Rantaan käy tieni

[Maebh Coleman]

// Peliin odotellaan seuraksi Sirena Roveria. :) Sijoittuu syksyn alkuun. //


Oli vielä harvinaisen lämmin syyspäivä. Aurinko oli paistanut aamusta asti ja koululaiset olivat höllänneet pukeutumistaan rentoutuneesti. Iltapäivä oli poikkeuksellisesti hieman vapaampaa aikaa, sillä päivää varten oli suunniteltu ryhmäytymistehtäviä ja muuta hauskanpitoa. Olin osallistunut tupalaisteni kanssa pienessä ryhmässä kiertämään muutamia pisteitä ja päätynyt viimeiselle paikalla pihalle, jossa ryhmä sitten hajosi omille teilleen.

Minä suuntasin kohti järveä ja katselin ympärilleni koulun valtavalla alueella. Olin ehtinyt tutustua koulun alun aikana jo linnaan ja sen tiloihin melko hyvin, tosin yhä jouduin juoksemaan tunnille, jos opetuspaikkana oli vieras luokkahuone. Pihalla olin tutustunut vain koulun luo vievään tiehen ja lähipihaan, en metsään tai kauempana sijaitseviin alueisiin. Tylypahkassa meillä oli ollut myös laaja piha ja Kiellettyyn metsään astuminen oli tietysti - noh, kiellettyä.

Tupakaapu tuntui aika lämpimältä ja tumma väri keräsi lämpöä auringosta. Olin sitonut punaiset hiukseni yhdelle pitkälle letille, joka laskeutui kasvojeni oikealta puolelta hipaisten olkapäätäni. Olin seurannut tarkkaavaisesti muita koululaisia ja havainnut, että sama meininki säilyi kuin aikaisemmassa koulussani. Varsinkin isommilla luokilla olevat tytöt tykkäsivät panostaa ulkonäköönsä, ehkä vähän liikaakin, ja tietysti tämän porukan päässä ei ollut muuta kuin pojat.

Olin onneksi löytänyt muutaman mukavan sielun, joka jakoi kanssani rakkauden lukemiseen ja auttoi läksyjenteossa. Vaikka puhumani ranska ei ollut herättänyt mitään epäilyksiä (kuten olin pelännyt), opiskelu toisella kielellä oli silti erilaista. Kirjoitettu ja puhuttu ranska kun ovat aivan kuin eri kieliä ja minähän tietysti sössin herkästi esseekirjoittamisen kanssa.

Järven pinta välkehti auringossa. Pysähdyin katselemana ympärilleni ja ihastelin tätä kauneutta, jota täältä Ranskasta löytyi. Vaikka oli kotonakin ihan mukavaa, mutta pidin tästä... taianomaisuudesta, joka seurasi minua joka paikkaan. Vuoristomaisemissa oli uskomattoman kaunista ja ilma tuntui niin raikkaalta. Siristin silmiäni ja tähysin veden yli vastarantaa jossakin kaukaisuudessa. Päätin lähteä kiertämään rantaa pitkin eteenpäin, jotta löytäisin mukavan paikan auringosta.

Niin, lämpöä ja päivänpaistetta, tämäkin oli jotain iloitsemisen arvoista. Kotona sää osasi olla niin arvaamaton ja eipä kulunut montaa päivää ilman sadetta. Vielä ei edes tuoksunut syksyltä, tuskin olin nähnyt ruskan värejä lehdissäkään. Askeleeni olivat rauhallisia ja lyhyitä, kulkuni melkein hiiviskelyä. Kuinkakohan pitkälle saisin järvenrantaa astella? En muistanut tarkkaan, mitä koulun rajoista oli puhuttu.

Päätin jäädä poukaman kohdalle muutaman puun sivustalle. En kuitenkaan vetäytynyt varjoihin, vaan jäin pehmeälle nurmelle auringon lämpöön. Kaivoin koululaukustani Loitsujen käsikirjan ja selailin edellisellä tunnilla käymäämme kappaletta.

