Sad news

[Katherine Westwood]

// Peliin enemmän kuin odotetaan mukaan ihastuttavaa Cassia Finchia. Peli sijoittuu 16.9.2016, jolloin tytöt sattumalta tapaavat taas jälleen kerran. //

Tämä oli kuin unta - erittäin kamalaa unta, jota kukaan ei halunnut nähdä. En osannut kuvailla mitä tein, ikään kuin itkin, mutta se ei ollut itkemistä. Silmistäni ei tietääkseni vuotanut kyyneleitä, tai ei, taisi vuotaakin... Tiesin tietysti myös juoksevani. Toivoin vain voivani juosta pois täältä. Ihan koko täältä - maailmasta. Ja sen olisin ansainnutkin. Olin surkea ihminen ja vaikka mitä muuta, kuten myös vaikka ruskeahiuksinen tyttö. Kaikista asioista, mitä olin, katoaisi pian asia, nimeltä "isosisko".

Jalkani tuntuivat raskailta, mahdottomilta nostaa maasta irti - ja lopulta ne eivät enään nousseetkaan. En tiennyt kompastuinko, vai eivätkö jalkani oikeasti enään halunneet nousta. Ja sitten tietysti jalka, jolla yritin ottaa tukea lattiasta, kauhoikin vain tyhjää ilmaa. Polveni koukistuivat kaatuessani, ja käteni suoristuivat eteen. Kaaduinkin olkapäälleni, joka ei pysäyttänyt kaatumistani, vaan tunsin pääni kolahtavan johonkin, kuin pian jalkojen ja käsienikin.

Avasin silmäni, nähden vain sumeana valoja. En käsittänyt mitä tapahtui, vaan vedin jalkani rintaani vasten, noustuani ensin istumaan - tai saatoin vetää jalkani siihen jo ennen nousemistani, en ollut varma - en ollut mistään varma sillä kirotulla hetkellä.

Tunsin hartioideni tärisevän sitä mukaan, mitä itkin. Tiesin ihan itkeväni, enkä vain.. noh, luullut itkeväni. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin, kilpaillen siitä, mikä ehtisi ensin alas leualleni, tai ehkä pikemminkin tippumaan leualtani pois, pois minusta. Olisimpa ollut yksi niistä onnekkaista kyyneleistä, jotka voivat vain lähteä tästä 169 senttisestä ja 54 kiloisesta ruumiista pois, sulautua maahan, ja lopulta minua ei enään olisi.

Räpyttelin silmiäni, yrityksenä kadottaa sumeus, mutta se kävi mahdottomaksi, kyynelkanavani halutessa luoda vain lisää märkiä kyyneleitä. Erotin vieressäni portaat. Kun tajusin niiden ollen syy kaatumiseeni, tajusin myös kivun - tarkemmin päänsäryn, joka aiheutui pääni kolahtamisestä rappuseen. Itkun vaimentamis yritykset muuttuivat mahdottomiksi, jolloin vain luovutin - ei minusta ollut voittajaksi.

[Cassia Finch]

Olin täysin syventynyt kirjaani eräällä linnan käytävistä. Istuin käpertyneenä leveiden portaiden toisiksi alimmalla portaalla. Okei, oli ehkä outoa istua lukemassa portaikossa, mutta tämän kirjan olin tiennyt olevan niin hyvä, etten ollut malttanut etsiä järkevää paikkaa ja aloittaa vasta sitten lukemista. Ja tietenkin, olin ajatellut lukevani vain muutaman sivun tässä ja siirtyväni sitten muualle, mutta toisin oli käynyt. Olin jo sivulla 34 - ja pahasti koukussa.

Vaihdoin juuri sivua, kun kuulin jonkun juoksevan portaita takaani alas. Käännähdin ympäri juuri nähdäkseni, kun Katherine kompastui ja lennähti hurjan näköisesti eteenpäin polvet koukistuneina ja kädet yrittäen tavoitella jotakin mihin tarttua. Hän rysähti lopulta olkapäällensä, mutta matka ei päättynyt siihen, vaan hän alkoi rymistelemään pää edellä portaita alas.

Nousin nopeasti seisomaan ja melkein heitin kirjan pois käsistäni. Katherinen matka päättyi vihdoin portaiden viereen. Näin hänen avaavan silmänsä ja ryntäsin hänen luokseen.

Kyykistyin Katherinen vierelle ja näin, kuinka kyyneleet valuivat solkenaan hänen poskiaan pitkin. "Katherine", kuiskasin tuijottaen hänen kasvojaan silmät suurina. Mikä hänellä oikein oli hätänä? Olin nähnyt hänestä vain ihan erilaisen puolen - iloisen ja huumorintajuisen.

