//Peliin odotetaan Damien Blackwellia. Muita ei valitettavasti oteta mukaan.

"Ei mustaa... Tahdon jotain viatonta ja tyttömäistä. Näyttää halvalta. Ei ei ei, siinä pitää olla edes jonkinlaiset hihat! Tässä on ruma kuosi... Oliko tuo vitsi? Tämä voisi kelvata... Niinkuin tämäkin... Anna! Tule tänne!" Anna ja hänen äitinsä olivat viettäneet 2 tuntia Pariisin keskustassa sijaitsevassa kalliissa vaatekaupassa, sillä äiti oli yhtäkkiä vaatinut häntä hankkimaan uuden mekon. Ajatus oli ollut Annan mielestä aluksi ihan hyvä, sillä hän ei ollut ostanut uusia vaatteita aikoihin, mutta kävi nopeasti selväksi että äidillä olikin selvä visio siitä mitä hän Annalle halusi. Pouffsouffletyttö oli lakannut ehdottelemasta nopeasti, ja sen sijaan istunut odottamaan liikkeen nurkassa olevalle sohvalle. Vihdoinkin, oli hänen vuoronsa saada suunvuoro.
"Kummasta sinä pidät enemmän?" Annan äiti, Ginette, piteli kädessään kahta mekkoa, ja totta puhuen Anna ei pitänyt kummastakaan. Vasemmanpuoleinen mekko oli vaaleansininen isolla kukkakuosilla, siinä oli lyhyet hihat ja puolikellohame. Oikealla puolella oleva mekko oli taas valkoinen, puolihihainen ja paksua, kohokuvioitua kangasta.
"Minä pidän valkoisesta, äiti." Anna sanoi, katsoi muutaman sekunnin ajan äitiään ja pakotti huulilleen vienon hymyn. Äiti näytti vakuuttuneelta, sillä tämä työnsi mekkoa hänelle sovitettavaksi tyytyväsenä. Anna otti sen syliinsä ja suuntasi kulkunsa kohti sovituskoppeja.

Saatuaan mekon päälleen äiti pakkasi Annan omat vaatteet, huomattavasti mukavemmat lappuhaalarit sekä ruskean kauluspaidan, pussiin. Se tarkoitti sitä, että Anna tulisi pitämään mekkoaan heti päällä, ja koska äiti oli hössöttänyt vaatteista niin paljon, se tarkoitti että he olivat menossa jonnekin tärkeään tapahtumaan. Anna oli utelias, mutta ei kysellyt sen enempää. Äiti kertoisi heti kun näkisi sen sopivaksi.
"Sitten kengät. Ei korkoja, mutta ei myöskään mitään valkoista. Me emme halua että hän näyttää aaveelta." Me emme halua? Ilmeisesti isäkin oli mukana tässä suunnitelmassa, missä Annasta yritettiin pyntätä sivistynyttä ja säädyllistä nuorta naista myös ulkoisesti.

Neljän ja puolen tunnin kaupungilla olon jälkeen Annalle oltiin valittu vaatteet sekä asusteet, hänen hiuksensa oli laitettu (click), hänen kyntensä oltiin lakattu ja kasvot meikattu. Ei mitenkään vahvasti, sillä äiti näytti pitävän tiukasti kiinni "kiltti ja viaton" -linjasta, mutta niin että tummat silmänaluset oli peitetty ja huuliin lisätty kiiltoa. Päivän päätteeksi he olivat äidin kanssa ilmiintyneet hulppean hotellin aulaan, jossa he olivat tavanneet isän, smokki päällä. Myös äiti oli laittautunut, ja nyt he kulkivat hissillä kohti ylintä kerrosta, jossa kylttien mukaan sijaitsi ravintola. Heidät ohjattiin erillisen kabinetin ovelle, ja ennen sisään astumista, äiti pysäytti Annan.
"Anna, tänä iltana sinun pitää käyttäytyä äärimmäisen kohteliaasti ja näyttää vain parhaat puolet itsestäsi. Tapaamme erään työtoverini, Aurora Blackwellin, sekä hänen miehensä ja poikansa. Olet saattanut nähdä pojan joskus, sillä tämä on koulussa Châteaussa. Tee vaikutus herra ja rouva Blackwelliin, ja yritä tutustua Damianukseen. Hän tulee vielä joskus olemaan sinun aviomiehesi." Annalta kesti hetken ymmärtää mitä äiti oli sanonut, ja kun tieto saavutti hänen aivonsa, hän älähti yllättyneenä. Sekä äiti että isä katsoivat häntä pahasti, joten Anna madalsi ääntään, kuiskaten sitten selvästi hätääntyneenä:
"Aviomies? Minä olen 14!"

Anna oli aina tiennyt, että esimerkiksi hänen vanhempiensa liitto oli järjestetty, ei rakkaudesta solmittu. Mutta hän ei ollut koskaan ajatellut, että vielä nykymaailmassa hänet yritettäisiin pakottaa naimisiin sellaisen henkilön kanssa, joka olisi ainoastaan hyväksi suvun maineelle!
"Anna, älä ole typerä. Emme me ole järjestämässä vihkiseremoniaa juuri tällä sekunnilla. Mutta tätä liittoa on suunniteltu siitä asti, kun sitä olit vielä taapero, joten älä pilaa sitä epäkypsällä käytöksellä." tällä kertaa oli isän vuoro puhua, eivätkä sanat auttaneet yhtään lievittämään Annan kasvavaa paniikkia.
"Entä Renée? Violaine? Miksi minä muka..." Välähdys äidin silmissä sai Annan hiljenemään, ja tämä tuijotti vaaleansinisten ballerinojensa kärkiä äidin puhuessa.
"Renée ei ole vielä tarpeeksi kypsä, ja sinä tiedät sen. Se tyttö saisi hepulin jos kuulisi. Mutta sinä et ole ainoa. Myös Violainelle että Renéelle on aviomiehet suunniteltuna." Suunniteltuna. Hirveä tapa ilmaista asia, ihan niinkuin äiti ja isä olisivat noukkineet palasen sieltä sun täältä ja rakentaneet jokaiselle tyttärelleen edustuskelpoisen aviomiehen.
"Nyt nostapa se katseesi sieltä lattiasta ja loihdi kasvoillesi hymy. Muista, että me luotimme... Luotamme siihen, että sinä olet tarpeeksi vanha hoitamaan nämä asiat niinkuin järkevä aikuinen." Annan teki mieli kiljua, että hän ei ollut aikuinen, hän oli 14-vuotias ja hädintuskin murrosikäinen. Hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan noudatti äidin käskyä ja keräsi itsensä. Ja kun isä avasi oven, Annan hymyili kävellessään sisään vanhempiensa perässä.

"Aurora! Ihanaa nähdä näin töidenkin ulkopuolella!" Äiti halasi naista, joka oli ollut huoneessa jo valmiiksi, ja tervehti sen jälkeen myös paikalla olevaa miestä, joka luultavastikin oli herra Blackwell.
"Ja sinä varmaankin olet Damianus. Äitisi on usein kehunut ulkonäköäsi, mutta olet vielä komeampi kuin ajattelin! Tässä on aviomieheni Mathis sekä tyttäreni Anna." äidin ei olisi tarvinnut edes katsoa Annaa painostavasti, sillä tyttö kyllä tiesi kohteliaisuussäännöt: Hän hymyili suloisesti ja niiasi pienesti, ennen kuin kohdisti katseensa aikuisiin.
"Hauska tavata, herra ja rouva Blackwell." Kun tervehdykset oli vaihdettu puolin ja toisin, hänet istutettiin vastapäätä Damianusta, Blackwellien poikaa. Anna oli yrittänyt vältellä pojan katsetta esittelyjen aikana, osittain ujouttaan ja osittain vain vierastaen sitä ajatusta, että jos hänen vanhempansa saisivat päättää, viiden, kuuden vuoden päästä he olisivat naimisissa. Äidin napakka potku hänen nilkkaansa pöydän alla sai Annan hätkähtämään pienesti, ja kysymättäkin hän tiesi mitä ele oli tarkoittanut. Niinpä hän kohotti katseensa pöydästä ja vilkaisi poikaa pöydän toisella puolen.
"Missä tuvassa sinä olet?" Se vaikutti turvalliselta kysymykseltä, ja ilmeisesti tyydytti äidinkin, joka kääntyi hetki sitten tulleen tarjoilijan suuntaan ja tilasi kaksi annosta lohipastaa. Isä taas tilasi itselleen pihvin, ja hivenen ärtyneenä Anna kurtisti kulmiaan. Eikö hän muka osaisi edes itse tilata ruokaansa? Sitä paitsi hän inhosi kalaa.

