// Xander Blake tännepäin. :) Sopiiko ajankohdaksi vaikka tämä päivä eli pe 24.2.? Ja iltapäivä? //

Seisoskelin pihamaalla pitkän köyden kanssa, jonka olin löytänyt sisältä jostakin kaiketi auki unohtuneesta siivouskomerosta. Sidoin köyttä vyötäisilleni, sillä olin saanut loistavan idean. Muistan vielä miten syksyllä eräällä loitsutunnilla sanottiin, että siipiirdium lentiusalla saattoi lennättää myös ihmisiä. Olin tietenkin yrittänyt sitä jo aikoja sitten, niin itseeni kuin vähän muihinkin, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Mutta ehkä se onnistuisi tällä kertaa, sillä nyt aioin itseasiassa lennättää köyttä. Ehkä jos saisin leijutettua köyden nopeasti korkealle ilmaan, nousisin itsekin siinä samalla. Olihan ideassa ainakin jotain järkeä. Kai.

Tai sitten tässä ei ollut mitään järkeä. Muutaman yrityksen jälkeen köysi kyllä leijui jossakin vieressäni olevan puun latvan tienoilla, mutta jalkani olivat yhä tukevasti maassa. Vaikutti siltä, että sauvani ei vain jaksanut lennättää mitään kovin painavaa vielä. Kuinka mälsää.
"Hei Cyan, mitä ihmettä sä teet?" Kuulin tutun äänen vierestäni. Se oli siskoni Margaret, joka oli saapunut paikalle huomaamattani ja katsoi puuhiani kurtistaen hiukan kulmiaan yläilmoissa leijuvalle köydelle. "Aiotko kiivetä puuhun oikein turvaköyden kanssa vai?" Hän kysyi.
"En tietenkään! En mä kiipeämiseen mitään köysiä tarvitse", vastasin ja selitin hänelle, miten olin yrittänyt saada itseni lentämään. Sisko virnisti huvittuneesti. "Jestas miten nerokasta Cyan! Kuvitella ettei lajitteluhattu edes harkinnut sinun sijoittamistasi Serdaigleen. Siellä olisi kyllä arvostettu noin loistavia ideoita", hän ilkkui naureskellen.
"Äh, tuki suusi Mags", mutisin hiukan harmistuneena ja annoin köyden pudota maahan. Tungin sauvan takaisin kaavun suojiin aikeissa lopettaa, mutta sitten keksin jotakin.
"Mutta hei, osaatko sä lennättää ihmisiä? Kyllä vitosluokkalaisen kuuluu jo se osata! Näytä, lennätä mut vaikka tohon puuhun", komensin isosiskoani. Hän näytti mietteliäältä, mutta kohautti sitten olkiaan. "No miksipä ei. Voihan tuon köyden sitoa puuhun samalla, niin ettet putoa sieltä."

Hetken päästä minä todella istuin, tai oikeastaan makasin melkein selälläni, puussa ja Mags nauroi taas alhaalla. Lentäminen oli ollut aika hauskaa, mutta sisko kieritti sen pirun köyden tiukasti ympärilleni, jalkoihini ja puun oksaan niin, että nyt olin aivan jumissa.
"No onpa hauskaa.. Auta mut irti tästä!" Sanoin yrittäen samalla riuhtoa köyttä pois jalkani ympäriltä. "Voi ei, muodonmuutostunti alkaa kohta! Mun pitää mennä, mutta kyllä sä nyt yhden solmun itsekin selvität", Margaret sanoi ja lähti harppomaan ripeästi kohti linnaa.
"Mitä! Hei, odota! Mags!!" Yritin huutaa hänen peräänsä.
"Minkälainen Gryffondor muka juoksee vaan opiskelemaan ja jättää veljen puuhun! Sun siellä Serdaiglessa pitäisi olla!" Jatkoin vielä, mutta ei hän näyttänyt kuuntelevan. Hienoa... Ei auttanut muu kuin yrittää kiemurrella itse vapaaksi. Niinpä minä sitten rimpuilin ähisten puussa ja koetin potkia köyttä pois jaloistani. Tässä voisi vähän kestää. Onneksi kukaan ei sentään nähnyt.

