Marraskuista luistelua

[Amber Christensen]

//Tämä peli on varattu Amber Christenselle ja Avery Burnille. Ajankohta on 26.11.2016.//

Vedin jalkoihini harmaat talvisaappaat. Tyttöjen makuusali oli hiljainen, sillä suurin osa oppilaista oli leikkimässä tai muuten vain viettämässä aikaa pihamaalla. Itsekin olin menossa ulkoilemaan. Olihan lauantai ja mainio keli: lumivaippa peitti Châteaun ja sen tienoot. Ulkona oli juuri sopivasti pakkasta. Hymynkare nousi huulilleni vilkaistessani ikkunasta ulos: kaikki nauttivat talvesta. Kukapa haluaisi kököttää sisällä tälläisenä päivänä?

Kun olin pukeutunut lämpimästi, kumarruin vetämään pylvässänkyni alta hieman kuluneen matka-arkun. Avasin sen kannen, joka oli muutenkin jo ratkeamaisillaan tavaroiden paljoudesta ja pengoin sen sisältöä hieman. Muistin ottaneeni kotoa syksyllä mukaan luistimet, jotta voisin käydä vähän pyörähtelemässä järven jäällä. Minne olin jättänyt ne? Heittelin tavaroita makuusalin lattialle. Taskulamppu, mustepullo, marakassi... Puuskahdin. Juuri kun tarvitsee jotain, ei tiedä missä se on. Minun tuuriani.

Olin juuri päättänyt tehdä jotain muuta ja olin kävelemässä ovesta alas oleskeluhuoneeseen, kun huomasin ovenkarmissa roikkuvat valkoiset luistimet.
"Ahaa!" huudahdin, mutta vilkuilin saman tien ympärilleni. Onneksi olin yksin makuusalissa, muuten olisin saanut osakseni paljon kummaksuvia katseita.
Nappasin luistimet ovenkarmista ja tarkistin vielä olivatko ne minun. Ja kyllä vain, molempien sisäpuolella oli tussilla kirjoitetut nimikirjaimet: A.C. Minun nimikirjaimeni. Amber Christensen.

*

Työnsin linnan suuren oven auki. Se oli painava, joten jouduin laskemaan luistimet maahan voidakseni työntää molemmilla käsillä. Pian kuitenkin pääsin hyppelehtimään oviaukista pihalle. Ei satanut lunta, mutta kiitettävän paljon sitä oli jo maassa. Vilkuilin hetken ympärilleni: Kielletyn metsän puut olivat lumen peitossa, pari ikäistäni tekivät lumienkeleitä järvenrannalla ja tuolla pieni tyttöporukka nojaili seinään kikattaen jollekin juorulle. Itse taivalsin pitkin lumihankea kohti järven kimaltavaa jäätä. Kenkäni upposivat kokonaan lumeen. Järvi häämötti noin 20 metrin päässä. Pidin luistelusta. Siinä harvoin hengästyin, sillä kykenin liukumaan vain muutaman vauhdinoton jälkeen. Astmaatikolle voimia rasittava urheilu ei ollut hyväksi.

Yhtäkkiä kompastuin. Ilmeisesti puunjuureen, jonka lumihanki oli peittänyt. Vierin pientä mäenrinnettä alas. Onneksi lumi oli pehmeää, muuten olisin voinut teloa itseni. Vauhtini pysähtyi onnellisesti mäen juurella. Kompuroin ylös ja pudistin lumet vaaleanpunaisesta talvitakistani. Ruskeat, kiharretut hiukseni olivat aivan valkoiset.
"Sattuiko?" kuulin jonkun kysyvän. Katsahdin äänen suuntaan ja näin ne samat ekaluokkalaiset, jotka olivat aiemmin tehneet lumienkeleitä. He katsoivat minua huolestuneena.
"Ei ollenkaan", pudistin päätäni. "Kiitos kysymästä."
He hymyilivät ja ryhtyivät taas omiin puuhiinsa. Arvostin heidän kaltaisiaan ihmisiä. Mikään ei voinut olla kultaisempaa, kuin osoittaa olla huolissaan jostakusta tuntemattomasta.

Istuin lumihankeen vaihtamaan kenkiäni luistimiin. Toivottavasti joku saapuisi pian seurakseni. Minua ei niinkään huvittanut luistella yksin talvipakkasessa.

[Avery Burn]

Istuin hieman tylsistyneenä makuusalissa. Katselin sen ikkunasta ulos. Ulkona oli jo lunta mukavasti maassa ja tuntui, että kaikki olivat parhaillaan siellä. Mutta mitä sitten voisin tehdä ulkona, jos menisin sinne?


