Heippa! Kaipasitko minua?

[Declan Halliwell]

// peliin odotetaan mukaan Opal Calypsoa... Jaaaaa sori tosta otsikosta xD Oli pakko


-Declan-

Ensimmäinen päivä, tai pikemminkin ilta taikakoulussa! Vampyyri kävelee hitaasti eteenpäin, kädet selän taakse ristittyinä. Taikakoulu todellakin oli maineensa veroinen, ja sen käytävillä tallustelevat oppilaat mitä monilukuisimpia. Oli ollut kunnia hyväksyä kutsu tulla luennoimaan näille nuorille velhoille ja noidan-aluille mitä moninaisimmista historiallisista tapahtumista, jotka vampyyri muisti kuin eilispäivän, mutta jotka olivat jotenkin onnistuneet katoamaan historiankirjoista. Declan koskettaa kädellään marmorista seinää ja lasia, joka on hyytävän kylmä ulkona vallitsevan talvisään vuoksi. Kaunis paikka, mutta ei niin kaunis että Declan olisi koskaan kuvitellut itse opiskelevansa moisessa paikkaa. Mutta nyt, vampyyrina sitä jotenkin osasi arvostaa vanhoja, ajan patinoimia linnoituksia ja paikkoja, jotka olivat kestäneet ajan kulutuksen. Jos vain ei olisi ihmisiä tuhoamassa paikkoja, niin useampi rakennus olisi saattanut säilyttää loistonsa nykypäivään.

Vampyyri kohottaa katseensa taivaalle. Talvella aurinko laski nopeasti, mikä oli hänen kaltaisilleen yöllä eläville helpotus. Ei se tainnut olla kuin vasta alkuilta, niinhän? Oppilaita oli yhä sankoin joukoin niin pihalla kuin käytävällä, jossa myös vampyyri seisoi. Hänellä olisi vielä monta tuntia aikaa tutustua linnaan, sen oppilaisiin ja moninaisiin ihmeisiin ennen kuin väki menisi nukkumaan ja vampyyrin olisi palattava omaan yöpymispaikkaansa, ei sillä että hän heittäisi hukkaan loistavaa yötä. Kuu tulisi paistamaan tänään, niin myös tähdet kertoisivat tien eksyneelle kulkijalle. Declan hymyilee muistaessaan äkisti erään kohtaamisen kaksi kuukautta (miten siitä olikin voinut jo kulua niin kauan?) aiemmin. Kohtaamisen erään koulun oppilaan kanssa metsässä, jonne meno oli oppilaita kielletty. Olikohan tyttö edelleen opiskelemassa koulussa, vai oliko tuo lopulta menehtynyt verenhukkaan? Mitä tuhlausta… Vampyyrin olisi sittenkin pitänyt juoda tuo kuiviin kerran kun oli mahdollisuus. Toisaalta, nyt kun hän oli linnassa niin ehkäpä pieni muistojen terästys olisi paikallaan?

Vampyyrin kasvoilla välähtää hetken virnistys ja kulmahampaat välkähtävät. Liian pian kasvoilla on jälleen tarkkaan harkitun ilmeettömyyden naamio ja vampyyri kääntyy jatkaakseen matkaansa. Ehkä joku noista pienistä ihmisistä, joita vampyyrilla ei ollut lupa metsästää, osaisi kertoa missä hänen etsimänsä henkilö oli? Mikä sen tytön nimi taas olikaan? Jokin jalokivi se oli ollut… ja silmät kuin smaragdilla.

[Opal Calypso]

// Ihan sujuvahan tuo otsikko on :D

Päivän viimeiset oppitunnit olivat loppuneet, mutta minulla oli silti vielä paljon opiskeltavaa. Pimeyden voimilta suojautuminen, muinaiset riimut, ennustus - kaikkea mitä kuvitella saattoi. Olin jäänyt opinnoista pahasti jälkeen, sillä olin maannut sairasosastolla ensin monia päiviä tajuttomana ja sitten vielä voimiani keräillen. Kannoin koulukirjoja kädessäni ja pienet kipittävät askeleet kuuluivat viereltäni. Yleensä lemmikkini viihtyi ulkona, mutta tänään sää oli sillekkin liian viileä. Sen valkea häntä häiskyi ympäriinsä ja musta nenänpää haisteli vastaantulijoita innokkaasti. Koro kuitenkin pysyi visusti vierelläni, ettei kukaan talloisi tuon päälle.

