//Anteeksi kesto, kirjottaminen on ollu jotenkin tosi hankalaa. Shanietta Kei on tervetullut tänne mukaan tällä kertaa. :3 Peli sijoittuu pimeyden voimilta suojautumisen tunnin jälkeiselle ajalle, hieman koulun alun jälkeen.//

Professori Blanchard päätti tunnin hieman normaalia aikaisemmin. Oli vihdoinkin aika panna suunnitelma täytäntöön. Okei, kuulostin todella dramaattiselta, kun puhuin suunnitelmasta, mutta en keksinyt muutakaan termiä tähän hätään. Avunantoyritys? No, ei, se kuulosti vieläkin dramaattisemmalta. Harkittu juttelutuokio? Se voisi olla lähempänä totuutta. Kuuntelin vielä vähäiset läksyt ja kirjasin ne ylös pergamentille. Pyyhkäisin välineeni yhdellä liikkeellä pöydältä laukkuun ja terästäydyin suunnitelmani kirkkaasti mielessäni.

Nappasin laukkuni ja tähyilin ympärilleni lähtöä tekevien oppilaiden meressä. Valitettavasti tuo yksi, jolle minun täytyi todella kovasti päästä puhumaan, oli ilmeisesti jo lähtenyt. Ainakaan en nähnyt häntä missään lähistöllä. Kirosin pikaisesti ja hiljaa, ettei Blanchard vain kuulisi, ja lähdin työntymään ovea kohti. Jakelin anteeksipyyntöjä suuntaan ja toiseen liikkuessani ihmismeressä kyynärpäitteni avulla. Lopulta pääsin luokasta ulos ja tähyilin ympärilleni. Muut luokkalaiseni lähtivät liikkumaan kohti loitsujen luokkaa, ja ajauduin heidän mukanaan siihen suuntaan. Olin nähnyt tytön käyvän ainakin joillain loitsujen tunneilla tänä vuonna, joten ehkä löytäisin hänet sieltä. Aloin kyllä jo huolestua, sillä suunnitelmani ei ollut toiminut tähänkään asti. Tarkoitukseni oli ollut napata tyttö kanssani puhumaan jo heti tunnin alusta, mutta se olikin osoittautunut hieman hankalaksi tehtäväksi. Olin huomannut kyllä tuon taitavan tavan vältellä ihmisiä.

Huokaisin helpotuksesta, kun hetken kuljettuani tunnistin vaaleanruskeat hiukset ja pienen vartalon edessäni. Niin, ehkä olen unohtanut mainita, miksi minulla oli niin suuri tarve puhua Shanietta Keille. Syy oli siinnä, että olin huomannut muutoksen tuossa ystävässäni. Viime vuonna hän oli näyttänyt iloisemmalta ja hyvinvoineemmalta kuin ennen. Tänä lukuvuonna, tuota, hän vaikutti romahtaneelta. Toivoin tosissani, että kyse ei ollut mistään vakavasta, vaikka pelkäsinkin pahinta. Hestiakaan ei ollut Châteaussa enää, hän valmistui, joten Shanietta vaikutti todella yksinäiseltä. Toivoin, että hänen surunsa johtui Hestian poissaolosta, ja että jos olisin ystävänä, hän voisi ehkäpä piristyä. Vaikka tiesin todella hyvin, etten milloinkaan voisi korvata Hestian paikkaa. Ei ehkä kukaan voisi.

”Hei Shanietta”, sanoin hiljaa ja kosketin tytön olkaa. ”Jutellaanko vähän?” aloitin. Mietin hetken, mitä sanoisin. Kuulumisien kysyminen kuulosti naurettavalta. Kai minä nyt näin, ettei Shanietalle mitään hyvää kuulunut. ”Shanietta…” aloitin epäröiden katsoen tuota silmiin, ”Olen huolestunut ja tahdon auttaa. Onko sinun paha olla? Minusta vaikuttaa siltä, koska vaikutat alakuloisemmalta kuin ennen. Välitän sinusta ja haluaisin, että sinulla on asiat hyvin. Kerro mulle, mikä sun mieltä painaa.”

