// Peli sijoittuu lauantaihin 4.2.2017 ja mukaan odotellaan Greta Glarisia. Otsikko tarkoittaa halpoja huveja. x3//

Olen nukkunut pitkään ja makeasti ja poistun Serpentardin oleskeluhuoneesta vasta aamupäivällä. Olen innoissani, sillä tänään on lauantai eikä tarvitse mennä tunneille. Voin siis tehdä koko päivän jotakin hauskaa! En malta edes mennä aamupalalle, sillä kaikki toiset ovat varmaan jo syöneet, ja lounasaika alkaa kuitenkin jo alle parin tunnin päästä. Enköhän minä pärjää siihen asti, jos saan pummattua joltakulta karkkia. Tai vaikka pihistettyä suklaasammakon kun joku hölmö ei katso. Kyllä minä jotain keksin, nyt on tärkeämpää löytää kivaa tekemistä kuin syödä. Mutta mitä minä sitten haluan tehdä ja kenen kanssa? Saavun koulun yleisen oleskeluhuoneen ovelle ja päätän mennä sinne. Siellä on varmasti paljon muita oppilaita, ja voisin vaikka hengailla tänään vaihteeksi jonkun ihan muun kuin toisen Serpentardin kanssa.

Astun huoneeseen ja katselen ympärilleni. Näen pari Serdaiglea, jotka pitävät lauantainakin koulupukua. Minä en, minulla on päälläni sähkönsininen huppari ja mustat farkut. Vasemmassa polvessa on revennyt reikä, jota en antanut äidin taikoa ehjäksi, sillä minusta rikkinäiset farkut näyttävät hienoilta. Voisin vaikka repiä näitä lisääkin, kunhan opin siihen sopivan taian. Kävelen Serdaigle-poikien luokse ja huomaan, että he kirjoittavat jotain pergamenteille isot kirjapinot vieressään.
"Ette kai te tee läksyjä lauantaina?" Kysyn ihmetellen. "Tehdään", vastasi toinen heistä kohottaen minulle kulmiaan. "Etkö ole kuullut sanontaa: työ ennen huvia?" Pyöräytän hänelle silmiäni.
"Olen kuullut, ja se sanonta on muuten todella mälsä!" Tokaisen ja kävelen heidän ohitseen rojahtaen suurieleisesti nojatuolille.
"Sitäpaitsi nyt on huvin aika! Mä olen jo opiskellut koko viikon ja nyt aion laiskotella", totean vielä vilkaisten hikipinkojen pöytään. Mutta laiskottelu on tylsää ja oikeasti haluaisin tehdä jotakin. Käännyn väärinpäin tuolilla ja nojaan käsiäni ja leukaani sen selkänojaan kyllästyneenä. Eikö täällä tosiaan ole ketään muuta? Ehkä muut ovat sittenkin vielä syömässä.

Nousen pöydästä syötyäni tukevan aamupalan. Kiiruhdan kirjastoon ja lastaan laukkuni täyteen mielenkiintoisia kirjoja. Päätän vaihteeksi mennä yleiseen oleskeluhuoneeseen. Menen raput alas ja huoneen ovesta sisään. Huoneessa on pari ihmistä. En välitä heistä vaan istun sohvalle. Kaivan laukusta yhden kirjan syliini. Vilkaisen poikaa, joka istuu väärinpäin nojatuolissa. Pyöräytin silmiäni ja avaan kirjani, joka kertoo taikakaluista. Rojahdan nojaamaan sohvan selkänojaan. Silmäilen kiinnostuneena sivuja ennenkuin aloitan itse lukemisen.