Astuin juuri ulos Pouffsoufflen tuvasta, suuntanani ruokasali josta hakisin jotain välipalaa opiskeluani varten. Kerrankin sain kulkea käytävällä rauhassa. Useimmiten minulta oltiin kysytty äkillisestä sairastumisestani, tai siitä ajasta siis minkä sairasosastolla vietin yksinäni ja arvesta joka nyt komeili kädessäni ilman että sitä pystyi olemaan huomaamatta. En halunnut puhua siitä oikeastaan kenellekkään, sillä yövalvojan ja sairaanhoitajien saarnat olivat minulle olleet ihan tarpeeksi. Nään siitä yöstä painajaisia vähän väliä, milloin minkäkinlaisia. Useimmiten unessani juoksen juoksemistani, mutta en koskaan tunnu liikkuvan. Vampyyrin hampaat säihkyivät mielessäni kun yritin paeta siltä, kuitenkin aina juosten täysin surman suuhun. Toisessa unessa taas vampyyri imi vertani niin tuskallisen hitaasti, jotta pysyisin mahdollisimman kauan tajuissani.

Minua puistatti vain ajatuskin, mutta onnekseni olin nyt turvassa täällä linnassa. Vanhassa linnassa joka kumisi öisin, mutta se piti ulkopuolellaan kaikki öiset vaarat. En tiedä olisiko siitä pitänyt kertoa eteenpäin mm. rehtorille, ettei vain kukaan toinen oppilas ikinä eksyisi sen samaisen vampyyrin saalistettavaksi. Heillä kun tuskin olisi yhtä hyvää onnea matkassa kuin minulla.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Hänen täytyisi kysyä jostain, mutta keneltä? Kaikki oppilaat vaikuttivat suurin piirtein samalta, eikä Declan tunnistanut opettajia yhtään sen paremmin. Niin oudot, uuden aikaiset vaatteet. Mikseivät tytöt voineet käyttää vannehameita kuten Declanin aikana tehtiin? Ja missä olivat kaikki kunniamerkit? Hetken vampyyri vain kääntyilee ympäriinsä, osaamatta täysin päätää mihin suuntaan mennä. Tämä on naurettavaa… Ota vain oppilas kiinni, kohtaa se kasvoista kasvoihin ja kuvaile tuntomerkit. Pakko jonkun täällä on tietää kyseinen tyttö. Asiassa oli vain yksi pieni ongelma… Se ei tainnut olla sallittua. Mutta milloin vampyyri olisi piitannut säännöistä, jotka eivät olleet sen omia?

Hymähtäen Declan lähtee harppomaan käytävää pitkin eteenpäin, samalla kun palauttaa tuntomerkkejä mieleensä jotta voisi sitten kysellä niistä. Vampyyrilla on yllään valkea paita, joka tuoksuu vienosti vaniljalta, mustat housut ja saappaat, joiden kannat olivat niin pehmeät ettei kengistä lähtenyt ääntä eteenpäin astellessa. Sopivien kenkien löytymiseen oli mennyt monia öitä, ja sen jälkeen vampyyrin oli tiirikoitava kaupan lukko (helppo homma) ja päästävä ulos kaupasta ennen kuin omistaja heräsi kaupan yläpuolella sijaitsevassa kodissaan (vaikeampi homma). Vaiva oli kuitenkin kaiken arvoista, sillä nyt Declanin askeleista ei kuulunut pihahdustakaan, ja kaiken lisäksi hän jopa näytti lähes ihmismäiseltä harppoessaan koulun käytäviä pitkin.

Vampyyri uskoo viimein muistavansa tytön tuntomerkit, ja pysähtyy. Oli varmaankin suurempi todennäköisyys onnistua, mikäli kysyisi joltain toiselta tytöltä, vaikka miten siitä koskaan pystyi olemaan varma. Pojatkin pitivät pitkiä hiuksia nykyään… Ja jossittelemalla ei pääse mihinkään. Vampyyri pysähtyy ja hetken koko ajatus löytää aiemmin tavattu tytöt tuntuu järjettömältä. Toisaalta, ihminen oli hänelle velkaa tutustumiskierroksen linnassa.