Yhtäkkiä huomasin luistimeni naulassa roikkumassa. Ai niin, olin ottanut ne siihen eilen sitä varten, että voisin mennä tänään luistelemaan. Niin no, voisihan sitä nyt mennä hieman pyörähtelemään jäälle, vaikka yksin sitten, jos ei seuraa löytyisi.


Ja samassa hetkessä kiskoin jo talvivaatteet päälleni, laitoin luistimet laukkuun ja heitin laukun huolettomasti olalleni. Avasin makuusalin oven ja melkein juoksin portaat alas aulaan.
Aulassa oli joku poika, joka oli juuri lähdössä ulos ja avasi minulle oven. “Kiitos”, sanoin hänelle ja ryntäsin ulos ovesta.


Ulkona oli todellakin paljon väkeä, jotkut juttelivat, jotkut menivät lumisotaa, jotkut piilosta, jotkut laskivat mäkeä ja kyllä jäälläkin luistelijoita näytti olevan.


Innostuksissani pudotin vahingossa luistinpussini maahan ja keräsin huvittuneena luistimeni maasta.
Järven jää kiilsi kauniisti, kuin kristallit.


Päätin mennä vaihtamaan kenkäni luistimiin ja näin lumihangessa vaihtamassa luistimiaan suunnilleen minun ikäiseni tytön, tyttö näytti hyvin iloiselta, mutta hänellä ei näyttänyt myöskään olevan seuraa, joten menin hänen luoksensa.


“Hei, olen Avery, käyn ensimmäistä luokkaa”. Istahdan tytön viereen vaihtamaan luistimia.
Saisinkohan tästä tytöstä ystävän, hän vaikuttaa ainakin ensisilmäykseltä mukavalta.

[Amber Christensen]

Kiristin valkoiset luistimeni niin tiukalle kuin kykenin. Luistimien solmiminen ei ollut vahvuuteni, mutta kun nyt 11-vuotta olen, eivätkä vanhempani ole enää auttamassa, ei auta muuta kuin pärjätä itse. Ei sillä että olisin jotenkin säälittävä, tai en osaisi mitään. Ei kukaan hallitse kaikkia taitoja täydellisesti.
“Hei, olen Avery, käyn ensimmäistä luokkaa”, kuulin jokun tulevan vierelleni. Olin juuri kiristamässä vasemman jalan luistintani, mutta kohotin kuitenkin katseeni. Viereeni istahti tummaihoinen. Hänen hiuksensa olivat mustat ja pitkät. Hän vaikutti mukavalta, jotain hymyilin iloisesti: "Heippa! Olen Amber ja käyn myös ensimmäistä luokkaa."

Avery vaihtoi myös luistimia. Jäin tarkkailemaan häntä. Hän ei tainnut olla Ranskasta - tai olihan se tietenkin mahdollista, mutta minä ainakin luulin että hän ei ole täältä päin. Ainakaan tyttö ei näyttänyt perus ranskalaiselta: hänen tumma ihonsa ja ruskeat silmänsä tekivät hänestä varmaan sellaisen vaikutelman. Joka tapauksessa Avery vaikutti erittäin mukavalta, olihan hän tullut tervehtimäänkin.

Yhtäkkiä muistin luistimeni. Kumarruin jälleen vasemman jalkani puoleen ja kiskaisin naruista siten, että luistin kiristyi jalkani ympärille.
"Mistä tuvasta olet?" kysyin kompuroiden seisomaan. Hoippuilin hieman, mutta sain pidettyä tasapainoni. Ähkimisen ja käsien heiluttelun jälkeen unohdin kokonaan, että ylipäätänsä olin kysynyt hänen tupaansa. Tästä johtuen en jäänyt odottamaan vastausta ja kävelin pingviinikävelyä jäälle. Kummallista. Olin kuvitellut kaatuvani heti takapuolelleni, mutta pysyinkin pystyssä. Potkin varovasti vauhtia. Siitä onkin aikaa kun viimeksi luistelin.

[Avery Burn]

Sidoin luistimennaruni pikavauhtia, joka yllätti minut.
Kuulin tytön vastaavan minulle “Heippa! Olen Amber ja käyn myös ensimmäistä luokkaa.” Hän oli siis samanikäinen, kuin minäkin. Hymyilin tytölle ystävällisesti ja nousin yläs lumihangesta.


