//Mila Molina tänne näin! //

Neofytos heräsi tokkuraisena matkansa jälkeen. Hän oli jälleen suljetussa, mutta rei'itetyssä laatikossa. Mikään ei liikkunut, joten hän oletettavasti oli jo maassa.
Hän ei ymmärtänyt henkilöitä. Hän oli jo monen vuoden ajan ollut niin kilttiä poikaa, näyttänyt, että häneen saattoi luottaa, mutta silti. Silti hänet nukutetaan ja raahataan laatikkoon matkustamisen ajaksi. Mitä nuo kuvittelivat hänen tekevän, jos hän olisi ollut hereillä? Panikoivan ja satuttavan itseään? Tai muita? Turhaa huolestumista.

Neofytos nousi istumaan, vain kolauttaakseen päänsä laatikon kanteen. Matala laatikko, yllättäen. Kenties sivusta avattu.
Hän kumartui hieman, jotta pystyi katsomaan laatikon yhdestä reiästä pihalle. Pihamaa.
Hän kääntyi toiselle sivulle ja katsoi jälleen pihalle. Linna. Ei riistanvartijanmökki, vaan tuo samainen koulu, jonka pihalle hän oli ilmestynyt vuosia aikaisemmin. Se ei luvannut hyvää. Hän oli toivonut löytävänsä itsensä riistanvartijan mökiltä, johon oli ollut ennen matkantekoa yhteydessä. Tuo oli luvannut hoitaa asian, jotta Neo saisi hyvän uuden alun koululla.
Mutta nyt joku oli möhlinyt.

Neofytos henkäisi syvään. Hyvällä tuurilla hänet löytäisi jälleen jotkut oppilaat, jotka avaisivat hänen laatikkonsa ja auttaisivat hänet riistanvartijan mökille, ennen kuin kukaan opettajista huomaisi hänet.
Hän ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään. Ei sillä, että ulkona olisi sillä hetkellä kuulostanut olevan ketään, joka olisi hänet kuullut.
Hän päätti siis makoilla ja odottaa, kunnes joku, toivottavasti riistanvartija tai oppilas, tulisi ja auttaisi hänet ulos.

Rehtori Molina astui koulurakennuksen pääovesta ulos ja veti keuhkot täyteen raikasta kevätilmaa. Vaikkei nainen myöntänyt olevansa kevätihminen, oli kohtuullisen mukavaa, kun osa lumista oli jo sulanut ja vihertävä ruoho pilkisteli sieltä täältä. Enää ei tarvinnut vetää päällensä paksuinta talviviittaa, vaan saattoi pukeutua hieman kevyemmin. Kai sekin oli varsin kohtalainen seikka keväässä.

Loskalumen viimeiset rippeet narskuivat korkokenkien alla, kun rehtori asteli kohti kasvihuoneita beigen sävyinen kaapu hulmuten. Hän ei voinut olla huomaamatta nuoria noidan ja velhon alkuja, jotka juoksivat ja leikkivät ulkona tai vaihtoehtoisesti istuivat penkeillä ja lukivat kirjaa tai keskustelivat. Hän ei myöskään voinut olla huomaamatta suurta puista laatikkoa, joka oli ilmestynyt koulun pihalle, kasvihuoneiden nurkille.

Nainen asteli laatikon luokse ja tutki sitä hetken. Laatikon päällä luki oikea osoite, mutta tarkempaa vastaanottajaa sinä ei ollut mainittu. Hän kiersi laatikon ja kurkkasi sisään kyljessä olevista pienistä rei'istä, mutta näki laatikon sisällä vain ja ainoastaan pimeää. Rehtori käänteli päätään ja yritti etsiä katseellaan jotakin henkilökunnan jäsentä, jolle kyseinen laatikko voisi kuulua. Koska laatikossa ei lukenut nimeä, luultavasti se oli tarkoitettu koulun johdolle, eli hänelle itselleen.

Molina yritti saada kantta irtin käsivoimin, mutta koska laatikko oli naulattu visusti kiinni pitkillä nauloilla, naisen voimat eivät riittäneet alkuunkaan. Hän kaivoi kaapunsa taskusta taikasauvansa, osoitti sillä laatikkoa ja lausui yksinkertaisen avausloitsun. Naulat ponnahtelivat irti laatikosta ja kansi avautui raolleen. Nainen työnsi taikasauvansa takaisin kaapunsa taskuun ja tarttui taas käsivoimin laatikon kannesta kiinni. Hän nosti sitä ja avasi laatikon kokonaan. Samalla hän kurkkasi laatikkoon nähden siellä jotain punaista ja karvaista.