// Ei mitään, kiva kun lopulta sait kirjoitettua! :3 Nyt koitetaan vaan kestää tätä synkkyyttä... ;_; //

Tuijotin lähes tyhjää pergamenttia edessäni pulpetilla. Olisi ehkä pitänyt kirjoittaa läksyt ylös, mutta en jaksanut. En jaksanut liikuttaa kättäni, en jaksanut keskittyä siihen, mitä olin kirjoittamassa. Tunnin aiheen sentään olin saanut kirjoitettua. Käsiala näytti vieraalta.

Kun sisäistin professorin päättäneen tunnin, mikä tapahtui yllättävänkin nopeasti, nousin äkkiä ylös, tungin tavarat miten sattuu laukkuun ja suuntasin nopeasti ulos luokasta. Pudotin mustepullon ja se meni rikki, mutta en edes vilkaissut sen suntaan. En jaksanut välittää. En myöskään välittänyt tippaakaan muiden reaktioista. Vai... huomasiko edes kukaan?

Näytin varmasti hirveältä, mutten jaksanut välittää. Tuntui, kuin eläisin jonkinlaisessa suojakuplassa, etäällä muista. Enkä tuntenut mitään. En yhtään mitään. Elinkö minä? Tuskin.

Kunnes mieleeni ilmestyivät eräät kasvot: Hestian kasvot. Se oli ainoa asia, joka sai minut tuntemaan jotakin. Nimittäin pohjatonta huolta. Samalla ilmeettömille kasvoilleni kohosi esteettä kärsivä ilme. Silmiini kohosivat kyyneleet. Hestia halusi pois. Mitä jos... mitä jos hän tekisi jotain peruuttamatonta? Jotain... jotain kamalaa? Näin silmieni edessä sen, miltä hän näytti, kun viimeksi näin hänet. Ennen koulun alkua. Ennen kuin lähdin. Se menisi vain huonommaksi.

Puristin käteni nyrkkiin ja estin vain vaivoin automaattisen reaktion: olisin halunnut vaan käpertyä lattialle kippuraan, kiertää kädet keskivartaloni ympärille ja yrittää pysyä jotenkin kasassa. Sitten tein yhden typerän jutun: löin oikean käteni syrjän täysiä seinään, jonka vierellä kävelin. Sitten nostin käden lähemmäs ja totesin vauriot: karhea seinä aiheutti vähäistä verenvuotoa ja kirvelyä. Hetken pystyin keskittymään vain siihen: kipuun.

Mistä lähtien? Mistä lähtien olin tehnyt näin? Olin varma, että tämä oli uusi juttu. Typerä juttu. Mutta tiesin, että jatkaisin. Se saisi minut ainakin tuntemaan jotakin. Nimittäin kipua. Konkreettisempaa kipua kuin se muu, mitä pääni sisällä enää oli.

Säpsähdin, kun tunsin hyvin konkreettisen kosketuksen vasemmalla olallani. Käännyin automaattisesti ympäri, tyhjä katseeni ei tarkentanut mihinkään. Katsoin automaattisesti minua koskettaneen ohi, mutta pakotin itseni keskittymään hahmoon, hänen kasvoihinsa. Hämmennyin, kun tunnistin tytön. Renée...? Tummat silmänaluseni varmasti vain korostivat tyhjiä silmiäni. Katsoin taas tytön ohi, mietin jo että jatkan matkaa. En jaksaisi enää tätä, en jaksaisi pysyä kasassa. Ei enää tänään.

Tytön ensimmäiset sanat menivät minulta täysin ohi, ja ensimmäiset sanat, jotka rekisteröin edes etäältä, olivat: ”Shanietta...” Joo, nimeni. Kohdistin taas hetkeksi katseeni tytön kasvoihin, kurtistin kulmiani, sitten katseeni palasi oikealle alaviistoon, kohdistumatta mihinkään. Niin tyhjänä.

Seuraavasta puhetulvasta minun oli todella vaikea sisäistää mitään: ”Olen huolestunut ja tahdon auttaa. Onko sinun paha olla? Minusta vaikuttaa siltä, koska vaikutat alakuloisemmalta kuin ennen. Välitän sinusta ja haluaisin, että sinulla on asiat hyvin. Kerro mulle, mikä sun mieltä painaa.” Huolestunut, paha olla, alakuloinen, välittäminen... Ja se viimeinen: ”Mikä sun mieltä painaa?”