Kuulin Amberin kysyvän tupaani ja näin sitten hänen luistelevan eteenpäin hieman horjuvasti. Luistelin hänen peräänsä. Taitoni olivat hieman ruosteessa, mutta onnistuin silti olla kaatumatta.
“Olen Gryffondorista, entä sinä?” vastaan ja kysyn samaa kysymystä häneltä itseltään. Onneksi olin muistanut laittaa lämpimät talvivaatteet ylleni, sillä pakkanen nipisteli hieman poskiani.

[Amber Christensen]

"Olen Gryffondorista, entä sinä?" Avery kysyi. Hän luisteli perässäni. Olin hämmentynyt. Hän taisi sittenkin olla Ranskasta. Jos hän olisi jostain lämpimästä maasta, ei hän takuulla osaisi mitään talviurheilulajeja.
"Olen Pouffsoufflesta", sanoin ja käännähdin ympäri yrittäen luistella takaperin. Se oli kätevää, sillä voin olla yhtä aikaa liikkeellä, sekä olla katsekontaktissa Averyn kanssa.

"Oletko sinä ihan täältä kotoisin? Vai?" kysyin ja tein äkkijarrutuksen, melkein lentäen selälleni. "Minä olen kotoisin Englannista, Lontoosta. Asun siellä äidin, isän ja pikkusiskon kanssa. Olen perheen ainoa, jolla kiertää taikuus veressä. Mistä voi kuitenkin tietää, että Anette olisi taikaväkeä? Hän on vasta viisi. Ja -?" olin juuri jatkamassa, mutta sitten tajusin että puhuin vähän liikaa. Ehkä minun pitäisi antaa hänen välillä vastata.

Kun odottelin että saisin tietää lisää tuosta tummaihoisesta, mystisestä tytöstä. Tein hieman piruetteja - tai yritin tehdä. Olin melkein joka kerta vähällä kömmähtää maahan, mutta sain jollakin ihmeen kaupalla pidettyä itseni pystyssä. Pakkaspoika puri nenäni päätä. Se oli varmasti aivan punainen. Hieroin sitä oikealla kädelläni.
"Satutko osaamaan mitään lämpöloitsua?" kysyin. "Täällä alkaa olla kylmä."

[Avery Burn]

Amber kertoi olevansa Pouffsoufflesta, se on eri tupa, kuin minulla, mutta eipä se haittaa, voihan ystäviä olla myös eri tuvista.
Amber näytti olevan hyvin puhelias ja hän kertoi perheestään.

Amber kysyi minulta, että olenko täältä kotoisin.

“Olen kyllä täältä Ranskasta, Pariisista, mutta isäni isä on Kuubasta, siitä johtunee ihonvärini”, naurahdan ja jatkan: “En ole perinyt lähes ollenkaan ulkonäköä äidiltäni. Minä olen taas puoliverinen. Äitini veressä kiertää taikuus, isosiskoni ei, mutta en tiedä pikkusiskostani Danielasta. Hän on vasta neljä”, pyörähdän pari piruettia ja jatkan vielä: “Lämpöloitsua? Voi en minä sellaisia osaa, mutta voisi olla tarpeen tällä säällä,” tirskahdan ja siinä samassa pyllähdän istualleni jäälle ja alan nauraa.

[Amber Christensen]

"Olen kyllä täältä Ranskasta, Pariisista, mutta isäni isä on Kuubasta, siitä johtunee ihonvärini”, Avery naurahti. Olin salaa tyytyväinen itseeni. Olin arvannut, että Avery ei ainakaan asu missään Afrikassa. Olin kehittänyt salapoliisin taitojani monia vuosia. Pienempänä arvuuttelin mielelläni ohikulkijoiden ja muuten vaan tuntemattomien jästien ammatteja esim. kahvilassa tai junassa. Sitten kun halusin näyttää vanhemmilleni havaintoni, osoitin tietenkin kyseistä jästiä sormellani. Sehän oli erittäin epäkohteliasta. Vanhempani nuhtelivat minua usein ja ne, joita olin osoitellut mulkoilivat minua pahasti. Joskus jopa jouduin käymään pyytämässä anteeksi ja voitte arvata kuinka paha paikka se oli pienelle tytölle.

“En ole perinyt lähes ollenkaan ulkonäköä äidiltäni. Minä olen taas puoliverinen. Äitini veressä kiertää taikuus, isosiskoni ei, mutta en tiedä pikkusiskostani Danielasta. Hän on vasta neljä."

