Möröt huoneessa

[Harley Faye]

//Peliin on tervetullut Qeshaun Fitzgerald, sijoittuu 5.9. jonnekin päivällisen jälkeen. Ja kiitos jälleen otsikosta ja muusta! :3//

Yritin napata katseellani vesipisaroita, jotka kiisivät hurjaa vauhtia ikkunalasia pitkin kierrellen ja kaarrellen ja lopulta kerääntyivät hetkeksi ikkunan alareunaan, kunnes vesiputousmaisesti lähtivät valumaan alas kivistä seinää pitkin. Ne olivat niin nopeita ja niitä tuli koko ajan lisää. Miten voisin napata ne kaikki?

Kosketin sormellani ikkunalasia ja tunsin sen kylmyyden. Olin ollut vasta viisi päivää Châteaussa ja se oli tuntunut ikuisuudelta. Pelkästään junamatka Châteauhon oli kestänyt mielestäni puoli päivää reilun tunnin sijasta, joten mitä muuta olisin voinutkaan olettaa? Silloin ensimmäisenä päivänä kaikki oli tuntunut ainakin hetken aikaa uudelta ja jännittävältä, mutta nyt kaikki tuntui vain harmaalta ja kylmältä; kuin minut oltaisiin tuomittu vankilaan, niin kuin minut tavallaan oltiinkin. Suoraan unelmieni paratiisista jonnekin kylmään ja ankeaan, jossa tulisin kärsimään ja kuolemaan tylsyyteen.

Pudistelin päätäni itsekseni. Niskani oli jumissa huonossa asennossa nukutun yön jälkeen, joten tarrasin siihen nopeasti kun tunsin äkillisen pistävän kivun, joka katosi kuitenkin nopeasti. Niska oli niin kipeä, että minun pitäisi varmaan etsiä sairaalasiiveksi kutsuttu paikka jostain (olin kuullut jonkun oppilaan mainitsevan sen) tai mennä koulun kirjastoon etsimään itse joku parannuskeino. Jos ainoa parannuskeino tosin olisi joku hullu liemi, joutuisin sitten varmaan kestämään niskakipuja ties kuinka kauan. Ja sehän vain parantaisi tätä kaikkea harmautta ja ankeutta tässä hiirenloukussa...

Säikähdin ja käännyin salamana ympäri, kun kuulin huoneen oven loksahtavan auki. Tutkailin tulijaa kuristaen aluksi kulmiani, kunnes näin tytön kunnolla ja rauhotuin. Tulija oli makuusalilaiseni, tanakka, minua viitisen senttiä lyhyempi, paljon pisamia sydämenmuotoisissa kasvoissaan omaava pitkä- ja vaaleahiuksinen tyttö, jonka nimi oli Deziree Armistead. Hän sulki oven perässään ja kääntyi sitten katsomaan minua. "Harley! Sinua minä etsinkin", tyttö sanoi iloisesti, mutta huomasin silti pirteän tekohymyn tämän kasvoilla. En sanonut mitään, vaan odotin tytön jatkavan – mitä tällä sitten olikaan mielessään – mutta tämän hymy vain hyytyi. "Tuota... Kissasi juomakippo meni rikki... Se oli vahinko", hän mumisi ja vasta nyt huomasin Dezireen kädessä kaksi mustaa posliinin palaa, jotka erehdyttävästi muistuttivat Shean juomakuppia.

Vilkaisin omaa sängynpäätyäni ja tuumasin kahdesta kupista toisen kadonneen – ja se toinen oli nyt ilmeisesti Dezireen toisessa kädessä, joka ei pitänyt ovea auki. Siirsin katseeni sänkyni päälle ja huomasi Shean tarkkailevan tilannetta makuultaan. Lähdin rivakasti kävelemään kohti ovea välittämättä säikähtäneen näköisestä Dezireestä. "Tule Shea!" kutsuin ja maiskuttelin hieman huuliani. "Jo toinen kerta! Miten se kuppi sinulla taas oli?" tiuskaisin mulkaisten Dezireetä kiukkuisesti ja napaten palaset tytön kädestä. Marssin ovesta ulos. "Ja se ei ole kissa, se on gäätä!" huusin vielä perään enkä jäänyt odottamaan tytöltä vastausta.