//Sori lyhyys :c//

// Ei haittaa. ^^ //

Kuulen oven aukeavan ja käännän heti pääni uteliaana tulijan suuntaan. Se on tyttö, aika samankokoinen kuin minä, mutta ei näytä tutulta. Olisikohan joku toka- tai kolmasluokkalainen? Hän ei näytä kaipaavan seuraa vaan kävelee yksin istumaan sohvalle. Tuijotan häntä ujostelematta ja lopulta hän vilkaisee minuun ja... pyöräyttää silmiään? Yllätyn ja ilmeeni näyttää varmasti hölmistyneeltä. Mitä? Miksi hän pyöräytti silmiään, vaikka en ole edes sanonut vielä mitään? Tuhahdan ärsyyntyneesti ja käännän katseeni sivuun, kuin en muka olisikaan kiinnostunut siitä, mitä hän tekee. Luulee selvästi olevansa vanhempi ja fiksumpi, en minä tuon päivää ajatellut piristää menemällä juttelemaan. Mutta kuitenkin vilkuilen tyttöä yhä vaivihkaa uteliaana. Ei voi olla totta, hänkin lukee kirjaa! Samassa nousen tuolilta, kävelen tytön luo ja istun sohvan käsinojalle. Katson häntä kädet puuskassa.
"Luetko säkin läksyjä? Etkö tajua että nyt on lauantai!" Huomautan ja kallistan päätäni yrittäen nähdä, mitä kirjaa hän lukee.

Minua hermostuttaa, kun poika tuijottaa minua kokoajan, mutten välitä siitä. Yhtäkkiä poika tulee istumaan käsinojalle ja sanoo: "Luetko säkin läksyjä? Etkö tajua että nyt on lauantai!" Katson häntä ja kohotan toista kulmaani. "AI, en olekaan lukenut sellaista sääntö pykälää jossa lukee; Läksyjä ei saa tehdä lauantaina. Ja tiedoksesi, en lue läksyjä vaan ihan muuta." Vastaan ja vedän kirjan ärsyttävästi pois, jottei poika näe mitä luen. "Mutta Serpentardit ovat kai laiskoja, anteeksi tietämättömyyteni" sanon tylysti ja syvennyn taas kirjaani. Kuka tuokin luuli olevansa? Joku tänään on lauantai! tyyppikö? Minun olisi tehnyt mieli sanoa pojalle että suksi kuuseen, mutta tämä oli yleinen oleskeluhuone ja kaikki saivat roikkua siellä. Minun pitäisi lähteä jos haluaisin rauhaa. En kuitenkaan lähtenyt, vielä

Käänsin sivua ja näin silmäkulmassani että poika istui edelleen käsinojalla. Se häiritsi minua, mutten sanonut mitään. Se kuulostaisi liikaa valittavalta mummelilta. Pidin tavallista pokerinaamaani, vaikka kulmakarvani kohoilivat välillä ärsyttävästi. Minun teki mieltä sanoa jotain, mutten keksinyt mitä. Siispä jäin jumiin kirjaani.

Tytön vastaus kuulostaa minusta ärsyttävän sarkastiselta, ja hän vetää kirjankin pois niin etten näe, mistä se kertoo. Katson häntä suuttumuksen ja hämmennyksen sekaisella ilmeellä. En ollut osannut varautua siihen, että Pouffsoufflessa oleva tyttö olisi noin teräväkielinen. Mutta mitä siitä, voinhan antaa takaisin samalla mitalla.
"Enkä mä tiennyt, että Pouffsoufflet ovat kärttyisiä tiukkiksia, jotka istuvat vapaapäivinäkin lukemassa kirjoja", puuskahdan ja suoristan ryhtiäni näyttääkseni pidemmältä. Yritän vaikuttaa itsevarmalta, mutta oikeastaan olen vähän loukkaantunut, kun hän on niin epäystävällinen.
"Vaikka sen kyllä tiesin, että te olette kaikista tylsin nössöjen tupa. Olisin mennyt mieluummin mihin tahansa muuhun paitsi Pouffsouffleen", totean ilkeästi ja toivon että onnistun loukkaamaan häntä takaisin. Jos hän kerran tahtoo riidellä, niin antaa sitten mennä minun puolestani.