Hymyilin. Minä itse olin perinyt ulkonäköä molemmilta vanhemmilleni. Taikuuteni - noh, sain sen jostain. Isoäidin peruuta se varmaankin oli, mutta miksi se oli yhtäkkiä päättänyt hypätä minun veriini. Ei sillä että en haluaisi olla taikaväkeä. Tämä oli mielestäni mahtavaa! Käydä taikakoulua suuressa linnassa, opetella loitsuja, tavata aaveita ja eläviä tauluja. Tosin välini tauluihin eivät olleet kauhean hyvät. Jostain syystä mikään kuva ei ollut pitänyt minusta kun olin käynyt hieman jututtamassa niitä. Mistäköhän se johtuu?

Oi, Averyllakin oli pikkusisko. Anettea vuoden nuorempi. En minäkään voinut tietää oliko oma siskoni perinyt taikuutta, mutta jos oli se oli vallan ihanaa. En kuitenkaan tuomitse häntä jos hän on jästi. Ei Anette voi sille mitään. Ja Daniela - voi kuinka nätti nimi. Näyttiköhän hän isosiskoltaan?

"Minun pikkusiskoni on viisi vuotias", kerroin sipaisten hiussuortuvan kasvoiltani. "En tiedä onko hän taikaväkeä. Toivon niin. Minä ja Anette olemme erittäin läheisiä. Menen luultavasti aina kuin pystyn käymään kotona, sillä Anette kertoi että hänellä on tosi mälsää kun olen Châteaussa."
Hymy nousi jälleen huulilleni ajatellessani pikkusiskoani. Anette oli kirjoittanut minulle edellisellä viikolla ja kertonut osaavansa jo sukeltaa vedessä. Hän myös pyysi että tulisin kotiin joululomalla ja minä lupasin. Olin liimannut kirjeen leikekirjaani.

Avery teki pari piruettia ja tirskahti sitten: "Lämpöloitsua? Voi en minä sellaisia osaa, mutta voisi olla tarpeen tällä säällä."
Avery oli oikeassa. Ulkona oli sittenkin melko kylmä. Jos olisin tiennyt olisin ehdottomasti pukeutunut vähintään toppahaalariin.
"Oletko hyvä loitsuissa? Minä luulin että se on helppoa, mutta en ole onnistunut edes loihtimaan turkooseja kipinöitä. Se vaatii aika pojan keskittymistä. Vai mitä?"

Yhtäkkiä kuulen kuinka Avery pyllähtää jäälle. Hätkähdän ja käännän katseeni häneen. Toivottavasti häntä ei ollut sattunut, tiedän että se voi tehdä joskus tosi kipeää.
"Sattuiko?" toistin ajatukseni. Avery kuitenkin nauroi joten en uskonut hänen tuntevan minkäänlaista kipua. Aloin myös nauraa.

[Avery Burn]

"Minun pikkusiskoni on viisi vuotias, en tiedä onko hän taikaväkeä. Toivon niin. Minä ja Anette olemme erittäin läheisiä. Menen luultavasti aina kuin pystyn käymään kotona, sillä Anette kertoi että hänellä on tosi mälsää kun olen Châteaussa," Amber kertoi. Nousin ylös, hymyilin ja sanoin: Ehkä onkin, mietin vain joskus, että kun isosiskoni ei ole taikaväkeä, niin pikkusiskoni voisi kyllä olla. Onhan äitimmekin taikaväkeä. Minulla on myös läheiset välit pikkusiskooni. On outoa, että isosiskoni ja pikkusiskoni ovat perinneet ihonvärinsä äidiltämme, kun taas minä isälltäni. Ei sillä, että se haittaisi minua, mutta se on hieman kummallista.”

“Oletko hyvä loitsuissa”, Amber kysyi sitten.
“No, miten sen nyt ottaa. Kipinöitä osaan kyllä jotenkin loihtia, mutta en kyllä kummoisemmin, eri värien loihtiminen on tosi vaikeaa! Pinkin ja violetin osaan loihtia parhaiten, entä sinä? Mutta... Osaan kyllä maalata, ilman, että kosken pensseliin. Siitä huomattiinkin taikuuteni. Olin kahdeksan ja rakastin maalaamista ja eräänä päivänä heilautin kättäni ja pensseli oli vesikulhossa. Se liikahti ja kokeilin uudestaan. Silloin tajusin, että minulla on taikuutta veressä, kuten äidillänikin. Ensiksi en kertonut muille, mutta lopulta se selvisi, kun en tietenkään osannut vielä hallita taikuuttani ja seinäni olivat yksi päivä täynnä maalitahroja, silloin vanhempani tulivat huoneeseeni ja huomatessaan seinät, he kysyivät, mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen äitini opetti minulle perusloitsuja, mutta lähinnä hallitsemaan taikuutta ja nykyään maalaan ja piirrän aina koskematta kynään tai pensseliin”, pidin pienen tauon ja sitten kysyin: “Entä sinä, miten sinun taikuutesi saatiin selville?”
Asia kiinosti minua hyvin paljon, sillä Amberhan oli jästi ja hänen vanhempansa eivät varmastikkaan osannut arvata, että tytöllä oli taikuutta veressä.

