Paronin aarre

[Sharnee Ispahan]

//Pelissä mukana Sharnee Ispahan, Lily-Bella Davies, Ivan Kushnir ja Aurora Smith. Mukaan mahtuu vielä kuitenkin 2 henkilöä, jos kiinnostuneita löytyy. Käythän kuitenkin ensin lukemassa tarkempaa infoa täältä.

Kesäleiriä oli kulunut viikko, kun ensimmäinen öinen kauhutarinoiden kertomistuokio pistettiin pystyyn, tunnelmaan sopien tietenkin ulkona järven rannalla. Varsinkin mukana olevilla vanhemmilla pojilla oli hauskaa tyttöjä säikytellessä. Illan huipennus oli tarina aarteesta, joka kuuleman mukaan oli piilotettu Châteauhin.

Aarre oli kuulemma kuulunut paronille, joka oli omistanut linnan ennemmin kuin Châteauta oli edes suunniteltu. Paroni oli ollut julma, itsekäs mies, eikä Château varmaan olisi koskaan rakentunut juuri tälle paikalle, ellei paroni olisi kuollut salamurhattuna 10 vuotta ennen koulun perustamista. Kun koulu sitten perustettiin, paroni oli kummitellut ja aiheuttanut paljonkin haittaa ja onnettomuuksia. Loppujen lopuksi paronin aave kirottiin ja lukittiin salaiseen kellariin. Samaisessa kellarissa myös lojui paronin miljoonien arvoinen aarre.

Muutaman oppilaan ryhmä tietenkin innostui tarinasta, ja he päättivät lähteä etsimään aarretta heti seuraavana yönä. He hiipivät kello kahdentoista jälkeen Châteaun alimpaan kerrokseen, tyrmiin, ja ryhtyivät sitten etsimään salaista oviaukkoa, jonka pitäisi löytyä sieltä. Parinkymmenen minuutin etsinnän jälkeen oviaukko löytyi, ja oppilaat lähtivät pelonsekaisin tuntein alas kierreportaita, pimeyttä kohti. Mutta mitä käy, kun oviaukko heidän takanaan meneekin kiinni eikä aukea millään taialla?

Yksi näistä oppilaista oli Sharnee Ispahan, tuleva 5. luokkalainen, joka oli oikeastaan ideoinut koko tutkimusretken. 20 minuuttia sitten Sharnee oli ollut ensimmäisenä paikalla tyrmissä, väristen vähän. Hän väitti, että se johtui kylmästä, mutta tosiasiassa tunnelma oli karvat pystyyn nostava. Sharneella oli koko ajan sauva ojossa, ja tämä hätkähti jokaisen rasahduksen takia. Vilunväristykset olivat helpottaneet sen jälkeen kun enemmän ihmisiä oli saapunut paikalle ja he olivat paneutuneet ensimmäiseen, ja toivottavasti viimeiseen, ongelmaansa; heidän pitäisi löytää piilotettu ovi. Lyhyen neuvottelun jälkeen he olivat jakautuneet seinustoille, tunnustellen viileitä kiviä sekä käsin että taikasauvalla löytääkseen jotakin, mikä voisi avata salaisen sisäänkäynnin paronin kellariin.

Oli kestänyt 20 minuuttia, kun yksi mukana olleista oppilaista oli vinkaissut yllättyneenä. Huomio oli kiinnittynyt hetkeksi tuohon oppilaaseen, mutta nopeasti muutkin oppilaat olivat haukkoneet henkeään huomatessaan mustan oviaukon, joka oli ilmestynyt seinään. Sharnee oli työntynyt nopeasti oviaukon eteen, ja nähdessään mustuuteen vievät kierreportaat, tämän oli tehnyt mieli perääntyä. Sitä hän ei ollut kuitenkaan näyttänyt, vaan sen sijaan hän oli sytyttänyt valon sauvansa päähän, astuen ensimmäisen portaan alas. Sitten seuraavan. Ja kolmannen. Neljännen. Viidennen. Pikkuhiljaa muut oppilaat hänen perässään seurasivast esimerkkiä ja he kaikki olivat portaissa.

