Moni keskustelu lähtee tervehdyksestä

[Matthias Frankowski]

//Päivämäärä olisi 23.3.2017 Muoks./ Ai niin ja peliin toivotaan mukaan Alainia!//

En oikein tiennyt mitä ajatella kouluun saapumisesta. Se oli tapahtunut kuitenkin aika yllättäen. Kaikki oli käynyt niin nopeaan ja ennen kuin sitä huomasikaan oli jo lähes koulun ovilla. Okei, ei se niin nopeasti mennyt, mutta olisi voinut mennä. En tiennyt, että elämässä kaikki oikeat päätökset tärkeät sellaiset tehtäisiin niin nopeasti. Mutta tässäpä sitä nyt oltiin, oli ainoa mieleen kohoava selkeä ajatus.

Vedin pipoa syvemmälle kohti silmiä samalla, kun varmistin että laukun kahvan ympärille kiertyneen käden ote oli vahva ja tukeva. Hengitin rauhallisesti sisään ja ulos ennen kuin sitten yritin nopeasti nousta ripeästi portaita, avata oven ja päästä sisälle. Sisällä kaikki näytti olevan niin kuin aiemmin. En halunnut jäädä kauheasti katselemaan turhaan ympärille. Muistinkohan enää, että missä kaikki oli. Toivottavasti muistin. Olisi ikävää, jos en muistaisi. Perin ikävää ja sellaista en halunnut heti alkajaiseksi tuntea.

Seisoskelin vielä hetken paikoillani yrittäessä totutella siihen, että olin taas täällä. Palannut tänne. En olisi uskonut, että olisin täällä, ellen omin silmin olisi näkemässä tosin en voinut tarkastella itseäni ulkopuolelta. Pitäisi lopettaa ajatteleminen ennen kuin ajattelisi liikaa. Nostin pipoani hieman ja löysensin otettani laukusta. Olin jo turvallisesti sisällä. Kellon piti olla sen verran, että suurimmalla osalla olisi oppitunteja tai jotain, en ihan tiennyt mitä kello oli. Taskukello oli ulkotakin alla, povitaskussa.

Otin varmistelevasti pari askelta eteenpäin. Pysyin pystyssä. Hyvä. Hienoa. Näin pitikin olla. Noin. Mitä sitten pitikään tehdä? Ai niin, ehkä käydä viemässä laukku tupaan ja ulkovaatteetkin. Olikohan minulla vielä sama makuusali? Huono kysymys. En päässyt paljon pidemmälle ajatuksineni, kun jo kuulin jonkinlaisen tervehdyksen ja nopeasti lähestyvät askeleet.

[Alain Astier]

Alainilla oli vapaa tunti ja missä sitä parhaiten kulutti kuin vähän missä milloinkin. Kovin suurta ajatusta hänellä ei ollut sen suhteen, että mitä pitäisi saada tehtyä tai missä pitäisi olla, sillä ei mitään rajoittavia asioita tuntunut nyt vain olevan.

Pouffsouffle oli yksin liikkeellä, joten ei tarvinnut mennä muiden halujen mukaan ja sitä paitsi näin aina pystyi paremmin tutustumaan ihmisiin. Yksi uusi ihminen on aina helpommin lähestyttävissä kuin kaksi saattaa vaikuttaa ehkä hieman pelottavalta tai tungettelevalta tai ehkä ihan myös vain yllättävältä. Alain ei ihan ollut varma tuollaisen mahdollisen kohtaamisen herättämistä ajatuksista, sillä hän oli useinkin aina avoin uusille keskustelijoille ja porukkaan liittyjille, ellei sitten joku hänen kanssaan oleva ollut sitä vastaan. Silloin Alain toki puolsi häntä ja hänen ajatusmaailmaansa.