// Käy mainiosti :)

Ruokatunti oli juuri päättynyt ja oppilailla oli vielä hieman vapaa-aikaa ennen oppituntien alkua. Minulla olisi seuraavaksi muodonmuutoksien oppitunti, mutta olin saanut siitä vapautusta. Ei siksi että olisin välttämättä halunnut, mutta olin edennyt niin nopeasti jopa käymiemme asioiden ohi jo, että opettajasta paikallaoloni ei ollut välttämätöntä. Olin saanut etätehtäviä ja se riitti mainiosti minulle, varsinkin kun ruokailun jälkeen jokaisella oli kummasti energiaa taas riehua lisätenkin sihen että joillekkin se oli kouluviikon viimeinen oppitunti.

Minun viikonloppuni siis alkoi tästä. Ulkona oli satanut aamulla lunta, mutta se oli onneksi jo loppunut. Siksipä päätin mennä haukkaamaan raitista ilmaa, talvella kun se oli jotenkin mukavan kirpeä. Niinpä laitoin mustan bomberin päälleni ja astelin pihalle. Jotkut heittelivät lumipalloja toisiaan kohti, mutta onneksi minä säästyin niiden kohteilta. Kenties heittäisin muutaman pallon kaverieni päälle viikonloppuna, saisi nähdä kerkeisinkö koulukiireiltäni. Lumi rahisi askeleideni alla miellyttävästi, hieman saman kuuloisesti kuin perunajauho. Mistä sekin mieleeni juolahti?

Liikkeeni pysähtyivät kun kuulin kahden hahmon juttelevan. Korvani poimivat sanan Serdaigle ja äänensävystä päätellen ei kovin kivaan sävyyn. Katselin kaksikkoa hetken kädet taskuissani ja pudistelin päätäni kun huomasin toisen leijuttavan nuoremmalta näyttävän puuhun. Tytön tunnistin ikäisekseni, mutta poikaa en tunnistanut. En päättänyt jäädä katselemaan toisten touhuja enempää ja käännähdinkin ympäri, huomaten nopeasti kuinka tuo kyseinen tyttö juoksi ohitseni sisälle, jättäen pojan huutamaan puuhun. Kuulin lisää kommentteja Serdaiglesta, mutta omatuntoni ei jättäisi minua rauhaan ellen auttaisi poikaa alas puusta. Niinpä huokaisin ja käännyin hitaasti katsomaan tilannetta.

Poika selvästikään ei pärjännyt yksinään ähinästä ja rimpuilusta päätellen, joten astelin hitaasti puun alle ja katsahdin ylös toiseen. "Oliko tuo nyt ihan järkevä päätös?" Kysyin kulmiani kohauttaen ja samalla annoin katseeni liukua köysissä. Poikahan voisi tippua jos köydet avaisi noin vain.

