// Peli Opal Calypsolle ja Alisha Marshallille. //

Tunsin junan nytkähtävän liikkeelle ja olin vähällä läikyttää vesipulloni sisällön lattialle. Suljin pullon korkin ja laskin sen penkille viereeni. Ristin jalkani ja katselin vaunuosaston ikkunasta ulos. Junan vauhti kiihtyi ja ymmärsin, että olin jättänyt jästimaailman pysyvästi taakseni. En enää palaisi. Aloittaisin Châteaussa kuudennen luokan ja tulisin viettämään viimeistä kouluvuotta edeltävän kesälomani koululla. Seitsemännen luokan päätyttyä voisin jäädä koululle jatko-opiskelijaksi tai mennä University of Magiciin. En joutuisi enää koskaan elämään kaduilla.

Junamatka tuntui merkittävältä siirtymäriitiltä ja olin iloinen siitä, että olin yksin vaunuosastossani. Lyonista, jonne olin matkustanut pariksi päiväksi, junaan ei ollut noussut kuin muutama oppilas, eikä heillä ollut mitään syytä tulla istumaan minun kanssani, sillä eiväthän he tunteneet minua. Olin lopettanut Tylypahkan V.I.P-kokeiden jälkeen ja matkustanut Lontoosta Pariisiin. Pariisi oli kaikin puolin ihana kaupunki. Ihmiset olivat ystävällisiä ja huolehtivaisia. Olin saanut jopa muutamia ystäviä tai ehkä ennemminkin tuttavia.

Pariisissa en tosin ollut joutunut elämään kaduilla, joten se oli saattanut vaikuttaa näkemykseeni kaupungista. Olin saanut isovanhempieni ja vanhempieni perinnön itselleni ja olin suonut itselleni sen verran luksusta, että olin vuokrannut huoneen halvasta motellista Pariisin laitamilta. Huone ei ollut hääppöinen, mutta siellä olin saanut nukkua sängyssä eikä kukaan ollut voinut hyökätä kimppuuni. Arvostin turvallisuutta päivä päivältä enemmän, kun ymmärsin, kuinka vaarallisia aikoja olin elänyt lapsena.

Ajatuksissani istuin hievahtamatta paikallani koko matkan Lyonista Pariisiin, jossa juna pysähtyisi seuraavaksi. Toivoin hartaasti, ettei kukaan tulisi vaunuosastooni. En ollut vielä valmis kohtaamaan vieraita, vierasta kieltä puhuvia ihmisiä. Huomasin, että minulla oli nälkä. Olin syönyt aamulla vain puolikkaan omenan ja juonut kupin haaleaa kahvia. Tajusin kuitenkin, että jos lähtisin vaunuosastosta ostamaan ruokaa, joku muu saattaisi tulla sinne. Punnitsin nälän ja sosiaalisen tilanteen välillä. Nälkä vei voiton ja avasin vaunuosaston oven. Vilkaisin käytävällä molempiin suuntiin. Muistin hämärästi, että ensimmäisessä vaunussa myytiin pientä purtavaa. Suuntasin vasemmalle, kun jokin esti aikeeni.

Juna oli pysähtymässä -olimme ilmeisesti saapumassa Pariisiin. Viereisen vaunuosaston ovi aukesi ja nuori tyttö tuli käytävälle. Juna hidasti äkisti vauhtiaan. Tyttö lennähti käytävää eteenpäin monta metriä ja rojahti naamalleen. Samassa vaunun ovet aukesivat ja oppilaita alkoi valua sisään. Suunnistin tytön luo tungoksessa ja huomasin, ettei hän liikkunut. Katselin ympärilleni hädissäni. Tyttö ei varmastikaan ollut kuollut, mutta hän saattoi olla pahasti loukkaantunut.

"Hei sinä", sanoin hiljaa ja kohdistin sanani punatukkaiselle, ehkä hieman minua nuoremmalle tytölle. Kurkkuuni nousi pala, sillä en tiennyt mitä sanoa. Mitä jos tyttö loukkaantuisi, kun pyytäisin häntä auttamaan? Sillä eihän hän ollut tapahtuneesta millään lailla vastuussa. Näytin hieman anteeksipyytävältä ja osoitin maassa liikkumattomana makaavaa tyttöä. "Hän taitaa olla loukkaantunut...", sanoin hiljaa.