Puoliksi lähes tanssahdellen Alain laskeutui portaat katsellessaan koulun seinillä olevia maalauksia. Hän ei ollut aiemmin tajunnut kuinka paljon niitä oikeasti oli kuin vasta nyt viime aikoina, kun hän oli yrittänyt päästä jututtamaankin niitä ja niissä olevia henkilöitä. Näillä oli varmasti hyviä, kauniita, surullisia ja mieleenpainuvia tarinoita itsestään kuin myös heidän aikakaudestaan. Lähes yhtä mielenkiintoisia kuin kummitusten, joskin kummitukset joskus herättivät epämiellyttäviä tunteita läsnäolollaan.

Epämielyttäviä tunteita Alainilla ei nyt ollut. Hän saapui portaiden alapäähän ja huomasi sitten ehkä hieman eksyvältä vaikuttavan itseään reilusti pidemmän pojan seisoskelevan ulko-ovien lähettyvillä. Pouffsoufflen huulilla kareileva hymy leveni ja hän hipaisi sormenpäillään nenäänsä ennen kuin vähän suurimmin askelein harppoi lähemmäs.

Vieras näytti nostavan hiemaan pipoaan. Ulkoa tuo nyt ainakin oli tullut ja laukkukin oli mukana. Alain pisti tämän merkille. Ehkäpä uusi oppilas? Hieman omituista kyllä, ettei kukaan professori ollut vastassa tai mitään, mutta ehkä hän oli tullut ihan yllättäen. Muutenkin Alain ei oikein halunnut pohtia tätä asiaa sen kummemmin. Olkoon se sitten pojan salaisuus, ellei tuo sitten sitä nyt hänelle vapaaehtoisesti kertoisi. Ei sillä Alainista kuitenkaan ollut niin paljon väliä. Hän saisi uuden keskustelukumppanin ja ihmisen maailmaansa, sillä tuntui vain olevan merkitystä – tai ainakin sillä oli enemmän merkitystä nyt.

”Terve!” Alain huikkasi tervehdyksen jo hyvän matkan päästä, mutta harppoi kuitenkin sitten nopeammin lähemmäs. Liian suuri etäisyys puhekumppaniin olisi tuntunut todella vieraalta, vaikka he nyt vielä vieraita toisillensa olivatkin. Mutta liian kovalla äänenvoimakkuudella puhuminen etäisyyden vuoksi tuntui oudolta, kun Alainilla ei ollut kerran mitään estettä tulla lähemmäs. Hän hymyili ystävällisesti ojentaen sitten kättään kättelyyn. Hän ei ihan tiennyt kumpi kätinen poika oli, mutta ehkä se kävisi nyt selväksi. Toisella oli kyllä laukku. Pitäisikö tuon irrottaa ote laukusta, jotta voisi kätellä?

”Alain Astier, kutsu minua millä nimellä ikinä tahdotkin”, Alain vielä esitteli itsensä hymyn kera.

[Matthias Frankowski]

Yritin olla säpsähtämättä tervehdyksen vuoksi, mutten ihan onnistunut siinä. Epäonnistuin ehkä hieman surkeasti, mutta yritys oli toki ollut aika hyvä. Upean arvoinen varmaan! Näin sitä piti ajatella. Onnittelin itseäni jo puoliksi mielessäni tästä hyvästä suorituksesta ja jouduin jopa puolittain piilottamaan ajatuksieni vuoksi kasvoille tunkevan hymynpoikaisen.

Askeleiden lähestyessä muistin ja huomasin kyllä, etten ollut kai vastannut tervehdykseen. Varmistelin otetta laukusta tietämättä oikein, että minne pitäisi katsoa. Oli selvää, että kaveri oli tulossa tähän suuntaan. Tunsin olevani puolittain loukussa, eikä se ollut mikä parhain tunne tunnettavaksi näin heti tänne palaamisen jälkeen. Tai en varmaan ollut edes vielä palannut, olin vasta matkalla.

Tullut henkilö seisahtui ehkä vähän liian lähelle ja päättelin tuon koulupuvun käytön perusteella olevan Pouffsouffle. No se oli ihan parempi tupa kuin joku… jokin toinen… En kyllä oikein halunnut itse enää uskoa stereotypioihin, mutta näinä aikoina niihin oli mukava aina välittä turvautua. Positiivisissa mielin tietenkin! Poika ojensi kättään ja katselin sitä hetken ajan. Jouduin kyllä hengittämään sisään ja ulos, jotten oikeasti alentuisi tekemään sitä mitä ensiksi olin ajatellut tekeväni. Piti olla hyvä ihminen ja kiltti ja huomaavainen eikä vain älyttömän tyhmä.