Yhtäkkiä kuulin vieraan äänen alhaalta ja hiukan säpsähtäen käänsin katseeni puhujan suuntaan. Joku vähän vanhemman näköinen poika. Kauanko hän oli ollut siinä? Tuijotin häntä silmät suurina ja purin huultani vähän nolostuneena, kun joku yllätti minut sidottuna puussa. Minun täytyi näyttää aika hölmöltä, ja hölmöksi juuri hän taisi minua kysymyksensä perusteella luullakin. Että oliko ihan järkevä päätös? Alkuhämmennyksen jälkeen kuitenkin vastasin hänelle itsevarmaan ja lähes uhmakkaaseen sävyyn:
"En mä mitään ole päättänyt, yhden rupikonna-aivon loitsu vaan meni pieleen." Ja olihan se totta, sillä Margaret tässä oli sössinyt enkä minä. Jos sisko vain olisi lennättänyt minut puuhun ja unohtanut köydellä pellelleilyn, istuisin ihan tavallisesti oksalla ja pääsisin ketterästi alas koska tahansa. Mutta nyt en meinannut millään onnistua siinä. Katsoin toista poikaa hetken pidempään miettien, pitäisikö minun kysyä häneltä apua. Ei, se olisi noloa. Minä pärjäisin kyllä aivan hyvin itsekin, ja koko tyyppi oli varmasti saapunut siihen vain kettuillakseen. Niinpä käänsin pääni päättäväisesti pois takaisin köyteen ja jatkoin sen riuhtomista, kuin alhaalla seisovaa poikaa ei olisi ollutkaan. Aloin kuitenkin jo ärsyyntyä jumissa olemiseen, joten potkaisin oksaa pari kertaa voimalla niin, että se heilahti allani. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Luiskahdin oksalta alas älähtäen yllätyksestä ja jäin roikkumaan köyden varaan vatsallani. Samalla oksa narisi siihen malliin, että se varmaan katkeaisi kohta. Pudotus alas ei ollut mikään aivan hirveä, mutta oli se sen verran pitkä ettei kyllä houkuttanut. Irvistin itsekseni ja vilkaisin jälleen vanhempaa poikaa vaivihkaa, mutta avunpyytämisen kynnys tuntui edelleen isolta, vaikka en uskaltanut edes liikkua itse enää etten putoaisi. Minua alkoi jo vähän pelottaa, mutta yritin olla näyttämättä sitä. Ei kai se oksa heti katkeaisi. Ehtisin vielä miettiä mitä oikein teen.

Poika huomasi minut nopeasti, tuiottaen minua mitään sanomatta. Nyt kun poika oli paikallaan, huomasin miten solmussa tuo tosissaan siinä oli. Taisi se äskeinen tyttö tosissaan pilailla nuorimmaisen kustannuksella. Kenties tuo pikkupoika oli tehnyt jotakin ansaitakseen sen?

"En mä mitään ole päättänyt, yhden rupikonna-aivon loitsu vaan meni pieleen." Poika sanoi kivahtaen, saaden minut hymyilemään ja nostamaan toista kulmaani kysyvänä. "Saanen kysyä.. Mikä tämän koko jutun tarkoitus sitten oli? Jos tämä on epäonnistunut tulos, mikä olisi ollut se onnistunut versio?" Ristin käteni rintakehälleni, katsellen tuon rimpuilua edelleen. Olin valmis auttamaan saman tien jos joku oli vikana, sillä en jättäisi ketään pulaan. Varsinkaan noin nuoressa iässä.

Tälläkertaa katselin kuitenkin toisen rimpuilua mitään sanomatta. Huomasin miten ärsyyntynyt poika oli, joten en uskonut että tuo edes ottaisi apuani vastaan saatikka kysyisi sitä. Ja noh, sitten se ärsyyntyminen johti jopa siihen, että oksa katkesi pojan alla ja sai minut ojentamaan käsiäni nopeasti. Refleksit. Poika roikkui nyt siis narun varassa, pyörienkin kenties hieman paikallaan liikkeen takia. "Olisiko. Apu tarpeen? Tuskin haluat jäädä sihen roikkumaan koko päiväksi, varsinkaan jos pakkanen kiristyy illan myötä. Vaikka Serdaigleja aikaisemmin tunnuittekin vähättelevän, olisin silti valmis auttamaan", sanoin tuhahtaen ja kaivoin saksanpähkinäpuusta tehdyn sauvani esiin. Saa nähdä millainen vastaus olisi. Onko nuorukainen niin ylpeä ettei viitsi ottaa apua vastaan?

"Osaatko katkaista tuon köyden? Minä hidastan sitten laskuasi, vaikka uskon että tuo puuterimainen lumikinoskin tuossa alapuolellasi tekisi sen puolestani. Noh, ainakaan et kastu ja vilustu", sanoin jääden odottamaan pojan vastausta kysymykseeni. Voisin toki itsekin katkaista köyden ja leijuttaa poikaa, mutta poika saattaisi pudota liian nopeasti, enkä edes minä hyvänä opiskelijana / erinomaisena loitsijana pystyisi niin nopeasti sihen reagoimaan.