Kurtistin taas hetkeksi kulmiani, näytti hetken siltä kuin olisin läsnä. Ai mikä mun mieltä painaa? Siirsin katseeni taas Renéen kasvoihin, pakotin pitämään sen hänessä. Yritin miettiä, mitä sanoisin, mutta en uskonut, että osasin enää edes puhua, muodostaa sanoja. Käänsin katseeni nopeasti pois, käännyin, kiedoin käteni vartaloni ympärille ja suuntasin ripeästi käytävään, minun käytävään. Olin jo varma, että koko juttu oli ollut harha.

//Apua… joo, noniin, yritetäänpäs olla itkemättä tuota sinun viestiä lukiessa sitten ensi kerralla… Olet vaan niin supertaitava, apua...<3//

Katseeni käväisi tytön tummissa silmäalusissa. Tyhjässä katseessa, joka ei näyttänyt haluavan tarkentua. Muutenkin tyttö näytti aika pahalta. Minua sattui nähdä ystäväni tuollaisena. Sattui ihan fyysisesti, kovaa, kaikkialle. Yritin silti pysyä kasassa, jotta saisin sanottua edes jotain.

Shanietan katse karkaili kaikkialle muualla, pysähtyi harvoin kauemmaksi aikaa kasvoihini. Pidin puhuessani katseeni hänen silmissään. Tyhjissä silmissä, joiden takana olevan tuskan olin jo aavistanut. En vain ajatellut… En tajunnut, että se oli näin suurta. Näin silmäkulmastani jonkun punaisen kiiltävän. Siirsin katseeni hieman alemmas, vain nähdäkseni vähäisen veren vuotavan hänen kädestään. ”Sinun kätesi…” Sanoin, mutta ennen kuin ehdin sanoa lauseeni loppuun, Shanietta siirsi kätensä ympärilleen kuin pitämään palasia kasassa, ja asteli pois.

Siinnä se oli. Sinne se meni. Mahdollisuus auttaa. Hän ei suostunut vastaanottamaan apua. Hän ei edes suostunut sanomaan sanaakaan minulle.

Ja se pieni mahdollisuus oli tuntunut niin suurelta. Nyt tunsin veden valuvan käsistäni, vaikka kuinka yritin pitää sitä hallinnassa. En minä ollut psykologi. En minä tiennyt, kuinka ihmisiä autetaan, kuinka heitä nostetaan kuopistaan.

Ja sitten tajusin ajattelevani tyhmästi ja löin itseäni henkisesti. Minähän en ollut luovuttaja. Enkä antaisi Shanietankaan olla. Minähän en muuten antaisi ystäväni mennä tuosta vain. Minähän en antaisi hänen vajota kuoppaansa.

”Odota!” huusin turhaan ja juoksin Shanietan perään. ”Ei sinun tarvitse kertoa, mikä vaivaa tai on huonosti, jos et halua tai pysty. Ymmärrän kyllä. Mutta antaisitko minun auttaa? Olla ystävänä, tai jotain? Kerro, jos tiedät miten voisin auttaa tai tehdä sinun päivästäsi paremman, niin teen sen. Aivan heti. Kunhan vain… Jos annat… Saanko olla sinun tukenasi edes jollain tavalla?”

Tiedostin sen, ettei sanoistani todennäköisesti ollut mitään hyötyä. Että Shanietta saattaisi juosta vain pois. En tiennyt, mitä sitten tekisin. Pahentaisinko vain asioita juoksemalla hänen peräänsä toistamiseen?

// Voii, älä itke! :') </3 Mutta kiitos <3 … Pahoittelen, että meni näin kauan vastata :/ Lukio, ya know... //

”Odota!”

Huuto sai minut vaivoin tajuamaan, ettei Renée-välikohtaus ollut harhaa. Menin hetkeksi aivan sekaisin ja hetken jopa tunsin jälleen kirvelyn oikeassa kädessäni. Pysähdyin ja käännyin, jälleen. Kuin joku zombi.