Seisoin rautatieasemalla odottaen kärsimättömästi junan saapumista. Vaalean kellotaulun mustat viisarit kolahtivat eteenpäin. 11:19. Pitäisi odottaa vielä vajaat kymmenen minuuttia. Kopsutin vaaleaa kengänkärkeäni maahan ja käteni olin kietonut ympärilleni halauksenomaisesti. Tuuli iski vasten kasvojani ja punaisia hiuksiani, mikä sai ne varmasti sotkeutumaan ja menemään takkuun. Kaivoin taskustani yhden pompulani ja kiedoin hiukseni sotkuiselle nutturalle.

Nostin reppuani paremmin selkääni. Olin pakannut mukaan juotavaa ja hieman jotain pientä purtavaakin, sillä tiesin matkan olevan pitkä. Olisimme perillä koulussa vasta todella myöhään illalla. Minua jännitti hieman. Olihan viidennen luokan aloittaminen jo suuri juttu, mutta olin varma että vuodesta tulisi yhtä mukava kuin ennenkin.

Pian kuulen kaukaisuudesta junan torven soivan ja nousen ylös penkiltä. Suuri juna hidastaa vauhtia ja pysähtyy sitten asemalle puhisten. Iso joukko oppilaita pääsi junan ovelle ennen minua, joten vaihtoehtona ei ollut kuin odottaa. Minä en harrastanut ohittamista. Poikkeustapauksissa junassa joskus. Miksi kaikki koittavat tunkea ovesta samaan aikaan? Ajattelin itsekseni ja naurahdin pienesti kun pari poikaa tuuppivat toisiaan jonon etupäässä. Jono liikkui yllättävän nopeasti ja pian minäkin nytkähdin liikkeelle. Nyt ei voisi kääntyä enään takaisin..

Päästessäni junaan, otin suunnakseni heti vaunuosaston, jossa ajattelin olevan muita Pouffsouffleen kuuluvia oppilaita. Askeleeni kuitenkin keskeytyivät pienestä avunpyynnöstä. "Hän taitaa olla loukkaantunut...", kantautui korviini tummahiuksisen sanomana. Tämä tuntuu olevan pahoillaan minun häiritsemisestäni, mutta väläytän tälle ystävällisen hymyn. Huomaankin sitten maassa makaavan tytön ja kumarrun salamana tämän viereen, asettaen reppuni makaamaan viereeni.

" Onko ystäväsi kunnossa? Mitä on oikein tapahtunut?" Kysyn tummahiuksiselta rauhallisesti samalla, kun tarkkailen toisen hengitystä. Tämä on selvästi hengissä mutta en voisi tietää mitä tutkia, ennenkuin tiedän tapahtumien kulun. Olen yllättynyt, ettei kukaan aikaisemmista jäänyt auttamaan kaksikkoa, mutta kaipa kaikilla oli niin kiire päästä valitsemaan hyvä vaunuosasto kaveriensa kanssa.

Vilkuilen myös ympärilleni mahdollisten valvojien varalta, mutta näkökenttääni ei osu ketään mahdollista auttajaa.

Punatukkainen tyttö väläytti minulle hymyn, kun pyysin häntä auttamaan. Katsoin häntä hivenen epäluuloisena. Oliko hän ivallinen? Ajatteliko hän minun olevan typerä, kun kuvittelin, että hän auttaisi? Nielaisin kuuluvasti enkä tiennyt mitä tehdä. Vastoin odotuksiani tyttö kuitenkin kumartuu maassa makaavan tytön viereen. Kohotin kulmiani hämmästyneenä. Olin tulkinnut -taas kerran- ihmisen eleet väärin. Huokaisin äänettömästi.

"Onko ystäväsi kunnossa? Mitä on oikein tapahtunut?", punahiuksinen tyttö kysyi vaikuttaen aidosti huolestuneelta. "Hän ei ole ystäväni", töksäytin. Jonkun mielestä lauseeni saattoi kuulostaa epäkohteliaalta, mutta minua ei pahemmin kiinnostanut. Faktat olivat faktoja joten miksi minun pitäisi valehdella? "Hän lensi naamalleen, kun juna hidasti vauhtiaan. Se näytti aika pahalta ja hän taitaa olla tajuton", lisäsin vielä ja kurotin kääntämään tytön selälleen. Hänen oikea kätensä näytti vääntyneeltä ja poski oli pahasti verillä.