Nyt minun pitäisi sitten korjauttaa lemmikkini vesikuppi enkä todellakaan osannut tehdä sitä itse, mikä ärsytti minua suunnattomasti. Tämä oli jo toinen kerta, kun Deziree oli kajonnut Shean juomakippoon viiden päivän sisällä. Heti syyskuun ensimmäisenä iltana Deziree oli kertonut hukanneensa kupin ja silloin olin vain kaivanut matka-arkustani uuden varakupiksi pakanneeni astian tilalle, mutta nyt hän oli mennyt rikkomaan sitten sen varakupin. Yrittikö hän näännyttää Shean janoon? Miksi tuon monsterin edes piti olla minun kanssani samassa tuvassa?

Suuttuneena ja turhautuneena kävelin kovaa vauhtia katse koko ajan lattiassa, Shean loikkiessa perässäni pitkin koulun käytäviä ja yritin muistella koulun opettajia. Professori Crèin oli loitsujen professori ja oleellisin vaihtoehto pyytää korjauttamaan gäätäni juomakuppi, mutten tiennyt missä tämän työtila oli, joten voisin unohtaa hänet saman tien. Professori Molina taas oli niin hirvittävän pelottavan oloinen enkä edes tiennyt, mitä ainetta tämä opetti, joten häneltä en ainakaan kysyisi neuvoa. Professori Valentinelta voisin kysyä apua, mutta hänessä oli sama juttu kuin Crèinissä — en osannut sanoa, missä tämän työtila oli. Sen sijaan yksi opettaja tuli mieleeni, professori Blanchard. Hän opetti pimeyden voimilta suojautumista ja eikö se ollutkin suunnilleen sama kuin loitsut? Sitä paitsi professori vaikutti mielestäni ystävälliseltä ja kaiken kukkuraksi minä tiesin, missä hänen työtilansa oli!

Vaihdoin suuntaani äkisti ja lähdin kävelemään siihen suuntaan, josta olin tullut. Tunsin oloni rauhallisemmaksi nyt, kun tiesin mitä olin tekemässä ja käveleminen tuntui sujuvammalta. Pian sitten saavuinkin mielestäni oikealle käytävälle, mutta nyt aivoni eivät enää toimineet kunnolla. Ajattelu tuntui takkuiselta, enkä enää osannut sanoa, että mikä noista ovista kuului professori Blanchardille. Muistikuvani näyttivät nyt harmaalta ja selkiämättömältä. Tunsin oloni uudestaan turhautuneeksi.

Koska en osannut enää sanoa, mikä noista kaikista ovista oli professori Blanchardin, päätin kokeilla niistä kaikkia ja päätin aloittaa eräästä huomaamattomasta nurkkaovesta, johon ensiksi koputin, sitten odotin muutaman sekunnin ja sen jälkeen avasin sitä varovaisesti ja pujahdin sisälle huoneeseen.

Ajattelin ensiksi huoneen olevan tyhjä, mutta sitten näin huoneessa yhden hahmon, jonka tuumasin olevan Blanchard. "Professori Molina? Ei kun... Professori Blanchard?" huhuilin. Muistaakseni opettajalla ei kyllä ollut tuon värisiä hiuksia, mutta muistin varmaan väärin. "Ajattelin vain kysyä, että miten mörkö karkotetaan? Minusta tuntuu, että yksi makuusalitovereistani on sellainen", möläytin ja tarkistin Shean tulleen mukaani, mutta minun ei tarvinnut huolehtia. Shea lymyili jaloissani ja sen häntä kiemurteli leikkisästi. "Hän rikkoi gäätäni vesikupin. Voisitteko korjata sen?" kysyin nyt asiallisemmin, vailla minkäänlaista katumusta siitä että professori saattaisi paheksua aiempaa kommenttiani.

[Harley Faye]

Suljin oven ja sen lukko loksahti kovaäänisesti, kun se ensiksi vetäytyi sisäänpäin ja sitten napsahti siihen kuoppaan, joka oli koverrettu ovenkarmin sisäpuolelle vuosia sitten. Kokeilin avata ovea uudestaan, mutta se ei auennut. Saatoin vaikuttaa siltä, etten halunnut ulkopuolisten tuppautuvan sisään, vaikkei se tosiaankaan ollut tarkoitus – mutta ehken toivonutkaan huoneeseen ulkopuolisia.