// Täältä tullaan viimein :D //


Äiti oli aamusta asti tarkastellut minua puoliksi hermoillen, puoliksi arvioiden. Kaksi edellistä päivää hän oli ennakkoon varoitellut, että olisimme menossa illalliselle, eikä minulla saisi olla mitään muita suunnitelmia. Tänään oli paljastunut, että illalliselle menoa varten oli myös laittauduttava. Eikä pikkusiskoani otettaisi mukaan.

Aloin epäillä tapahtumia siinä vaiheessa, kun isä kävi tarkastamassa, että yläkertaan saapunut pesty ja siistitty pukuni oli moitteettomassa kunnossa.
"Mikä sen ravintolan nimi on?" kysäisin ohimennen, kun kiskoin valkoista kauluspaitaa ylleni. Isä oli aloittanut pukeutumisensa samoin: mustat suorat housut ja valkoinen kauluspaita, takki odotti ilmeisesti vielä hänen ja äidin makuuhuoneessa.
"Se kuuluu Hôtel Fouquet’s Barrièreen", isä tokaisi lyhyesti. Silmäni laajenivat hämmästyksestä. Vaikka äiti ja isä halusivatkin syödä ulkona ylellisesti, emme sentään valinneet Pariisin upeinta paikkaa ihan tavallista illallista varten.
"Mistä tässä oikein on kyse?" aloin tivata ja jätin paidan napittamisen kesken. Isä oli kuitenkin jo kadonnut käytävän puolelle, joten lähdin perään.

En ehtinyt huoneesta kuin vanhempieni makuuhuoneen avoimelle ovelle, kun äitini pysäytti minut. Hän oli juuri maalannut huulensa tummanpunaisiksi ja tyylikäs, tumma iltapuku laskeutui alas varpaatkin peittäen.
"Etkö ole vielä valmis? Meidän on lähdettävä tuota pikaa", äiti totesi tomerasti ja käänsi minut ympäri takaisin kohti huonettani. "Pidä kiirettä."
"Mistä tässä hössötyksessä on kyse?" kysyin uudelleen, mutta annoin äidin työntää minua selästä takaisin käytävälle. "Mitä me oikein juhlitaan?"

Äidin huulet puristuivat hetkeksi tiukaksi viivaksi. Hänen mustat hiuksensa olivat tiukalla nutturalla, joka tosin oli nyt korkeammalla kuin tavallisesti arkipäivinä.
"Olemme menossa syömään. Tapaamme siellä työtoverini ja hänen perheensä", äiti sanoi värittömällä äänellä.
Tuhahdin kyllästyneenä. Äidin bisnesillalliset koskivat toisinaan minua ja Gweniäkin. Perheiden tutustuminen auttoi muodostamaan suhteita ja tietysti omien lasten menestyksellä myös kerskailtiin.
"Jätän tämän sitten mieluummin väliin", sanoin ärtyneenä.
"Sinä et jätä tätä illallista väliin", äiti sanoi ja äänessä alkoi kuultaa jo suuttumus. "Olet viimeaikoina laiminlyönyt perheesi mainetta aivan tarpeeksi, etenkin liikkumalla ties millaisessa sakissa ja unohtamalla koulutuksesi tärkeyden-"
"Sain paremmat numerot tänä keväänä", muistutin. Äiti oli kuitenkin vain vetänyt henkeä, sillä hän jatkoi pajatustaan.
"Sitä paitsi, tämä on tärkeä ilta. Herra ja rouva Pretrellä on tytär, vuoden sinua nuorempi. Haluan, että olet kohtelias ja osoitat heille erityisen hyvää käytöstä."

Nielaisin. Vai että minun tehtäväni olisi olla näytekappaleena paitsi äidin työkaverille, myös heidän tyttärelleen. Hienoa.
"Tyttö on kanssasi samassa koulussa. Odotan, että huomioit hänet erityisesti tänä iltana", äiti sanoi ja oli jo saanut minut saatetuksi huoneeseeni. Hän alkoi siistiä kauluspaitani hihoja suoremmiksi.
"Miten niin erityisesti?" kysyin kulmiani kurtistaen. Äidin katse sai kylmän möhkäleen valahtamaan sisälleni.
"Tietenkin huomioiden hänet tulevana puolisonasi", äiti tokaisi asiallisen viileästi.
"Mitä helvettiä? Yrittekö te etsiä minulle vaimoa?" ärähdin ja vetäytyin kauemmas äitini luota. "Minä olen viisitoista!"
"Varohan kieltäsi! Suvussa on ollut tapana solmia yhteyksiä jo varhain", äiti sanoi, eikä yrittänyt lähestyä minua enää. "Sinun ja nuoren neiti Pretren avioliitosta on sovittu jo vuosia sitten. Heidän sukunsa on puhdas ja hienostunut, en näe mitään syytä, miksi et pitäisi hänestä."

Kihisin kiukusta, mutta olin liian häketynyt huutaakseni. Tätä vanhempani siis olivat suunnitelleet ja salailleet, itseasiassa paljon pidempään kuin nämä pari päivää, joka minulle oli suotu varoitusaikana illallisista. Harkitsin, että kieltäytyisin täysin lähtemästä talosta. Ottaisin esille vaikka sauvani, jos tarvitsisi.

Äidin tiukka katse sai hartiani lysähtämään. En pärjäisi hänelle ja isälle edes taikuuden kanssa, kyllähän sen tiesin. Saisin pahimmassa tapauksessa kärsiä kiukuttelustani rangaistusta koko tulevan syksyn, kuten viime vuonna kouluarvosanojeni paljastuttua odotettua huonommiksi.
"En tule pitämään hänestä", varoitin melkein kuiskaten.
"Sinä tulet käyttäytymään arvosi mukaisesti", äiti vastasi ja poistui kuin osoittaen, että asia oli sillä selvä.

Alistuin äidin tahdon alle ja puin kiltisti päälleni, se sentään oli tuttua ja rutiininomaista hommaa. Olin kiskonut nämä - tai vastaavat kokoani olevat - juhlakamat ylleni useammin kuin muistin. Pukiessani potkin sängynlaitaa ja otin jokaiseen potkuun enemmän vauhtia niin, että varpaita jomotti.

Tumma smokki istui hyvin, mutta inhosin mustaa rusettia, joka oli asetettava kaulaan. Kalvosinnapit kauluspaitani hihansuissa olivat hopeiset ja isoisä Mathewn, olin saanut ne täytettyäni kymmenen. Tummat kengät puristivat hiukan. Olin ehtinyt kesällä tottua mukaviin tennareihin, mutta niitä vanhempani eivät sallisi näin viralliseen tilaisuuteen. Marssin alakertaan myrtynyt ilme kasvoillani, puhumatta vanhemmilleni sanaakaan, ja siirryimme oleskelutilan takan eteen valmiina matkaan.




Tunnelma ravintolassa oli hienostunut ja korea. Klassinen musiikki soi hiljaisesti taustalla ja upeasti pukeutuneet tarjoilijat liikuskelivat tiloissa nopeasti, mutta hienostuneesti. Sisustus oli tyylikästä ja hieman vanhanaikaista, kattokruunuja ja tummia huonekaluja, valkeita pöytäliinoja ja hopeisia ateriamia.

Kohtasimme Pretren perheen ravintolan tiloissa. Olimme saapuneet kabinettiin hyvissä ajoin, kuten isä tahtoi. Tahdikkuus ja ajoissa oleminen antoi tietysti hyvän kuvan. Äiti oli jo kerran kehottanut korjaamaan ryhtiäni ja vastentahtoisesit tein niin. Silmäilin meitä lähestyvää kolmikkoa ja yritin tehdä heistä selkoa. Äiti halasi työtoveriaan ja tervehti naista iloisesti. Sen jälkeen rouva Pretre kääntyi minun puoleeni ja esitteli miehensä sekä tyttärensä minulle.
"Mieheni Fulbert ja poikani Damianus", äiti esitteli meidät vuorostaan ja sanat särähtivät korvaani. Inhosin sitä, kun hän käytti koko nimeäni.