[Sirena Rover]

Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta. Tai siis luulin sen olevan kirkas, koska niin kaikki aina sanoivat, kun taivaalla ei ollut yhtään pilviä. Ryhmäytymistehtävät olivat menneet ihan mukavasti, kunnes pääsimme ulos ja hiillyimme kuoliaiksi. Sentään päälläni ei ollut tupakaapua, vaan farkut ja puolipitkähihainen tummansininen paita. Onneksi loppupäivä olisi vapaata.

Lösähdin istumaan varjoon ison pyökin juurelle, Katen heittäessä laukkumme maahan. Viileä nurmikko kutitti paljaita varpaitani ja heitin hupparini koululaukkuni päälle. Kate alkoi höpöttämään vähän ajan päästä olevasta tapaamisestaan jonkun serdaiglelaisen oppilaan kanssa kirjastossa. Kuuntelin puolella korvalla ja letitin samaan aikaan hiuksiani ranskanleteille.

Katen lähtiessä linnaan, suunnistin itse itseni järvelle päin. Olin viimeksi uinut noin kuukausi sitten yöllä ja saanut perääni puolikuoliaaksi säikähtäneen ja vihaisen professori Crèinin. En sen jälkeen koskenutkaan järviveteen. Tänään kuitenkin päätin käväistä pienellä uintikierroksella.

Tunsin järven ja sen ympäristön parhaiten koko linnan alueelta, koska kävin siellä useimmin kuin missään muualla. Tai no, jos linnaa itseään ei lasketa, mutta se tuntui muuttuvan aina päivittäin, joten en tuntenut sitä edes kovinkaan hyvin. Osasin kuitenkin suunnistaa linnan sisällä ja pihamaalla hyvinkin ilman keppiä tai auttajaa. Yksin linnassa hiippailu olikin kaikkein parasta sadepäivinä.

Nappasin kengät pois jaloistani, kun astelin lämpimälle hiekalle. Tiesin hyvän poukaman lähellä paikkaa jossa olin ja päätin lähteä sinne. Hipsuttelin hiekalla ja nurmella kevyttä juoksua, koska tiesin maaston olevan tasaista ja kuopatonta. Lämmin aurinko paistoi selkääni ja pysähdyin käärimään hiukan farkkujeni lahkeita.

Saavuttuani poukamaan huomasin heti, että joku muukin oli eksynyt paikalle. Laskin kuitenkin kengät nurmelle ja tepsuttelin rantaan. Kahlasin polviani myöten veteen ja pysähdyin nauttimaan viilentävästä tunteesta jaloissani. En kuitenkaan ollut vielä menossa uimaan, kun tiesin etten ollut yksin.
Käännähdin ympäri ja tarvoin rantaan housut vettä valuen.

Rannassa paikansin toisen henkilön sijainnin ja suuntasin tuota kohti. Istahdin vähän matkan päähän seuralaisestani ja nautin auringosta. Suuntasin sokean katseeni järvelle päin ja kuuntelin veden hiljaista liplatusta.

"Mennäänkö uimaan", kysyin tuijottaessani edelleen järvelle.

[Maebh Coleman]

Olin ehtinyt katsella kirjaa jonkin aikaa, kun huomasi sivusilmällä, että joku toinen saapui rannan lähettyville. Hänellä ei ollut koulukaapua ja hän liikkui rantaan kepeästi ja reipasta tahtia. Nyökäytin päätäni, mutta en saanut vastakaikua tervehdykselle, joten unohdin asian. Yritin olla katsomatta sen tarkemmin ja syvennnyin takaisin kirjan pariin. Lämpö helli minua vieläkin ja sai kirjan valkeat sivut näyttämään niin kirkkailta, että välillä silmiin sattui.

Loitsut olivat yksi mukavista oppiaineista, joissa olin tuntenut heti tyytyväisyyttä myös täällä uudessa koulussani. Osa tunneista toi esiin tuttuja ja kerrattavia loitsuja, toisaalta olin jo saanut oppia tänä syksynä aivan uusia taikuuden piirteitä. Opettajat vaikuttivat yleisesti ottaen aika kannustavilta, mutta se oli aina ensinäkemykseni professoreista. Käänsin sivua ja pehmeä paperi rahisi sormiani vasten.

