Auttamisen ilo on paras ilo

[Alain Astier]

Asteiden keikkuessa helmikuisena päivänä nollan kieppeillä ulos menemisen innostusta ei juurikaan esiintynyt. Alain olisi kyllä voinut mennä ulos, mutta hän ei vielä tuntenut koulua niin hyvin, että olisi kovin mielellään yksin ulos lähtenyt. Sitä paitsi, joskus vain ajan viettäminen tuvan oleskeluhuoneessa tuntui olevan aika mukavaa, vaikkakin pojan tekikin mieli kutsua sitä tuvan makuuhuoneeksi. Se vain muistutti enemmän hänen oman kodin makuuhuonetta. Oli sopivan kodikasta ja kaikkea.

Alain istuskeli risti-istunnassa kädet sylissään yhdellä matoista selkä takkaa päin suunnattuna. Hänen hiukset enteilivät siitä, että hän oli ehkä vasta vain noussut ja pukeutunut noihin rentoihin kangashousuihinsa ja vetänyt yksivärisen viininpunaisen pitkähihaisen päälleen. Silmät kiinni hän kuunteli ennalta-arvaamatonta, mutta samalla - ja eritoten sen vuoksi! – rauhoittavaa hälinää. Se vain vahvisti pojan luottamusta tähän ympäröivään todellisuuteen ja maailmaan, ja hän kiitti onneaan siitä, että sai olla oikea osa siitä sekä sitä, että hänen teoillaan oikeastikin oli jokin merkitys. Hän ei suinkaan ollut harhakuvitelma tai sinne vahingossa siirtynyt henkilö, vaan kaikella oli tarkoituksensa. Alainin tarkoituksena tuntui nyt vain olla ja iloita ja leikkiä meditoivansa, vaikka hän vain todella salaisesti ihaili maailmankaikkeutta ja ihmisiä sen.

Hymy oli levännyt kasvoilla jo hyvän tovin. Pouffsoufflen tupa tuntui sinällään aika mielenkiintoiselta, sittenkin, Alainin mielestä, sillä ei häntä ollut vielä kukaan tullut häiritsemään. Ehkä täällä kunnioitettiin ja arvostettiin tällaista, vaikka poika olisi palanutkin halusta singahtaa ylös, jos joku olisi näin toivonutkin. Hän oli miltei valmis toteuttamaan kaikki uskomattomatkin toiveet, jotta voisi taas kunnolla päästä käsiksi tähän todellisuuteen, josta oli ensin itse tietoisesti pyrkinyt irrottautumaan, jotta olisi pystynyt tarkastelemaan sitä edes hieman objektiivisemmasta näkökulmasta ja pystyäkseen rakastamaan tätä kaikkea vielä paremmin, aidommin.

[Greta Glaris]

Raotin silmiäni hiukan ja ensimmäinen asia, jonka näen on pylvässänkyni verhot. Avaan silmäni kokonaan ja nousen haukotellen istumaan. Venyttelin käsiäni hiukan. Vetäisin verhot auki ja katselin ikkunassa kimmeltävää aurinkoa. Rottani Retku rapisi häkissään vieressäni lattialla. Katselin sirä hetken, mutta sitten annoin katseeni kiertää makuusalissa. Pari tyttöä nukkui vielä, mutta kaksi oli jo poistunut. Nousin sängystä.

Menin polvilleni matka-arkkuni eteen ja avasin sen. Pengoin sieltä alusasun, sukat, T-paidan ja hameen. Puin ne ylleni. Sen jälkeen suljin matka-arkkuni ja otin sen päältä kravatin ja kaavun. Solmin kravatin kaulaani ja vedin kaavun ylleni. Otin tennarit sänkyni vierestä ja vedin ne jalkaani ja solmin nauhat. Sitten otin hiusharjani yöpöydän laatikosta. Harjaan hiukseni suoraksi, mutten laita niitä kiinni. Koska on viikonloppu, en laita meikkiä. Katselen itseäni pienen hetken peilistä. Olen tyytyväinen. Sen jälkeen petaan petini ja solmin verhot kauniisti. Lähden kävelemään portaikkoon kohti.