Declan vilkaisee ympärilleen. Käytävä oli lähes tyhjentynyt oppilaista ja nyt kun vampyyri mietti hetken, hän oli ollut kuulevinaan jonkun puhuvan jostain illallisesta. Nälkä kurni vampyyrin vatsassa… Illallinen. Kuinka ihastuttava idea.

”Hei! Sinä siinä! Etsin jotakuta!” Vampyyri tarttuu (?) lähintä oppilasta olkapäästä ja astuu lähemmäs, kumartuen hieman. Mokoma oli niin pieni ettei kasvoista meinannut saada selvää. Oliko se tyttö vai poika? ”Hänen nimensä on Opal ja hänellä on… silmät kuin smaragdit!” Vampyyri tuijottaa oppilaan smaragdin värisiin silmiin ja värähtää. ”Heipä hei, neitoseni. Tuliko jo ikävä?” Declan suoristaa itsensä nopeasti ja vilkaisee ympärilleen. Hän oli nähnyt muutaman tunnin sisällä enemmän ihmisiä kuin oli vuosisatoihin tottunut tapaamaan, ja nyt kun hän etsi jotakuta… ”Mitä kuuluu?” Itsetietoinen hymy ja kulmahampaiden väläytys.

[Opal Calypso]

Kiristin tahtiani entisestään tajutessani kuinka paljon kello oli. Minun olisi saatava luettua ja opiskeltua edes hieman ennen illallisen alkua, tai jäisin entisestään jälkeen. Kuulen huutoa takaatani, mutta en pysähdy sillä en usko sanojen olevan minua varten. Askeleeni kuitenkin keskeytyivät kun minua tarrattiin olkapäästä ja kummissani kiepahdin ympäri. Edessäni seisoo mies, erikoisen siistissä vaatteissa minun mielestäni tälläista tavallista iltaa varten. Tuijotan toista silmiin, jotka ovat yllättävän mustat ja tutun oloiset. Miehen puhuessa tunnen kuinka niskakarvani nousevat pystyyn silkasta järkytyksestä.

Tuo kyselee tunnenko ketään Opal nimistä, kenen silmät ovat kuin smaragdit. Tuiotan tuota yhä, kauhistunut ilme kasvoillani jossa on sekoitus "oletko tosissasi" - ilmettä. Vampyyri kuitenkin värähtää tunnistaessaan minut ja väläyttää jälleen kulmahampaitaan minulle puistauttavasti. "Mitä sinä teet täällä? Miten uskallat tulla kouluun sisälle? Tajuatko ettet sinä voi juoda täällä kenenkään verta tai sinut huomataan!" Supisen hiljaa ja katson hätäisesti ympärilleni. Tiesin että minun pitäisi ilmoittaa vampyyrin olemassaolosta, mutta joku kiltteys sisälläni halusi varmistaa ettei tuolle kävisi mitään hirveän kamalaa. Jep, ajatella kanssa että nuo ovat ajatuksia jotka minun mielessäni liikkuvat.

Kettuni murisee vieressäni vampyyrille, sekin aistien ettei tuo ollut tavallinen opiskelija täällä meidän joukossamme. Tarraan vampyyriä hihasta (?) ja vedän tuon hieman syrjempään, vastaten nyt vampyyrin esittämiin kysymyksiin. "Mitä minulle kuuluu? Lähdin ulos silloin että saisin unta ja sen illan jälkeen olin tajuttomana monta päivää ja herätessäni näin melkein aina painajaisia! Olen niiiiin paljon jäljessä opinnoistani ettet edes voi uskoa.. Kaikki ovat kyselleet myös tästä hienosta arvestani." Vihreät silmäni rävähtävät nopeasti samalla kun vedän käteni toiselle näytille. Tuntuu kuin veri kiehuisi suonissani, enkä voinut kuin ihmetellä miksi toinen oli tänne tullut ensialkuunkaan.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Vampyyrin virne vain levenee, kun Opal tunnistaa hänet. Tytön ilme on niin mainion kauhistunut, että se tekisi miltei mieli repiä irti ja ripustaa seinälle ihan vain muistoksi niin hienosta hetkestä, kun he viimein tapasivat uudelleen. Olihan Declan sentään opastanut toisen takaisin linnaan eikä ollut pyytänyt vastapalvelusta vaivoistaan… Tilkkanen verta ei olisi ollut niin kovin paljoa pyydetty, eihän?