Rantaan saapunut tyttö tulikin yllättäen lähemmäs minua ja kohotin katseeni kirjasta, koska olisi ollut aika töykeää jatkaa vain kylmästi lukemista. Hänellä oli tummanruskeat hiukset, silmissä hohti jäänsini, joskin hieman sumeana. Tytön housunpuntit valuivat vettä, joten päättelin hänen käyneen jo kahlaamassa rantapoukamassa.

Vilkutin varovasti ja laskin hieman hämmentyneenä käteni, kun hän ei varsinaisesti vastannut eleeseen. Tyttö istahti lähettyvilleni ja suuntasi kasvonsa kohti järveä, mutta katse oli etäinen, ei mielestäni osunut tarkasti mihinkään. Tajusin sillä sekunnilla hänen silmiään katsellessani, että hän taisi olla sokea.

Nolostuin saman tien hieman, vaikka en edes tiennyt miksi.
"Mennäänkö uimaan?" tyttö kysyi mielestäni reippaasti ja minun kasvoilleni pyrki irvistys.
"Eikö vesi ole jo viilennyt tähän aikaan syksystä?" kysyin hieman epävarmasti, vaikka en oikeastaan tiennyt, miten nopeasti syksy täällä eteni. Kotipuolessa vesi olisi jo hyytävää. Eikä minua houkuttanut upottautua syvään ja kylmään järveen, jota en tuntenut.

Katseeni seurasi tyttöä kiinnostuneena. Olin minä ehkä hänet nähnyt koulun käytävillä tänä syksynä, olikohan hän jopa samassa tuvassa kuin minä? En muistanut tarkkaan enkä uskaltanut kysyä, koska uteliaisuuteni olisi saanut minun varmaan möläyttämään jotakin hänen näkökyvystään. Hän vaikutti aika päättäväiseltä persoonalta, ja oli saapunut rantaankin niin, etten olisi voinut uskoa, että hän ei nähnyt.

Pehmitin sitten ääntäni hieman, sillä ajattelin olevani aika jyrkkä tyrmätessäni idean heti.
"En ole ikinä uinut täällä. Saavatko oppilaat tehdä niin?"

[Sirena Rover]

"Eikö vesi ole jo viilennyt tähän aikaan syksystä?" seuralaiseni kysyi epävarmasti ja eikä selvästi ollut oikein innostunut ideastani. Äänestä päätellen hän kuitenkin oli suurin piirtein ikäiseni tyttö, jolla oli hyvinkin kaunis ääni. Kysymyksen äänensävy oli kuitenkin aika vastahakoinen suunnitelmani suhteen.

Jätin ehdotukseni roikkumaan ilmaan ja sillä välin pohdin mielessäni miltä tyttö saattaisi näyttää. Vaaleat hiukset... ei, kun kirkkaan vihreäksi värjätyt tai aivan lyhyet mustat. Mantelisilmät ja punertavat posket. Aika lyhyt ikäisekseen. Tekee mieli sienikeittoa... Häh?

Viheltelin hiljaa itsekseni, jotain jästikappaletta ja napsuttelin sormia kappaleen (jonka nimestä ei ollut tietoakaan) tahtiin. Jos olisin ollut viisas, olisin ottanut ukulelen mukaan, koska nyt teki mieli soittaa. Piirtelin pieniä kuvioita vieressäni olevaan hiekkalänttiin.

"En ole ikinä uinut täällä. Saavatko oppilaat tehdä niin?" tyttö kysyi jo selvästi lempeämpään sävyyn.

Mietin hetken asiaa. Ei kukaan ollut kieltänyt sitä, tai jos oli en ollut siitä tietoinen. Ei kylläkään kukaan ollut sanonut, että niin saisi tehdä.
"En itseasiassa tiedä. Ei sitä kukaan ole kieltänytkään ja olen monesti uinutkin täällä", kerroin totuudenmukaisesti.
"On minut yhden kerran käsketty pois vedestä. Mutta silloin oli myrsky ja yö, joten se kyllä vaikutti asiaan."