Laskin siis hätäisesti laukun maahan, vedin pipon päästäni ja tartuin sitten ojennettuun käteen – epävarmasti. En ollut pitkään aikaan kätellyt ketään enkä oikein tiennyt, miten siihen piti suhtautua. Kai se oli ihan hyvä kättely. Ei liian lepsu, muttei liian voimakas. En kyllä ikinä ole ollut liian voimakas kättelijä. Kätellessä nyökkäsin vielä tervehdyksen.

Pouffsouffle esitteli itsensä Alain Astieriksi. Hienoa. Se oli siis hänen nimensä. Se, että sain kutsua hänet millä nimellä halusinkin, kuulosti kyllä hieman oudolta omaan korvaani. Sitten kyllä tajusin sen, että minun pitäisi itsekin esitellä itseni ja nyt oli tullut tilaisuus muuttaa mahdollista kutsumanimeäni tai jotain. En vain oikein tiennyt mitä nimeä haluaisin minusta käytettävän. Lloyd oli liian englantilainen, Radoslaw oli liian vieraskielinen ja siinä oli vieläpä englanniksi sana laki sisällettynä ja sitten oli sukunimi, mutta sitä oli käytetty jo aiemmin.

”Frankowski ja kutsu minua öh”, aloitin sukunimellä, sillä se oli helpointa, kun kerran olin tottunut jo siihen. Jäädyin loppua kohden, sillä en tosiaankaan tiennyt millä nimellä minua pitäisi kutsua. Ehkei millään? Se olisi ehkä ollut vähän liian omituinen ehdotus.

”…sano vain sinä?” ehdotin. Se oli ehkä paras vaihtoehto mieleen tulleista. Se oli ehkä vähän liian tuttavallinen, muttei kertonut oikeastaan silti mitään. Kai? Osasin kyllä jo onnitella itseäni todella huolimattomasti mielessäni siitä, miten pilasin jo ensikohtaamisen. Ei sellaista saisi tehdä. Ei hitto, ajattelin taas liikaa.

[Alain Astier]

Poika joutui laskemaan laukun maahan ja riisui piponkin. Kohteliaalta tuo ainakin vaikutti Alainista, vaikka hän ei itse voinut olla pistämättä merkille toisen hermostuneisuutta. Kättelykin vain vahvisti sen, mutta ennen kaikkea esittäytyminen. Jos Alain olisi tajunnut tuon aiemmin, hän olisi varmaan jättäytynyt esittelemästä itseään. Se vain tuntui tulevan ihan luonnostaan ja sitä vain kuvitteli, että se oli jo pakollinen osa keskustelua, mutta ei näemmä. Se joskus saattoi myös olla väärä teko. Alain kuitenkin kätteli hymyillen ystävällisesti.

Pouffsouffle antoi toisen miettiä ihan rauhassa kutsumanimeä yrittäen vaikuttaa sellaiselta kuin se olisi ihan arkipäiväinen asia jäädä nyt miettimään, että millä nimellä itseensä voisi viitata. Hän ei itse kauheasti välittänyt siitä, mutta oli ihan mukavaa vaihtelua, että muut tuntuivat välittävät. Se pisti virneen hänen kasvoilleen. Alain kallisti päätään, jottei virne näkyisi liian selvästi ja aiheuttaisi lisää hämminkiä, minkä vuoksi toinen ei mahdollisesti lainkaan jatkaisi lausettaan.

Laukkupoika lopulta sanoi, että pronomini sinä olisi ihan käypä vaihtoehto. Alain nyökkäsi hitaasti, mutta hymy pysyi huulillaan. Hän oli kuullut itse jo yhtä, jos toistakin, mutta tuo oli nyt jotain sellaista, mihin ei joka päivä törmännyt. Mukavaa vaihtelua toki kaikkien kutsu minua etunimellä tai sukunimellä henkilöiden joukossa.