Olen noin puolessavälissä portaita, kun yksi porras sortuu altani. Kirkaisen ja siinä samassa rysähdänkin jo lattiaa vasten. Lyön pääni lattiaan. Vaikeroi hiljaa lattialla ja yritän nousta, mutta käsiini sattuu liikaa. Rysähdin nimittäin juuri käsieni päälle. Päätänikin alkaa särkeä sillä kolautin sen lattiaan. Minua huimaa ja äkkiä kaikki mustenee.

[Alain Astier]

Iloisen jutustelun päälle tulee kirkaisu ja lyhyen hetken päästä kuuluva rysähdys, johon mennessä suurin osa tavallisen hilpeästä keskustelusta oli jo tyrehtynyt. Alain oli jo, erilaisesti sävyttyneen ihmisäänen kuullessaan, avannut silmänsä ja joutunut täten välittömässä etäisyyden päässä tapahtuvan onnettomuuden sivustaseuraajaksi. Kaikki oli vain tapahtunut liian nopeasti, liian tottuneesti, liian tavanomaisesti ja silti yllättävästi. Sitenhän onnettomuudet ja muut vahingot sattuivat aina tapahtumaan.

Alainin kompuroidessa jaloilleen oli jotkut lähempänä olevat oppilaat siirtyneet lähemmäs katselemaan ja auttamaan sattuman uhria. Alain pöyhi hieman hiuksiaan ja käsiään lopulta pelkästi yhteen hieroen asteli lähemmäs kohti tapaturmapaikkaa vilkaisten vain pikaisesti kierreportaiden nykyistä kuntoa.

”Tuo pitäisi varmaan korjata”, sanoi joku ympärille kerääntyneistä Pouffsouffleista viitaten porrasongelmaan.
”Ehdottomasti. Mieluiten heti, sillä emme saa antaa uusien loukkaantumisien noin vain tapahtua. Etenkin, kun nyt olemme vieläpä tietoisia tällaisesta jonkinlaisesta vajavuudesta”, Alain kommentoi parhaaksi katsomallaan tavalla. Pouffsoufflet tuntuivat muutenkin olevan sellaisia, jotka pitivät yhtä, joten poika ei yllättynytkään siitä, miten joku sitten yritti tehdä jotain porrasaskeleelle toisten yrittäessä saada tyttöä ehkä takaisin tajuihinsa, jos tuolta nyt oli mennyt taju.

Alain ei ängennyt mukaan rinkiin, sillä toiset olivat tulleet häntä aiemmin paikalle. Mutta lattia vain ollut se paras paikka sittenkään, suorittaa nyt tällaisia tekoja. Hän otti hitaasti askeleita poispäin porukasta, vilkaisi haastavasti kierreportaita kohti sekä katseli, miten jotkut tytöt supattivat toisten korvaan näyttäen vielä avoimesti pelonsekaisia tuntemuksiaan. He eivät varmaan olleet tottuneet mihinkään tällaiseen - kuka nyt olisi? - ja muutenkin oli ehkä kaikkien kannalta parempi vain siirtyä hieman kauemmas kierreportaista ja muusta.

Alain pisti vasemman käden taskuunsa lähestyessään ripeästi niitä kahta tyttöä. Hän laski toisen tytön olkapäälle kätensä, jotta saisi heidän molempien huomioon.
”Moi, ette näytä kauhean hyvinvoivilta. Onko teillä kaikki hyvin?”
”Minä tai siis me, öh… Onko hän –”
”Teidän kannattaisi ehkä siirtyä hiukan sivummalle. Ehkä noiden sohvien luokse tuonne. Näettekö? En haluaisi, että jokin toinenkin kuupahtaa tänne. Etenkin, jos itse olisin voinut tehdä asialle jotain ja estää koko tapahtuman”, Alain selitti huomaavaisesti.

Ehkä hieman ympäripuhumiselta se saattoi vaikuttaa, mutta lopulta hän kuitenkin sai jonkinlaisen suostumuksen merkin tytöiltä ja ohjasi heidät hiukan kauempana olevalle sohvalle, jonka selkämys oli sopivasti kierreportaihin päin. Tämä ei kylläkään ei ollut sattumaa.