”No-” Vampyyri yrittää vastata tytölle, mutta tulee yllättäen vedetyksi syrjään käytävältä. Declan kohottaa kulmiaan ja painaa kätensä puuskaan samalla kun tuijottaa tyttöä noilla pohjattoman mustilla silmillään. Oli toisen onni että he todellakin olivat nyt linnassa eivätkä metsässä, sillä täällä Declan ei todellakaan voinut juoda verta kenestäkään. Ja joka kerta kun joku mainitsi veren… Nälkä yltyi. Vampyyri lipaisee huuliaan katsellessaan edessään viuhtovaa tyttöä.

”Älä minua syytä arvestasi. Teit sen täysin itse, arvon neito.” Vampyyri toteaa. ”Myönnän kyllä, että se on suorastaan hurmaava kauniin valkealla ihollasi.” Declan katsoo käsivartta, jonka toinen on tarjonnut näytettäväksi. Arpi oli pitkä ja rosoinen, mutta sen vierellä sykki monia ihanan pulleita verisuonia aivan ihon pinnalla… Vampyyri naksauttaa sormiaan mietteliäästi. Ei kai nyt yksi pieni maistiainen haittaisi…

[Opal Calypso]

Vedän vampyyrin syrjään syvennykseen jotta voisimme jutella hieman paremmin ilman häirintöjä. Tila oli ahdas meille molemmille, muttei kuitenkaan sellainen että piti olla aivan mahat ja kasvot vastakkain. Vampyyri asetti kätensä puuskaan kuin pieni lapsi jota kiukutti kun ei saanut karkkia ennen lounasta. Tiesin ettei hän tarkoittanut sitä sillä lailla, mutta minulle se toi juuri sen hassun mielikuvan.

"En minä sinua syyttänytkään tästä arvesta, vaikka olet sinä suuri osasyy sen ilmestymiseen. Tuskin olisin huvikseni yöllä käynyt levittelemässä omaa vertani puihin, ellei minua olisi jahdannut vampyyri joka halusi imeä minut kuiviin!" Vedin käteni takaisin itselleni ja asetin omat kätenikin puuskaan, kirjat yhä kainalossani. Halusin selityksen miksi vampyyri oli täällä, koska en osannut keksiä sihen kun vain yhden järkevän vastauksen. "Miksi sinä olet täällä? Eikö tuolta maailmalta löydy tarpeeksi ruokaa ettei tarvitse tulla tänne koulun sisään? Täällä on monta kymmentä opettajaa jotka listisivät sinut hetkessä jos saisivat tietää olemassaolostasi. Tuskin sinä sentään haluat kuolla ennenkuin täytät.. Noin tuhat vuotta", puhelin huolestuneen oloisena, kunnes tajusin jälleen ettei minun pitäisi olla toisen vuoksi huolissaan. Miksi piti olla luonteeltaan näin hyväsydäminen ja ystävällinen? Halusin huolehtia ettei Declanille kävisi mitään, vaikka tuo mielellään iskisi hampaansa minuun tälläkin hetkellä.

"Miksi edes etsiskelet minua täällä ympäri koulua? Haluatko sinä kuitenkin jonkun vastapalvelun avuistasi? Ei minulla ole antaa sinulle mitään mitä arvostaisit. En usko että olen vieläkään ihan kunnossa sen yön jälkeen, jotta minulla olisi antaa sinulle vertani." Ehkä antaisin hieman.. Ei! Pudistelin päätäni vimmatusti ja puristin kirjoja lähemmäs rintaani. En ymmärrä mikä minua oikein vaivasi. "Pystytkö syömään.. normaalia ruokaa? Vai pitääkö sinulle hakea sairasosastolta muutama.. veripussi?" En oikein tarkalleen tiennyt mitä vampyyrit pystyivät syömään tai mitä eivät, joten siinä olisi kaksi vaihtoehtoa mistä valita. Jos hankkisin tuolle muutaman veripussin, eiköhän sillälailla meidän hommamme olisi tasoissa.