Nielaisin jälleen kuuluvasti. Veri ällötti minua ja käänsin katseeni. "Meidän pitäisi viedä hänet varmaan valvojalle. Luulen, että hän on ensimmäisessä vaunussa kuljettajan kanssa", ehdotin hiljaisella äänellä. En kuitenkaan tehnyt elettäkään nostaakseni tytön maasta, sillä punahiuksisella tytöllä saattoi olla parempi idea. Ehkä hän osasi itse parantaa tytön. Itse en osannut ainuttakaan loitsua, josta voisi tässä tilanteessa olla apua, joten pysyin hiljaa.

"No...", aloitin epävarmana. "Otatko sinä käsistä kiinni?", kysyin varautuneena. Ehkä tyttö muuttuikin nyt ylimieliseksi eikä suostunut kantamaan loukkaantunutta tyttöä. Saattoi hyvin olla, että hän ei halunnut tehdä mitään ruumiillista työtä tai ylipäätänsäkään mitään, missä vaadittiin voimaa. Minusta oli tullut kaduilla eläessäni vahva ja olin ylläpitänyt nopeuttani Tylypahkassa lenkkeilemällä ja tekemällä erilaisia lihaskuntoliikkeitä. Olin tehnyt punnerruksia, leuanvetoja, vatsalihaksia, loikkia... Muut oppilaat olivat usein ihmetelleet, mitä ihmettä puuhasin, mutten ollut välittänyt.

Tartuin loukkaantunutta tyttöä nilkoista ja huomasin hänen olevan todella kevyt.

Olin kumartunut loukkaantuneen tytön ylle kun kuulin toisen vastaavan kysymykseeni, ettei tämä ollut hänen ystävänsä. Siirsin vihreän katseeni tummahiuksiseen hieman epäluuloisena ja järkyttyneenä toisen suorasta, hieman ilkeältäkuulostavasta vastauksesta. Hän kuitenkin jatkoi ja kertoi, että junan hidastaessa vauhtiaan tyttö oli kaatunut ja loukkaantunut siinä rytäkässä, tajunsa menettäen.

Painoin pääni kaatuneen tytön tasolle ja tarkkailin tämän kasvoja polttavasti Poskesta vuoti hieman verta, mutta muuten tilanne vaikutti olevan kunnossa. Ainakaan päältäpäin ei muita oireita näkynyt, sisäisistä ei sitten ollut tietoakaan.
"Meidän pitäisi viedä hänet varmaan valvojalle. Luulen, että hän on ensimmäisessä vaunussa kuljettajan kanssa", tummahiuksinen tyttö ehdotti hiljaa. Ajatus oli erinomainen ja onneksi tyttö tiesi, mistä vaunusta valvoja löytyisi.

"Tietenkin pitäisi. En vain usko että meidän kannattaa nostaa häntä." Sanoin hennosti, kun olin harkinnut tilannetta vielä hetken ja siirsin punaisen hiussuortuvan pois kasvoiltani, koskettaen hellästi tummahiuksisen kättä, jotta tämä tajuaisi päästää jaloista irti. "Hän voi olla loukkaantunut pahemmin, kuin mitä me ulospäin näemmekään. Hänen niskansa voi olla vaikka vaurioitunut ja jos liikutamme hänen päätään, voi käydä pahemmin." Koitin selittää toiselle hellästi, ettei tämä kiukustuisi uudestaan.

Asetuin nyt maahan paremmin polvilleni ja kosketin hellästi loukkaantunutta tyttöä kädestä. Oli raskasta nähdä tällainen tilanne, missä jonkun henki saattaisi olla ääritapauksissa vaarassa. En haluaisi omalletunnolleni tuonlaista taakkaa; Olisin tietoinen ja näkisin tilanteen, mutta en kykenisi tekemään mitään asian eteen.

"Jos käyt hakemassa valvojan ja minä odotan tässä hänen kanssaan? Valvoja saa sitten tutkia hänet ja antaa tarvittavaa hoitoa, jos vain osaa. Näin vastuu tuosta tytöstä siirtyisi pois meidän oppilaiden harteilta, aikuisen hoidettavaksi."

"Tietenkin pitäisi. En vain usko että meidän kannattaa nostaa häntä", punapää totesi ja kosketti kättäni. Kavahdin kauemmas ja irrotin otteeni loukkaantuneen tytön nilkoista. Jalat tömähtivät junan lattialle. En pitänyt siitä, että minuun koskettiin. Sitä paitsi, kenelläkään ei ollut oikeutta koskea toiseen ilman hänen lupaansa. Oloni oli jälleen vaivaantunut. Mitä sitten muka pitäisi tehdä? Jättää hänet tähän käytävällä muiden tallottavaksi? Niinkö? Estin vain vaivoin itseäni suuttumasta.