Vaikka olinkin tuota poikaa vain vuoden vanhempi hän suututti minut, ehkä hiukan loukkasi, mutta enimmäkseen suututti. "No etpä näytä muutakaan tekemistä keksivän kun keskustella kärttyisän Pouffsoufflen kanssa että suosittelen kirjoja" ammun takaisin. Kun kuulen pojan seuraavan lauseen se saa minut todella suuttumaan, joten läimäytän poikaa kirjalla lujaa päähän. "Siinä sinulle tylsää nössöilyä!" Huudan niin lujaa että serdaigletkin kääntyvät katsomaan. "Voisi pysyä omissa asioissaan niin ei tarvitsisi loukkaantua niin kuin kaikki serpentardin pikku itkupillit!" Sanon kimakasti ja nousen ylös. Kävelen ovea kohti suuttumuksen ja loukkaannuksen sekaisin tuntein. Oikeastaan toivon etten tapaisi tuota poikaa enää ikinä.

En kallista korvaanikaan tytön ehdotukselle kirjojen lukemisesta, sillä minusta se on yleensä tylsää. Mutta sitten hän lyö minut ällikällä. Siis kirjaimellisesti lyö. Kirjalla päähän. Se ei ole mikään lempeä isku, joten näen hetken aikaa tähtiä enkä ehdi ottaa tukea sohvasta, vaan putoan selälleni lattialle. Ilmeisesti lyön pudotessani takaraivonikin lattiaan, sillä hetken aikaa kipu päässä on lamaannuttava. En pysty juurikaan keskittymään siihen, mitä minut tyrmännyt Pouffsouffle huutaa, mutta äänensävystä ei voi olla huomaamatta, että hän on todella poissa tolaltaan. Yritän nousta äkkiä takaisin ylös, sillä hän sanoi selvästi jotakin itkupillistä, enkä minä halua olla sellainen. Minähän olen kovis joten kestän kyllä.

Minua huimaa hiukan mutta saan noustua seisomaan, ja yhtäkkiä jo vähän laantunut kipu päässäni tuntuukin jollain todella omituisella tavalla.. kivalta? Hieraisen päälakea kädellä ja katson vaalean tytön selkää perinpohjin hämmentyneenä. En tiedä itsekään miksi teen niin mutta yhtäkkiä juoksen tytön perään ja yritän pysäyttää hänet tarttumalla häntä kädestä.
"Odota! Mitä.. Mikä sua oikein vaivaa?" Soperran sillä haluan jonkin vastauksen siihen, miksi tuo tyttö suuttui minulle noin paljon. Se tuntuu jotenkin kurjalta ja epäoikeudenmukaiselta, sillä minun mielestäni hän aloitti.
"Me-menkat vai?" Kysyn hölmösti kun en keksi mitään muutakaan sanottavaa. Serdaiglet jupisevat jotakin sen tapaista kuin "eihän täällä voi keskittyä" ja kävelevät ovesta ulos. Toinen vilkaisee meitä hieman pelokkaasti mennessään mutta ilmeisesti päättää, ettei tilanteeseen kannata puuttua. Jään Pouffsoufflen kanssa kaksin odottamaan vastausta hieman varuillani. Ei kai se sentään aio pamauttaa uudestaan kirjalla..?

// Apua mikä kohtaus syntyi. :DD Greta onkin pippurinen tapaus. <3 //

//Niin on :D//

Olen juuri tarttumassa oven kahvaan, kun poika tarttuu käteeni. Riuhtaisin käteni irti, itsekkin hiukan hämmästyneenä tunne kuohuista. En tiedä mitä vastata pojalle sillä kuulostaisi tyhmältä sano: Suutuin sinulle, koska olit ärsyttävä. Sitten poika kysyy jotain mitä en odottanut kuulevani. "Jos et sattunut tietämään, niin nyt tiedät. Nämä asiat ovat viimeinen asia mitä tytöiltä kysytään!" Sanon ja ääneni on aluksi tyyni ja rauhallinen, mutta se kovenee ja voimistuu loppua kohden. Otan kirjan käteeni ja läimäytän poikaa taas, en niin kovaa kuin viimeksi, mutta voimalla silti. Tungen kirjan laukkuuni. Ja siirrän ovelta sivuun. Mitä oikein tein?! Poikahan oli vielä hädin tuskin tolkuissaan edellisestä iskusta, ja minä menen ja vedän uuden tällin. Katson kauhistuneena poikaa ja puristan taskussani olevaa sauvaa. Mieleeni ei vain muistu yhtään tilanteeseen sopivaa taikaa. Puheen huulta samalla kun katson iskun vaikutusta poikaan. Silmissäni loimuaa pieni pelko.