Rehtori Molina karjahti korviariipaisevasti.

"Oppilaat, perääntykää HETI!", nainen huusi laatikon lähistöllä oleville oppilaille ja otti itsekin muutaman juoksuaskeleen kauemmaksi. Hän poimi taikasauvan takaisin käteensä ja osoitti sillä laatikkoa kohden. Punaiset karvat olivat näyttäneet pelottavan tutuilta.

Jos Neofytos olisi alkanut tiirailla ulos muiden laatikonsivujen rei'istä, olisi hän saattanut silloin huomata pihalla olleita oppilaita. Mutta koska hän ei ollut kuullut ketään tarpeeksi lähellä, oli hän vain päättänyt pysyä hiljaa ja odottaa.
Kunnes viimein hän kuuli lähestyvät askeleet ja kumartui katsomaan ulos. Se, mitä hän näki, oli juuri sitä, mitä hän oli pelännyt. Viimekertaiset muistot Châteauhun tulosta tulvahti hänen mieleensä ja Neo painautui matalammaksi. Ei nyt, ei hän halunnut tämän päättyvät jälleen kerran näin! Jos hän olisi vain hiljaa, kenties nainen antaisi laatikon olla ja poistuisi, lähettäen jonkun muun avaamaan laatikkoa.

Mantikorin toive oli turhaa, naisen yrittäessä avata laatikkoa ensin käsivoimin ja sen jälkeen teki jotain, kenties jotain taikuutta, joka sai naulat kannesta ponnahtamaan irti.
Noniin, nyt sitä mentiin. Kenties hän saisi puhuttua naisen ympäri. Jos hän olisi muistanut edes tuon nimen.
Kansi avautui ja Neofytos nosti katseensa ylös. Hän ei kuitenkaan ehtinyt nähdä naisen kasvoja, tuon jo perääntyessä ja huutaessa kaikkia oppilaita läheltä perääntymään myös.
Neofytos huokaisi. Se ei todellakaan mennyt niin, miten hän oli toivonut.
Hän suoristi hiemn ryhtiään, pään osuessa kanteen ja nostaessa sitä vaivattomasti ylös, jotta mantikori pystyi näkemään ympärilleen, eritoten tuohon vanhempaan noitaan.
"Hei.. taas.. Ja ennen kuin teet mitään, saanko selittää asiani?" Neofytos pyysi kiltisti. Hän oli valmiina piiloutumaan takaisin laatikkoon, jos nainen aikoisi tehdä hänelle jotain ilkeällä taikasauvallaan, tai edes katsoisi häntä pahasti. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos tämän naisen katse voisi kuitenkin satuttaa.

Oppilaat tottelivat rehtorin käskyä onneksi kohtuullisen hyvin ja osa pakeni juosten kauemmaksi. Molina itse seisoi noin kymmenen metrin päässä laatikosta ja piteli oikeassa kädessään taikasauvaa, jolla osoitti puulaatikon suuntaan. Vasempaa kättänsä hän piti kasvojensa edessä ja suojasi täten silmiään olennon mahdolliselta hyökkäykseltä. Kangistuminen tai kuoleminen olisi viimeinen asia, jonka nainen toivoi tapahtuvan itselleen.

Rehtori Molina huomasi, kuinka olento kohotti itseään ylemmäksi niin, että tuon pää osui laatikon puiseen kanteen. Tuo nosti kannen ylös vaivattoman näköisesti ja tarkkaili sitten hetken ympärilleen. Tuo tervehti ja kysyi, saisiko tuo esittää asiansa ennen kuin rehtori tekisi mitään.

Naisen ensimmäinen tuntemus oli ollut oikea - kyseessä oli se sama mantikori, joka oli ilmestynyt koulun pihamaille vajaa kaksi vuotta sitten. Tuolla oli paljon punaista pitkää karvaa ja karmiva, pelottavan näköinen naama. Olento näytti siltä, kun se hyökkäisi hetkenä minä hyvänsä.