"Hän voi olla loukkaantunut pahemmin, kuin mitä me ulospäin näemmekään. Hänen niskansa voi olla vaikka vaurioitunut ja jos liikutamme hänen päätään, voi käydä pahemmin", tyttö selitti ja nyökkäsin, vaikka olinkin kuunnellut vain puolella korvalla. Tunsin, kuinka käteni tärisivät hieman. Paniikki alkoi hiipiä mieleeni. Mitä jos tyttö oli kuollut? Tai mikä pahempaa, minä olin juuri tappanut hänet pudottamalla hänen jalkansa niin kovakouraisesti?. Puristin oikean käteni nyrkkiin ja tunsin, kuinka kynteni pureutuivat ihooni. Rauhoitu, komensin itseäni. En voisi alkaa itkeä tässä tuon punäpään edessä. Hän saattaisi levittää minusta ilkeitä huhuja ja sen jälkeen koko koulu inhoaisi minua eikä minulla olisi mitään mahdollisuutta saada ystäviä. Unohda tuommoiset ajatukset. Olet aivan typerä. Ei itkeminen tekisi minusta noloa tai mitään. Ja tuskin tuo punapää levittelisi minusta huhuja. Jos levittelisi, voisin kertoa kaikille jonkin nolon jutun hänestä. Sillä ei olisi edes väliä, olisiko juttu totta, kaikki uskoisivat sen kuitenkin.

Räpäytin silmiini pyrkivät kyyneleet pois. Oloni kohentui hieman, mutta tunsin edelleen suurta ahdistusta tuon maassa makaavan tytön tilasta. "Jos käyt hakemassa valvojan ja minä odotan tässä hänen kanssaan? Valvoja saa sitten tutkia hänet ja antaa tarvittavaa hoitoa, jos vain osaa. Näin vastuu tuosta tytöstä siirtyisi pois meidän oppilaiden harteilta, aikuisen hoidettavaksi", punapää ehdotti. Yleensä olisin kiukustunut siitä, että minua yritettiin komennella. Nyt olin hieman sokissa, joten en sanonut mitään.

Käännähdin nopeasti ympäri ja lähdin juoksemaan junan käytävää pitkin kohti ensimmäistä vaunua. Vaunuosastoissa istuvat oppilaat katsoivat minua hieman kummeksuen, kun viiletin eteenpäin tummat hiukset takanani hulmuten. He eivät ehtisi tunnistaa minua siinä lyhyessä ajassa, jonka minusta näkisivät. Ai niin,eihän kukaan edes voinut tunnistaa minua, sillä ei kukaan tuntenut minua. No, tällä kertaa hyvä niin.

Saavuin junan ensimmäiseen vaunuun. Puikkelehdin ensimmäisen vaunuosaston luo ja kurkistin sisään. Kaksi naista istuivat vastakkain ja pelasivat korttia. He olivat luultavasti Châteaun opettajia. Epäröin hetken. Mitä jos he suuttuisivat, kun keskeyttäisin heidän pelinsä? Sysäsin ajatuksen pois ja avasin vaunuosaston oven. "Tuolla käytävällä on loukkaantunut joku. Hän on tajuton", sanoin hieman hengästyneenä. Toinen naisista nappasi sauvansa pöydältä ja syöksyi ovesta ulos. Juoksin hänen edellään. Hetken kuluttua saavuimme punpään ja sen toisen tytön luo.

Nainen kumartui katsomaan tyttöä. "Näittekö mitä hänelle tapahtui?", hän kysyi katsoen vuorotellen meitä molempia, samalla, kun tunnusteli tytön kaulaa. "Juna jarrutti ja hän lensi pää edellä lattiaan", kerroin epämääräisesti. En tiennyt, ymmärsikö nainen selitykseni.