Menkkakysymykseni ei näytä saavan hyvää vastaanottoa, vaan on kuulemma viimeinen asia mitä tytöiltä kysytään.
"Aha, okei.." mutisen vähän nolona ja olen vähällä sanoa perään "sori", mutta suljen sittenkin suuni. Miksi ihmeessä minä pyytelisin anteeksi? Tyttöhän tässä on se mielipuoli, joka hutkii ihmisiä kirjalla päähän, enkä minä. Hämmennys valitettavasti saa minut unohtamaan valppaana olemisen, enkä ehdi väistää kun minua huitaistaan taas kirjalla. Tällä kertaa tyttö osuu poskeeni ja sekin kirpaisee, mutta ei yhtä kovaa kuin viimekerralla. Horjahdan vähän, mutta nyt en ainakaan kaadu. Irvistän ja painan poskea kädellä. Luon tyttöön syyttävän katseen. Jos hän olisi poika, olisin jo käynyt kimppuun ja aloittanut kunnon tappelun, mutta... veljeni Cale sanoo aina, ettei kova jätkä ikinä alennu lyömään naista. Hänen mielipiteensä on minulle tärkeä, joten en voi tehdä sitä. Tyttö näyttää yhtäkkiä pelokkaalta, eikä minun ole vaikea arvata, että hän puristaa taskussaan olevaa sauvaa. Minua ärsyttää.
"Mitä? Ajattelitko seuraavaksi iskeä mua jollain taiallakin vai?" Tiuskaisen. En vieläkään käsitä, mikä häntä vaivaa.
"Kuule, jos olisit poika niin pieksisin sulta ilmat pihalle!" Lisään ja tuijotan häntä haastavasti silmiin. Minua tosin epäilyttää, olisiko se sitten Calen mielestä kunnon miehen merkki, jos antaa tytön hakata itsensä. Tämä on ihan typerää ja minulla on kipeä olo, mutta en jotenkin kehtaa lähteä ensimmäisenä tieheni. Eikö se olisi vähän kuin pakenemista? En minä häntä pelkää! Sitäpaitsi isku poskeen ei tehnyt niin kovin kipeää, ja huomaan yllätyksekseni että ehkä haluaisin jopa tuntea sen uudestaan. Ilmeeni muuttuu taas epävarmemmaksi. On minusta ennenkin tuntunut kummalliselta kun loukkaan itseni, mutta se on jotenkin vielä oudompaa nyt.

Tiputan kirjan kädestäni lattialle. Ja pudistan päätäni pojan kysymykselle. Se tästä nyt vielä puuttuisi jos aloittaisin yleisessä oleskeluhuoneessa kaksintaistelun. Hellitään otteeni sauvasta; se pysyisi nyt taskussa "Tiedän" vastaan hitaasti samalla kun liu'n seinää pitkin lattialle. "Anteeksi, että löin sinua" sanon hiljaa vapisevalla äänelle. Näen että pojan päähän on kohonnut pieni kuhmu ja että tämä näyttää muutenkin sairaalta. Mietin nopeasti; mikä liemi tai taika voisi auttaa? Ahaa! Avaan laukkuni ja alan kaivaa sieltä jotakin.

Pian nostan laukusta pienen pullon. Otan laukusta vielä teelusikan. "Euforiaeliksiiriä. Se saa aikaan paremman olon." Sanon ja avaan pullon korkin. Kaadan pullosta auringon keltaista nestettä lusikkaan ja tyrkkää lusikan pojalle. Katson ilkeän näköistä kuhmua pojan päässä. Otan sauvan taskusta ja osoitan sillä pojan otsaa. "Fenkoli!" Lausun ja heilautan sauvaani. Pojan pään ympärille ilmestyy side. Katson varovasti poikaan, aivan kuin haluaisin kovasti nähdä vaikutuksen ja pojan reaktion. Niin haluankin.