((En ollut ihan varma, että ovatko ne kierreportaat mitenkä, että tulevatko ne katon rajasta alas vai menevätkö ne lattian tasolta alas. Päädyin nyt pelaamaan niin kuin ne tulisivat ylhäältä. Voin kyllä korjata, jos ajattelin toisin. :D

Ja en sitten ihan vielä saanut Alainia ja Gretaa suoranaisesti minkäänlaiseen kontaktiin vielä, mutta ehkä sitten seuraavimmissa viesteissä. Eihän sitä aina heti tarvitse mennä... vähän jännitystä ja muuta ensin! :D ))

[Greta Glaris]

Hetken kuluttua räpyttelen silmiäni. En ollut varma oliko minut herätetty loitsulla vai heräsinkö muuten vain. Kuka oli laittanut portaat noin huonoon kuntoo? Ja ennenkaikkea miksi? Eilen portaat olivat olleet vielä hyvässä kunnossa. Mieleeni pyörähtää vaistomaisesti nimi: Cyan. Ei, ei hän näin alas vajoaisi. Sitäpaitsi eihän hän voinut tietää tunnussanaa. Nousin varovasti istumaan ja pitelin päätäni. Minua hiukan hermostutti, sillä en ollut tottunut niin suureen ihmis määrään samaan aikaan. Varsinkaan, kun kaikki tuijottivat.

"K-kaikki hyvin" sanoin arasti kun joku sitä kysyi. Jalkaani koski hiukan ja käsiäni särki, mutta koitin olla välittämättä siitä. Tunsin itseni jotenkin hölmöksi. Mitä minun olisi nyt pitänyt tehdä? Yritin nousta seisomaan vaikka jalkojani koski. Katsoin rappusia ärtyneesti aivan kuin ne olisivat juuri heittäneet minua jollain. Konkkasin lähimpään tuoliin ja kiskaisin tennarit ja sukan jalastani. Ne puristivat liikaa. En tiennyt kestäisikö jalka astumista, joten en edes koittanut. Haluaisin jalkaani jotain kylmää tai siteen. En kuitenkaan sanonut mitään. En halunnut olla vaivaksi. Päätin vain odottaa tai koittaa taikaa.

Mikä taika toimisi. "Fenkoli!" Sanoin hiljaa ja nilkkaani ilmestyi side. En tiennyt nyt mitään muutakaan taikaa. Aloin pinnistää muistiasi jotta keksisin. En keksinyt nerokkaampaa kuin: "Tulejo jää!" Hetken kuluttua jostain tuli pala jäätä. Tartuin siihen ja asetin sen jalalleni. Se helpotti jalan turvotusta.

[Alain Astier]

Tyttöjen istuutuessa sohvalle Alain kyykistyi itse ja tuki käsillään leukaansa painaessaan ne polviaan vasten. Mitä minä nyt tekisin teidän kanssanne, ajatus pyöri mielessä hänen hymyillessä yhä ystävällisesti heille. He tarvitsivat varmasti jotain virikettä, jotain muuta ajateltavaa, jotain mikä vei ajatukset äskeisestä pois. Mikäköhän se sellainen voisi olla?

Alain hyräili hiljaa itsekseen antaessaan aivojensa työskennellä. Istuminen ainakin oli hyvä vaihtoehto. Se kävi selväksi, mutta kovin innokkaasti kaverukset eivät tuntuneet hakevan toista keskustelunaihetta itsellensä tai sitten se johtui vain vieraan pojan läsnäolosta. Alain ei kyllä katsonut oman läsnäolonsa olevan syy siihen. Hän kyllä voisi esitellä itsensä, sillä oli vain mukavaa laajentaa tuttavapiiriä ja muutenkin esittäytyminen oli aika tavanomaista, jos on vaihtanut kouluaan vastikään.

Alain lopetti hyräilynsä, muttei suoristautunut vielä.
”Alain Astier. Hauska tutustua”, hän sanoi ystävällisesti. Kättään hän ei ojentanut, vaikkei enää nojannutkaan niihin. Hyvä tasapaino olisi kyllä sallinut kättelyn eikä olisi antanut kaatumisen tapahtua. Tytöt mutisivat omat nimensä, ja näin Alainin tuttavapiiri oli taas hieman laajentunut.