”Haluat varmaan viedä laukun pois tai ainakin riisua ulkovaatteet. Oletko uusi täällä, sinä?” Alain viritteli keskustelua parhaansa mukaan. Ei Sinä vaikuttanut ihan siltä kuin haluaisi seuraa, mutta jo ilman seuraakin, tuo oli vaikuttanut olevan hieman hukassa. Ehkä hän tarvitsi vain vähän lisää aikaa. Joillekin koulunvaihdos oli suuri asia tai kouluun tulo. Ei Alain ihan tiennyt kummasta tapauksesta nyt oli kyse, silti hän kuitenkin hymyili pojalle ja toivoi täten saavan toisen tuntemaan olonsa edes hieman paremmaksi.

[Matthias Frankowski]

Poika sitten nyökkäsi ja hymyili. Ehkä vastaukseni… korjaan, siis esittelyni oli ollut ihan okei. Toivottavasti. Tai ei se ehkä niin pahasti pieleen ollut mennyt. Onneksi. Ainakin Alain Astier ei ollut takertunut siihen. Se ehkä oli hyvä asia. En olisi halunnut ryhtyä selittelemään asiaa, johon en itsekään osannut vastata.

Kumarruin yhä hieman hämilläni alaspäin ja otin laukusta uudestaan otteen, nyt kun kättelyosuuskin oli hoidettu. Se oli ehkä väärä liike tai ainakin sitten Pouffsouffle ehdotti, että halusin varmasti päästä siitä eroon ja ulkovaatteistakin. Olin kyllä jo riisunut pipon. Se tosin kuului kohteliaisuusnormeihin. Osasin olla kohtelias. Yritän olla kohtelias. Okei, ennen kaikkea yritän olla oma itseni.

Vilkaisin laukkuun, jota kannoin taas oikeassa kädessä ja yritin kasata itseäni. Toinen oli kysynyt, että olinko uusi. En oikein tiennyt mitä vastata siihen. Laukusta ei löytynyt apua, joten kohautin hieman olkiani. En oikeastaan tiennyt, että mitä siihen pitäisi sanoa. Selittämään en ainakaan rupeaisi. Ei sillä, että asia edes kuului tuolle.

Nostin katseeni laukusta kauempana olevaan portaikkoon ja yritin pähkäillä, olisinko valmis nousemaan portaita, jos minua katseltaisiin. Okei. Tiesin kyllä, että selviäisin siitä, mutta en tiennyt kuinka hyvä asia se olisi, sillä siinä mielessä olisin varmaan kauemmin pojan näköpiirissä kuin jos menisin käytävää pitkin.

Valitsin siis käytävän. Nyökkäsin Alain Astieriksi itsensä esitelleelle pojalle, tiukensin tiedostamattani otettani laukusta ja piposta ja lähdin ihan vakain askelein käytävän suuntaan kävelemään. Suljin kävellessäni hetkeksi silmäni. Olin selvinnyt ensimmäisestä kohtaamisestani paikallisen oppilaan kanssa, ja se oli kaiken lisäksi mennyt vielä ihan hyvin. Kai?

[Alain Astier]

Alainin kysymykseen ei vastattu. Hän joutui itse aika hämilleen tästä, sillä oli luullut ja kuvitellut sen olevan ihan hyvä. Näin sitä ihminen taas yllättyi. Asian mielekkyys alkoi jäädä kuitenkin taka-alalle, kun olankohautuksen jälkeen Alain ei saanut oikein kuulla mitään. Ei tarkentavaa selitystä. Ei edes mainintaa siitä, ettei asiaa selitettäisi sen tarkemmin. Se oli ehkä aavistuksen verran omituista.