En antanut tytölle paljon miettimisaikaa, kun jo nousin ylös kävellen rantaan. Pysähdyin siinä vaiheessa, kun vesi ulottui nilkkoihini ja käännyin ikään kuin katsomaan tyttöä. Nostin kulmakarvojani kannustavasti ja hymyilin pienesti.

[Maebh Coleman]

Suljin loitsujen oppikirjan, sillä tuntui töykeältä vain jatkaa lukemista, kun minulla oli nyt seuraa. Tyttö oli erikoisella tavalla kiehtova. Hän käyttäytyi aivan erilaisella tavalla kuin olisin odottanut ja hänen pirteä olemuksensa sai minuunkin vähän enemmän eloa. Kuuntelin, kun hän vihelteli tutun kuuloista kappaletta.

Tyttö vastasi minulle, että oli kyllä useasti käynyt uimassa, mutta ei tiennyt tarkemmin kielloista. Naurahdin hänen lisäykselleen, kun hän kertoi kerrran uineensa myrsky-yönä. Minusta idea oli aivan mahtava, lukuunottamatta sitä, että hän tosiaan oli mennyt veteen asti. Myrsky-yö tällaisessa paikassa, ukkosen varmaan kuulisi jyrisevän kaikuen vuoristossa, vesi ropisisi tasaisesti linnan ikkunaan. Vielä tänä syksynä en ollut kokenut myräkkää täällä Ranskassa. Muistelin kaiholla, että Tylypahkassa syysmyräköissä oli aina oma tunnelmansa, paitsi tietenkin silloin, kun oli raahauduttava ulos esimerkiksi taikaolentojen hoidon tunnille.

Yllättäen tyttö nousi ylös ja käveli rantaan.
"Mihin sinä-?" aloitin varovasti, mutta lopetin kesken. Hän asteli suoraan veteen ja järvi kietoutui hänen nilkkoihinsa, ympäröi hänen jalkansa nopeasti. Nousin ylös ja lähdin varovasti perään. Tyttö kääntyikin takaisinpäin ja kohotti hieman kulmiaan. Yllätyin, miten lähelle hänen katseensa osui, tai yritetty katse, se meni vain vähän vinoon minusta. Kuin hän tosiaan olisi nähnyt minun olevan siinä.

"Sinä oikeasti haluat mennä uimaan", totesin hieman hölmösti ja naurahdin itselleni, kun olin todennut asian ääneen. Olin vähän ajatellut, että hän ehkä vitsaili, ehkä yritti haastaa minut moiseen. Ilo ja naurahdus oli yhä äänessäni, kun jatkoin: "Okei, okei. Voin lähteä kahlaamaan, mutta syvemmälle en lähde!"

Totta puhuen minä olen surkea uimari. Vedessä olen hidas ja kömpelö toisin kuin luudalla ilmassa. Jokin tuon tytön olemuksessa kuitenkin yllytti minua menemään hänen mukaansa. Kiskoin koulukaavun yltäni, jotta olin vain tummissa housuissa ja t-paidassa. Laskin kaapumytyn nurmikolle ja istahdin alas avaamaan kenkiäni. Samalla käärin housunlahkeita ylöspäin, jotta en kastelisi niitä.

"Mikä nimesi on?" huikkasin kysymyksen tyttöä kohti samalla, kun sain vasemman kengän jalasta. En nolostunut kysymisestä, vaikka epäilin, että olinhan saattanut tulla vaikka esitellyksi tytölle ensimmäisellä viikolla. Silloin tapasin niin paljon uusia ihmisiä, eivätkä edes puolet nimistä jääneet mieleeni.
"Minä olen Maebh."