[Amber Christensen]

Avery nousi ylös. Hän sanoi hymyillen: "Ehkä onkin, mietin vain joskus, että kun isosiskoni ei ole taikaväkeä, niin pikkusiskoni voisi kyllä olla. Onhan äitimmekin taikaväkeä. Minulla on myös läheiset välit pikkusiskooni. On outoa, että isosiskoni ja pikkusiskoni ovat perinneet ihonvärinsä äidiltämme, kun taas minä isälltäni. Ei sillä, että se haittaisi minua, mutta se on hieman kummallista.” 

Tämä ihonväriin liittyvä seikka oli kieltämättä kummallinen. Ja se että Averyllakin oli läheiset välit siskoonsa oli mahtavaa. Ainakin oli joku joka voisi samaistua kanssani. "Milloin siskosi on syntynyt?" kysyin silkasta mielenkiinnosta. "Ja aiotko mennä joululomalla kotiisi? Minä en pääse, sillä he lähtevät käymään Espanjassa. En millään ehdi käydä kotona ja lähteä samantien. Lupasin kuitenkin tulla seuraavalla lomalla."

Kun kysyin oliko Avery hyvä loitsuissa (kysyin varmaan siksi, että toivoin hänen olevan samanlainen tunari kuin minä), hän kertoi että kipinöiden loihtimisen hän osaisi. Tuo sanoi myös, että eri värien loihtiminen olisi vaikeaa ja olin samaa mieltä. Tiedätte kyllä - ehkä. Avery osasi loihtia pinkkejä, sekä violetteja kipinöitä! Kaiken kukkuraksi hän kysyi mites minä.
"Noh, ehkä...", emmin hetken. "Punaisia." Naurahdin. Olin aivan surkea. Punaisia nyt kaikki osasivat loihtia.
Avery jatkoi: "Mutta... Osaan kyllä maalata, ilman, että kosken pensseliin. Siitä huomattiinkin taikuuteni. Olin kahdeksan ja rakastin maalaamista ja eräänä päivänä heilautin kättäni ja pensseli oli vesikulhossa. Se liikahti ja kokeilin uudestaan. Silloin tajusin, että minulla on taikuutta veressä, kuten äidillänikin."
"Vau! Haluan nähdä joskus sanoi hymyilen, kun Avery jo jatkoi: "Ensiksi en kertonut muille, mutta lopulta se selvisi, kun en tietenkään osannut vielä hallita taikuuttani ja seinäni olivat yksi päivä täynnä maalitahroja, silloin vanhempani tulivat huoneeseeni ja huomatessaan seinät, he kysyivät, mitä oli tapahtunut. Sen jälkeen äitini opetti minulle perusloitsuja, mutta lähinnä hallitsemaan taikuutta ja nykyään maalaan ja piirrän aina koskematta kynään tai pensseliin."

Avery lopetti stoorinsa kysymällä, miten huomasin oman taikuuteni. Mietin hetken, viitsisinkö kertoa. Tämä oli nimittäin tavallista oudompi tarina. Päätin kuitenkin ilmaista sen mahdollisimman lyhyesti: "Kaadoin kastemaljan kirkossa... sormia heilauttamalla."

[Avery Burn]

"Siskoni on syntynyt 16.10.2012."
Hymyilin, ja jatkoin: "Hänen ristiäisensä sujuivat sinällään moitteettomasti, mitä nyt yksi täytekakku tipahti lattialle, mutta muuta katastrofia ei siellä muistaakseni tapahtunut."
"En ole aivan varma, menenkö joululomalla käymään kotonani. Uskoisin kyllä, sillä täällä Ranskassahan kotini on."
Oli harmi, ettei Amber päässyt käymään kotona joululomalla, hänhän rakasti perhettään paljon.
Olin itse onnellinen, että koko perheeni asuu täällä Ranskassa.

Huomasin Amberin vakuuttuneen ilmeen, kun kerroin, minkä värisiä kipinöitä loihdin. "Pinkkien ja