Jos taas tuo söisi ihan tavallista lounasta kuin mekin, olisi minun keksittävä joku toinen vastapalvelus. Mikä edes olisi saman veroinen kuin.. Hengen pelastaminen? Sitähän se oikeastaan oli ollut. Declan oli pelastanut minun henkeni häneltä itseltään.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Vampyyri huomaa vasta nyt olennon ihmisen jalkojen juurella. Pienen pedon näkeminen on eriskummallinen hetki, ja hetken vampyyri oli varma että he olivat metsässä. Mitä muuta tekemistä ketulla olisi olla heidän jaloissaan? Kun asiaa alkoi miettimään tarkemmin, oli kuitenkin selvää että he olivat edelleen linnassa, ja että eläimen täytyi olla tytön lemmikki. Ei se muuten käyttäytyisi vampyyria kohtaan tuolla tavoin… Ihmiset olivat julmia. Pitää nyt ylpeää ja leikkisää petoa sisällä, kouluttaa se ja antaa kypsennettyä ruokaa, milloin se ei koskaan oppisi metsästämään itse. Peto parka… Vampyyri katselee eläintä säälivästi.

”Tiedäthän, olisi armeliainta lopettaa tuo eläin. Villieläinten pito sisällä ei kuulu… Hmm, niihin ihmisten keksintöjen pariin, joita tulisi arvostaa.” Vampyyri puhuu harkitun rauhallisesti, sivellen leukaansa. ”Ymmärrän kyllä, moisen päätöksen tekeminen voi olla raskasta kaltaisillesi pienille tytöille. Kenties annat minun auttaa?” Vampyyrin ääni on kuoleman vakava, mutta toisaalta mistä sellaisen mielenliikkeitä koskaan arvasi etukäteen.

”Ja mitä tulee arvaukseesi iästäni, olet väärässä. Vain erittäin harvat meistä saavuttavat todellakin tuhannen vuoden korkean iän. Vampyyrit eivät ole kuolemattomia, kuten te yleisesti ottaen tahdotte uskoa. Olin kaksitoista vuotias, kun minut muutettiin kolmesataa kahdeksankymmentä vuotta sitten. Nyt olen ulkoisesti-” Vampyyri levittää hieman käsiään ja hymyilee vinosti. Itse asiassa opettajamainen puhe sujui häneltä erinomaisesti, siihen voisi lähes tottua. Toisaalta, ei vampyyri yleensä myöskään kertonut itsestään asioita näin avoimesti. Tämä ihmistyttö taisi todellakin olla poikkeus monessa suhteessa. ”- pian kolmekymmentä täyttävä nuorukainen. Tuhannen vuoden iässä olisin teidän mittapuullanne noin satavuotias tai hieman yli.” Hetken näyttää siltä, että vampyyri on lisäämässä vielä jotain, kenties kysymyksen mutta päättää sitten toisin ja hiljenee. Tämä oli epätavallisen pitkä puheenvuoro, ja Declan on yllättynyt itsekin. Hänen ei pitäisi paljastaa itsestään näin paljoa. Ihmiset olivat katalia olentoja, jotka eivät epäröineet käyttää saamaansa tietoa vallan tavoitteluun.

”Ja mitä tulee muihin varsin lukuisiin kysymyksiisi, neitoseni… Ajattelin vain että kenties haluaisit esitellä minulle linnaa.” Lause on lähes kysymyksen mallinen ja vampyyri katsoo kysyvästi ihmistä. ”Vaikka en kyllä panisi pahakseni pientä makupalaakaan...”

[Opal Calypso]

Vampyyri sivuutti osan kysymyksistäni epäkohteliaasti, katsellen mieluummin kettuani kuin minua. Koro katseli vampyyriä tummilla silmillään, hampaat irvessä tilanteen epävarmuuden takia. Kurottauduin nopeasti silittämään tuon orannsinruskeaa selkäturkkia, yrittäen lohdutella ettei mikään olisi hätänä. Vampyyrin seuraavat sanat kuitenkin saivat liikkeeni pysähtymään hetkessä. Siirsin katseeni nopeasti Declaniin ja nousin ylös uskomatta korviani. Asetin automaattisesti oikean jalkani kettuni eteen, samalla kun vartaloni liikahti näkökentänesteeksi ja kuin jonkinlaiseksi turvaksi. "Miten sinä kehtaat puhua noin? Haluatko sinä tappaa kaiken tässä maailmassa? Asiahan ei sinulle kuulu, mutta Koro asuu kyllä ulkona eikä minun kanssani sisällä. Vain kovilla pakkasilla saan nauttia muutaman päivän hänen seurastaan täällä sisätiloissa. Kuten esimerksiksi tänään, kun pakkasta on varmasti enemmän kuin pitkiin aikoihin." Tiuskaisin yllättävänkin kiukkuisena, kasvoillani epäuskoinen ilme. Ei kukaan vahingoittaisi minun lemmikkiäni, tai taikoisin tuosta vampyyristä itsestään minulle jonkun niljakkaan lemmikin.