// Pahoittelut kestosta. Voi olla vähän hidasta jatkossakin, kun mun arkeen ilmaantui lisää kiirettä maaliskuuksi. .P //

Katsoin isompaa poikaa jälleen kerran aika ihmeissäni, kun hän kyseli huvittuneelta vaikuttaen, mikä tämän jutun onnistunut tulos olisi ollut. Minusta hän käytti vähän kummia sanankäänteitä. Vastasin kuitenkin melko nopeasti ja napakasti:
"Eikö se ole itsestään selvää? Tietenkin se että istuisin puussa ilman tätä himskatin köyttä ympärillä!" Sen sanottuani yritin vain keskittyä riuhtomaan itseni irti. Huonolla menestyksellä.

Kohta olin vain entistä vaikeammassa tilanteessa roikkuen vatsallani köyden varassa. Apua en olisi kehdannut pyytää, mutta onneksi kuulosti siltä, että toinen olikin jo tarjoamassa sitä itse. Vai oliko sittenkään? Tuo puhui jostain Serdaiglejen vähättelemisestä. Kurtistin kulmiani miettien, mitä hän tarkoitti.
"Öö.. sä olet sitten Serdaigle vai?" Kysäisin ensin saadakseni lisää aikaa muistella, mitä vähättelevää nyt olikaan tullut siitä tuvasta sanottua. Niin tietysti, kysehän oli siitä sanailusta Margaretin kanssa, pojan oli täytynyt kuulla se!
"Ääh.. Niin mutta kun ei siinä Serdaiglesta ollut kysymys! Siskoni vain nälvi mua siitä, etten muka ole tarpeeksi fiksu Serdaigleen, ja musta hän taas on kamala hikipinko Gryffondoriksi, siinä kaikki!" Yritin selittää nopeasti ja katsoa häntä ilmeellä, jonka oli tarkoitus esittää rehellistä ja viatonta. Vaikka olinkin ylpeä niin tiesin kyllä, ettei minulla ollut varaa haastaa riitaa juuri nyt. Piti vähän yrittää mielistellä tuota Serdaiglea, lepytellä jos se kerran oli tarpeen. Irvistin hiukan itsekseni, kun jouduin alentumaan moiseen, mutta nyt oli tärkeintä päästä alas.
"Ei mulla oikeasti mitään Serdaigleja vastaan ole, surkee mäihä vaan", lisäsin vielä. Todellakin oli kamalan huonoa tuuria sattua puhumaan varomattomasti juuri siitä tuvasta, jonka avun varassa oli hetken päästä. Vaikka kyllä minä yleensä nälvin varsin tasaisesti kaikkia muita paitsi Serpentardeja eli omaa tupaani. Kaikkihan kai niin tekivät, eikö?

Kyllä hän sitten taisi todella olla aikeissa auttaa. Poika kysyi osaisinko katkaista köyden itse, niin hän voisi hidastaa pudotusta. Vaikka oli siinä luntakin. Niin tosiaan. Vilkaisin maahan ja pohdin että varmaan sittenkin selviäisin lumeen putoamisesta melko kivuttomasti joka tapauksessa.
"Joo, tehdään sitten vaikka niin jos haluat. Mutta kyllä mä itsekin pärjäisin", vastasin muka välinpitämättömästi, sillä en halunnut vaikuttaa miltään pelkurilta tai pieneltä ja avuttomalta vanhemman oppilaan silmissä. Hiukan vaivalloisesti sain taikasauvan kaivettua esiin. Vilkaisin Serdaiglea vielä vähän epäilevästi. Entäpä jos tyyppi päättäisi sittenkin jättää auttamatta, jos minä en ollut tarpeeksi nöyrä tai jotain? No tehköön miten tahansa, pelkuri en ainakaan aikonut olla! Niinpä leikkasin köyden helpolla loitsulla ja putosin mielestäni hyvinkin rohkeasti, joskin pistin silmät kiinni.

"Eikö se ole itsestään selvää? Tietenkin se että istuisin puussa ilman tätä himskatin köyttä ympärillä!", poika huudahti minulle ilmeisen tuohtuneena. Pyörittelin silmiäni kertaalleen. Tuo ei ollut ihan se vastaus mitä odotin, pikemminkin olin kiinnostunut tietämään miksi tuonne puuhun oli edes tavoite päästä.

