan ne eivät olleet varsinaisesti koskettaneet sohvaa. Orpokodissa ei saanut pitää kenkiä jalassa sisällä ollenkaan kaiketi siksi, että lapsia oli niin paljon, että siitä tulisi melkoinen sotku. Täällä koulussa se ei tuntunut olevan niin tarkkaa, ja ihan hyvä niin Natrixin puolesta. Kotitontut ja ehkä vahtimestari varmaankin hoitivat siivouksen hyvin tehokkaasti, niin ettei sellaisille lisäsäännöille ilmennyt tarvetta.

Ei, toinen siis ei ollut ehdottamassa Natrixille aikaisempaa heräämistä esseen kirjoittamista varten. Itseasiassa tuo kuulosti varsin ymmärtäväiseltä asian suhteen, arveli että aamussa olisi tarpeeksi nieltävää muutenkin. Natrix nyökkäsi hymyillen hieman. Tämä oli aika aikataulutettua ja rankkaakin tämä kouluelämä näin kotiopetukseen tottuneena. Mutta eiköhän se siitä, kunhan ei stressannut liikaa.

Tummatukka kertoi omasta aamustaan joskaan ei tainnut olla aivan varma tuntiensa järjestyksestä. Tämä oli kuulemma huono opettelemaan asioita ulkoa.
"En minäkään siinä kamalan hyvä ole. Mutta joskus jotkut asiat vain tuntuvat jäävän muistiin kuin itsestään... ja jotkut toiset taas eivät", Natrix sanoi kohauttaen olkiaan hymyillen hiukan huvittuneena asiasta.
"Joskus tuntuu siltä etten edes tiedä, mitä minä muistan tai osaan. En ennen kuin sitä kysytään. Tiedäthän.. Siis toisin kuin heillä, jotka tietävät muistavansa lähes kaiken ulkoa ennen koetta. Tai tietävät että eivät muista", Natrix pohdiskeli ääneen. Selitys tosin kuulosti vähän sekavalta omaan korvaan.

"Mutta.. mitä muuten tarkoitat saattokeikoilla?" Blondi kysyi yhtäkkiä.
"Oletko siis sellainen valvojaoppilas tai jotain? Ja saatat uusia tulokkaita luokkiin?" Natrix pohti. Saattoihan se kai jotain muutakin olla. Vaan tuskinpa ainakaan mitään saattohoitokeikkoja joillekin elämäntiensä loppua kulkeville, heh.. Nate virnisti ajatukselle itsekseen jättäen sen kuitenkin sanomatta. Sehän voisi olla vähän sopimatonta huumoria tai jotakin sen tapaista.

Alain nyökytteli. Asioiden ulkoa opettelu oli juuri sellaista... Jotkut hänen tuntemat ihmiset sanoivat sitä ihan turhaksi. Poika oli vähän samaa mieltä. Toinen Pouffsouffle vaikutti olevan myös sellaisella linjoilla tai ainakin tuo kertoi yllättyvän aina välillä siitä mitä tiesi.

Alain myötäili, kun pyydettiin varmistusta siitä, että tietäisi itsekin.
”Joo. Eikö se ole silti juuri sitä mitä on oppinut joko käytännön kautta tai kuuntelemalla tai ehkä lukenut jostakin? Jos pitää jotain sanasta sanaan oppia tai tietyssä järjestyksessä, niin olisin aivan hukassa. Elämästä voi niin paljon oppia kaikkea, kun kiinnittää huomiota ihmisiin ja elämään, jossa olemme”, tummatukkainen vielä lisäsi pujottaen ensin kädet polviensa ympärille.

Alain hymähti mieleen tulleelle kuvitelmalleen. Missään nimessä hän ei kyllä valitettavasti ihan kaikkiin ihmisiin pääsisi käsiksi eikä suinkaan kaikki ottaisivat häntä vastaan, mutta kun ei kerran tiedetty mistä voisi mahdollisesti jäädä paitsi, niin ei sen perään voinut surra. Yrittää toki voisi, siis surra, mutta se olisi juuri sellaista mihin tämä Pouffsouffle ei ryhtyisi.

Vastapäätä istujan kysymys palautti Alainin takaisin tämän sohvan ääreen myös mielensä kautta. Alain haroi hiuksiaan hieman hajamielisesti ja kohautti olkiaan.
”En ole minkäänlainen valvojaoppilas”, hän sanoi hieman pahoittelevasti kallistaessaan päätään sohvan selkänojan suuntaan.
”En usko, että soveltuisin kauhean hyvin sellaiseen. En ole varmaan yhtä hyvä suurien massojen kanssa ja se olisi varmaan aika surkuhupaisa juttu, jos valvojaoppilas kadottaisi oppilaansa”, Alain lisäsi ja hymyili puolikkaalle vitsilleen.

”Olen vain ystävä.” Lyhyestä virsi kaunis. Alain oli aika varma siitä, että se riitti vastaukseksi. Ystäväthän tekivät vähän kaikenlaista. Silti hän ei halunnut jättää asiaa ihan siihen, vaan olisi ehkä tahdikasta nyt omalta osalta viedä keskustelu johonkin muuhun asiaan. Ei ehkä ihan esseeseen, vaikka Alain olikin tietoinen, että tässä näin rupatellessa toisen Pouffsoufflen esseeseen käytettävissä aikavarat vain hupenisivat. Kesä oli vielä niin kaukana, joten siihenkin oli ehkä vähän vaikea hypätä. Unelmatkin olivat vähän sellaisia. Mistäköhän tuo… Pitemmälle ei päästy ajatusten kanssa, kun Alain ymmärsi yhden asian. Olipa seuraava aihe mikä tahansa, niin hänen olisi ehkä ihan kätevää esittäytyä. Ei siitä ainakaan haittaa voisi olla.

”Ja hei, en ole vielä esitellyt, saa kutsua Alainiksi tai Astieriksi ja toki joksikin muuksikin. Sillä ei ole niin väliä”, hän totesi hymyillen. Sen suuremmin Alain ei edes miettinyt nousemista ja seisoen tapahtuvaa kättelyä. Olihan toinen osapuoli myöskin sohvalla makoilemassa.

Toista jalkateräänsä hieman pyöritellen Alain vapautti jalkansa käsien otteesta. Nyt olisi ainakin kättelymahdollisuus olemassa, jos siis toinen vaikuttaisi siltä kuin haluaisi kätellä. Ei Alain itse sen pahemmin toisen nimen perään kysynyt. Vähän lisää vapautta sille, joka kyllä tarvitsisi vapautta enemmän ehkä jonkun esseen palautettavaksi huomiselle ennustuksen tunnille.