[Sirena Rover]

"Sinä oikeasti haluat mennä uimaan", tyttö kysyi hieman naurahtaen. Olin huomannut aikasemmin, että hän puhui hiukan oudosti, mutta nyt selvästi erotin vahvan brittiaksentin tuon puheesta. Hymähdin myöntävästi ja nyökäitin päätäni hitaasti.
"Okei, okei. Voin lähteä kahlaamaan, mutta syvemmälle en lähde!" tyttö naurahti iloisesti ja kasvoilleni levisi valtava hymy. Se oli iloinen, mutta sisälläni kehittyi jo pirullinen suunnitelma. Saisin tuon tytön syväemmälle veteen aivan varmasti, vaikkei tuo sitä itse haluaisikaan.

Nautin raikkaasta tunteesta jaloissani, kun koko muu kehoni kuihtui kuoliaaksi auringon paisteessa. Pieni lämmin tuulenvire pyyhkäisi ylitseni.
"Mikä nimesi on?" tyttö kysyi. "Minä olen Maebh."

"Sirena", esittäydyin yksinkertaisesti ja lähdin kahlaamaan syvemmälle odottaen Maebhin seuraavaan.
"Tuletko Tylypahkasta? En muistaakseni ole tavannut sinua täällä, vaikka oletkin samassa tuvassa. Ja brittiaksentti kuuluu aika hyvin", sanoin englanniksi, koska olin sataprosenttisen varma tytön synnyinperästä.

Veden ulottuessa vyötäisilleni ponnistin hiekkapohjasta vauhtia ja sukelsin viileään veteen. Viileä kangas liimautui ihooni, kun potkin rauhallisesti vauhtia veden alla. Tein hitaan kuperkeikan ja nousin pinnalle varpaiden hipoessa pohjaa. Kuuntelin ensin hyvin tarkkaan missä Maebh oli, ennen kuin käänsin sokean katseeni häneen päin.

"Tule uimaan", pyysin hiljaa ja tein parhaimman koiranpentu ilmeeni. Tytön vastahakoisuus uimista kohtaan sai pirullisen osani heräämään. Suunnitelman ensimmäinen vaihe suoritettu: suostuttelu.

[Maebh Coleman]

Tyttö esittäytyi Sirenaksi ja lähti kahlaamaan rantaa pitkin syvemmälle. Lähdin seuraamaan, mutta varsin varovasti. Olin saanut kengät ja sukat jalasta sekä jättänyt kamppeeni rannan tuntumaan. Ensimmäinen veden kosketus varpaissa tuntui hyiseltä, mutta kun koko nilkan laski hiekkaiseen pohjaan, kylmyys ei tuntunut enää niin pistävältä.

Sirena kysyi minulta suoraan, olinko aiemmin ollut Tylypahkassa ja mainitsi brittiaksenttini, joka ilmeisesti oli yhä selvä piirre puheessani. Hän yllätti minut puhumalla englantia, ja tuttu sanojen sointi, ehkä jopa jonkinlainen kovuus tähän ranskaan verrattuna, sai minut liikuttumaan. Samalla minua hieman punastutti, mutta yritin olla kuin en olisi hämmentynyt ollenkaan. Ranskantaitoni olivat kyllä kohentuneet, mutta aina vain pelkäsin, että mokaisin tällä kielellä, eihän se ollut kuitenkaan se ensimmäinen kieleni.

"Joo, Tylypahkasta", vahvistin tytön kysymyksen vaihtaen myös englantiin. "Aloitin tänä vuonna täällä."
Seurasin varovaisin askelin perässä, kun Sirene oli jo vyötäisiään myöten vedessä. Hän ponnisti vauhtia ja sukelsi veteen niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida. Pian tyttö jo nousi pinnalle, käänsi päätään, toimi mielestäni hieman hitaammin kuin aiemmin. Ehkä hän odotti minua.

Pysyttelin sopivan etäisyyden päässä ja vesi ulottui nyt hieman nilkkaa korkeammalle. Olin käärinyt housujen lahkeet, sillä en halunnut kastella niitä, mutta ylemmäskään niitä ei saanut. Veden keinahdellessa kosteus hipoi jo kangasta.