Vampyyri kertoi ettei voisi elää tuhatvuotiaaksi, tai ainakin se olisi todella epätodennäköistä. Kuuntelin puhetta yllättävän kiinnostuneena. En tiedä mistä se käsitys oli tullut että vampyyrit eläisivät ikuisesti, mutta vampyyrithän vain.. ikääntyivät hitaampaan tahtiin kuin me muut. Ja olivat tietenkin nopeampia, parempi kuulo ja näkö. Ja tietysti joivat verta. Olin yllättynyt että Declan edes viitsi puhua minulle mitään tai kertoa itsestään noinkin paljon. Metsässä ollessamme hän ei oikein ollut kiinnostunut puhumaan itsestään tai elämästään mitään, mutta se johtui varmaan olosuhteista. Siellä hän janosi vertani, mutta täällä oli pakko keskittyä johonkin muuhun.

En vastannut tuohon mitään, sillä en tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa. Nyökkäsin vain hitaasti samalla kun tapitin yhä vampyyrin mustiin silmiin. Vastapalveluspyyntö kyllä hätkähdytti minua ja katsoin tuota jälleen ''Oletko tosissasi?'' - ilmeellä. "Haluat että esittelen sinulle linnaa? Etkö yhtään kuunnellut mitä sinulle sanoin? Ei täällä ole sinulle turvallista. Jos joku saa tietää että vampyyri on koulussamme, ei opettajilla riitä hupia sihen hommaan. En minä halua että sinulle käy huonosti, joten miksi esittelisin sinua koulua sen uhalla?" Vaaleat kasvoni mutristuivat epätoivoisesti. Itsemurhaako vampyyri oli tänne tullut hakemaan?

"Jos jotain haluat että linnasta sinulle näytän, niin sopivasti se voisi olla kaikki kulkureitit täältä pihalle." Nypläsin mustan villapaitani hihaa hermostuneesti, samalla kun kenkäni rummutti tasaiseen tahtiin maata. Tarkkailin vampyyriä päästä jalkoihin, arvioiden ahkerasti kuinka hyvin tuosta tunnistaisi että kyseessä oli vampyyri. Ihmisjoukon paljoudessa sitä ei luultavasti huomaisi niin hyvin, mutta nyt käytävällä oli suhteellisen hiljaista lukuunottamatta joitakin noitia ja velhoja jotka ohitsemme sujahtivat.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Ihminen silittelee ketun turkkia ja vampyyrin kulmat kurtistuvat hieman. Eikö eläimellä ollut minkäänlaista itsekunnioitusta? Kettu kiehnää tytön jalkoja vasten, mikä tuntuu varsin luonnottomalta metsän ylpeälle asukille. Declan katselee kuinka tytön käsi liikkuu sileää turkkia pitkin pitkin vedoin, kunnes kuulee vampyyrin sanat. Hetkessä ihminen on jälleen noussut ylös, ja vampyyri katselee huvittunut hymy huulillaan kuinka tyttö suojaa eläintä. Tarpeetonta. Mikäli eläin olisi oikea metsän asukas, se olisi karannut vampyyrin lähettyviltä sinä samana hetkenä, kun sen omistaja ja vampyyri ryhtyivät juttusille. Vampyyri olisi toki arvostanut myös toista vaihtoehtoa, mutta eläin paralla tuskin oli metsästysviettiä tarpeeksi yrittääkseen hyökätä Declanin kimppuun. Se olisi ollut uhkarohkeata ja varmasti myöskin itsetuhoista, mutta ainakin sellainen olisi todistanut toisen todelliseksi metsän asukiksi.

”Se kuuluu metsään. Te ihmiset aina tahdotte kesyttää kaiken minkä näette. Mutta miten vain, enhän minä sitä tullut tänne tapaamaan.” Vampyyri lipaisee kulmahampaitaan. Hänen täytyisi käydä hakemassa läheisestä velhokylästä muutama maukas nuori neitonen ennen aamunkoittoa. Ihmistä katsellessa sitä alkoi niin kovin hiukoa… Declan ei oikein uskonut, että tyttö suostuisi ottamaan uusintaa muutaman kuukauden jälkeisistä tapahtumista. Ehkä vielä joskus, toivottavasti, mutta tuo ei todellakaan näyttänyt siltä että olisi valmis tarjoamaan oman suloisen, ruhjotun käsivartensa vampyyrille maistiaista varten.