Tyttö oli pitkä, mielestäni erittäin pitkä moniin muihin tyttöihin verrattuna. Lisäksi hän oli oikeastaan varsin sievä ja siro. Olin odottanut jotain pahaa, ehkä jotakuta hirviömäistä pakkelinaamaa, mutta edessäni seisoi aivan jotain muuta. Olin kuitenkin päättänyt ennalta, että inhoaisin häntä heti ensi katseesta. Hän teki siitä kuitenkin aika vaikeaa.

Tyttö tervehti ja niiasi sirosti. Äiti tervehti häntä nyökkäyksellä, minun tehtäväni oli kumartaa. Taivutukseni meni hieman niskakumarrusta pidemmäksi, mutta kieltäytyin tekemästä kuten isä oli neuvonut: syväkumarrus keskivartalosta alaspäin. Sentään siihen hölmöilyyn en ryhtyisi.
"Mukavaa tavata teidät." Osoitin sanani koko perheelle ja vältin tytön katsetta. Anna. Sillä nimellä hänet oli esitelty. Klassinen nimi, tyttö klassisessa valkeassa mekossa.

Asetuimme pöydän ääreen kuin näytelmässä. Isä oli käskenyt vetää tuolin tytölle, mutta muistin sen vasta viime tingassa. Istuin itse häntä vastapäätä peittäen ajatukseni ryhdikkään ulkokuoren taa.
Minusta kaikki oli jäykkää ja virallista, vanhemmat taisivat jo saada keskustelua aikaiseksi. Katselin tylsistyneenä pöydän pintaa ja yritin rauhoittua. Sydämeni oli alkanut tukalasti hakata, kun olin alkanut hiljalleen tajuta, mitä tämä illallinen tarkoitti. Jos vanhempani saisivat tahtonsa läpi, tässä olisi minun tuleva vaimoni. Ajatuskin oksetti, eihän minulla ollut edes tyttöystävää, en tosiaan alkanut valita puolisoa tämän ikäisenä!

"Missä tuvassa sinä olet?"
Annan kysymys sai minut hätkähtämään ja huomasin hänen kohteliaan hymynsä sekä siniset, hehkuvat silmät. Vaaleat hiukset olivat siistillä kampauksella, joka taisi olla jotenkin letitetty. En tajunnut naisten kampauksista paljoakaan, mutta näytti siltä, että tytön laittautumiseen oli käytetty aikaa. Hitto.

Tarjoilijat keskeyttivät meidät, enkä ehtinyt aluksi vastata. Isä tilasi tavalliseen tapaansa pihviannoksen ja niin näytti tekevän herra Pretrekin. Äiti tilasi sieniravioleja ja minä valitsin ensimmäisen listalta silmiin osuneen annoksen tietämättä, mitä tilasin.
"Olen Serpentardissa. Sinä?" vastailin viimein, kun tarjoilijat siirtyivät ja toivat meille juotavaa, sekä alkupalaksi kuuluvaa leipää. Minullekin kaadettiin viiniä, täysi lasi. Ajattelin kumota sen hermostuksissani alas saman tien, mutta vilkaisi vanhempiini sai minut hillitsemään käytöstäni.

Yritin käyttäytyä välinpitämättömän viileästi. Vaikuttaisin ainakin suh siistiltä tyypiltä ilman, että olisin mielinkielin, kuten äiti haluaisi. Jonkinlaista keskustelua pitäisi kuitenkin ylläpitää, ainakin isä vilkuili minua siihen tapaan, etten ihan täyttänyt hänen toiveitaan.
"Asutteko Pariisissa?" kysyin Annalta yrittämättä kuulostaa turhan kiinnostuneelta.

Damianus vaikutti jäykältä, ja tämä vältteli hyvin aktiivisesti Annan katsetta. Se ei haitannut tyttöä, sillä niin hän olisi itsekin tehnyt jos olisi vanhempiensa seurassa uskaltanut. Hän vain toivoi, että poika oli niin vastentahtoisen oloinen siksi, että tosiaan vastusti koko ajatusta järjestetystä avioliitosta, ei sen takia että hän vihaisi jokaista tuumaa Annassa. Vai tiesiköhän tuo edes, mistä tässä koko illallisessa oli kyse? Oliko Anna ainut, jolle oltiin kerrottu? Hän toivoi että poika tiesi, sillä olisi kiusallista jos asia tulisi puheeksi ja uutinen pudotettaisiin toiselle tälläisessä tilanteessa.

Damianuksen vanhemmat vaikuttivat mukavilta, mutta Anna tiesi, kuinka kaikki aikuiset käyttäytyivät tälläisissä tilanteissa. Jotkut olivat aivan mielinkielin muita ihmisiä tavatessaan, mutta kotona he saattoivat olla kontrollifriikkejä, alkoholisteja tai väkivaltaisia. Hän antoi aikuisten keskustella keskenään, ei yrittänytkään yrittää kommentoida puheenaiheita, jotka vaihtelivat erilaisista poliittisista tilanteista töihin ja siitä lastenkasvatukseen. Ei hän toisaalta olisi halunnut puhua pojankaan kanssa, mutta pakotti itsensä siihen ettei saisi myöhemmin nuhteita kotona.
"Olen Serpentardissa. Sinä?" Damianus vastasi tilattuaan vähän hätäisin oloisesti jotain, millä oli vaikea italialainen nimi. Pojan tupa sai Annan avaamaan suunsa pienesti. Hän yritti taistella ennakkoluuloja vastaan, sillä tunsi enemmän mukavia Serpentardeja kuin tunsi ilkeitä sellaisia, mutta toisaalta poika oli välillä niin kylmän oloinen, ettei tästä ikinä tiennyt.
"Pouffsouffle." Anna vastasi lyhytsanaisesti. Hän huomasi äidin vilkaisevan häntä pisteliäästi, vaikkakin turhaan. Minkä Anna tuvalleen voi? Hän tiesi että äiti ei ollut aikoinaan tyytyväinen siihen, mihin tupaan hän oli päätynyt, sillä hänen mukaansa Pouffsouffle oli täynnä "jästisyntyisiä sekä niitä puhdasverisiä, jotka olivat tehneet halveksittavia päätöksiä". Hän toivoi, että Damianuksella ei ollut samanlaisia ennakkoluuloja hänen tuvastaan, sillä se voisi tehdä asiat nopeasti kiusalliseksi.

Tarjoilivat olivat aiemmin tuoneet alkupalat sekä juomaa, ja Anna oli yllättynyt kun hänellekin oli kaadettu viiniä. Äiti ei ollut yleensä antanut hänen juoda, sillä se ei ollut soveliasta hänen ikäisilleen, mutta ilmeisesti nyt hänen pitikin vaikuttaa kypsältä punaviinin ansiosta. Anna ei oikeastaan pitänyt alkoholista, ei ainakaan mistään mitä hän oli tähän mennessä maistanut. Viini oli vastenmielistä ihan vain jo sen takia, että hän yhdisti sen niin vahvasti tämän kaltaisiin illallisiin, ja Renéen puoli vuotta sitten tarjoama tuliviski oli saanut hänet oksentamaan. Vanhempiensa mieliksi Anna kuitenkin nosti lasin huulilleen, ottaen siitä pienen kulauksen ja taputellen sitten huuliaan lautasliinalla. Alkupalaan hän ei koskenut, sillä äiti oli käskenyt välttää liikaa syömistä.

"Asutteko Pariisissa?" Damianus ei kuulostanut kovin kiinnostuneelta, mutta Anna tiesi että poikaan kohdistuivat samanlaiset paineet vanhemmilta kuin häneen itseensäkin. Jonkinlaista keskustelua oli pakko pitää yllä.
"Suurimman osan ajasta. Puolet kesästä saatamme viettää Senlisissä, ja minä tottakai vietän suurimman osan ajasta Châteaussa." Anna yritti pitää vastauksensa tarpeeksi yksinkertaisina ja äänensä hillittynä ja kohteliaana. Hänellä oli vaikeuksia muistaa kaikkia niitä ohjeita ja käskyjä, mitä äiti ja isä olivat antaneet; "älä rehentele" "älä puhu liikaa itsestäsi" "älä utele" "älä puhu liikaa" "älä puhu liian vähän". Tuntui kuitenkin kohteliaalta heittää sama kysymys takaisin, sillä niinhän Damianuskin oli aiemmin tehnyt.
"Entä te?"