Pyysin tyttöä hakemaan ohjaajan paikalle samalla kun minä pitäisin huolen siitä, ettei tälle kävisi mitään pahempaa junan liikkuessa. Ties vaikka tyttö heräisi pökerryksistään ja olisikin yhtäkkiä ihan kunnossa. Pidin tyttöä kädestä kiinni ja tunsin pulssin vahvana sormenpäissäni. Onneksi tytöllä ei ainakaan hengenhätää tässä tilanteessa olisi. Vilkuilin ympärilleni välillä, varmistaakseni tulisiko kukaan auttamaan. Oppilaat olivat kuitenkin lukittautuneet vaunuihinsa ja puheensorina oli varmasti kova, vaikka se ei ulospäin kuulunutkaan. Tietenkin vaunuihin oltiin laitettu joku loitsu, jotta kaikki saisivat puhua omassa vaunussaan mistä haluaisivat, ilman toisten vaunujen häiriöääniä.

Pian kuulin nopeita askelia sivultani ja käännähdin katsomaan, kuinka tummahiuksinen tyttö palasi takaisin valvojan kanssa. Siirryin hieman tehdäkseni tilaa valvojalle, jotta tämä voisi rauhassa tutkia tyttöä ja tehdä tarvittavat toimenpiteet. "Näittekö mitä hänelle tapahtui?, valvoja kysyi meiltä molemmilta. Tummatukkainen vastasi jotain epämääräistä ja tuntui olevan jokseenkin muissa maailmoissa.

"Minä en valitettavasti nähnyt mitään. Tapahtuma oli jo tapahtunut, kun nousin junaan. Ymmärrykseni mukaan tyttö oli junan jarruttaessa menettänyt tasapainonsa ja löi ilmeisesti päänsä lattiaan", sanoin osoittaen sormellani kyseisen tytön veristä poskea. "Emme viitsineet lähteä siirtämään häntä, jos vaikka oireet olisivat pahemmat mitä ulospäin näkee", sanoin hiljaa ja sipaisin punaiset hiukset kasvoiltani, vieden käteni kaulalleni. Oli musertavaa katsoa tajutonta tyttöä maassa, tietämättä oliko tällä kovakin hengenhätä vai ihan normaali tajunmenetys. "Tunteeko kumpikaan teistä tätä tyttöä?" Valvoja kysyi meiltä molemmilta. Pudistelin päätäni pahoittelevana. "Emme tunne." Sanoin lopulta ja vilkaisin tummatukkaista tyttöä. Ainakin niin hän väitti.

"Hij lijkt te zijn in shock. Ik denk dat hij meer weet", (Suom. Hän näyttää olevan shokissa . Luulen, että hän tietää enemmän.) Mutisin hiljaa itsekseni Hollanniksi, jotta kumpikaan ei tietäisi mitä sanon. Se oli paha tapani; miettimieni asioiden ääneen lausuminen. Olin kuitenkin oppinut miettimään ääneen Hollanniksi. Jotta kukaan ei niitä ymmärtäisi.

"Minä en valitettavasti nähnyt mitään. Tapahtuma oli jo tapahtunut, kun nousin junaan. Ymmärrykseni mukaan tyttö oli junan jarruttaessa menettänyt tasapainonsa ja löi ilmeisesti päänsä lattiaan", tyttö selitti naiselle. Tyttö ärsytti minua todella paljon, mutta edes omassa mielessäni en osannut erotella, miksi ärsyynnyin näin paljon. Sitten se tapahtui, taas kerran. Ulkomaailman äänet vaimenivat hetkeksi ja olin yksin. Makasin junan käytävällä. Ympäristö oli täysin valkoinen, mutta tunsin kovan alustan. Junan ovi aukesi ja tummaan pukeutunut hahmo astui sisään. En osannut sanoa, oliko tulija mies vai nainen. Paniikki alkoi hiipiä mieleeni. Yritin nousta ylös, mutta en pystynyt liikuttamaan jalkojani tai käsiäni

"Hij lijkt te zijn in shock. Ik denk dat hij meer weet", hahmo sanoi kumman tutulla äänellä. Kurtistin kulmiani, tai ainakin yritin, sillä en edelleenkään pystynyt liikuttamaan mitään ruumiinosaani. Hahmo ei ollut sanonut mitään. Ah, niimpä tietenkin. Puristin silmäni tiukasti kiinni ja palautin itseni nykyhetkeen. Huokaisin helpottuneena. Joskus pois pääseminen toisen mielestä oli vaikeaa ja saatoin jämähtää sinne tuntikausiksi. Olin viimeaikoina alkanut nähdä väläyksiä muiden ihmisten mielistä, eikä se todellakaan ollut kivaa. Lisäksi se tapahtui ilman ennakkovaroitusta joten joutuisin vielä joskus pulaan kummallisen taitoni takia. Tällä kertaa olin ilmeisesti ollut tajuttoman tytön mielessä.