Huoneen kylmyys ja pimeys nielivät minut saman tien, kun huoneeseen kajastava valo oli hävinnyt. En kuitenkaan mieltänyt sitä pelottavana asiana, vaan jostain syystä se tuntui mukavalta. Toisaalta se tuntui haikealta ja toisaalta kotoisalta; hyvin poikkeavalta verrattuna muuhun linnaan. Tämä huone tuntui jollain oudolla ja tuntemattomalla tavalla ymmärtävän minua, vaikken nähnytkään siellä mitään ihmeellistä. Ehkä sen ankeus ja valottomuus heijastivat mielialaani tai sitten siellä oli joitain näkymättömiä energioita tai sitten professori Blanchardilla oli jokin tunnelmaa lämmittävä suitsuke, mutta tunsin oloni rauhalliseksi.

Puhuessani kuulin ääneni kaikuvan karheansointuvana ympäri tilaa ja annoin katseeni kiertää huoneessa, pölyisistä nurkista ja kuluneesta lattiasta korkeaan kattoon, seiniä puolelta toiselle ja ikkunoista tulvivan himmeän valon myötä myös hahmoon, joka istui luokan kunniapaikalla eli opettajan pöydän takana. Puhuessani kuulin vastavalon tummentaman hahmon naurahtavan hiljaa, mutten tiennyt miksi.

Kun olin päättänyt lauseeni, tumma hahmo alkoi puhua, eikä hän kuulostanutkaan Blanchardilta ja se yllätti minut. ”No, mörönkarkotukseen sinun kannattaa kysyä apua professori Blanchardilta. Me emme nimittäin ole sama henkilö. Olen Qeshaun Fitzgerald, seitsemäsluokkalainen. Toivottavasti toverisi ei kuitenkaan ole niin karmaiseva kuin mörkö. Kupin kanssa voin kyllä auttaa." En ollut aiemmin osannut ajatella, että joku oppilas viihtyisi yksin pimeissä luokkahuoneissa, mutta miksipä ei. Jos halusi Dezireen kaltaisia mörköjä pakoon, tyhjiin luokkahuoneisiin kaikkoaminen kuulosti viisaalta. Ja kyllä, mielestäni Deziree oli mörkö, sanoipa tuo poika mitä tahansa.

Hän otti esiin taikasauvan ja heilautti sitä, jolloin kämmenelläni olevat kuusi palasta kalahtivat kauniisti yhdeksi suureksi kappaleeksi ja kun nostin kupin silmien tasolle, se näytti ehjältä ja uudelta – aivan kuten alkuperäinen. "Kiitos. Minun pitää opetella tuo loitsu", nyökkäsin. Poika oli juuri esitellyt itsensä, mutten sittenkään muistanut enää tämän nimeä. "Mikä sinun nimesi olikaan? Olen pahoillani, mutta taisin unohtaa sen", sanoin, mutten oikeastaan ollut pahoillani ja sen kuuli jäykästä äänensävystäni. Pahoittelin vain muodon vuoksi. "Minun nimeni on Harley Faye. Olen ensimmäisellä luokalla ja Serpentardissa", kerroin ja katselin kuinka poika tunki pöydällä olleet paperit taskuunsa.

Otin muutaman askeleen eteenpäin, koska huoneen kylmä ja pimeä kotoisuus vaikuttivat minuun. Kiipesin yhdelle eturivin pulpetille polvilleni suoraan opettajan pöydän eteen. Heilautin jalkani pulpetin eteen ja vaikka yrittäisin kuinka venyttää niitä, ne eivät osuisi lattiaan. Shea oli seurannut minua ja nyt se istui pulpetin vieressä ja näytti miettivän, hyppäisikö se kanssani samalla pulpetille ja niin se lopulta teki ja päätyi istumaan viereeni tuijottaen poikaa vihreillä silmillään häntä luikerrellen.