Katselin hetkisen pojan rimpuilua ja samalla sain selityksiä siitä, miksi Serdaigle oli edes ollut kahden ei-serdaiglen puheenaiheena. En ottaisi asiaan sen enempää kantaa, mutta uskoin että kyllä se hattu osaisi valita ihan oikein jokaisen tuvan. En ainakaan koskaan ollut kuullut että valintahattu olisi ollut väärässä kenenkään suhteen, vaikkakin niinkin olisi joskus saattanut käydä. En kuitenkaan uskonut että tuo ja tuon sisko olisivat tosissaan puhuneet mistään vääristä tuvista.

"Ei mulla oikeasti mitään Serdaigleja vastaan ole, surkee mäihä vaan", poika lisäsi siinä köytensä varassa liikkuen. "Tosiaan aika huono 'mäihä'. En kuitenkaan ole sellainen joka jättäisi helpolla ketään puuhun roikuskelemaan syötinoloisesti. Katkaise tuo köysi niin päästään pois täältä." Hymähdin kun pääsimme yhteisymmärrykseen siitä että tuo osasi katkaista köyden. Hieman nuorukainen vastaan yritti panna, mutta minulla ei ollut aikaa kuunnella mitään 'minä osaan kyllä itsekin. Minä-minä-minä, tarinoita.' Joskus oli paras vain niellä ylpeys ja ottaa tarjottu apu vastaan.

Poika katkaisikin köyden ja heilautin taikasauvaani juuri oikeassa kulmassa ja tarpeeksi rauhallisesti saadessani tuon liikeradan ensin hidastumaan ja lopulta pysähtymään. Odotin että tuo ottaisi jalat allensa ja lopettaisin loitsun sitten siihen, jolloin poika sulavasti -ainakin toivottavasti- liukuisi pehmeälle lumelle. "Silmät saa avata, yhtenä kappaleena olet. Tosin.. Nenäsi näyttää hieman muuttuneen norsun kärsäksi. Oh well, joitan sivuvaikutuksia vain." Virnistin vitsaillen ja tungin taikasauvani takaisin taskuuni.

Vaikka olinkin aivan valmistautunut siihen, aiheutti silmät kiinni putoaminen pienen pelästymisen tunteen. Mutta saatoin tuntea myös sen, miten vauhti jo kohta hidastui ja pysähtyi. Vähän huterasti otin vastaan lumisen maan jalkojeni alla, mutta pysyin pystyssä. Serdaigle sanoi jotain silmien avaamisesta, mutta silmäni kuitenkin rävähtivät auki siinä vaiheessa, kun hän mainitsi norsun kärsän.
"Mitäh?!" Huudahdin äimistyneenä, kun luulin että hänkin oli todella tehnyt jonkun hölmön jekun samalla. Katsoin nenäni suuntaan, mutta eihän siinä mitään kärsää näkynyt. Vai niin, se olikin vitsi. Vilkaisin poikaa puolittain huvittuneena puolittain ärtyneenä ja pudistelin katkaistun köyden jämät päältäni.
"Hah, tosi hauskaa", totesin hiukan ivalliseen sävyyn.