Alain ei oikein tiennyt mitä tehdä, kun vaikutti siltä kuin Sinä olisi oikeastikin tekemässä lähtöä. Tuo ainakin vilkuili portaisiin ja käytävään, nyökkäsi ja lähti sitten astelemaan ehkä vähän liian kunnollisesti käytävää pitkin muualle. Alain jäi katselemaan hetken ajan toisen menoa, kunnes sitten pyyhkäisi sormellaan nenäänsä ja otti ensimmäisen askeleen loittonevaa selkää kohti. Ei hän antaisi toisen nyt noin vain lähteä, kun hän oli toki itse pistänyt merkille sen, miten vaivaantuneesti toinen oli esitellyt itsensä. Jos hän kerran jo esittelynkin oli pusertanut laukun kantajasta irti, niin eikö olisi aika epäreilua antaa hänen vain kadota? Toinen olisi silloin ihan turhaan esitellyt itsensä ja ehkä hypännyt ja ylittänyt monta aitaa päästäkseen edes siihen pisteeseen.

Laukkupoika näkyi vielä hetken ajan käytävällä, kunnes tuon selkä tuntui katoavan kokonaan näköpiiristä. Alain puisti päätään, hieroi hieman käsiään yhteen ennen kuin pyrähti juoksuun. Vaikkei hän ikäluokkansa pisimpiin kuulunutkaan, oli hän ihan hyvä juoksemaan tai ainakin hän osasi juosta. Ei ollut erityisen pitkiä jalkoja, kuten pisimmillä, mutta lyhyyden vuoksi oli toki vähemmän ilmanvastusta. Ei sillä, että tällä kaikella olisi nyt ollut jotain väliä Alainin mielestä. Se olisi ollut vähän liian kaukaa haettua.

Päästyään kulman taakse Alain näki Sinän jatkavan matkaansa vasemmalle. Hän säntäsi siis sinne ja tämä tutustuminen alkoi tuntua jo enemmänkin urheilusuoritukselta kuin Alainin viimeisimmät. Ainakin hän nyt tietäisi, että Sinän kanssa pitäisi vähän hillitä kieltä, jottei tulisi lisää tällaisia spurtteja tehtäväksi. Ihan mukavaahan tällainen kuitenkin siinä mielessä oli, sillä jonkinlaista suoruuttahan tuollaisessakin käytöksessä oli. Ei ainakaan voinut syntyä suuria väärinkäsityksiä.

”Hei”, Alain totesi vähän hengästyneesti, mutta hymyili silti ystävällisesti päästyään taas Sinän tasolle.

[Matthias Frankowski]

//Tämä vähän jäi, sorii

Lähteminen ja lähtö onnistuivat aluksi ihan hyvin. Se oli mukava huomata. Sen jälkeen kaikki tuntui olevan paljon helpompaa: sitä vain kävelisi eteenpäin. Ajatuksista tekoihin. Siinä kävellessä ajatukset eivät kyllä halunneet antaa rauhaa. Olinkohan sittenkin ollut liian töykeä? Lähteä nyt kunnolla hyvästelemättä. Pouffsouffle, kun oli ollut vielä ihan huomaavainen kai tai ainakin yrittänyt olla, ja sitten vain lähden mitään sanomatta. Miksen ollut sanonut mitään? Pystyinhän sentään puhumaan. Ei kissa ollut niellyt kieltäni.

Kävelin silti. Olisin vaikuttanut tosi tyhmältä, jos olisin nyt muuttanut mieltäni ja pysähtynyt. Ah, ihmiset olivat niin vaikeita. Miksi olin edes palannut? Jotta voisin pilata kaiken uudestaan? …näitä tällaisia ei edes pitänyt ajatella. Haha, ajatukset vain olivat niin vikkeliä ja en voinut niille mitään.

Ihan rauhallinen käännös ja näin ja- kuulin askeleet. Ne olivat kaikuneet. Olivat ne varmaan aiemmin jo, mutta olin suodattanut ne pois. Argh. Pyyhkäisin kädelläni kasvoja pienoisesta pettymyksestä. En muistanut, että täällä olevat ihmiset olivat niin vaikeita, takertuvaisia, painostavia.