"Sinä et ole Serpentardin tuvassa, eikö niin?" totesin ja katsoin poikaa suoraan silmiin. En kuitenkaan tuijottanut tätä vaan katselin samalla tavalla kuin muutkin tekivät. "Etkä myöskään ole täältä kotoisin. Kuulen sen aksentistasi", mainitsin rapsutellessani gäätää korvien välistä. "Mitä muuten olet tehnyt tänään? Minä olen kirjaimellisesti kuolemassa tylsyyteen, mutta ehkä käyn sitten seuraavat seitsemän vuotta koulua kummituksena." En hymyillyt ja tunsin oloni vaihteeksi elottomaksi ja täysin samanlaiseksi kuin aikaisemmin makuusaleissa. "Ainakin mörkö saisi kaverin."

Oloni alkoi tuntui pahalta, hyvin pahalta. Melkeinpä dysforialta, ja vaikken sitä tunnetta ollutkaan ennen kokenut, minusta alkoi joka tapauksessa tuntua huonolta ja siltä, etten ollutkaan tervetullut tänne. Harley, älä ajattele noin. Château on varmasti hyvä koulu. Et vain osaa vielä nähdä sen valoisia puolia ja sitä paitsi, sinä saat tehdä mitä haluat... Dysforia oli ainoa sivistyssana, jonka tiesin. Olin kuullut sen aivan pienenä jonkun lääkärin suusta, kun tämä oli puhunut isälle... ja epäilin vahvasti, että se liittyi äitiin.

Käänsin katseeni pojasta gäätääni ja nostin sen syliini, jolloin se alkoi kehräämään pehmeästi ja rauhoittavasti. Sen turkki tuntui mukavan pehmeältä ja silkkiseltä silittäessäni sitä pitkillä vedoilla ja se painoi silmänsä kiinni. "Onko sinulla mitään lemmikkejä? Minulla on tämä gäätä. Sain sen kahdeksanvuotissynttärilahjaksi, kun olin isäni kanssa yksissä juhlissa Englannissa."

[Qeshaun Fitzgerald]

”Kiitos. Minun pitää opetella tuo loitsu”, Tyttö sanoi, mikä sai Qeshaunin kulmat kohoamaan. Tyttö ei siis ollut kovinkaan vanha - eipä sillä, ei tuo vanhalta ollut näyttänytkään - vaan ehkä ekaluokkalainen. Siispä poika oletti, että pikkutyttö painuisi matkoihinsa, kun hänen kuppinsa oli nyt ehjä. Shawn ei nimittäin jaksanut ollenkaan käsittää, miksi tyttö jäisi hänen luokseen. Miksei tuo tuntematon lapsi osannut nähdä, miten Shawn olisi mieluiten yksin? Varsinkin nyt, kun poikaa kalvoivat masentuneet ajatukset tavallistakin pahemmin.

”Mikä sinun nimesi olikaan? Olen pahoillani, mutta taisin unohtaa sen”, tyttö kysyi. Shawn ei hetkeäkään uskonut tytön oikeasti olevan pajoillaan. Hän mielestään oli oikein hyvä lukemaan toisia ihmisiä. Jotkut tapaukset tekivät ilmeiden tulkitsemisen vielä tavallista helpommaksi, esimerkiksi tämä tyttö. Poika huokaisi ja sanoi hiljaa välinpitämättömällä äänellä: ”Qeshaun.” Hän tiesi, että nimi oli aika hankala varsinkin sellaiselle, joka ei ollut sitä ennen kuullut. Tuo irlantilainen nimi oli useampaankin kertaan kirjoitettu väärin; ”Keshawn, K’shawn, Qeshawn, Keshaun” ja niin edelleen. Lista oli loputon.

”Minun nimeni on Harley Faye. Olen ensimmäisellä luokalla ja Serpentardissa”, tyttö kertoi. Poika nyökkäsi ymmärtääkseen, muttei vaivautunut kertomaan omaa tupaansa. Eihän sillä ollut mitään väliä. Harley-tyttönen kiipesi Qeshaunin eteen pulpetille istumaan. Poika huokaisi pienesti. Tyttö ei varmaan lähtisi hänen luotaan omatoimisesti. Miksi hän edes vaivautui juttelemaan seitsemäsluokkalaisen kanssa? Tytön katseen porautuessa Shawnin silmiin, poika itse tuijotteli kiviseiniä ja lakanoilla verhoiltuja ikkunoita. Totta puhuen hän ei ikinä ollut viihtynyt itseään kamalasti nuorempien seurassa, tai edes omanikäistensä seurassa. Myönnettäköön, ettei Qeshaun yleensä viihtynyt minkäänlaisessa seurassa. Hän ei halunnut viihtyä. Hän ei antanut itselleen lupaa viihtyä.