Annokset tuotiin niin nopeasti, että Anna kiitteli mielessään nopeasta palvelusta. Syöminen ei kuitenkaan houkutellut häntä, sillä jo ajatus kalasta ällötti häntä. Kova potku osui hänen nilkkaansa niin yllättäen, että Anna veti säikähtäessään nopeasti henkeä sisään nenän kautta, suu suljettuna. Hän ei ollut aluksi varma, mistä äiti häntä tahtoi tällä kertaa nuhdella, mutta uskoi arvaavansa syyn siinä vaiheessa kun huomasi hermostuksissaan juoneensa jo yli puolet täyteen kaadetusta viinilasista. Tyttö kirosi itseään mielessään, sillä hän painoi niin vähän että alkoholi vaikutti nopeasti. Lisäksi nyt hän oli juonut myös hyvin nopeasti. Hänellä ei onneksi ollut korkokenkiä, koska siinä vaiheessa pois lähteminen olisi saattanut olla nöyryyttävää. Hiljaisella äänellä hän pyysi tarjoilijalta vesilasia, ja söi sitten ensimmäinen haarukallisen yrittäen välttää irvistelyä.
"Kuulin että hotellin alakerrassa on tällä hetkellä jokin hyvin tunnettu taidenäyttely esillä. Mehän voisimme jälkiruoan jälkeen mennä katsomaan sitä ja jättää nuorison tutustumaan toisiinsa vähän vapaammassa tunnelmassa." Isän ehdotus oli osoitettu herra ja rouva Blackwellille, ja se kuulosti Annan korvaan sekä hyvältä että huolestuttavalta. Olisi tosiaan mukavaa päästä eroon varsinkin äidin tarkkailevasta katseesta, mutta toisaalta hän ei halunnut jäädä kahdestaan Damianuksen kanssa. Hän halusi vain päästä kotiin, riisuutua tästä kirotusta mekosta ja mennä kylpyyn, ehkä lukea hyvää fantasiakirjaa kaakaomuki seuranaan ennen kuin menisi nukkumaan.

"Anna? Mitä mieltä olet pastastasi?" Äiti ei selvästikään ollut tyytyväinen vähäiseen keskusteluun, sillä tämä käänsi huomionsa salamannopeasti häneen. Anna yllättyi niin että vastaamisessa kesti hetken.
"Se on herkullista, äiti." vastatessa Annan ääni värähti vähän, ja tämä käänsi katseensa nopeasti annokseensa. Vielä joskus, hän ajatteli katkerasti. Vielä joskus minä tosiaankin sanon mitä tarkoitan. Kerron, että vihaan kalaa, vihaan tätä koko illallista, vihaan sitä teeskenneltyä tunnelmaa joka täällä vallitsee, vihaan tätä maailmaa. Ja sen jälkeen juon vielä viinilasini tyhjäksi, yhdellä kulauksella. Tälläinen ajattelu helpotti usein Annan oloa, ja hän pystyi kirkastamaan ajatuksensa, keskittymään rooliin jota hänen piti pitää yllä. Niin hän teki nytkin, ja yritti siis aloittaa jälleen keskustelua.
"Entä sinä, Damianus? Pidätkö annoksestasi?"

Seurasin sivusta, että aikuiset sentään saivat juttua aikaiseksi. Äiti puhui iloisesti ja vaikutti melkein eri ihmiseltä näiden työkaverinsa perheenjäsenten edessä. Isä oli ehkä hieman jäykkä, mutta puhui työaiheisia juttuja herra Pretrelle ja kertoi sen yhden typerän jästivitsin, jonka olin kuullut lähes jokaisella illallisella edellisestä joulusta lähtien. Ei ollut muutakaan tekemistä kuin siemailla viiniä, joten tyydyin tyhjentämään lasia.

Kohotin hieman kulmiani kuullessani Annan vastauksen tuvastaan, mutta sain ilmeeni pian kuriin. Tyttö vaikutti siltä, ettei sen kummemmin haluaisi keskustella asiasta, eikä minuakaan se sen enempää kiinnostanut. Suoraan sanottuna kuitenkin ihmettelin, että äiti oli hyväksynyt moisen. Pretren perheen täytyi todella olla aika arvovaltainen, puhdasverinen perhe. Ja tytön sopivassa iässä, ygh.

En ollut nälissäni, sillä lähinnä minua vain ällötti koko tapahtuma. En koskenut alkuruokaan ja huomasin, ettei Annakaan ollut kovin innokas syömään. Kuuntelin sen sijaan tytön vastausta heidän asuinoloistaan ja nyökkäsin sopivassa kohdassa kuin kuuntelisin kovinkin tarkasti. Kun kysymys heitettiin takaisin, jouduin taas keskittymään hieman paremmin.
"Meillä on kartano ja hieman maata jonkin verran tästä Pariisista pohjoiseen", vastasin epämääräisesti. "Äidillä ja isällä on työsuhdeasunto Pariisissa, mutta he eivät nykyisin vietä siellä paljonkaan aikaa."

Annokset saapuivat pöytään yllättävänkin nopeasti, mutta kaipa se liittyi asiaan näin hienossa ravintolassa. Eivät he jättäisi asiakkaita odottamaan, varsinkin kun maksu olisi varmasti aika korkea. Eteeni tuotiin jonkinlainen risotolta vaikuttava annos, jota sörkkiessäni löysin seasta sieniä ja kasviksia. Vihasin sieniä, eikä niihin liittynyt kovin ruokahaluaherättäviä muistoja. Kirosin mielessäni sitä, että en ollut vilkaissut kunnolla ruokalistaa. Sieltä olisi varmaan löytynyt jotain ihan kelvollistakin. Äitin tuima katse sai minut kuitenkin kiltisti mutustamaan ainakin yhden haarukallisen. Ruokahaluni oli tässä vaiheessa kuollut jo kokonaan. Onneksi tarjoilija sentään tajusi kaataa lisää viiniä.

Kuuntelin sivukorvalla, miten herra Pretre ehdotti vanhemmilleni alakerran taidenäyttelyä. He halusivat jättää meidät Annan kanssa hetkeksi kahden ja ajatus toisaalta suututti, toisaalta salakavalasti miellytti minua. Voisin sanoa tytölle ihan mitä haluaisin, kun vanhemmat eivät olisi vahtimassa selkäni takana. Voisin tehdä selväksi, että tämä juttu oli pelkkää teatteria, jota leikin vanhempien mieliksi.

"Kuulostaa oikein hyvältä", isä vastasi rauhallisesti ja vilkaisi sitten meitä nuoria kohti. "Nuorten on hyvä hieman keskustella kahden. Tutustua."

Viimeinen lisäys oli kuin merkitsevä pisto minulle. Tutustu tyttöön. Et voi olla pitämättä hänestä. Sinulla ei ole muita mahdollisuuksia. Tämä on jo ennalta päätetty. Ja paskat.

Hätkähdin, kun Anna taas puhutteli minua ja kysyi annoksestani. Olisin halunnut inhota tyttöä sydämeni pohjasta, mutta hän oli liian siro ja kiltti sellaiseen. Hän ei ollut tehnyt mitään ärsyttävää, mikä olisi tehnyt hänen inhoamisestaan paljon helpompaa.
"Tämä on...suhteellisen meillyttävää", vastasin vaivalloisen kohteliaasti ja yritin pientä hymyä, jonka pelkäsin jäävän aika teennäiseksi. Ainakaan sen ollut sanonut meidän kummankin vanhempien edessä mitään kauhean törkeää. Selviäisin tästä ihan kunnialla ilman huutoa ja rangaistuksia kotona.

Ruoka oli pian syöty, tai ainakin se, mitä minä aion siihen koskea. Isä ehdotti, että vanhemmat lähtisivät ensin alakertaan taidetta katsomaan ja vasta sen jälkeen nautittaisiin mahdollisesti jälkiruokaa tai jälkiruokadrinkkejä. Minä vetäydyin jälleen tuolissani taaksepäin ja laskin kädet syliini. Jännitys ei ollut vieläkään täysin laantunut ja nyt sisälläni kihelmöi halu päästä vanhemmista eroon. Voisin edes hetkeksi rentoutua ja päästää irti tästä teatterileikistä, jossa olin vastentahtoisesti mukana.