Päädyin katsomaan pelastajaani vähän pidempäänkin, mietteliäänä. Hänestä lähti vähän kummia viboja. Toisaalta vanhempi poika vaikutti ystävälliseltä, toisaalta aika itseriittoiselta. Ja jokin hänessä muistutti minua veljestäni Calesta. Ehkä se oli sama tupa kuin Calella. Tai sama hiusten ja silmien väri, ehkä huumorintaju... Näytin varmaankin hetken aikaa haikealta ajatellessani sitä. Olisin toivonut että Cale olisi ollut vielä koulussa minun kanssani, mutta hän oli jo valmistunut ja jatkanut opintoja taikaministeriöön. Mutta vaikka tämä Serdaigle muistuttaisikin vähän veljeäni, oli tuossa myös jotain kovin ärsyttävää. En tiennyt tarkkaan, miksi minusta tuntui siltä, mutta oli aivan kuin tuo pitäisi minua jotenkin alempiarvoisena. Luuli kai olevansa parempi.
"Tässä kohtaa kuuluisi kai kiittää. Mutta sä taidatkin jo kiitellä itse itseäsi ihan tarpeeksi siitä että vaivauduit auttamaan. Niin ei mun varmaan enää tarvitse", totesin yhtäkkiä näsäviisaasti ja virnistin hänelle vähän. Tulkitkoon sen joko vitsailuksi tai piikittelyksi. Minä vain katsoin häntä uteliaana näkemään reaktion. Mahtaisiko Serdaigle heittää jotain vitsikästä takaisin, vai suuttuisiko tuo, menisikö hermot? Tiesin toki että olin nuorempi ja siksi alakynnessä, jos toinen todella suuttuisi. Mutta ei huvittanut enää varoa sanojani sen takia, kun jalat olivat tukevasti maanpinnalla. Tiesin myös että minä osasin sanoa joskus jotakin sellaista, mikä sai aikuistenkin naamat venähtämään tai jopa vääntymään raivosta. Se oli aika hauskaa välillä.

// Cyan on vähän little bitch selkeästi... x'D //

Sain pojan laskeutumaan maahan turvallisesti, vaikka tosiasiassa minulla ei ollutkaan mitään syytä eipäillä omia kykyjäni. Olin kuitenkin menossa viimeiselle vuodelle piakkoin, joten oli ihmekään jos en yksinkertaisia loitsuja osaisi. Vitsailin hyvikseni hieman pojalle siitä, että tuolla olisi norsun kärsä ja yllätykseni tuo nuorempi uskoi sen täysin. Kuitenkin järkytys oli nopeasti ohi, kun huomattiin että olin vain vitsaillut asian kanssa. Olisihan se hauska juttu ollut, mutta en mielellään lähtenyt muuttamaan itseni tai kenenkään muunkaan ulkonäköä sillälailla. Siinä voisi oikeasi käydä huonosti.

Huomasin kuinka poika jäi tuijottamaan minua, ensin kun oli ivalliseen sävyyn puhtellut minua. Pysyin paikallani kuin näyteikkunoiden nuket ja ehtisin hieman itsekin analysoimaan pojan ulkonäköä. Tuolla oli kivan näköiset hiukset, mitkä muistuttivat minua vahvasti jostakin. En vain saanut päähäni yhtään mikä se olisi voinut olla. "Tässä kohtaa kuuluisi kai kiittää. Mutta sä taidatkin jo kiitellä itse itseäsi ihan tarpeeksi siitä että vaivauduit auttamaan. Niin ei mun varmaan enää tarvitse", poika sanoi minulle, saaden minut pois mietteistäni.

"Kiitokset tuntuvat aina hyviltä, vaikka selvästi sulle tekee vaikeaa kiittää. En mä itteäni auttamisesta kiittele, olisi se nyt aika aliarvoista jättää joku pulaan juuri esimerkiksi puuhun. Varsinkin kun kyseessä on itseä nuorempi henkilö. Eiköhän se kuulu ihan jokaisen perusoikeuteen että autetaan muita ja voidaan tullaan autetuksi", sanoin kohauttaen olkiani. En viitsinyt välittää pojan ilkeästä äänensävystä. Oli tuo kiitollinen tai ei, ei se kamalasti päivääni hetkauttanut. Itse kuitenkaan en pystyisi jatkamaan päivääni, jos olisin vain jättänyt nuorukaisen itse vaarallisesti puusta keikkumaan. Olin tehnyt voitavani ja tehtäväni, joten tuo ei olisi enää minun vastuullani.