”Hmm… Violaine, Yseult? Haluaisitteko kurpitsateetä?” poika päätyi huomaavaisesti kysymään.
Yseultin pieni otsa meni kurttuun.
”Kurpitsateetä?” tuo toisti epäuskoisena, sillä ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta.
Alain pääsi onneksi nopeille kärryille tilanteesta, johon hän oli ihan vahingossa ajautunut, mutta joka kuitenkin tuntui ihan hyvältä uudelta aiheelta.
”Ai niin, teillä se ei ollutkaan tee vaan mehu. Ymmärrän, ymmärrän”, Alain korjasi itseään väläyttäen hymyn. Violaine vastasi pienesti hymyyn, mutta Yseult ei ihan tuntunut ymmärtävän Alainin ajatuksenjuoksua.
”Käsitteet menevät hieman sekaisin. Tulin tänne vasta”, Alain lisäsi kallistaen aavistuksen verran päätään.

”Kurpitsamehua siis teille molemmille vai mitä?” hän ehdotti ja hyppäsi pystyyn. Seisoessaan hän näki hyvinkin sohvan selkämyksen yli tapaturmapaikalle, joskin nyt suurin osa ihmisistä oli jo kaikonnut paikalta. Alain taputti vielä Violainen olkapäätä lähtiessään rennosti hakemaan jostain kurpitsamehua. Hän ei vain vielä tiennyt, että mistä, mutta ihan varmasti jostain sitä saisi!

Alainin jatkaessa matkaa hänen huomionsa kiinnittyi yhdessä nojatuolissa istuvaan tyttöön, jolla oli jonkinlaisen siteen ohella myös jäätä. Poika olisi voinut myös mennä vannomaan siteen olemuksesta, että se olisi taiottu siihen. Itsetehdyissä ja taiotuissa oli vissi ero. Alain pian pisti merkille, että kierreportaat eivät olleet kauhean kaukana nojatuolista. Joku tyttö oli loukannut itsensä porrasonnettomuudessa, joku tyttö istui lähellä olevassa nojatuolissa jään ja siteen kanssa. Hän kyllä osasi laskea yksi plus yksi yhteen.

Alain oli samalla kuitenkin erittäin yllättynyt ja tavallaan aika pettynyt muihin tupalaistensa passiiviseen asenteeseen, jos nyt onnettomuuden uhri nyt noin vain sai istuskella läheisellä nojatuolilla vain itsensä parhaimmassa seurassa. Hän hieroi käsiään hieman yhteen suunnatessaan kulkunsa kohti kyseistä nojatuolia – suoraan.

”Hei!” Alain tervehti hyväntuulisesti kyykistyessään nojatuolin sivulle laskien kätensä päällekkäin nojatuolin käsinojista toiselle.
”Olen etsimässä kurpitsamehua”, hän aloitti ja vilkaisi olkansa yli suuntaan, josta oli itse aiemmin tullut, ”heille, ja sitten huomasin tuon siteen ja jään, eli tarvitsisitko kenties myös jotain?”

”Olen muuten Alain Astier, ja saa kutsua millä nimellä vain haluaa”, Alain vielä esittäytyi hymyillen ojentaen toisen kätensä tytölle yrittäen samalla tehdä jonkinlaista pintapuolista tarkastusta tytön kunnosta tai ainakin tuntemuksista.

[Greta Glaris]

Joku poika käveli luokseni. "Hei" vastaan kun poika tervehtii minua. "Kiitos en." Vastaan kun poika kysyy tarvitsenko jotain. Tökin samalla kokoajan sauvallani päässäni olevaa kuhmua ja se laskee joka tökkäyksellä hiukan. Alainiksi esittäytynyt poika tarjoaa minulle kättään ja puristan sitä vapaalla kädelläni epävarmasti. "Glaris Greta" sanon, enkä oikeastaan tiedä miksi sanoin nimeni sukunimi edellä.