Keskustelu aikuisten välillä lensi, ja Anna seurasikin sitä toisella korvalla, sen sijaan että olisi keskittynyt poikaan edessään. Toisin kuin vanhemmilla, heidän keskustelunsa ei ollut kovin tasokasta, sitä saattoi hädin tuskin kutsua small talkiksi. Hän kuuli Damianuksen vastaavan jotakin heidän asuintiloistaan, ja Anna nyökkäsi hymyillen, mutta totta puhuen hänellä ei ollut aavistustakaan siitä missä poika oli kertonut asuvansa. Ei sillä että hän olisi edes välittänyt tietää. Jos hän saisi päättää, hän opettelisi tuntemaan poikaa niin vähän kuin mahdollista.

Herra ja rouva Blackwell suostuivat isän ehdotukseen taidenäyttelystä ilomielin, ja loppuaika ruokailusta menikin siinä, että isä kertoi nippelitietoa kyseisestä taiteilijasta sekä välillä myös hotellista, missä he tällä hetkellä olivat. Äiti pysytteli kerrankin vaiti, nyökytteli ja hymyili isän vieressä ja välillä kommentoi rouva Blackwellille jotakin "noista miesten jutuista" naurahtaen. Anna hillitsi mielihalunsa pyöritellä silmiä äidin teatterille ja keskittyi sen sijaan pastaansa. Jos ei muuta, niin ainakin sen kuvottava kalanhaju vei ajatukset muualle.
"Tämä on...suhteellisen meillyttävää." Oli Damianuksen arvio ruoasta, joskin hymy joka siitä seurasi muistutti Annan mielestä enemmän jotain irvistyksen ja jäykän hymyn sekoitusta. Näky sai tytön naurahtamaan pienesti, hyväntahtoisesti. Sen jälkeen hän kuitenkin taas vakavoitui, sorkkien viimeisiä haarukallisia lautasen puolelta toiselle. Hän ei suostuisi laittamaan enää yhtäkään palaa suuhunsa.

Kun kaikki olivat valmiita, tai ainakin näyttivät siltä, tarjoilijat tulivat ja veivät astiat mukanaan. Äiti selvästikin huomasi Annan ylijäämät, mutta ei kommentoinut mitään, ainoastaan kohotti kulmiaan. Eikö kukaan muu huomannut eleitä? Vai eivätkö he vain välittäneet? Luultavasti Blackwellit tekivät Annan huomaamatta aivan samaa Damianukselle, eivätkä merkitsevät katseet siksi olleet omituisia.
"Anna-kulta, me lähdemme nyt alas. Muista hyvät käytöstavat." Äiti hymyili teennäisen lempeästi ennen kuin pyyhki suupielensä lautasliinalla ja nousi ylös, suoristaen vähän leninkinsä helmaa. Kulta-nimitys särähti Annan korvaan, sillä tämä oli yksi ensimmäisistä kerroista kun hän oli sen kuullut. "Hyvien käytöstapojen" mukaisesti hän ei kuitenkaan kommentoinut asiaa mitenkään, ainoastaan hymyili yhtä teennäisesti takaisin, olematta röyhkeä.
"Tietenkin, äiti." Hän nyökkäsi vielä kerran isälle, joka katseli häntä oven suusta, ja pidätti sitten henkeään niin kauan kunnes kaikki aikuiset olivat lähteneet.

Kuten Damianuskin, aivan ensimmäiseksi Anna nojasi kunnolla tuolinsa selkänojaan ja antoi ryhtinsä pudota. Hitaasti tyttö sulki silmänsä ja veti sitten syvään henkeä. Sen jälkeen, rauhoituttuaan, hän kumartui alaspäin ja hieroi nilkkaansa joka oli ottanut monta iskua vastaan illan aikana. Siihen oli kehkeytymässä mustelma. Mustelma, josta hän luultavastikin saisi huudot osakseen, sillä "hienojen neitien ei kuulunut temmeltää niin että paikat olivat aivan lommoilla". Hän saisi huudot, välittämättä siitä olivatko mustelmat hänen itsensä vai äidin aiheuttamia. Ja periaatteessahan mustelmat olivat hänen vikansa, olihan hän käyttäytynyt niin huonosti että äiti joutui häntä ojentamaan. Hivenen katkeran huvittuneena Anna hymähti.

Häntä hermostutti se, ettei Damianus sanonut mitään heti kun aikuiset olivat poissa. Jos Anna itse olisi yhtään ekstrovertimpi, hän olisi puhjennut välittömään puheeseen siitä, kuinka ei ikinä tulisi hyväksymään mitään järjestettyjä liittoja eikä varmasti aikoisi naida poikaa. Hän oli kuitenkin introvertti, eikä tehnyt niin, mutta Damianus ei vaikuttanut yhtä ujolta. Ehkä poika odotti että saisi kohdata Annan katseen ennen kiukunpuuskaansa? Anna tiesi ihmisiä, jotka katsoivat ihmisiä aina silmiin puhuessaan, varsinkin suuttuessaan, ja se teki heistä vielä pelottavampia kuin tavallisista raivoajista. Varautuen tähän, Anna irrotti kätensä nilkaltaan ja nosti päänsä ylös. Mitä nopeammin hän sen kohtaisi, sen parempi.

Väärä vastaus. Nopeasti kohoaminen aiheutti sen, että kaikki se viini jonka hän oli juonut humahti hänen päässään ja aiheutti ankaran päänsäryn sekä väliaikaisen näkökentän sumenemisen. Anna veti yllättyneenä henkeä, sulkien silmänsä ja pidellen päätään hetken, kunnes olo tasaantui. Pääkipu ja huimaus eivät enää kadonneet, mutta hän tunsi olonsa muuten vain vakaammaksi avatessaan silmänsä uudellen varovasti. Hän tiesi vaikuttavansa idiootilta varsinkin pojan silmissä, mutta ei tiennyt miten olisi voinut selitellä tilannetta.
"Minä join ihan liikaa viiniä..." hän mutisi sitten, toivottavasti edes niin kovalla äänellä että poika kuuli. Tai toisaalta hän toivoi että Damianus ei kuulisi, sillä toteamus kuulosti hölmöltä. Toisaalta asian toistaminenkin olisi noloa. Hermostuneena Anna puri alahuultaan ja otti kulauksen vettä, ennen kuin jäi vilkuilemaan Damianusta arasti, odottaen kauhulla tämän reaktiota.

Annoin katseeni seurata aikuisia, kun nämä poistuivat kohti aulatilaa ja sieltä luultavasti hissillä alakertaan. Anna näytti rentoutuvan myös, kun vanhemmat olivat häipyneet. Tyttö kumartui ja vaikutti tutkivan jotenkin jalkaansa, mutta en huomannut hänellä korkoja, joiden olin odottanut kipeyttäneen nilkat. No, mitäpä minä naisten jalkineista oikeastaan edes ymmärsin.

Otin viinilasin käteeni ja siemaisin taas hieman. Päässäni pieni ääni muistutti minua hieman hillitsemään tahtia, sillä umpihumalassa jutustelusta tulisi vähintäänkin erikoista. Jotenkin minua kutkutti kokeilla, mutta äidin ja isän varoitukset painoivat sen verran kylmästi vatsanpohjassa, että en kuitenkaan uskaltanut. Paras taktiikka selvitä tästä oli olla ystävällinen, mutta loppujen lopuksi kuitenkin selkeästi kieltäytyä. Ne eivät voisi pakottaa minua. Eivät sitten, kun olisin aikuinen.

Laskin lasin pois ja vilkaisin Annaa, joka oli yhä jalkansa kimpussa. Olisipa hän ollut jotenkin susiruma tai ärsyttävä tai jotain. Mutta tietysti, eihän hän voinut olla. Minun olisi mahdoton inhota häntä niillä perusteilla. Olin luullut, että voisin vain tokaista hänelle aikomukseni nyt, kun vanhempamme eivät olleet kuuntelemassa meitä. En kuitenkaan saanut sanaa suustani. Oli yllättävän vaikeaa vain todeta, että sori, en ole menossa kanssasi naimisiin, enkä aio pitää sinusta, enkä aio... Niin, ei sellaista varmaan ystävällisesti voinut kertoakaan.