"Oletko kunnossa?" Kysyin vielä, vaikka olikin ihan itsestään selvää että Katherine ei todellakaan ollut kunnossa. Jotakin kamalaa oli täytynyt tapahtua. Tartuin hetken mielijohteesta hänen käteensä ja silitin sitä hellästi.

Viimeksi, kun olimme kunnolla tavanneet - itseasiassa se oli ensimmäinen kerta, kun edes tapasimme - minä itkin, kun taas tällä kertaa parkui Katherine. Tuo yksityiskohta sai minut melkein naurahtamaan, mutta tilanne vaikutti kuitenkin sen verran vakavalta, etten olisi edes uskaltanut.

Minut täytti taas paha olo kun ajattelin, että jollekulle noin kauniille ja ihanalle, yleensä suruttoman oloiselle ihmiselle oli tapahtunut jotakin niin kamalaa, että hän oli mennyt aivan tolaltaan.

[Katherine Westwood]

Olin niin sekaisin päästäni, että jopa säikähdin, kun joku istui viereeni sanoen nimeni. Laskin pääni polviini. En halunnut, että Cassia, kuin kukaan muukaan näki minut tälläisenä - tälläisenä itkevänä surkimuksena. Itsehän sen virheen olin tehnyt, että olin lähtenyt makuusalista pois. Noh, olihan sielläkin ollut Aurora, enkä tahtonut nähdä hänenkään näkevän minua - eli jos tarkkaan mietin, olisi vain pitäny piiloutua vessaan ja pysyä siellä loppu elämäni - mutta toisin olin tehnyt. Ja kun Cassia jo oli edessäni, oli myöhäistä paeta.

"Oletko kunnossa?" Cassia kysyi huolestuneella äänensävyllä. Minun teki mieli naurahtaa kysymykselle. Oliko Cas sokeutunut, vai oliko tuo vain tyhmä? "Olen, tietysti, kaikki on loistavasti", sanoin sarkastisesti, muttei vähääkään iloa äänessä. Koska pääni oli edelleen polvissani kiinni, vaimensi se puhetta.

Tunsin, kuinka tyttö tarttui kädestäni, alkaen silittämään sitä. Naurahdin itkuisena. En ollut kuvitellut Cassian olevan sitä kädestä pito ja halailu tyyppiä. Tai no jaa, miksei, olihan hän mukava ja hieman ujo - eli juuri kädestä pito ja halailu tyyppiä.

"Minä.. tai siis Kevin.. äh, lue", mutisin itkien, ojentaen toiseen käteeni ryppäytyneen kirjeen. En ollut edes itse lukenut kirjettä kokonaan, hyppinyt vain riveiltä, ja saanut tietooni tärkeimmän - Kevinin lääkityksen poiston, joka... joka tarkoitti juuri sitä. Kirje oli kuitenkin mennyt joten kuten näin; 'Katherine, Kevin kuolee, en halua sinua tänne, heihei.'

Kohotin pääni polvista sen verran, että pystyin katsomaan Gryffondoria punoittavilla ja märillä silmilläni. Emme olleet jutelleet pitkään aikaan; viimeksi silloin, kun olimme nähneetkin ensimmäistä kertaa... ja olin hukuttaa tytön, niin... ehkä se oli syy miksemme olleet sittemmin jutelleet. Tiesin ettei Cas ollut vihainen, mutta tavallaan pelkäsin, että hän vain esitti, että piti minusta edelleen. Olin kyllä kesällä muistellut Gryffondoria, ja ajatellut lähettää kirjeen, mutta olin unohtanut ja... sitten en ollutkaan enään halunnut kirjoittaa mitään hänelle.

Enkä rehellisesti enään tiennyt, mitä mieltä itsekään hänestä olin, olimmeko edes kavereita? Noh, tällä hetkellä Cassian tekemän perusteella, olimme kavereita - ja tekemisellä siis tarkoitin sitä, että tyttö oli tullut luokseni... silittämään minua. Kuulosti hämmentävältä, ja tunteeni olivat edelleen sekaisin surusta. Cas oli joka tapauksessa henkilö, johon uskoin voivani luottaa, ja siksi saatoin päästää hänet lähemmäs perhettäni.