"Et saa!", Rehtori antoi mantikorille ytimekkään vastauksen, "Miksi olet täällä taas? Miten pääsit tänne? Miksi et totellut viime kertaista käskyäni?", nainen lateli olennolle kysymyksiä sen minkä ehti. Hän osoitti edelleen taikasauvalla eteensä ja varmisti sivusilmällä, ettei kukaan oppilaista astuisi liian lähelle laatikkoa.

Kuten Neofytos oli kuvitellutkin, taikasauva ei ollut kadonnut minnekään. Mutta hän uskalsi katsoa naista sen aikaa, kunnes tuo vastasi hänen kysymykseensä. Mantikori kyyristyi takaisin laatikkoon, kannen mennessä takaisin paikoilleen. Pelottava nainen. Ei ollut yhtään muuttunut vuosien mittaan.
Naisen esitettyä kysymyksensä, mantikori oli hetken aikaa hiljaa, kuin miettien, oliko kysymykset kuitenkin tarkoitettu vastattaviksi, vaikka nainen oli kieltänyt häntä selittämästä asiaansa. Vai tarkoittiko se, että Neofytos ei saisi puhua, ellei häneltä kysytty mitään.
Oli miten oli, nuorukainen ei halunnut häätöä, ennen kuin oli edes yrittänyt tehdä asialle jotain.

"Meille tuli ongelma tilalla, tarvittiin uusi koti. Koska en ole samanlainen kuin muut lajitoverini, toivoin, että jos minulla olisi nyt ollut mahdollisuus muuttaa alueellenne. Riistanvartijalle se ainakin tuntui sopivan", Neofytos aloitti laatikon kätköistä. Hän piti katseensa reiässä, josta näki jollain tavalla noidan.
"Tämä on minun viimeinen mahdollisuuteni. Minulla ei ole mitään muutakaan minne mennä", hän jatkoi, kuulostaen hieman apeammalta. Hän ei ollut varma, kuuliko nainen hänen ääntänsä laatikon uumenista, mutta ei hän uskaltanut päätäkään pistää enää ulos, ettei saisi jostain taiasta kasvoillensa.
"Pyydän.. Älä lähetä minua pois.."

Neofytos ei uskonut, että nainen olisi ollut empaattisinta sorttia, mutta saihan sitä aina yrittää. Kenties nainen uskoisikin häntä viimein, sillä mantikori ei ollut yrittänyt vieläkään tehdä mitään pahaa. Ei edes silloin, kaksi vuotta sitten, kun oppilaat olivat löytäneet hänet ensin.

Mantikori katosi takaisin laatikon uumeniin yhtä nopeasti, kuin oli sieltä tullut ulos. Tuo vastasi kuitenkin rehtorin kysymyksiin. Olennon ääni kumisi laatikon sisällä, ja naisen tuli astua pari askelta lähemmäksi kuullakseen sanat. Tuo kertoi, että tilalla, jossa hän asui, oli tullut ongelmia, ja nyt tarvittiin uusi koti. Tuo sanoi, ettei ollut samanlainen kuin muut lajitoverinsa ja toivoi, että tuolla olisi mahdollisuus muuttaa Taikakoulu Châteaun alueelle. Kuulemma koulun riistanvartijalle asia sopi. Mantikorilla ei kuulemma ollut vaihtoehtoja, ja lopuksi tuo vielä pyysi, ettei rehtori lähettäisi häntä pois.

Jos rehtori Molina olisi ollut yhtään lämminsydämisempi henkilö, hän olisi luultavasti suostunut mantikorin pyyntöön. Olento oli varmasti jo kärsinyt tarpeeksi ja tuota kohtaan olisi moni tuntenut sääliä. Tämän naisen silmiin mantikori näytti edelleen vaaralliselta ja tuon selitykset perättömiltä. Ei tulisi kuuloonkaan, että tuo asuisi oppilaiden kanssa koululla!

"Älä valehtele! Riistanvartija ei ole antanut sinulle lupaa mihinkään. Hän olisi taatusti ensin varmistanut asian minulta, ennen toimiin ryhtymistä", nainen sanoi painokkaasti. Kyllähän hän tiesi, että koulun riistanvartija suhtautui enemmän kuin intohimoisesti taikaolentoihin, mutta rehtori ei voinut uskoa, että mies tekisi mitään tällaista tämän naisen selän takana. "Mene riistanvartijan luo ja pyydä häntä lähettämään sinut takaisin sinne, mistä tulit. Ja muistakin pysyä laatikossa kokoajan!"