Mitä minun nyt pitäisi sanoa? Tiesin kyllä keskustelutavat, joita päähäni oli iskostettu pienestä lähtien. Luultavasti Anna tiesi samoin, mutta hänkään ei ollut aloittanut keskustelua. Jäin pohtimaan, mitä tyttö minusta mahtoi ajatella. Odottiko hän minusta tosiaan aviopuolisoa? Oliko hän innoissaan tästä, kuten kummankin vanhemmat olivat? Minun pitäisi siinä tapauksessa murskata ne haaveet nopeasti. En halunnut satuttaa häntä sen enempää kuin olisi pakko. Eihän hänkään tätä ollut itse valinnut.

Samassa Anna nousi jälleen pystyyn ja sulki silmänsä henkäisten. Kun tyttö hetken kuluttua avasi taas silmänsä, hän vaikutti minun silmiini hieman huonovointiselta.
"Minä join ihan liikaa viiniä...", tyttö mutisi ja otti vesilasistaan kulauksen vettä, ennen kuin katsoi arasti minua kohti.
"Älä huoli", yritin sanoa rauhoittavasti. Arvelin, että häntä nolostutti, mutta olinhan minäkin aika näkyvästi kitannut lasia tyhjäksi. En ollut yhtään parempi esimerkki sivistyneen juomisen suhteen. Oli helpompi puhua luontevan kuuloisesti nyt, kun olimme kahden ja annoin viileän maskin hieman hiipua kasvoiltani. Päätin vielä kysyä hänen vointiaan tarkemmin, mutta suustani pääsi vain lyhyt "Pärjäätkö?"

En jäänyt pitkäksi aikaa odottelemaan vastausta. Nousin ylös tuolistani, annoin tuolin jalkojen raapaista rajusti lattiaa, ja kiersin pöydän päästäkseni tytön luo. Ojensin hänelle kättäni ystävällisesti, mutta yritin pitää kasvoni peruslukemilla. Ryhtini oli kohentunut samantien kun nousin ylös, vaistomaisesti seisoin suorassa ja tunsin entistä selvemmin, miten kengät puristivat jalassa.

"Mennään haukkamaan happea. Tuosta aulasta pääsee pienelle kattoterassille. Jos vaikka olosi kohenee", ehdotin hiljaa. Hetken emmin ehdotukseni jälkeen, mutta en liikauttanut kättäni pois. Olisiko Annan parempi kuitenkin istua? Äh, syteen tai saveen. Olihan minun juteltava hänen kanssaan hieman kuitenkin.

Ehkä ulkona saisin omatkin ajatukseni selkiytymään ja saisin viimein suuni auki. Olihan tämä asia selvittettävä nyt, kun aikuiset eivät olleet sitä estämässä.

Sen sijaan että Damianus olisi nauranut Annalle päin naamaa tai muuta vastaavaa, poika yllätti tytön täysin kehottamalla tyttöä olemaan huolehtimatta. Anna ei voinut olla nostamatta katsettaan yllättyneenä, ja vaikka se aiheuttikin toisen kivun aallon, hän yritti olla irvistämättä.
"Pärjäätkö?" Oliko poika huolissaan vai seurasiko tuo edelleen kohteliaisuussääntöjä. Koska Anna ei ainakaan seurannut, ei enää kun aikuiset olivat poistuneet huoneesta. Hänen pidättäytyneisyytensä tällä hetkellä johtui ujoudesta eikä kohteliaisuudesta.
"Öh, joo, kyllä mä..." Anna ei ehtinyt saattaa lausettaan loppuun, sillä Damianus nousi ylös ja kiersi pöydän, tullen seisomaan Annan vierelle, käsi ojennettuna.
"Mennään haukkamaan happea. Tuosta aulasta pääsee pienelle kattoterassille. Jos vaikka olosi kohenee." Anna tiesi vaikuttavansa tyhmältä kun vain istui hetken paikallaan ja tarkasteli vuorotellen Damianuksen kättä ja kasvoja.
"Mennään vain." tyttö sanoi lopulta, kohotti kasvoilleen hymyn ja otti pojan kädestä kiinni noustessaan ylös. Hän kuitenkin päästä irti heti ollessaan jaloillaan. Ei sillä etteikö kosketus ollut miellyttävä, se vain saattoi antaa väärän kuvan Annan ajatuksista.

Anna kulki Damianuksen perässä kattoterassille, hiljaisuuden vallitessa. Miten hänen pitäisi aloittaa tämä keskustelu? Jotenkin heidän pitäisi tämä tilanne selvittää, miettiä miten he voisivat luikerrella tilanteesta pois. Pitäisikö hänen valehdella seurustelevansa? Vai kysyä suoraan, oliko pojalla mitään suunnitelmaa? Tyttö oli niin keskittynyt ongelmaansa, että kun kylmä ilta sitten iski hänen paljaisiin käsivarsiinsa ja tyttö havahtui katsomaan ympärilleen terassilla, hän henkäisi ihastuneena.
"Oih!" Kattoterassi oli totaalisen kaunis, varsinkin kun Pariisin valot loivat sinne ihan erilaisen tunnelman. Siellä oli pieni penkki sekä monia kasveja joista Anna ei osannut nimetä kuin muutaman, ja lisäksi keskellä aluetta oli elegantti suihkulähde. Anna katseli ympärilleen, mutta penkin sijaan hän suuntasi kohti terassin kaidetta, nojaten siihen. Damianus oli tosiaan ollut oikeassa, hänen olonsa oli heti paljon parempi.

"Miten hyvin sinä epäilet suoriutuneesi tästä illasta? Siis vanhempiesi mielestä?" Anna ei yleensä ollut näin suorapuheinen. Hän oli aina ollut utelias siitä, mitän muissa "paremmissa suvuissa" kasvatettiin lapset, olivatko muut vanhemmat yhtä ankaria kuin hänen omansa. Ja vaikka hän oli ollut tekemisissä muiden rikkaiden lasten kanssa, ei hän ollut koskaan kehdannut kysellä. Tällä hetkellä kurkusta kumottu punaviini kuitenkin lämmitti ja rohkaisi sen verran että Anna uskalsi avata suunsa.
"Minä saan luultavasti selkääni. Tai ainakin vähintään huudot. Mahdollisesti vielä kotiarestia. Sen verran ahkerasti äiti on ainakin tänä iltana nilkkaani potkinut." Ei Anna ollut edes tarkistanut, kuinka lähellä Damianus oli. Saattoi olla että hän oli jäänyt terassille yksin. Toisaalta se olisi ihan houkutteleva ajatuskin. Siinä vaiheessa kun hänellä ei olisi yhtäkään vahtivaa silmää selässään, hän voisi helposti heilauttaa jalkansa kaiteen yli ja koittaa alas hyppäämistä. Ihan vain silkasta uteliaisuudesta, nähdäkseen miten äiti reagoisi.

Anna kuitenkin karkotti ajatukset mielestään yhtä nopeasti kuin ne olivat tulleetkin ja kääntyi sitten kohti Damianusta.
"Oletko sä ehtinyt kehittää mitään suunnitelmaa siitä, miten me päästään kiemurtelemaan tästä tilanteesta? Vai ilmoitettiinko sullekin koko avioliitosta yhtä lyhyellä varoitusajalla kuin mulle?"

Terassilta oli varsin upea näkymä Pariisin kattojen yli. Valot kiilsivät hämärässä ja liikenteen äänet kantautuivat etäisesti korviin. Anna ainakin vaikutti olevan tyytyväinen näkymään, sillä hän nojasi terassin kaiteeseen ja tähysi ympärilleen. Terassitilaan itseensä oli panostettu aika paljon, huomasin suihkulähteen ja kasvit, jotka oli tuotu selvästi luomaan tilaan eleganssia. Jättäydyin tarkastelemaan tilaa, mutta pidin silmällä Annaa, joka saattaisi vielä voida huonosti.

"Miten hyvin sinä epäilet suoriutuneesi tästä illasta? Siis vanhempiesi mielestä?"
Tytön kysymys yllätti minut, sillä en ollut odottanut hänen sanovan jotakin sellaista. Olin ehkä odottanut kommentteja ympäristöstä, jotain yleistä keskustelua tästä terassista ja valoista, jotain tyttömäistä. Anna vaikutti nyt aikaisempaa avoimemmalta, oliko kyse sitten vanhempien poistumisesta vai siitä viinilasillisesta, en ollut varma. Tyttö kuitenkin näytti rennommalta.