// Kirjotin tän pääasiallisesti aamulla, mutta tulikin kiire kouluun, joten kirjoitin lopun nyt koulun jälkeen. Lähetän/lähetin sen kirjeen sulle yv'llä :3

[Cassia Finch]

"Olen, tietysti, kaikki on loistavasti", Katherine vastasi kysymykseeni sarkastisesti. Kuulin hänen äänensä vaimeana, koska hän oli laskenut aiemmin päänsä polviinsa - varmaan häpesi tuota suunnatonta itkuaan, ymmärsihän sen. Minäkin häpesin julkista herkistymistäni, mutta en pitänyt Katherinen itkemistä minään muuna kuin yllätyksenä, olinhan ajatellut häntä perinpohjin iloisena tyttönä. Mutta toisaalta, kai nyt kaikilla tuli välillä tilanne, missä oli aihetta itkeä.

En osannut vastata mitään Katherinelle, olisin edes voinut vaikka pahoitella typeryyttäni, mutta minua sekä hävetti että hämmensi yhtäaikaa, joten pysyinkin vain hiljaa. Odotin hänen jatkavan, ja kohta jo kuulinkin puhetta hänen suunnaltaan.

"Minä.. tai siis Kevin.. äh, lue", Katherine mutisi itkien ja ojensi minulle ryppyisen paperin. Hän kohotti päätään polvistaan ja katsoi minuun itkusta punertavilla ja aavistuksen turvonneilla silmillään.

"Kevin?" Ihmettelin. En ollut kuullut Katherinen puhuvan hänestä ennen, mutta en jäänyt edes odottamaan hänen vastaustaan, vaan sipaisin hiussuortuvan korvani taakse ja avasin paperimytyn.

"Katherine

Kevinin vointi ei ole parantunut moneen vuoteen, ja tasaista välitahtia vain huonontunut, kuten tiedät. Niinpä on aika lopettaa hoito ja lääkitys.
Pyytäisin kuitenkin, että keskittyisit kouluun, etkä tulisi käymään kotona. Puhutaan joululomasta myöhemmin, tuletko kotiin vai et. Ainut, jolla voit auttaa itseäsi ja meitä, on panostaa kouluusi enemmän, ja saada paremmat arvosanat, kuin vain voit.

- Evelyn"

Kohotin kulmiani niin, että ne katosivat kauas otsatukan taakse, ja siirsin katseeni pois kirjeestä. Osasin jo päätellä, että Kevin taisi olla Katherinen veli, tai vähintäänkin todella läheinen ihminen. Nyt minä todellakin ymmärsin Katherinen itkun syyn. Hän oli kaiketi menettämässä läheistään, ja tuo kirje, minkä hän oli saanut Evelyn nimiseltä henkilöltä - yksi varteenotettava arvaukseni oli, että hän oli Katherinen äiti, tai ainakin hän asui samassa kodissa - oli kamalan tyly.

"Katherine, minä..." sanoin ja liikahdin lähemmäksi häntä. Nostin käteni hänen selälleen ja en osannut muuta kuin katsella häntä. Lopulta laskin katseeni alas. "Olen todella pahoillani", kuiskasin. Meinasin itsekin alkaa itkemään. Niin empaattinen minä olin.

Vedin Katherinen halaukseen, halusi hän sitä tai ei - mutta minusta vain tuntui sillä hetkellä, että ennen kaikkea hän tarvitsi lohdutusta ja tukea. Olin ehkä huono puhumalla auttamaan, mutta toivoin sentään osaavani jotenkuten lohduttaa.

[Katherine Westwood]

En reagoinut mitän Cassian kysymykseen Kevinistä. Niin, ei tuo tietenkään tiennyt hänestä mitään, niin kuin tuskin kukaan muukaan. En puhunut veljestäni muuten, kuin saattanut joskus mainita minulla olevan pikkuveli, jolloin ihmiset luultavasti ajattelivat pikkuveljen olevan maksimissaan seitsemän-vuotias pikkupoika, joka ei vain ollut vielä Châteaussa. Niin, olisipa niin.

Katsoin hiljaa, kuinka platinablondin silmät liikkuivat kirjeen tekstin mukaan. Pidin hänen tummista ja paksuista ripsistään, jotka koristivat suloisia vaaleita silmiä. Kumpa olisin niin kuin Cas. Lyhyempi ja kevytvartaloisempi, ja kaikki piirteet olivat kauniita ja tyttömäisiä. Ja epäilemättä hänellä ei ollut sairasta veljeä ja vanhempia, jotka tuskin välittivät. Mutta mistäs minä sellaisen tiesin, saattoi vaikka olla. Monilla oli asiat paljon minuakin huonommin - eikä minulla oikeastaan mennyt huonosti, mutta asiat ympärilläni menivät.