"Tule uimaan", Sirena pyysi hiljaa ja loi suuntaani sellaisen hellyttävän ilmeen, jonka olisin voinut kuvitella pikkuveljeni kasvoille, kun hän tahtoi saada jotakin. Pudistin ensin vaisusti päätäni, kunnes tajusin, että eihän Sirena elettäni huomaisi.
"Minä inhoan uimista", tunnustin ja värjöttelin vieläkin rantavedessä. "Pysyttelen tässä rannassa."

Se oli aika surkea selitys, mutta en oikeasti tahtonut mennä pidemmälle. Ja kastella vaatteitani. Miten Sirena noin vain uskalsi? Tai raaski kastella itsensä aivan läpimäräksi? Lämmin päivä ehkä kuivaisi kangasta hieman, mutta melko varmasti vedestä nousemisen jälkeen saisi palella ennen kuin saisi kuivaa päälleen.

Saisikohan tyttöä houkutelluksi pois vedestä? En minä ainakaan voisi vain lähteä, enhän tiedä, pärjäisikö hän itsekseen. Tunsin hieman pahaa oloa ajatellessani niin. Olihan Sirena toiminut aivan omin neuvoin tänne rantaan tullessaankin, oli hän maininnut uineensa täällä ennenkin. Ei hän varmaan tekisi mitään vaarallista, vaikka hänen kaikki aistinsa eivät toimineet kuten monen muun. Äh, onneksi en sanonut mitään ajatusketjustani ääneen. Saattaisin vaikuttaa aika tökeröltä.

En silti viitsinyt jättää häntä yksin veteen. Ties vaikka joku järviotus nappaisi hänet. Kuvittelin hetken tilannetta, jossa pelastaisin hänet neuvokkaasti jonkin loitsun tai taikaolentojen tuntemukseni ansiosta. Otin askeleen eteenpäin ja vasemman jalan lahje kastui saman tien. Vilkaisin alas ja tuhahdin ärtyneesti, mutta päätin sitten olla välittämättä. Pysähdyin taas, jotta en kastelisi vaatteitani enempää ja aiemmin haaveilevani mielikuva haihtui mielestäni.

"Tämä on sitä paitsi kylmää!" valitin veden viileydestä, vaikka ei se kurjalta tuntunut. Ennemminkin viileys helli tässä tukalassa auringonpaisteessa.

[Sirena Rover]

"Joo, Tylypahkasta. Aloitin tänä vuonna", Maebh kertoi vaihtaen myös kielen englantiin. Äidin opetuksessa olin oppinut englannin todella hyvin, koska tätini asui kyseisessä maassa ja kävimme siellä todella usein.

"Minä inhoan uimista", tyttö nurisi, kun olin päässyt pinnalle. "Pysyttelen tässä rannassa." Harkitsin pitkään, että mitä tapahtuisi jos raahaisin hänet syvemmälle, mutta päätin jättää suunnitelmani vain harkinnaksi. Kuulin Maebhin liikkuvan rannassa. Kumarruin ja huuhdoin kasvoni vedellä, ennen kuin lähdin tarpomaan vedessä rannan suuntaan.

"Tämä on sitä paitsi kylmää!" Maebh valitti, eikä näköjään huomannut, että olin tulossa jo pois vedestä. Suuntasin ääntä kohti ja kun kuulin tytön hengityksen tiesin olevani lähellä. Vaatteet vettä valuen kaappasin seuralaiseni halaukseen. Hymyilin viattomasti, kun päästin Maebhin irti.

"Tiedän, tämä on tosi noloa, mutta saanko nähdä miltä näytät?" kysyin käsi koholla. Toivottavasti hän tajuaisi, että haluaisin tunnustella hänen kasvojaan.

[Maebh Coleman]

Nurinani kuulosti varmaan aika lapselliselta, mutta en tosiaan ollut halukas kastelemaan vaatteitani, kuten Sirena oli tehnyt. Tyttö lähti taas minua kohti samalla kun puhuin ja toivoin, että hänenkin mielestään uintileikki syvemmällä saisi riittää. Rannassa loiskutteli oli tarpeeksi.