Tökkää viimeisen tökkäyksen hiukan kovempaa, jotta kuhmu painuu kokonaan alas. Sen jälkeen heilautan sauvaani jonka seurauksena eteeni ilmestyy kurpitsamehu kannu ja kolme lasia. Ohjaan ne sauvan heilautuksella pojalle. "Siinä on sitä kurpitsa mehua." Heilautan sauvaa toistamiseen ja eteeni ilmestyy teepannu ja kuppi. Teepannu kaataa kupin täyteen ja katoaa. Otan kupin itselleni ja höräisen siitä varovasti. Se tuntuu kuumalta huulissani.

[Alain Astier]

((Kiitos, kun jaksoit odottaa!))

Tyttö kertoi, ettei hän tarvinnut mitään. Vain katse riitti ja Alain tiesi tuon jo tarkoittavankin sitä. Jotkut olivat sellaisia, etteivät kaivanneet toisten apua ja oikeasti pysyivät tuossa kannassaan, kun taas jotkut halusivat, mutta eivät vain kehdanneet myöntää tai kysyä sitä. Tyttö kuului selvästi ensimmäiseen joukkoon. Alainia hymyilytti, minkä vuoksi hän hymyilikin.

Kättelyyn toinen suostui myös ja Alain asti hieman epävarmuutta. Hän ei kai tullut ihan kulman takaa yllättäen – vai oliko? Oli miten oli, se oli jo mennyttä ja edessä oli enää se millä oli väliä, nykyisyys ja tulevaisuus, joskin nykyisyydellä oli kaiken kannalta vielä enemmän painoarvoa.

Tyttö esittäytyi Glarisin Gretaksi. Mitään erityistä nimeä tyttö ei tainnut suosivan, joskin oli nyt esittäytynyt kai sukunimi edellä. Tuntui kuitenkin hieman siltä, ettei tyttönen varmaan arvostaisi neiti Glariseilyä tai näin aika moni muu tuntui ajattelevan, minkä vuoksi tuntui olevan jo aina parempi kysyä, että mitä nimeä asianomaiset itse käyttäisivät mieluummin.

Alainille itsellensä tuli nimitoteamus jo ihan luonnostaan, sillä hän ei antanut niin kauhean paljon painoarvoa tuollaiselle, mutta toisilla oli omat ajatukset, tunteet ja mielipiteet omien nimiensä ohella.
”Millä nimellä halutaan tulla kutsutuksi?” poika kysyi asetettuaan kätensä takaisin nojatuolin nojalle kallistaessaan hieman päätään odottavasti. Hän muistutti ehkä hieman jotain koiraa, joka odotteli näkevänsä jonkun tempun tai saavansa jotain.

Aika taitavasti äskeisen loukkaantumisen uhri sai kuhmunsa taiottua pois ja Alain ei voinut muuta kuin puoliksi ihailla tuota. Hän ei vain ollut ihan varma siitä, että oliko tuollainen loitsiminen kauhean hyvästä, sillä ei ollut niin paljon perehtynyt taikasauvaa vaativiin parannusmenetelmiin vaan enemmänkin liemien ja kasvitiedon puolelle.

Huoli kuitenkin heilahti Gretan sauvan heilahduksen myötä ja Alainilla menee hetki tajuta tämä yllättävä käänne. Tyttö oli kuin tyhjästä loihtinut esille ilmaan kannun ja laseja. Poika tarkkaili niitä yllättyneisyyden, hämmästyneisyyden ja hämmentyneisyyden sekavin tuntein hetken ajan ennen kuin laskee kiiltävän katseensa takaisin Pouffsouffleen.

”Kiitos”, hän totesi nousten varovasti nojatuoliin yhä tukeutuen ylös. Hänpä oli aiemmin kuvitellut, ettei yllättyisi enää mistään, mutta tämä… se oli tullut ihan täysin puskista.
Tämän vuoksi hän varmaan pitikin niin paljon tupalaisistaan ja ihmisistä ylipäätään. Ne eivät olleet matemaattisia koneita, joiden liikkeitä pystyi ennustamaan metrien tarkkuudella vaan aivan kaikki pystyi muuttumaan aivan toisenlaiseksi ihan jo hetkessä, pelkän sauvan heilahduksen siivittämänä. Alain virnisti vielä leveästi huomatessaan, miten tyttö oli loihtinut jo uuden heilahduksen saattelemana toista astiastoa tupahuoneeseen. Tosiaan keittiö ei ollut kaukana. Mahtoivatko nämä olla peräisin sieltä?