Lopulta Cassia sai kirjeen luettua, ja silmistäni alkoi vuotamaan taas vain enemmän kyyneleitä, katsoessamme toisiamme silmiin. Laskin pääni takaisin polvien suojaan, täristen edelleen itkusta, kuin myös kylmästä. Tuvassa, kun olin saanut kirjeen, olin vasta tullut sinne, enkä ollut vaihtanut vaatteita, joten jouduin olemaan minihameessa ja ohuessa t-paitatopissa, joka oli siis topin ja t-paidan sekoitus.

"Katherine, minä...", tyttö sanoi hiljaa, tullen muutaman sentin lähemmäksi minua, nostaen kätensä selälleni. Enkä minä tehnyt muuta kuin itkin polvien suojaan käpertyneenä. Kumpa ne polvet edessäni olisivatkin voineet suojata minua muultakin, kuin itkun näkyvyydeltä. "Olen todella pahoillani", Cassia lopetti lauseensa. Pudistin päätäni ja niiskaisin.

Pian, heti sanojen jälkeen, Gryffondor nosti toisenkin kätensä, halaten minua kunnolla - tai niin kunnolla kuin istuen pystyy. Itse en liikuttanut jäsentäkään, minulle riitti, että Cas halasi minua lämpimästi ja lempeästi - niin kuin toivoin äidinkin tekevän, kun näkisimme seuraavan kerran. Kyllä me äidin kanssa halailimme joskus - viimeksi juna-asemalla, kun olin lähdössä takaisin Châteauhun. Mutta se oli tavallaan vain muodollisuus. Minä enimmäkseen häntä halasin, ja äiti yritti tehdä jotain takaisin.

En ollut ennen ymmärtänyt, kuinka ihana ystävä - tai kaveri, mitä vain - Cas olikaan. Hän oli juuri se henkilö, joka osasi tehdä juuri sen, mitä piti, ilman käskyä. Sain kiittää itseäni, että olin silloin kirjastossa mennyt itkevän Cassian luo, koska nyt tuo teki saman minulle, ja se, jos mikä, lohdutti minua. "Kiitos, Cas", kuiskasin, niiskaisten taas. Epäilin hameen olevan jo märkä itkemisestä, ainakin jostakin kohtaa, mihin kyyneleet olivat valuneet. Kyyneleet olivat sentään taas jo alkaneet hillitä, jolloin pystyin nostamaan kasvoni, siirtäen pääni nojaamaan toisen olkapäähän.

"Hän on veljeni, sairastanut enkefaliittia neljä-vuotiaasta asti", kerroin hiljaa. "Kirjeen kirjoittaja on äitini", kerroin myös. Kai Cassian piti tietää keistä edes oli kyse, kun siinä oli.

[Cassia Finch]

"Kiitos, Cas", Katherine kusikasi niiskaisten. Hän nojasi päätään olkapäähäni. "Hän on veljeni, sairastanut enkefaliittia neljä-vuotiaasta asti", hän kertoi hiljaa. "Kirjeen kirjoittaja on äitini."

Niin, kuten olin arvellutkin. Äiti ja veli. Olin empaattinen ihminen, ja nyt tunsin surun virtaavan omaan vartalooni ja mieleeni viiltävästi. En tietenkään voinut tuntea samoin kuin Katherine, enhän edes tuntenut Keviniä, mutta silti. Oikeastaan olin vain surullinen, koska Katherine oli. Ja kun ajattelin poikaa, hänen pikkuveljeään... henkäisin syvään.

"Voi ei..." sain suustani. "Anteeksi, minä - minä en tiedä mitä sanoa." En halunnut alkaa itkemään - minun piti olla tässä tilanteessa se vahva, se vahva, joka lohduttaa. Siispä vaikenin, jottei itku varmastikaan pääsisi ääneeni.

Silitin Katherinen tummia, sotkuisia hiuksia toistuvalla liikkeellä. Pitelin hänen vartaloaan, halusín olla se tuki, jonka avulla Katherine pääsisi tilanteesta yli. Tai ainakin pystyisi sietämään sen, eihän tuollaisesta noin vain päästy yli. Ei ainakaan heti, muttei välttämättä koskaankaan.

//Ihan liian lyhyt vastaus ja pitkä vastausväli anteeksi siitä :(((

[Mila Molina]

Peli lukitaan ja pisteytetään keskeneräisenä.

Katherine Westwood, Serpentard: 9 p
Cassia Finch, Gryffondor: 8 p