”Ei sinun tarvitse kertoa, mikä vaivaa tai on huonosti, jos et halua tai pysty. Ymmärrän kyllä. Mutta antaisitko minun auttaa? Olla ystävänä, tai jotain? Kerro, jos tiedät, miten voisin auttaa tai tehdä sinun päivästäsi paremman, niin teen sen. Aivan heti. Kunhan vain... Jos annat... Saanko olla sinun tukenasi edes jollain tavalla?”

Tajusiko hän, etten saanut sanottua mitään? Olin varma, ettei hän ainakaan ymmärtänyt. En uskonut, että Renée voisi auttaa mitenkään. Vai voisiko? Olin liian uupunut ajattelemaan, toivomaan yhtään mitään.

Samalla, pakosti, tajusin kuitenkin, että pääsisin nopeammin pois tilanteesta, jos vaan ratkaisisin tilanteen jotenkin. Siis puhuisin. Muistutin itselleni olevani Serdaigle, yhä, ja että tunne siitä, etten pystyisi puhumaan, oli vain harha – sekin. Vain muutama sana, niin olisin hoitanut homman. Halusinko hoitaa sen? En. Mutta se on pakko tehdä.

”Renèe...” Aloitin hiljaa, vähän tunnustellen. Tuntui oudolta kuulla oma ääneni, puhuminen oli nykyään niin kaukana ”to do”-listastani. Minulla kuitenkin oli ääni, yhä – ja taito käyttää sitä, niin kaukaahaettua kuin se olikin. Voisin sanoa ne sanat. Vaikken todellakaan olisi halunnut, sillä asiasta tulisi ainoastaan yhä vain konkreettisempi.

”Antha on kuollut”, sanon. Jopa ääneni on tyhjä, vaikka siitä huomaakin että oloni on huono. Koitan olla ajattelematta juuri ääneen sanomaani asiaa sen tarkemmin, mutta epäonnistun. Siinäkin. Alan itkeä, käännyn seinän suuntaan. Nojaan seinään ja itken, silmät kiinni ja kädet ympärilläni.

”Renée mä en jaksa...”

//Jooh, tiiän :/ Ja samoin, anteeks mullakin tää koomailu... Ja anteeks hieman lyhyt viesti, oon aika ruosteessa ja nyt on kiire kouluun :D//

Minua sattui. Sattui fyysisesti nähdä Shanietan tyhjä ja voimaton katse. Tytön kärsimys tuntui osittain siirtyvän minunkin mielelleni. Vaikka tajusin kyllä, että minun tuntemukseni oli vain vajaa peilikuva. Shanietta oli paljon pahemmassa jamassa. Ja oli ollut jo pitkään. En kuitenkaan antanut oman suruni näkyä muuta kuin empatiana. Ei se tekisi asiaa helpommaksi. Ei kummallekaan. Minun täytyi pysyä vahvana, tai edes näyttää pysyväni vahvana.

Hetken odoteltuani, kun en enää uskonutkaan, että Shanietta saisi sanaa suustansa, heikko ääni aloitti: ”Renée…” Nostin käteni hänen olkavarrelleen ja slittelin sitä rauhoittavasti. Yritin viestittää eleelläni, että olin tässä. Olin hänen tukenaan. Ja kuuntelisin mitä vain ikinä hän kertoisi minulle. Shanietan ilmeisesti täytyi kerätä voimia sanomaan ääneen seuraava lause, mikä se ikinä mahtoi ollakin. Annoin hänelle aikaa, enkä keskeyttänyt.

”Antha on kuollut.”

”Ei”, henkäisin. Käteni irtosi otteestaan ja Shanietta kääntyi itkemään seinää vasten. Ei se voinut olla… Kenelle tahansa muulle kuin Shanietalle. Tyttö ei ollut alun perinkään ollut siitä vahvimmasta päästä. Kunpa se olisi tapahtunut kenelle tahansa muulle. Vaikka minulle. Mutta ei Shanietalle.