”Kuinka kauan nämä pysyvät ilmassa?” Alain kysyi rupattelevaan sävyyn otettuaan hyvän otteen kannusta pohtien samalla, että pitäisikö laskea lähimmäiselle pöydälle nuo tyhjästä ilmaantuneet lasit kaatamisen ajaksi. Olisi vähän ikävämpi yllätys, jos taika pettäisi ja matot ja lattia pettyisi kurpitsamehuun. Se ei tosin ollut yhtä kuumaa kuin tytön juoma, josta Alain näki vielä nousevan höyryä.

[Greta Glaris]

Poika kysyy millä nimellä haluan tulla kutsutuksi ja kummastelen sitä hiukan. "Sano vain Greta" vastaan hajamielisesti.
Hetken kuluttua poika näyttää hämmästyneeltä kun taijon lasit ja kannun. Mielestäni siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Käytin vain sanatonta Tulejo loitsuja sillä keittiö on viereisessä huoneessa. Kaiken lisäksi sauvani sopii erityisesti sanattomaan taikuuteen, joten olin päättänyt opetella sitä.

Poika kysyy kuinka kauan astiat leijuisivat. "Niin kauan, kun ajattelen sitä" vastaan ja hörppään teetä. Tässä kohtaa astiat nytkähtivät, koska ajatukseni ole heikompi kun tein jotain muuta. Tuijotin astioita hetken silmiäni räpäyttämättä. Kannu heilahtaa lupaavasti mutta ei kaada sisältöään mukeihin. Tuhahdin ja vaihdoin asentoani.

Huokaisen ja katson ikkunaa mitään näkemättä. Olin uppoutunut ajatuksiini. Nyt en enää keskittynyt astioihin, jonka takia ne tipahtivat lattiaa kohti. Sain ne juuri ja juuri pelastettua, mutta kannusta oli roiskunut mehua lattialle. Osoitin tahraa sauvalla ja sanoin "kuuraannu!" Läikkä katosi samantien. Astiat nytkähtivät taas ja tässä vaiheessa päätin laskea ne sauvan heilautuksella pöydälle.

Hörppäsin taas teetä ja katsoin Alainia. En keksinyt mitään sanottavaa joten tyynnyin vai katsomaan. Hörppäsin loput teestä ja kadotin sitten mukini. Siirsin katseeni jalkaani ja yritin parantaa sen ajatuksen voimalla. Eihän se tietenkään toiminut. Yritin silti kiihkeästi ja tuojotin jalkaa.

[Alain Astier]

Kerrottiin, että astiat pysyivät ilmassa niin kauan kuin tyttö vain ajatteli niitä. Alain nyökkäsi hitaasti. Edistyneeltä taikuudelta tämä kaikki näytti olevan hänestä enemmänkin kuin ihan niitä perustaikoja. Poika ei vain ehtinyt sanomaan tätä ääneen, kun astiat jo liikahtivat alemmas ja hän ei tiennyt, että pitäisikö irrottaa ote kannusta ja ihan yleisellä tasolla levittää kädet, jotta hän saisi muut syliinsä, jos ne siis putoaisivat.

Sohvalla istuva tyttönen kyllä sitten kiinnitti huomionsa enemmän leijuviin esineisiin ja Alain ei voinut muuta kuin ihailla, että miten näiden kaikkien häiriötekijöiden keskellä Greta pystyi niin vakaasti keskittymään myös tällaiseen sen ohella, että keskusteli ja joi omaakin juomaansa. Nesteen höyryt eivät ainakaan sumentaneet ajatuksia.