”Sinä et ole Serpentardin tuvassa, eikö niin?” Qeshaun ei hätkähtänyt tytön yhtäkkistä kysymystä. Poika oli odottanutkin, että tuo sanoisi jotain. Hän pudisti päätään edelleen katsomatta Harleytä silmiin. Sen sijaan hän tarkkaili tytön gäätää, joka oli hypännyt Harleyn seuraksi pulpetille. ”Etkä myöskään ole täältä kotoisin. Kuulen sen aksentistasi”, Harley mainitsi. Qeshaun kohotti kulmiaan. Tietenkin hänellä oli aksentti, mutta ei hän ollut tajunnut, että se kuuluisi niin selkeästi. Eikä Shawn edes kauheasti ollut puhunut Harleylle. ”Olen serdaigle”, poika kertoi. Samapa tuo tieto oli, kun se tyttöä noin paljon kiinnosti. ”Ja, ei, en ole täältä. Sinäkin taidat olla Yhdysvalloista?” poika esitti vastamietinnän. Poika oli niin tottunut kuulemaan brittiaksenttia, että tuon toisen englanninkielisen valtion puhetavan hän tunnisti. Ja jos Harley olisi ollut natiiviranskalainen, ei hän olisi opetellut puhumaan englantia Amerikan aksentilla.

”Mitä muuten olet tehnyt tänään? Minä olen kirjaimellisesti kuolemassa tylsyyteen, mutta ehkä käyn sitten seuraavat seitsemän vuotta koulua kummituksena”, Harley sanoi. Qeshaun hymähti pienesti huvittuneena tuon sanoille. ”Tuskinpa sinä kummituksena haluaisit täällä haahuilla”, poika mutisi. Hän itse ei missään nimessä jäisi tähän maailmaan enää sen jälkeen, kun olisi saanut menolipun jonnekin muualle.

”Olen istunut täällä”, poika vastasi toisen esittämään kysymykseen hieman myöhässä. ”Ja tietenkin olin oppitunneilla”, hän lisäsi. Tuntui kyllä kuinka hän olisi istunut koko päivän luokkahuoneessa. Kitara nojasi Qeshaunin vasemmalla olevassa nurkassa seinään. Se oli tänään viritetty piirun tarkasti oikeaan sointiinsa. Nyt Shawnia ei kuitenkaan huvittanut soittaa, mikä oli sinänsä vakava juttu. Itse asiassa häntä ei huvittanut tehdä mitään. Hämärästi poika tajusi hiipuvan masennuksen usvan mielessään, joka tappoi aivosoluja sisältäpäin. Hänen ehkä pitäisi käydä parantajan luona kysymässä jotain piristystä, mutta toisaalta häntä ei huvittanut piristyä. Eikä häntä huvittanut tavata parantajia.

”Onko sinulla mitään lemmikkejä? Minulla on tämä gäätä. Sain sen kahdeksanvuotissynttärilahjaksi, kun olin isäni kanssa yksissä juhlissa Englannissa”, Harley sanoi seuraavaksi. ”Kiva juttu”, Shawn vastasi toisen gäätätarinaan. ”Minulla on mustarastas. Se on nyt jossain lentelemässä, toivottavasti ei kauhean kaukana.” Sillä ainoa elävä olento, jolle Qeshaun oli jakanut sydäntään, johon Qeshaun oli kiintynyt niin kovasti että se melkein korvasi ihmissuhteiden puutteen, oli hänen oma Libertynsä.

//Vein tätä eteenpäin tasan 0%, mutta toivottavasti ei haittaa. Muutenkin anteeksi sekava teksti //

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä.

Harley Faye, Serdpentard: 8 p
Geshaun Fitzgerald, Serdaigle: 8 p