"Kaipa pärjäsin tyydyttävästi", vastasin neuraalisti kysymykseen, mutten ollut ihan varma, kuuliko Anna minua. "Saan kyllä kommentteja siitä, mitä käytöksessäni pitäisi parantaa."
Saisin palautetta siitä, miten kylmältä olin vaikuttanut. Äiti löytäisi vikoja ihan kaikesta. Isä muistuttaisi, miten tyttöjä piti kohdella, mitä erityistä piti huomioida. Se oli ihan tavallista, en ollut odottanutkaan, että olisin pärjännyt täysin heidän vaatimallaan tavalla. Aloin kävellä lähemmäs terassin reunaa, mutta en ehtinyt aivan kaiteelle asti, kun tyttö puhui taas.

"Minä saan luultavasti selkääni. Tai ainakin vähintään huudot. Mahdollisesti vielä kotiarestia. Sen verran ahkerasti äiti on ainakin tänä iltana nilkkaani potkinut", Anna kertoi. Hän tähysi yhä pois terassilta, mutta en osannut arvella mitä hän näki. Asettauduin myös nojaamaan käsilläni kaiteeseen, mutta sen verran etäälle, etten tunkeutunut tytön omaan tilaan. Jostakin syystä sillä sekunnilla minun teki mieli halata häntä.

Viimein Anna kääntyi minua kohti ja ajatukseni äskeisestä unohtuivat saman tien.
"Oletko sä ehtinyt kehittää mitään suunnitelmaa siitä, miten me päästään kiemurtelemaan tästä tilanteesta? Vai ilmoitettiinko sullekin koko avioliitosta yhtä lyhyellä varoitusajalla kuin mulle?" tyttö kysyi ja olin kuulevinani hänen äänessään jotakin haurasta, mutta mitä se oli, en osaa sanoa. En tiedä, pelkäsikö hän, oliko hän yhtä toivoton kuin minä. Mutta luojan kiitos, minua helpotti hänen kysymyksensä.

"Sinäkään et siis ole kauhean innostunut tästä?" sanoin helpottuneena ja annoin hartioideni laskeutua jäykästä asennostaan. "Äiti ilmoitti minulle ennen lähtöä. Mutta ne ovat varmaan suunnittelleet tätä jo pidempään."
Tietysti olivat. Äiti oli varmaan etsinyt minulle sopivaa kumppania melkein kyselemällä jokaisesta suvusta sopivia nuoria. Ajatus inhotti minua niin, että tunsin fyysistä pahoinvointia. Ulkona oli aika viileää, kylmä puuska puhalsi meitä päin, mutta rauhoittui pian.

"Suunnitelma oli inhota sinua", totesin suoraan, mutta en ihan pystynyt katsomaan Annaa silmiin. "Mutta et oikeastaan ole sen pahemmin inhottava kuin ärsyttäväkään. Toinen suunnitelma oli saada sinut inhoamaan minua, missä varmaan ihan hyvin onnistun."
Tähysin nyt hämärään, seurasin autojen liikkuvia valoja jossakin kaukana, kun ne pujahtelivat kaduilla talojen välissä. Siinä olivat hatarat aikeeni, jotka olivat jo oikeastaan kuivuneet kokoon. Mutta miten vaikuttaisin vanhempiini saatika Annan vanhempiin, sitä en tiennyt. Voisin todeta täysi-ikäisenä, etten suostuisi suunnitelmiin, mutta se olisi sama kuin repisin itseni irti perheestäni, heittäisin itseni pihalle. Ehkä voisin tehdäkin niin. Tulla suvun hylkäämäksi.

"Mutta taidan tarvita uuden juonen. Me voidaankin varmaan hoitaa tämä homma yhdessä, tehdä vanhemmille selväksi, ettei olla suostumassa tähän pelleilyyn", jatkoin puhettani. Olihan Annan oltava samaa mieltä. Ei hän ainakaan vaikuttanut olevan innoissaan tulevasta sulhasestaan. Ei niin, että olisin loukkaantunut, enemminkin oli helpotus, ettei hän roikkunut hihassani, naurahdellut hölmösti ja räpytellyt ihastuksissaan silmiään.
"Onko ideoita?" kysyin hiljaisemmin, melkein kuiskaten.

//Noniin, sellaisen kuukauden jälkeen sain potkittua itseni takaisin roolimaan... Anteeksi että vastauksessa kesti!

Damianus oli ilmeisesti jäänyt vähän jälkeen, sillä tämän ääni kuului ainakin Annan korviin vaimeana.
"Kaipa pärjäsin tyydyttävästi. Saan kyllä kommentteja siitä, mitä käytöksessäni pitäisi parantaa." Pojan äänensävy ei paljastanut mitään, ja Anna kadehti tämän taitoa piilottaa tunteensa. Tunsikohan poika oikeasti mitään, vai oliko mahdollista lopettaa tunteminen kokonaan? Jos oli, Anna halusi oppia sen taidon. Hänen elämänsä ainakin olisi paljon helpompaa. Hetken ajan tytön tekikin mieli kysyä pojan tunteista tai niiden puuttumisesta, mutta hän karkotti ajatuksen nopeasti ja kiinnitti katseensa lentokoneeseen, josta ei näkynyt pimeällä taivaalla muuta kuin valo joka vilkkui tasaisin väliajoin. Omista kotioloistaan kertominen tuskin oli sekään fiksua, mutta juuri nyt Anna ei jaksanut välittää. Hän voisi laittaa sen sitten aamulla viinilasillisen piikkiin.

Kun Anna kysyi ratkaisua tilanteeseen, Damianus näytti helpottuneelta. Anna huomioi tunteen, sen että Damianuksella ilmeisesti oli tunteita, mutta vain pikaisesti. Sen jälkeen hän keskittyi pojan sanoihin, nojaten kaiteeseen samalla tavalla kuin tuokin. Poika sanoi jotain siitä että Annakaan ei ilmeisesti ollut hirveän innostunut "tästä", ja vaikka kyseessä luultavasti oli retorinen kysymys, Anna nyökkäsi.
"Äiti ilmoitti minulle ennen lähtöä. Mutta ne ovat varmaan suunnittelleet tätä jo pidempään." Poika rentoutti asentoaan, ja Anna hymähti kuullessaan tuon sanat.
"Hmm, sinulla oli pidempi varoitusaika kuin minulla. Minä sain kuulla ennen kuin astuimme huoneeseen missä sinä ja vanhempasi olitte." Anna ei edelleenkään ollut varma, oliko hänen järkyttynyt henkäyksensä kuulunut ravintolan kabinettiin asti, mutta ilmeisesti ei.
"Ja minun äitini mukaan tätä on suunniteltu siitä asti kun me olimme taaperoita. Luultavasti he ovat keskustelleet illallisilla siitä, pitäisikö sinun mennä naimisiin minun vai kaksoissiskoni kanssa." Tämän sanoessaan tyttö irvisti, kyetessään kuvittelemaan äitinsä laskelmoivan äänen ja isän vaivaantuneen hiljaisuuden vieressä. Hän ei tiennyt mitä isä kuvitteli koko tilanteesta, mutta halusi uskoa että syvällä sisimmässään tämä ei pitänyt ajatuksesta. Hän oli aina ollut isin tyttö.

Tuuli oli ilmeisen kylmä ja se nosti Annan paljaat käsivarret ja ääret kananlihalle. Tyttö ei kuitenkaan jaksanut välittää, ainoastaan jännitti olkapäitään vähän. Hän oli mieluummin ulkona raikkaassa ilmassa kuin sisällä odottamassa äidin ja isän paluuta.
"Suunnitelma oli inhota sinua. Mutta et oikeastaan ole sen pahemmin inhottava kuin ärsyttäväkään. Toinen suunnitelma oli saada sinut inhoamaan minua, missä varmaan ihan hyvin onnistun." Damianus puhui rehellisesti, ja Anna tarkkaili poikaa pää vähän kallellaan. Inhosiko hän poikaa? Ei oikeastaan. Ei hän voinut sanoa tästä pitävänsäkään sillä heidän keskustelunsa olivat olleet hyvin suppeita, mutta inhoaminen oli tytön mielestä liian voimakas sana. Ei hän tiennyt inhosiko ylipäänsä ketään. Ja tällä kertaa se oli Damianus joka tuijotteli kaukaisuuteen samalla kun Anna puhui.
"En minä sinua oikeastaan inhoa. Olisit onnistunut paremmin olemalla hirveä hölösuu ja puhunut vaikka ummet ja lammet tähtitiedosta." Tähtitieto muistutti Annaa Alanista, ja hetken ajan tytön rinnassa vihlaisi. Hänestä tuntui ihan siltä kuin hän olisi pettänyt poikaa, vaikkakaan he eivät olleet koskaan luvanneet toisilleen mitään. Itseasiassa Alan ei ollut koskaan edes antanut mitään merkkejä siitä että piti Annasta enemmänkin kuin ystävänä.