Kolahdus, joka kuului heti sen jälkeen kun viimeinen oppilas oli astunut portaikkoon, sai Sharneen parahtamaan. Se valo, mikä oli loistanut portaikkoon tyrmän valaistusta käytävästä, katosi, ja Sharnee ymmärsi nopeasti että ovi heidän perässään oli mennyt kiinni. Ainakin yksi sauva näytti putoavan ja valo sen päästä sammuvan, sauvan omistajan yllättyessä niin pahasti pimeyttä, joka tuntui lähes käsinkosketeltavalta heidän ympärillään. Viimeisenä sisääntullut oppilas yritti ensin alohomoraa, sitten muita avausloitsuja ja viimeisenä vielä oven räjäyttämistä. Mikään niistä ei tehonnut, ja ääni väristen tuo oppilas totesi, että hän ei tuntenut enää oven saumoja. Koko ovi oli kadonnut kuin tuhka tuuleen.

Hetken oli hiljaista, kun jokainen järkyttynyt ja pelokas oppilas sulatti tiedon. Sitten alkoi äänekäs puheensorina. Sharneesta tuntui, että hän kuuli jonkun jopa itkevän. Hän oli itsekin lähellä paniikkia, mutta yritti kerätä itsensä ja huusi sitten metelin yli;
"Onko meillä paljoakaan vaihtoehtoja? Lähdetään alaspäin. Ehkä siellä oli toinen uloskäynti." Sitten intialaistyttö veti syvään henkeä, loitsi sauvansa valon vielä vähän kirkkaammaksi ja lähti laskeutumaan vielä alemmas, toivoen että muut seurasivat häntä. Hän ei halunnut joutua pimeyden nielaisemaksi yksinään.

[Rebecca Hope]

//Becky voisi olla kiinnostunut :3//

[Lora Shelly]

//Tervetuloa mukaan siinä tapauksessa!

[Lily-Bella Davies]

Kävelin linnan käytäviä pitkin kohti tyrmiä. Jännityksen mukaanaan tuoma adrealiini piti minut valppaana. Nyt kukaan ei saisi nähdä minua tai minun kävisi huonosti. Painauduin erään käytävän seinää vasten ja kurkistin pikaisesti kulman taakse. Ei ketään. Jatkoin hiippailua ja sipsutin portaat alas mahdollisimman äänettömästi. Käännyin oikealle ja laskeuduin vielä yhden portaat. Olin selvinnyt perille jäämättä kiinni.
Kello oli jo ties mitä, varmaankin yli puolenyön, joten se, mitä olin menossa tekemään, ei todellakaan ollut sallittua. Listasin mielessä henkilöitä, jotka haluaisin vihoviimeisenä nyt kohdata. Listan kärkeen kiilasi rehtori Molina ja kakkospaikkaa piti vararehtori Crèin. Ei sillä, että pelottava professori Lupeikaan olisi kiva tavata nyt. Olin kuullut huhuja, että hän oli vampyyri. Kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin, kun hiivin eteenpäin tyrmissä.

Olin ollut edellisiltana järven rannalla kuuntelemassa kauhuarinoita nuotion äärellä. Tarinat olivat olleet toinen toistaan pelottavampia. Eräs seitsemäsluokkalainen gryffondorpoika oli kertonut tarinan tytöstä, joka repi silmämunasa irti. Olin pidätellyt siinä vaiheessa oksennusta. Tyttö oli ollut jotenkin mielisairas ja hänellä oli pakkomielle repiä ihmisten silmät irti. Tukahdutin puistatuksen ja keskityin etenemään äänettömästi kohti tapaamispaikkaa. Illan viimeinen tarina oli kertonut paronin aarteesta, joka oli huhun mukaan piilotettu Châteauhon. Olin kiinnostunut tästä aarteesta välittömästi ja niimpä olimme pienen porukan kesken päättäneet lähteä etsimään aarretta. Ja tässä sitä oltiin. Pudistin päätäni ja jatkoin eteenpäin. Kaivoin sauvan taskustani ja kuulostelin. Linna oli äänetön, sillä suurin osa oppilaista nukkui makuusaleissaan. Käännyin käytävästä oikealle ja olin säikähtää kuoliaaksi.