Kaveri sanoi taas hei. Tietenkin. Tervehditään uudestaan. Olihan näitä ihmisiä, jotka joka kerta, kun menivät ohi, tervehtisivät toisia, vaikka siinä viime näkemästä ei ollut kuin vain vähän aikaa. En yleensä ollut niiden kanssa tekemisissä, onneksi. Tällä kertaa tilanne vaikutti pahemmalta.

”Mm, hei”, sanoin kääntämättä kasvojani vieraan puoleen. Jatkoin matkaakin vielä hieman ennen kuin pysähdyin ja käännyin kunnolla ympäri. Pitäisi varmaan tehdä tämä kunnolla selväksi, jottei tyyppi oikeasti kokisi tarvetta seurata minua ihan tupaan asti ja muuta. Ellen muistanut väärin, niin Pouffsoufflet eivät onneksi päässeet Serpentardien tupaan, siis jos se yhä oli tupani.

”Tuota, anteeksi. En antanut aikaa… siis ette ehtineet esittäytyä”, selitin ja pahoittelin yhtä aikaa katsomatta silmiin tai mitään. Aiempaan kysymykseen en halunnut vastata, joten sitä en nostanut enää esille. Kuka nyt sellaiseen haluaisi edes vastata?

//Äh, huomasin nyt vasta, että olihan jo Alain ehtinyt esitellä itsensä, nooh, sen siitä saa, kun unohtaa peliin vastaamisen ja ei lue kunnolla edellisiä viestejä uudestaan läpi. Ehkä tämä kuitenkin sopii vielä hahmoon.

[Alain Astier]

((Tekevälle sattuu, haha! Tarkoituksena oli vastata tähän jo aiemmin, mutta sitten tuli jo viikonloppu ja läppärimättömyys))

Ikävintä ei ollut huomata se, että Sinä jatkoi matkaa. Tuo tosiaan oli pysähtynytkin, joskin vasta hetken kuluttua. Hänellä oli kyllä ihan täysi oikeus siihen, sen Alain tiesi hyvinkin. Ihmisillä oli oikeus tehdä mitä ikinä he halusivat. Mieluusti kuitenkin niin, etteivät he loukanneet ketään taikka mitään. Niin tai näin, ihmiset kuitenkin tekivät sitäkin. Ei Alain silti ollut täällä tuomitsemaan ihmisiä vaan pikemminkin olemaan kaverina. Eihän elämästä muuten mitään irti saisi?

Alainin oli pidettävä pokkansa. Vaikka poika ei edes katsonutkaan päin, Alainista tuntui siltä kuin hänen pitäisi ja hänen odotettaisiin suhtautuvan tähän hyvin. Niin kuin se, mitä edessä oleva henkilö oli äsken sanonut, olisikin ollut totta. Näin ei silti ollut, ja Alain tiesi sen varsin mainiosti. Hän olisi mielellään sanonutkin siitä. Sanonut totuuden, puhunut suoraan, mutta……
Se oli varmasti vähän pilannut äskeisen juoksuspurtin ja sen kaiken työn? Huokaistakaan ei saanut. Ei Alain sitä kyllä olisi muutenkaan tehnyt, hän vain hymyili.

”Kuule, ei se mitään”, Alain vastasi omasta mielestään ihan riittävän fiksusti. Ei sitä pitäisi suurennella, mutta asian vähättelykään ei olisi oikein. Parasta olisi ihan vain ottaa se sellaisenaan ja jättää se sikseen. Ei Pouffsouffle oikeasti tuollaisista nyt välittänyt. Ikävää oli vain se, että poika tuntui oikeasti nyt kuvittelevan, että oli jättänyt tämän asian ja ajan Alainille antamatta. Tästä huolimatta – tai ehkäpä juuri sen vuoksi – Alain hymyili.

”Voinko tulla yhtä matkaa kuin sinä? Täällä on aina välillä niin ikävä kulkea yksin ja jos kerran olemme jo selvästi menossa samaan suuntaan, niin miksei taittaa matka kaksinkin?”