Rehtorilla ei ollut aavistustakaan, miten mantikori voisi mennä riistanvartijan luokse niin, ettei poistuisi laatikosta kertaakaan, eikä sillä ollut väliäkään. Tuo olento saisi keksiä keinot aivan itse.

// Neoa käy sääliksi ;___; Voisiko joku vaikka vähän potkaista Molinaa?

//Nuuuu D: Poor babuuu //

Neofytos säpsähti naisen vastatessa. Tuon sanat olivat kuin myrkkyä nuorelle mantikorille, eikä tuo voinut muuta kuin painautua enemmän kyyryyn, jos sekään oli enää mahdollista. Tietenkin oli hänen tuuriaan se, että sovittu tapaaminen meni pieleen ja vastassa oli kaikista kylmin henkilö, jonka hän koulussa tiesi olevan.
Hän pysyi hetken aikaa hiljaa, antaen naisen puhua loppuun, ennen kuin avasi suunsa.
"Rouva, minun on mahdotonta mennä minnekään poistumatta laatikosta", Neofytos sanoi, ottaen nyt hieman kohteliaamman tavan puhua ja toivoi, että tämä saisi toisen edes hieman säälivämmäksi häntä kohtaan, "enkä halua valehdella, jonka vuoksi kerron, että riistanvartija arvasi teidän kieltäytyvän ottamasta minua koululle, jos saisitte tietää. Sen takia hän ei kertonut teille."
Hän ei voinut muuta kuin toivoa, että teitittely ja nöyristely auttaisi. Ja jos Neo ei olisi pelännyt niin kovin tuota taikasauvaa ja julmaa katsetta, vaikka tiedosti oman nahkansa kestävyyden, olisi hän voinut tulla ulos laatikosta ja vaikka kieriä naisen edessä, kunhan tuo antaisi hänen jäädä.

Rehtorin täytyi taas kumartua hieman lähemmäs laatikkoa, jotta kuuli mantikorin sanat, jotka kaikuivat laatikon sisällä. Tuon äänensävy oli hyvin kohtelias ja nöyrä, ja alkoi pikkuhiljaa oikeasti vaikuttaa siltä, ettei olennon tarkoituksena ollut hyökätä kimppuun tai tappaa ketään. Naisesta ajatus ystävällisestä mantikorista tuntui kuitenkin mahdottomalta. Hän nimittäin tiesi, että kyseinen taikaolento oli vaarallisuusluokitukseltaan XXXXX eli tunnettu velhontappaja, jota on mahdotonta kesyttää. Lisäksi mantikorin pistos tappoi välittömästi - jo ajatus moisesta puistatti rehtoria.

Mantikori kertoi, että hänen oli mahdotonta mennä minnekään poistumatta laatikosta. Lisäksi olento kertoi, että riistanvartija arvasi rehtorin kieltäytyvän ottamasta tuota koululle, minkä vuoksi mies ei ollut kertonut asiasta rehtorille.

Nainen tuhahti. Hän ei voinut vieläkään uskoa, että koulun riistanvartija olisi tehnyt mitään tuollaista. Hänen täytyisi ottaa miehen kanssa asia puheeksi pikimmiten. Sitä ennen hänen täytyisi päästä mantikorista mahdollisimman nopeasti ja turvallisesti eroon. Ehkä rehtori veisi ensiksi olennon riistanvartijalle, kävisi sitten toimittamassa tärkeän tehtävänsä kasvihuoneilla ja pyytäisi sitten riistanvartijaa kanssaan juttelemaan. Se kuulosti suunnitelmalta.

"Mantikori, annan sinulle luvan poistua laatikosta. Mutta jos edes ajattelet vahingoittavasi jotain koulun asukasta, tiedät kyllä mitä teen", nainen sanoi ja osoitti oikeassa kädessään olevaa taikasauvaa. Hän ei tiennyt, näkikö olento hänen eleensä, mutta luultavasti tuo silti tiesi, mitä nainen tarkoitti. "Seuraavaksi menemme riistanvartijan puheille."