"Mutta taidan tarvita uuden juonen. Me voidaankin varmaan hoitaa tämä homma yhdessä, tehdä vanhemmille selväksi, ettei olla suostumassa tähän pelleilyyn." Annan mielestä Damianuksen suunnitelma kuulosti ihanalta koska se oli niin yksinkertainen, mutta valitettavasti hän tiesi että se ei tulisi toimimaan ainakaan hänen vanhempiensa kohdalla. Tai ehkä jos Damianus laittaisi tarpeeksi kovaäänisesti vastaan heidän avioliittosuunnitelmansa saatettaisiin perua. Annalle kuitenkin löydettäisiin hetkessä uusi sulhasehdokas, eikä tyttö yksin uskaltaisi laittaa vanhempiaan vastaan.
"Onko ideoita?" Damianuksen ääni oli vaimea, ja Anna kääntyi jälleen katsomaan poikaa tarkkavaisesti. Hänen kätensä oli lähellä pistettä jossa se olisi noussut taputtamaan poikaa olkapäälle, mutta Anna hillitsi itsensä. Damianuksen äänessä kuitenkin oli jotain haavoittuvaista, ja sen takia veti syvään henkeä ennen kuin yritti saavuttaa katsekontaktin.
"Minä olen ihan avuton tällaisissa tilanteissa." Anna vastasi yhtä hiljaa, vetäen uudelleen henkeä, yrittäen selkeyttää ajatuksiaan vetämällä kylmää ilmaa sisään niin paljon että kurkkuun sattui. "Olen lukenut satoja rakkausromaaneja, mutta niissä tyttö yleensä joko valehtelee olevansa raskaana tai menee salaa naimisiin jonkun toisen kanssa tai jotain. Tai sitten päähenkilöt oikeasti rakastuvat toisiinsa monien mutkien jälkeen." Anna yritti peittää epätoivon äänessään, yrittäen samalla aivot raksuttaen keksiä muita mahdollisuuksia. Lopulta hän joutui kuitenkin toteamaan ettei keksinyt yhtäkään.
"Minusta tuntuu että kumpikaan noista ei toimisi meidän kohdallamme. Me kun emme elä rakkausromaanissa." Anna puri huultaan ja kietoi kätensä ympärilleen, ei kylmän takia vaan ikään kuin pitääkseen itsensä kasassa. Hänen oli pakko pysyä kasassa. Heidän pitäisi ratkaista tämä tilanne.

Kuuntelin Annaa ja mitä enemmän tyttö paljasti asioita, sitä enemmän aloin tuntea sääliä myös häntä kohtaan. Olin aluksi lähinnä voivotellut itseäni - ja tätä ärsyttävää kohtaloa - mutta en ollut ajatellut, että vastapuoli saattaisi kärsiä tilanteesta ihan yhtä paljon. Tai enemmänkin, Annan tilanne ei kuulostanut hyvältä. Minä voisin kapinoida vastaan, tehdä vaikka selväksi, ettei kyseinen tyttö kelvannut minulle. Se lähinnä saattaisi Annan häpeään ja hänen vanhempansa etsisivät hänelle uuden puolison. Minun vanhempani... He häpeäisivät minua, mutta varmaan potkisivat minut pihalle ja kieltäisivät minut. Pääsisin eroon tästä pulasta (joutumalla uuteen pulaan), mutta Anna varmaankaan ei.

"Luultavasti he ovat keskustelleet illallisilla siitä, pitäisikö sinun mennä naimisiin minun vai kaksoissiskoni kanssa", Anna totesi happamalta kuulostaen ja irvisti. Se kuulosti pahalta ja minäkin tajusin vasta ajatella, että tätä soppaa oli suunniteltu niin perusteellisesti, että meidän mahdollisuutemme eivät tosiaankaan olleet kovin huimat. Vanhemmat olivat varmasti ottaneet kaikki seikat huomioon varmistaakseen meidän tulevan liittomme. Minun ilkeyteni tai kylmyyteni oli sivuseikka, joka tuskin tepsisi.

Anna myönsi, etten inhottanut häntä. Olin jopa hieman huvittunut kuullessani sen ja käännyin katsomaan häntä. En edes yrittämällä onnistunut olemaan niin ilkeä, kun en tosissani tahtonut olla. Omat tuntemukseni kävivät minua vastaan. Olin muutenkin hieman ulapalla tässä asiassa, oli vaikea löytää oikeaa ratkaisua. Anna tuntui olevan yhtä avuton.

"Olen lukenut satoja rakkausromaaneja, mutta niissä tyttö yleensä joko valehtelee olevansa raskaana tai menee salaa naimisiin jonkun toisen kanssa tai jotain. Tai sitten päähenkilöt oikeasti rakastuvat toisiinsa monien mutkien jälkeen", Anna selitti. "Minusta tuntuu että kumpikaan noista ei toimisi meidän kohdallamme. Me kun emme elä rakkausromaanissa."

Minulla ei ollut mitään havaintoa tuollaisista naistenjutuista, mutta aika ovelia ne rakkausromaanien naiset sitten taisivat olla. En erityisemmin osannut ajatella, että me ajanmyötä rakastuisimme. Anna vaikutti ihan mukavalta, nätti tyttö hän oli, mutta koko tämän tilanteen takia oli hankala kuvitella, että tuntisin joskus jotain syvempää. Ketään ihastusta minulla ei ollut. Olisiko Annalla? Voisiko hän karata?

Se olisi tietysti vain puolittainen ratkaisu ja kaikki kaatuisi tytön harteille. Minä pääsisin siinä helpolla. Äh, tämä oli vaikeaa.

Tyttö kietoi kädet ympärilleen ja minun mielessäni kävi ajatus, että hän paleli. Riisuin tumman puvuntakkini ja ojensin sen Annan hartioille, jottei tämä joutuisi värisemään kylmässä ulkoilmassa.
"Kyllä me jotain keksitään", yritin lohduttaa, mutta en ihan itsekään uskonut sanoihini. "Tämä vastustelu vaan on ollut aika turha taktiikka, he eivät anna meidän valita."

Kuvittelin äitiäni antamassa minulle vaihtoehtoja. Ei niitä koskaan ollut, hän oli ne aina ennalta sanellut. Koulunkäynti, harrastukset ja muut olivat aika pitkälti hänen tahtonsa mukaisia. Isä sentään salli minun olla minä, ainakin toisinaan. Miten tämä hänen mielestään oli niin hyvä ajatus?

"Minusta meillä on vain pari vaihtoehtoista strategiaa. Voidaan esittää, että suostutaan tähän. Tai voidaan karata kumpikin, on meillä sitten kumppani tai ei", pohdin ääneen. "En kyllä tiedä, miten kumpikaan tilanne ratkeaa."

Se jäisi varmaan nähtäväksi. Tilanne tuntui sen verran vahvalta umpikujalta, että helppoa taistelua emme tästä saisi. Perheiden luota lähteminen tietäisi vaikeaa elämää, vaikka aikuisia silloin olisimmekin. Menettäisimme kumpikin kodin hataran turvaverkon ja sisaruksemme.

Tuuli ujelsi taas kylmästi. Kaupunginvalojen komea näky tuntui tällä mielialalla tavallista latteammalta.

"Meidän pitää varmaan siirtyä sisälle", sanoin varovasti. "Vanhemmat tulevat luultavasti kohta ylös."
Ottaisin mielelläni jälkiruokadrinkin, jotta selviäisin aikuisten seurassa loppuillan. Ehkä tarjoilija livauttaisi minulle yhden, jos äiti ei olisi kyttäämässä.