Mitä tuohon vielä lisäämään. Siinä oli jo joitain aineksia, joista Alain ei itse ollut ihan se ylpein, mutta sellainen se elämä oli. Kaikkea haluamaansa ei voinut saada ja ei aina vain osannut ja pystynyt toimimaan siten, miten olisi halunnut. Muutenkin tuo oli tuntunut siltä varmimmilta keinolta.

[Matthias Frankowski]

Toinen onneksi sanoi, ettei asia haitannut. Tai ehkä epäonneksi? Ainakaan hän ei esittäytynyt. Sitä ei voinut olla pistämättä merkille vai? Vai kiinnitinkö huomiotani nyt vain ihan kaikkeen turhaan. Ehkä se ei vain ollut hänen tyylistä siis esittäytyä, mutta miksi sitten vaatia sitä toisilta?

Otin laukusta paremman otteen. Olisi tyhmää unohtaa se tänne. Ei sitä varmasti kyllä kukaan toisi. Pitäisi sitten vain sitä yksin täältä linnasta etsiä ja jossain vaiheessa lopulta löytää. Se olisi ollut aika turhaa. Poika lopulta meinasi, että voisi mennä kanssani yhtä matkaa. Kas, hienoa. Tästä olinkin aina unelmoinut. Okei, tavallaan se olikin aika mielenkiintoinen ajatus ja tunne. Suurin osa täällä olijoista ei ainakaan tottumukseni perusteella halunnut edes olla kanssani missään tekemisissä, joten poikkeus tähänkin sääntöön saattaisi olla aika mukava, mutta oikeasti… Ei se tuntunut niin hyvältä. En saattajaa tarvitsisi. Eihän tuo Pouffsoufflen koulupukuun pukeutunut sitä paitsi edes pääsisi sinne minne aioin. Okei, en ollut vielä sanonut siitä. Miksen ollut vielä sanonut siitä? Siksi, että en pitänyt tuvastani? Koska olin liian suuri riski tuvalleni? Vai – miksi?

”Ääh, olen eri tuvassa. Menen varmaan eri paikkaan”, aloitin samalla, kun siirtelin jalkaani käytävällä, ”siis olen ris- yhdessä toisessa… tuvassa.”

[Alain Astier]

Eri tuvasta, ah. Kyseessä ei siis tosiaan tainnut olla kokonaan uusi oppilas. Alain ei voinut olla pistämättä merkille sitä. Sen ohella, että tuo oli aika (enemmän tai vähemmän) määrätietoisesti kävellyt käytävää pitkin niin kuin tunsi ainakin jollain tapaa tien, niin myös koulupuvun värityksestä oli osattu selvästi päätellä tupa.

Alain kyllä oli ollut elänyt siinä uskossa, että tuvat eivät loppujen lopuksi merkinneet paljon mitään. Ne olivat vain olemassa kai jotain yhteishenkeä varten ja jotta eivät kaikki nukkuisi ja söisi samassa paikassa ja saman pöydän ääressä. Mitään suurempaa sen takana ei varmasti ollut.

Pouffsouffle levitteli hieman käsiään. Ehkä, vähän niin kuin antautumisen merkiksi?

"Okei. Asia selvä. En tuputa", Alain sanoi ja virnisti hiukan. Hän piti äänensä sellaisena, ettei siitä oikein voinut saada selvää, että kuinka tosissaan hän oli. Saisi Se tulkita sen miten vain halusi. Alainilla oli kyllä jo yksi arvaus toisen reaktiolle.... mutta sen paikkansa pitävyyden näkisi vasta tuonnempana. Joskushan sitä myös erehtyi.

Alain liitti kädet selkänsä taakse yhteen, otti vielä pari ripeää askelta edespäin ja pysähtyi. Hän vaihtoi painoaan jalalta toiselle ennen kuin ihan leppoisasti kääntyi vielä kerran ympäri.
"Olen vielä aika uusi, niin ajattelin, että voisin linnaan vielä vähän paremmin tutustua tällä tavalla."
Äänensävy oli kevyt, kuten lisäystä seurannut askellus.