Sirena asteli vedessä aivan lähettyvilleni, mutta askeleen verran sivuun. Hän oli epätyypillisen lähellä, joten mietin, pitäisikö minun väistää vai oliko hänen tarkoituksensakin astella henkilökohtaiseen tilaani. Se vaikutti hänen tyyppiseltään jutulta. Minun näkökulmastani tuntui, että tyttö etsi oikeaa suuntaa asettuessaan paremmin eteeni ja yllättäen hän halasi minua lujasti.

Kiljahdin, sillä pelästyin kylmiä ja märkiä vaatteita, jotka nyt kastelivat minunkin vaatetukseni varsin tehokkaasti. Lisäksi olin jostain kumman syystä ajautunut ainakin pari askelta syvemmälle niin, että housujen käärityt puntit olivat nyt läpimärät. Kiljahdukseni muuttui hiljalleen nauruksi, joka ei ensin ottanut katketakseen. Olinpa minä säikky. Sirena hymyili minulle viattoman näköisesti, kun hän päästi minusta irti.

Niin vain hän oli saanut minut mukaan tähän leikkiin, vaikka olin itsepäisesti vastustellut. Oloni oli yllättäen pirteä ja leikkisä, ihan kuin Sirena olisi onnistunut tartuttamaan intonsa minuunkin.

"No, nyt minäkin olen kuin uimassa käynyt", naurahdin ja toivoin, että se riittäisi minun uimisekseni Sirenankin mielestä. Tyttö kohotti kättään ja ojensi sitä hitusen minua kohti. Väistin vaistomaisesti liikettä, mutta pysähdyin, kun Sirena kysyi, saisiko nähdä, miltä minä näytän.

Hetken verran oli kummissani. Miten niin nähdä, minkä näköinen minä olin? Olinhan ymmärtänyt, että hän oli sokea. Mitä minä voisin tehdä näyttääkseni hänelle jotakin? Osasiko hän jonkin loitsun? Katselin hieman hämmentyneenä tytön koholla olevaa kättä ja päätin luottaa häneen.
"Saat. Mutta miten?" kysyin uteliaana, sillä en vielä ollut keksinyt, miten hän minut voisi nähdä.

[Sirena Rover]

Maebh kiljahti säikähdyksestä ja alkoi sitten nauramaan, kun halasin häntä tiukasti. Nauroin pirullisesti mukana. Hymyilin viattomasti, kun päästin tytön irti ja virnistin. Maebh muutti minut ihan erilaiseksi ihmiseksi kuin yleensä. Olin varmasti nauranut tänään enemmän kuin moneen viikkoon.

No, nyt minäkin olen kuin uimassa käynyt", Maebh naurahti iloisesti ja hymyilin valtavasti. Tehtävä suoritettu.
Hänen äänestään kuulsi leikkimielisyys ja olin iloinen, että olin saanut edes yhden ihmisen elämässäni hyvälle tuulelle. Yleensä vain suututin tai loukkasin henkilöä johon olin vasta tutustunut.

Tunsin punan poskillani, kun kysyin tytöltä saisinko nähdä hänet. Hän vaikutti ensin hyvin hämmentyneeltä. "Saat. Mutta miten?" Maebh kysyi uteliaasti ja hieman ehkä epävarmasti.

"Tunnustelen kasvojasi?" sanoin kysyvästi pienen epäröinnin jälkeen. Vaikka Maebh oli antanut luvan, en viitsinyt tehdä vielä mitään vaan odotin. Tätä ennen en ollut tunnustellut kuin perheennjäsenteni ja Katyn kasvot, joten en tiennyt miksi edes kysyin Maebhilta. Enkä tiennyt kuulostiko se muidenkin kuin minun korvissani epäkohteliaalta, mutta se oli ainut keino saada selvää miltä toinen näytti.

//Anteeksi kesto :)//