Olin pudonnut keskustelun kärryiltä lyhyen retkeni aikana. "Minä vien hänet vaunuuni ja tutkin siellä tarkemmin", nainen sanoi ja heilautti sauvaansa. Tytön ruumis nousi parikymmentä senttiä ilmaan. "Kiitos teille hienosta toiminnasta. Mainitsen tästä rehtorille ja saatte varmastikin lisäpisteitä. Minä jatkan tästä, joten voitte nyt mennä vaunuosastoon", nainen sanoi ja lähti takaisin vaunuosastoonsa. Huokaisin helpottuneena, minun ei tarvinnut enää huolehtia tuosta.

Mietin hetken, mitä olin tekemässä ennen tätä. Ai niin, olin menossa hakemaan jotakin syötävää. Ruokahaluni oli kuitenkin kadonnut, joten voisin mennä takaisin vaunuosastooni, jos se siis vielä olisi vapaa. Epäröin hetken. Pitäisikö minun pyytää tyttöä mukaani? Ehkä ei. Hän oli vaikuttanut koppavalta ja kaikkitietävältä, vaikka luultavasti oli minua monta vuotta nuorempi. En pitänyt siitä, että minua komenneltiin, joten en haluaisi viettää junamatkaani sellaisen ihmisen kanssa, joka julkesi tehdä niin. Tosin jos tyttö itse pyytäisi päästä vaunuosastooni, saattaisin jopa myöntyä.

Valvoja tuntui hieman hämmentyneeltä kun kuuli minun mutisevan omiani, mutta jatkoi tytön katselua mitään sanomatta. Katselin hiljaisena kuinka nainen tutkiskeli maassa makaavaa tyttöä ja sivusilmällä huomasin tummahiuksisen tytön olevan ihan hiljaa ja jotenkin poissaolevana edelleen. En viitsisi häiritä toista, antaa hänen mietiskellä mitä tahtokoot.

Nainen ei kysynyt enempää kysymyksiä, sillä uskoi minun varmasti puhuvan totta.
"Minä vien hänet vaunuuni ja tutkin siellä tarkemmin", tämä sanoi lopulta ja nosti tytön vartalon ylös lattiasta ja ohjasi tämän vaunuosastoonsa kiitellen. Tämä mainitsisi tekosistamme rehtorille ja sen ansiosta voisimme jopa saada lisäpisteitä. "Kiitos itsellesi, toivottavasti tyttö tulee kuntoon", sanoin hymyillen ja hieraisin käsiäni housujani vasten.

Katselin ympärilleni hämmentyneenä ja lähdin hitaasti liukumaan käytävää pitkin, katsellen mahdollisia vapaita vaunuosastoja. Vaunut olivat ahdattu melkoisen täyteen, kunnes huomasin näkökentässäni ainoan tyhjältä näyttävän vaunuosaston. Kipitin sen ovelle ja sipaisin punaiset hiukseni pois silmiltäni, vilkaisten sitten varoen sisälle. Tyhjä.
"Aiotko liittyä seuraani? Vai menetkö muiden tupalaistesi kanssa?" Huikkasin sitten tytölle ja pidättelin hymyäni, olin meinaan osannut aistia ettei tyttö pitänyt oikein minusta. Mutta minun kaverini eivät muutenkaan tulisi koululle junakyydillä, joten ihan hyvin voisin viettää aikaani tummatukkaisen kanssa.

"Muut vaunut tuntuivat muutenkin olevan todella täysinäisiä. Ellet sitten halua tunkea täysinäiseen vaunuun, omapa on mieltymyksesi." Käännähdin sitten poispäin toisesta ja astuin itse vaunuun, seurasi toinen tai ei.

"Aiotko liittyä seuraani? Vai menetkö muiden tupalaistesi kanssa?", tyttö kysyi. Jähmetyin hetkeksi paikalleni. Tyttö oli mielestäni epämiellyttävä, enkä aikonut peitellä sitä. Vaunu, johon hän olin kurkistanut oli kuitenkin juuri se, missä olin aiemmin ollut. Kuten tyttö älykkäästi mainitsikin, muut vaunut olivat todella täynnä. Ihme, että ne meluavat ja riehuvat oppilaat olivat jättäneet minun vaunuosastoni tyhjäksi. Punnitsin hetken vaihtoehtojani.