Olin nähnyt, kuinka tyttö oli turvautunut siskoonsa. Ja todennäköisesti myös äitiinsä samalla tavalla. Ja nyt kun Hestiakin jätti koulun taakseen, hän oli yksin. Mutta en halunnut hänen olevan yksin. Minä voisin olla ystävänä. Jos hän niin haluaisi. Se olisi vähintä mitä voisin tehdä. Ja mitä minun täytyi.

Siirsin katseeni takaisin rikkinäiseen tyttöön, joka halasi itseään pitääkseen palaset kasassa. ”Renée mä en jaksa”, hän itki. Vedin tytön varovasti syliini varoen satuttamasta hänen kättään. Halasin tuota ja pitelin vain siinnä, yrittäen koota omia ajatuksiani vastauksen muodostamiseen.

”Mä oon tosi pahoillani. Olen niin pahoillani”, kuiskasin. ”Mä tiedän… mutta uskon, että sä selviät. Vaikka se on vaikeaa, vaikka se tuntuu mahdottomalta. Silti uskon, että sä jaksat. Mä autan sua jaksamaan. Jos vaan annat. Mä oon sun tukena. Oon pahoillani.”

// Anteeks taas tää viivytys :/ Vähän rajoitetusti tätä läppäriaikaa, you know, ja inspiraatio sen takia ollu jossain piilossa. Teksti saattaa olla vähän niin ja näin, mutta toivon et päästään eteenpäin tällä... //

Kun Renée laski kätensä olkapäälleni, suuri ja syvällä minussa oleva osa halusi automaattisesti vetäytyä pois. Nytkähdinkin vähän, mutta minusta Anthan kuoleman ja Hestian elottomuuden myötä vallan ottanut piittaamattomuus ja tunteettomuus hallitsi, enkä reagoinut mitenkään muuten. Ilmekään ei värähtänyt.

Renée irrotti otteensa, kun kerroin Anthan kuolleen. Suupieleni nytkähtivät tahtomattani alaspäin ennenkuin hajosin. Renée veti minut halaukseen, johon en taaskaan reagoinut mitenkään. Pieni osa minussa huomasi Renéen varovaisuuden, mutten jaksanut välittää.

Lopulta jokin vaisto otti kuin ottikin minusta vallan, ja astuin rajusti taaksepäin irrottautuen toisen tytön otteesta. Pienen hetken ajan silmissäni näkyi pelkoa, kun katseeni käväisi Renéen kasvojen suunnalla. Sitten vajosin takaisin tyhjyyteeni ja olin entistä enemmän maassa. Ajatukseni alkoivat tutuksi tulleeseen tapaan kiertää kehää käytäväni tienoilla.

”Mä oon tosi pahoillani. Olen niin pahoillani.” Kai uskoin häntä..? En tuntenut mitään noiden sanojen myötä, kuten en sitä ennenkään. ”Mä tiedän...” Hetken, pienen hetken mietin, ettei hänellä voinut olla aavistustakaan. Ajatukseni siirtyivät Hestiaan, elottomuuteen, ja pidätin itkun ääntä kyynelten valuessa oman tahtonsa mukaan. ”... mutta uskon, että sä selviät.” En selviä. Selkeä ajatus. ”Vaikka se on vaikeaa, vaikka se tuntuu mahdottomalta.” Se on vaikeaa ja mahdotonta. ”Silti uskon, että sä jaksat.” En jaksa. Jälleen selkeä ajatus. ”Mä autan sua jaksamaan. Jos vaan annat. Mä oon sun tukena. Oon pahoillani.”

Ajatukseni alkoivat kulkea yhä selkeämmin sen takia, että joku minulle merkityksellinen henkilö puhui minulle. Se oli tuskallista, tunsin selkeästi mieleni, sen pohjan josta en päässyt ylös.

”Kukaan ei voi auttaa meitä”, oli lopulta ainoa asia, hento kuiskaus, jonka sain sanottua ääneen. Minä ja Hestia, meitä ei voinut auttaa kukaan. Tunteettomuudelle oli sen myötä jälleen helppo antautua.

Peli lukitaan keskeneräisenä.

Renée Mason, Gryffondor: 9 p
Shanietta Kei, Serdaigle: 9 p