”Hmm, sanotaanko vaikka niin ettei sinun tarvitse huolehtia poistumisreiteistä. Mikäli todella et suostu esittelemään minulle tätä ihastuttavaa ja monipuolista opinahjoasi, niin löydän varmasti jonkun muun suostuvaisen.” Vampyyri vastaa, vilkaisten tylsistyneen oloisena käytävälle, jolla he äsken olivat olleet. ”Olette erittäin suloinen huolehtiessanne turvallisuudestani, neiti Opal…” Declan toteaa suorastaan hyristen mielihyvästä. Mikäli toinen ei olisi ollut aivan niin nuori ja kotoisin täysin väärältä aikakaudelta, olisi Declan saattanut viettää tuon kanssa yön tai pari. Toisaalta, hän ei ollut liiemmin tehnyt sitä Helenin jälkeen. Kuinka olisi saattanut?

[Opal Calypso]

Vampyyri jatkaa yhä puheitaan ketustani, mutta minua ei oikeastaan kiinnosta enää vastata tuohon. Se oli ihan minun oma asiani ketä pidin lemmikkinäni, ottaen huomion etten pakottanut Koroa edes olemaan kanssani. Koro oli ollut minulla ihan siitä lähtien kun se oli pieni pentu vielä, joten kyllähän siinä helposti kiintyy toiseen jos ei ole omaa emoa ollut lähettyvillä. Kyllä minä häntä hoivasin ihan niinkuin kuuluikin; syötin muunmuassa raakaa lihaa, pupuja ja hiiriä sekä marjoja ja viljaa. Eläin sai mennä pihalla miten halusi ja kävin sitä välillä aina katsomassa pihalla mikäli tuo oli näköpiirissä. En minä oikeastaan tiennyt missä kaikkialla Koro seikkaili päiviensä aikana.

Declan sanoi löytävänsä varmasti jonkun muun ketä linnaa voisi tuolle esitellä. En halunnut näyttää Declanille linnaa kaikkien vaarojen takia, mutta en myöskään haluaisi että hän lähtisi kiertämään linnaa jonkun toisen kanssa. Minun ohjeistamana sentään pystyisin keksiä mahdollisesti jonkun ihanan tekosyyn, jos opettaja tulee jotain hänestä kysymään. Sekä vältyttäisiin turhalta verenimemiseltä. "Hyvä on", sanoin huokaisten ja livahdin ulos syvennöksestä ja takaisin käytävälle. "Jos sinä jäät kiinni niin sano minun sanoneen tuhat kertaa sinulle että linnassa oleskelu on huono idea. Ja huolehdin turvallisuudestasi vain koska.. Se kuuluu luonteeseeni ja olen sinulle sen oikeastaan velkaakin." Puuskahdin ja heilautin pitkät punaiset kutrit selkäni taakse.

Lähdin kävelemään käytävällä eteenpäin Suurten salia kohti, olettaen että vampyyri seuraisi minua mitään kummallisempaa sanomatta. "Okei, tämä on siis ensimmäinen kerros, ilmiselvästi. Tässä sijaitsee Suurten sali, joss pidetään kaikki juhlamme ja jokapäiväiset ruokailut eli illallinenkin on kohta täällä." Hiljenin hetkeksi jotta vampyyri voisi katsella tilaa. Jokainen pöytä oltiin jo koristeltu tuville ominaisilla väreillä, sillä illallinen olisi aivan hetken kuluttua. "Oma lempparini on tuo lumottu katto. Sitä jaksaa katsella." Lähdin sitten talsimaan taas eteenpäin, näyttäen matkallani muita kerroksen huoneita. "Täältä löytyy opettajien huone, oppilaskunnan kokoustilat, sihteerin työhuone ja tietenkin minun luokkani oma tupa. Tässä pitää sanoa salasana, ja jos se menee vääärin niin joudut hyökkäyksen kohteeksi. Emme mene nyt tuonne joten matka jatkukoot." Käännähdin ympäri ja lähdin sitten seuraavaan kerrokseen.