Voisin mennä tuon inhottavan tytön kanssa samaan vaunuosastoon. Tai sitten voisin valita matkaseuraksenk llauman riehuvia pikkukakaroita, jotka eivät osanneet olla hetkeäkään hiljaa. Yksi vieras ihminen vai monta vierasta? Oli päivänselvää kumman vaihtoehdon valitsisin, joten lähdin kohti vaunuosastoa, johon tyttö oli äsken kadonnut. Avasin oven ja istuin häntä vastapäätä. Nielaisin vaivaantuneena. Mistä meidän pitäisi keskustella? Äskeisestä episodista vai koulusta? Pitäisikö minun kysyä hänen nimeään, ikäänsä tai tupaansa? Se olisi varmaankin viisasta. Sen jälkeen voisin ilmoittaa, että minua väsytti ja voisin teeskennellä nukkuvani. Se ei ainakaan saisi minua vaikuttamaan epäkohteliaalta.

"Olen Alisha", esittäydyin hiljaisella äänellä, pitäen katseeni visusti ikkunassa. "Menen kuudennelle luokalle. Entä sinä?", kysyin. Tajusin, kuinka naurettavilta sanani kuulostivat, mutta sille ei voinut nyt mitään. Pääasia, että puhuin edes jotakin. Hengitin syvään ja yrtin rentoutua, mutta se osoittautui vaikeaksi. Tyttö pitäisi minua todennäköisesti idioottina, joka ei osannut edes puhua normaalisti. Mutta sehän oli totuus, eikö ollutkin? Ahdistuin ajatuksesta suunnattomasti ja puristin penkkiä toisella kädelläni. Ilmeeni oli vakava ja kasvoistani näkyi selkeästi, kuinka hermostunut olin.

Päätin käydä pitkäkseni penkille, jotta nukkuvan esittäminen olisi helpompaa. "Jouduin heräämään todella aikaisin ja sain nukuttua vain muutaman tunnin", valehtelin hieman tavanomaista kimeämmällä äänellä. Teeskentelin haukottelevani ja ummistin silmäni. Ei ollut luonnollista nukahtaa näin nopeasti, joten avasin ne hetken kuluttua.

Astuin tyhjään vaunuosastoon ja istahdin ovestakatsottuna oikealle puolelle. Maisema vilisi näkyvistäni nopeaa tahtia ja tällä vauhdilla matkamme kouluun ei kestäisi kauan. Puristin taikasauvaa kädessäni ja ihailin sitä. Olin aina pitänyt sauvastani. Vaikka Jalokuusi ei ollut helpoin aines käyttää sauvassa, olin oppinut hallitsemaan sitä hyvin ja itsevarmasti. Mitäköhän sauvaa tummatukkainen tyttö käytti? Tuskin jalokuusta ainakaan, se kun vaatii käyttäjäkseen tasapainoisen ja mieleltään vahvan velhon.

Huomasin sivusilmällä miten ovi aukesi ja tyttö astui lopulta sisään. Mieleni teki sanoa; Tulithan sinä - mutta osasin lukea kehonkuvaa sen verran että ymmärsin pitää suuni kiinni. Tämä tyttö ei vaikuttanut lainkaan samanlaiselta kuin minä ja luonteemme siksi tuskin osuivat ollenkaan yhteen. Tämä istuuntui minua vastapäätä ja vaikutti jokseenkin hermostuneen oloiselta. Ennenkuin ehdin avata suuni, tämä esitteli itsensä. Alisha

" Opal, menen viidennelle luokalle. Pouffsouffle." Vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi. Tuntui siltä että jos yrittäisin liian ystävällisesti ja hymyilevästi toiselle puhua, tämä ajattelisi kaiken olevan jotakin kiusoittelua. Saatoin selvästi nähdä tytön leukapielien kireyden ja hermostuneisuuden. En ollut varma miten sitä lievittäisin.

"Tietenkin, ihan rauhassa." Vastasin pieni hymynkaarre kasvoillani toisen unisuuteen. Tämä aikoisi nukkua mutta minä en malttanut odottaa kouluun pääsyä. Huomasin kuitenkin selvästi että toinen ei nukkunut ja ajattelin yrittää lieventää hieman tätä levotonta ja hermostunutta ilmapiiriä. "Mistä sinun taikasauvasi on tehty? "