Kallistin hieman päätäni melko yllättyneenä tavasta, jolla Serdaigle vastasi. Hänkö luuli, että minun oli muka vaikea kiittää? Oliko se ilkeilyä takaisin vai ihan oikea päättelyvirhe? Koska kiittäminen oli tietysti ihan erilaista riippuen siitä, ketä piti kiittää ja mistä, ja minä nyt en vain sillä hetkellä halunnut kiittää juuri häntä. Mutta toisaalta.. Vanhempi poika kuulosti myös hyvin asialliselta ja moraaliselta, aikuismaiselta. Katsoin häntä melko kyllästyneesti. Itse kun en tuollaisista säännöistä niin välittänyt, vaan kohtelin kaikkia sen mukaan kenestä pidin ja kenestä en. Tai niin ainakin oletin että tekisin, vaikka oli minuun kai kunnollisten vanhempieni opetuksiakin jonkin verran tarttunut. Mutta ehkä hän ei sittenkään ollut välttämättä itserakas vaan ennemminkin vain piti oikein toimimista niin tärkeänä, että puhui siitä paljon. Sekin toi veljeni mieleen, vaikka oli myös tavallaan ärsyttävää.

"No niin, mutta.. Eikö se sitten ole typerää, että kaikki olisi toisilleen avuliaita ja kohteliaita vaan siksi, että on muka pakko? En mä ainakaan halua kuulla kenenkään sanovan kiitos, anteeksi tai vaikka hyvää päivää, jos ne ei oikeasti tarkoita sitä. Noi sanat ois paljon hyödyllisimpiä, jos niiden käyttö ei olis kohteliasta. Että niitä käytettäis vaan siksi, että oikeesti halutaan sanoa niin", selitin jälleen aika nenäkkääseen sävyyn. Vaikka äsken kyllä vielä itse mielistelin häntä valheellisesti vain päästäkseni alas puusta. Ehkä olin puhumassa itseäni pussiin, mutta en oikeastaan välittänyt. Laitoin kädet puuskaan ja katselin häntä jälleen uteliaana näkemään tai kuulemaan reaktion. Väitteleminen oli mielenkiintoista ja halusin tavallaan haastaa hänet sanomaan lisää jotain fiksua. Osaisiko hän sanoa jotain niin fiksua, etten olisi sitä ennen kuullutkaan? Se olisi jo aika temppu, kun minulla kuitenkin oli melkoinen kasa älykköjä perheeksi, joiden kanssa oli tullut kinasteltua ties mistä.

Edessäni oleskeleva poika vaikutti kovin mietteliäältä sanojeni jälkeen, mutta myös toisaalta erittäin kyllästyneeltä. "No niin, mutta.. Eikö se sitten ole typerää, että kaikki olisi toisilleen avuliaita ja kohteliaita vaan siksi, että on muka pakko?, poika sanoi ja jatkoi lausettaan vielä. Minusta se oli erinomainen pointti nuorukaiselta, vaikka tuo vaikuttikin omiin korviini tosi nenäkkäältä ja itsekkäältä. Kenties se kuului pojan luonteeseen tai sitten tuo halusi esittää jotakin vanhemman oppilaan silmissä.

"Juu, olet ihan oikeassa. En tarkoittanutkaan sanojani siltä kantilta, että sitä pitäisi tehdä juuri vain siksi että on pakko. Tietenkin kiitokset ja avut tuntuvat paremmalta ja oikeasti merkitsevät jos niitä todella tarkoittaa. Kiitos sanaa muutenkin mielestäni viljellään ihan liikaa, sama juttu 'anteeksi' sanan kanssa. Jos sä jokaisen pienen jutun jälkeen pyydät anteeksi, mistä sitä tietää tarkoitatko sitä enää tosissaan vai sanotko vain siksi että olet niin tottunut puhumaan?" Miettisin ääneen. Itse ku olin tottunut pyytämään anteeksi vain silloin kun sitä todella tarkoitin. Esimerkiksi silloin jos törmään käytävällä johonkin. Harvoin kuitenkaan pyytelin anteeksi jotakin sanomaani.

Otin askeleita taaksepäin, valmiina lähtemään takaisin sisälle. En viitsinyt ärsyttää poikaa enempää läsnäolollani. "Minäpä tästä lähden takaisin sisälle. Opiskelua, tiedäthän?" Naurahdin.