Alain virnisti leveästi ja tunsi kannun nytkähtelevän hänen otteessaan. Greta halusi varmasti jatkaa kokeilujaan, joten poika irrottikin otteensa kannusta, jotta tyttönen pystyisi suorittamaan kokeilujaan sillä. Hän itse seisoi siinä vieressä hieman ehkä toimettoman näköisenä, muttei se haitannut häntä yhtään. Poika hieroi käsiään hieman yhteen katsellessaan tarkkaavaisilla silmillään niin tyttöä kuin myös kannua vähän väliä. Hän ei itse kyllä kommentoinut mitään, sillä ei sitä sopinut häiritä keskittymistä ja näin. Tytön katse vaelteli poispäin, kohti ikkunaa ja Alain seurasi sitä.

Se oli ehkä erhe, sillä poika huomasi myöskin vähän liian myöhässä astioiden tippumisen. Alain otti nopean askeleen lähemmäs astioita saaden kannusta jonkinlaisen otteen ja lähimmäisestä lasista myös. Loput astiat kyllä jäivät myös leijumaan ilmaan, onneksi. Alain ei ollut pannut merkille kannun läikähdystä, mutta Gretan onnistui korjata asia. Poika hymyili tuolle leveästi.

”Se oli lähellä, mutta hyvä pelastus se kyllä oli, Greta!” Alain kehui virnuillen. Hän kyykistyi ja laski kädessään olleen lasin lattialle varoen samalla olla läikyttämättä kurpitsamehua uudestaan. Suoristautuessaan Alain hieroi kasvonsa nopeasti hihaansa.

”Kuinka monetta vuotta opiskelet loistuja? Nuo äskeiset olivat kiitettäviä suorituksia kaikki”, Alain jatkoi huomattuaan heidän välilleen laskeutuneen hiljaisuuden. Se ei kyllä onneksi viestinyt vielä ilmiselvästi siitä, että hänen läsnäolonsa koettiin turhaksi tai muutenkaan ikäväksi.

Sitä paitsi, Alain oli muille tytöille sanonut lähtevänsä etsimään kurpitsamehua ottamatta kantaa siihen, että kuinka paljon aikaa siihen uppoituisi. Hänpä oli saanut yllättävän nopeasti kurpitsamehun, mutta tämä keskustelu ja muu tuntui kuuluvan vielä siihen koko hakuprosessiin, ja sitä paitsi olisi ollut aika töykeätä ja kunnioituksetonta lähteä noin vain sen jälkeen, kun oli saanut nauttia jo toisen hyvyydestä. Tämän kaiken vuoksi Alain jäi vielä juttelemaan ja olihan se mukavaakin päästä nyt näinkin tutustumaan uusiin ihmisiin ja persooniin.

[Greta Glaris]

"Kiitos" sanon poissaolevasti kun poika kehuu taitojani. Huokaisen ja siirrän katseeni pois jalastani. Hetken kuluttua poika kysyy millä luokalla olen ja huomauttaa vielä, että taikuuteni oli aika edistynyttä. "Toisella luokalla, luen paljon ja opiskelen ahkerasti" vastaan. Minua puistatti sillä Alain ei ollut ainoa poika joka oli kysynyt tätä. Ja sen toisen kanssa oleskelu ei päättynyt mukavasti. Vilkaisin käsivarttani joka oli parannettu aikoja sitten.

Ilmeisesti en voinut välttyä tapaturmilta. Toisaalta, kai siinä saattoi hyvätkin puolet olla. Noh, viis siitä. Nyt minun pitäisi tutustua tuohon poikaan jotta saisin selville oliko hän oikeasti lämmin vai samanlainen, kuin Cyan. Cyanin tapaus oli kylläkin suurimmaksi osaksi minun vikani. Vähän kyllä Cyaninkin. Mutta nyt minulla oli toinen ajatusten kohde: Alain.

"Entä millä luokalla sinä? Et ainakaan samalla kuin minä, en ole nähnyt sinua aijemmin." Sanon Alainille. Halusin nyt todella tutustua tän poikaan, koska se olisi portti uuteen ystävyyteen. Tähän mennessä minulla oli vain yksi ystävä. Noh, enhän minä täällä vielä hirveän kauaa ole opiskellut. Nyt käänsin katseeni pojan kasvoihin, mutten uskaltanut kohdata tämän katsetta. En tiedä mitä pelkäsin, mutta minusta tuntui etten halua saada katse kontaktia.