Olin tullut tapaamispaikkaamme ja Sharnee Ispahan, viidesluokkalainen gryffondortyttö odottelikin siellä jo. Sharnee oli saanut edellisiltana idean tutkimusretkestä ja syytin mielessäni häntä siit, että olin mukana jossakin kielletyssä. Muita ei ollut vielä saapunut paikalle ja menin odottelemaan gryffondortytön viereen kylmään kiviseinään nojaten. En sanonut mitään, sillä pienikin ääni olisi voinut paljastaa olinpaikkamme tyrmissä mahdollisesti vaelteleville ulkopuolisille. Pian muutkin saapuivat paikalle ja neuvottelimme hetken kuiskaten. Sovimme, että jokainen lähtisi etsimään piilotettua ovea eri suuntaan. Minä lähdin vastakkaseen suuntaan. kuin mistä olin tullut. Sytytin sauvani päähän valon ja pyrin taas olemaan niin hiljaa kuin vain suinkin pystyin. Olin vaellellut tyrmissä parikymmentä minuuttia, kun jostain kuului vinkaisu. Ääni kuului yllättävän läheltä minua ja lähdin juoksemaan sitä kohti. Kylmät väreet aaltoilivat selässäni ja terästin kuuloni.

Saavuin äänen aiheuttajan luo hieman ennen muita ja ilmeeni muuttui pelokkaasta tyrmistyneeksi. Oppilas oli löytänyt oven. Oven takaa alkoivat kierreportaat, jotka katosivat alas mustuuteen. Nyt minua pelotti todella paljon ja minun teki mieli lähteä takaisin makuusaliin. Tuonne en todellakaan haluaisi mennä. En kuitenkaan halunnut vaikuttaa muiden silmissä pelkurilta, joten astuin ovesta portaisiin Sharneen perässä.

Olin ehtinyt kuudennelle portaalle, kun portaiden yläpäästä kuului kovaääninen pamahdus. Ääni kaikui tilassa pelottavasti ja säikähdin hieman. Viimeisenä sisään astunut oppilas yritti kaikin keinoin oven avaamista. Tajusin hämärästi, että olimme loukossa. Meinasin tiputtaa sauvani, niin peloissani olin, mutta sain siitä viime hetkellä kopin. Pahinta mitä tässä tilanteessa saattoi tapahtua oli sauvan menettäminen. Emme voineet tietää, mitä joutuisimme vielä kohtaamaan tänä yönä.

Muut alkoivat puhua äänekkäästi. Minä olin hiljaa, sillä vaistoni sanoi, että nyt kannattaisi herättää mahdollisimman vähän huomiota. "Onko meillä paljoakaan vaihtoehtoja? Lähdetään alaspäin. Ehkä siellä oli toinen uloskäynti", Sharnee ehdotti ja nyökkäsin hänen sanoilleen. Tyttö lähti portaita alas ja minä seurasin aivan hänen kannoillaan. "Minusta tuntuu, ettei meidän kannata pitää näin kovaa meteliä. Emme nimittäin tiedä mitä tuolla alhaalla on", kuiskasin kun laskeuduimme portaita alas hiljaisuuden vallitessa. Viittasin lauseellani nukkuviin hirviöihin ja vaikka se ei ollut kovin todennäköistä, pidin sitä mahdollisena.

Valaisin sauvallani kelloani. Se näytti melkein yhtä yöllä. Hiljaisuutta halkoi kovaääninen jyrähdys ja haukoin henkeä säikähtäneenä. Se kuulosti aivan ukkoselta, muta tajusin, että olimme syvällä maan alla eikä ääni voinut kiiriä ulkoa tänne asti. Vilkaisin taakseni. Kukaan meistä ei ollut aiheuttanut ääntä. Aloin aavistella pahaa.

[Lily-Bella Davies]

// Hmm tämä peli on vähän jämähtänyt paikoilleen... Onko nyt siis Ivanin vuoro? //

[Aurora Smith]

//Mä voin tehä seuraavaks oman viestini ja muille voi laittaa vaikka viestiä, miksei ne vastaa.

[Mila Molina]

Harmi, ettei peli saanut jatkoa - vaikutti nimittäin mielenkiintoiselta.

Sharnee Ispahan, Gryffondor: 4 p
Lily-Bella Davies, Serpentard: 4 p