Teitittely tuntui auttavan. Tai ainakaan se ei tuntunut pahentavan yhtään mantikorin tilannetta. Ainakin nuorukainen sai luvan poistua laatikosta, eikä hänen tarvinnut miettiä, että kuinka saisi laatikon liikkeelle, jos nainen olisi pysynyt päätöksessään.
Neofytos kyllä näki sauvan, jota nainen osoitti, mutta luotti siihen, ettei nainen tekisi sillä mitään. Eihän mantikori aikonut ketään vahingoittaa.

Neo suoristi jälleen ryhtiään, saaden kannen nousemaan päänsä mukana ylös. Hän katsoi hetken naista, kunnes varovasti työnsi kannen sivuun ja mahdollisimman rauhallisesti kiipesi pois laatikosta. Tai ainakin yritti. Koska hän ei ollut hypännyt, sehän olisi voinut olla naisen silmissä uhkaavaa, hän otti tukea laatikon reunasta. Kun hän laski kehonsa painon etutassuilleen, lähti laatikko kallistumaan uhkaavasti.
Neofytos ei huomannut tätä tarpeeksi aikaisin, ja yrittäessään saada takatassuaan laatikon reunan yli, kaatui koko laatikko mantikoreineen maahan. Sisällä ollut heinä, jonka päällä punaharja oli saanut nukkua, lennähti otuksen päälle, sotkien tuon punertavan turkin kokonaan.
Neofytos tunsi punastuvansa. Se oli jo todella noloa.
"Öh.. tuota.. en osannut odottaa", hän sanoi hieman hermostuneena, kammetessaan itsensä jaloilleen ja astuessaan kokonaan ulos laatikosta. Silloin myös näkyi tuo voimakas musta skorpionin pyrstö, ja piikki, joka sisältäisi mantikorin voimakkaan myrkyn. Pyrstö pidettiin kuitenkin alhaalla, jotta se ei näyttäisi uhkaavalta.
Neofytos nosti katseensa lopulta naiseen, loi kasvoilleen pienen hymyn, vaikka kasvoilta saattoi siltikin lukea epävarmuuden ja pelon, ja esittäytyi: "Neofytos Spirosinpoika, palveluksessanne." Hän ei uskonut naisen muistavan hänen nimeään, jonka vuoksi esittäytyi.

Rehtori Molina näki, kuinka puulaatikon kansi alkoi nousta, ja kannen alka paljastuivat mantikorin kirkkaan oranssit silmät. Nainen huomasi, kuinka olento katsoi hetken häntä, ennen kuin alkoi poistua laatikosta. Tuo nojasi laatikkoa vasten niin, että laatikko kallistui uhkaavasti ja lopulta kaatui maahan mantikori mukanaan. Rehtori puristi taikasauvaansa samalla, kun katsoi heinän alla mönkivää olentoa. Nyt ei toden totta vaikuttanut siltä, että kyseinen olento olisi kovinkaan kykeneväinen hyökkäämään.

Seuraavaksi mantikori esitteli itsensä Neofytos Spirosinpojaksi. Rehtori ei tehnyt elettäkään toivottaakseen olennon tervetulleeksi tai esitellääkseen itsensä. Nainen laski sauvakätensä alas ja ryhtyi askeltamaan kohti metsän reunaa, jossa riistanvartijan mökki sijaitsi. "Tule, mantikori! Seuraa minua, menemme nyt riistanvartijan puheille", nainen kertoi käskyttävällä äänellään ja asteli ripein askelin eteenpäin, "Kun pääsemme riistanvartijamme mökille, sinä menet hänen luokseen ja jäät sinne toistaiseksi".

Loskalumi narskui naisen korkokenkien alla tämän kävellessä eteenpäin. Hän vilkuili satunnaisesti mantikorin puoleen, kuin varmistaakseen tuon olevan edelleen mukanaan. Katse eksyi myös olennon piikikkääseen pyrstöön, joka herätti rehtorissa puistatuksen tunteita. Hän ei haluaisi saada kyseisestä pystöstä lyöntiä kehoonsa. Nainen käänsi katseensa muualle. Onneksi paikalla ei ollut oppilaita, joita mantikori olisi voinut vahingoittaa.