// Tämä peli liittyy Kurpitsajuhlan kidnappausjuoneen, alunperin Evelyn Clémentin ensimmäisiin hetkiin maan alla vankilassaan. (En viitsinyt häiritä ketään näin vanhalla ropepelillä, vaikka totesin, että minun tämä nyt täytyy pelailla, jotta saisin selvennettyä ajatuksiani. Jotenka pelailen tätä yksin, mikäli joku vankilassa aikaansa viettänyt ei ilmoittaudu ex temporeen mukaan.)

EDIT: Hihhii... Marceau uhrautui seurakseni, kiitos siitä <3//

Multainen kivi tuntui niin kylmältä ihoa vasten. Kosteus tunki minua kohti. Jostakin kuului pientä supinaa. Tuntui kummalta... makasin varmaan maassa. Makasin maassa... avasin silmäni. Kaikkialla oli niin kovin tummaa. Pilkkopimeä olisi voinut olla hyvä arvaus, mutta hetken päästä silmäni tuntuivat erottavan joitain siluetteja.

Olin jonkinlaisessa luolassa. En ollut täällä yksin. Myös minun lähistölläni oli joitakin, kuulin heidän hengityksensä äänen... Ihmisiä, ajattelin. Kai he nyt ihmisiä olivat?

Oli kylmä. Saatoin kuvitella, miten hengitykseni höyrysi edessäni. Päätäni kivisti. Oli kuin joku olisi koko ajan jyskyttänyt takaraivossa ja pyrkinyt päästä ulos.

Missä ihmeessä minä olin? Mitä minä tein täällä? Miksi kummassa en ollut nukkumassa Serpentardien makuukamarissa? Punainen välähdys loisti kielenpäässä, aikeinaan päästä muistiini... mit... mitä oli tapahtunut? ”Tainnutu!” ärjäisy kuului tajuntani sopukoissa. Nostin sauvaani silmät kaventuneina, pelokkaana, ja se iski suoraan minua päin. Hetken aikaa olin nähnyt hänet tuijottamassa, olin alkanut kaatumaan ja sitten silmissä oli pimennyt.

Minut oli loitsittu, kirottu... vampyyriopiskelija, se kumma hiippari siellä... juhlien jälkeen. Olinko ollut juhlissa? Miksi ihmeessä? Minunhan piti olla koululla...

Minulla oli ulkokaapuni ja viitta. Olin ollut pihalla haukkaamassa happea, kun loitsut ja kiroukset olivat iskeneet. Olin ollut loitsutaistossa. Olin kohdannut pimeyden velhon. Ymmärrys tuntui leikkaavan veitsen tavoin tajuntaani.

Oli kurpitsajuhla, syksy 31. lokakuuta 2015. Vai oliko? Kuinka kauan olin ollut tajuton? Mikä päivä tänään oli? Mitä kello oli? Ja miksi ihmeessä makasin lattialla jossain kosteassa luolantapaisessa? Se pimeyden velho, pakkohan tämä oli joku hänen keksintönsä olla, varmaan joku jatko-opiskelijoiden pila pienemmille oppilaille, vähän ”kauhua” kurpitsajuhlien kuluksi. Ylireagoin taas... eihän ollut mitään todisteita, että se kirouksien heittäjä oli joku pimeyden velho. Tälle kaikelle oli varmasti joku looginen selitys.

Kampesin itseni istumisasentoon ja vilkuilin ympärilleni. Jokin koko paikassa ja siinä kaksintaistelussa, sai minut varautuneeksi ja epäluuloiseksi. Minua ei oltu tarkoitettu räyhähengeksi. Olin se kuuliainen ja kiltti etupenkin hikari... En saanut ääntäni tulemaan, jotta olisin voinut huutaa kysymykseni ääneen, jotka päässäni rääkyivät. En uskaltanut nousta, vaikka en uskonut minään estävän minua. En kuitenkaan tiennyt, loitsut olivat usein huomaamattomia. Ikäpiiri, tai joku muu vastaava, voisi hyvin pitää minut paikallani.

Missä sauvani oli? Tunnustelin kaapuni laskoksia. Vakituinen sauvataskuni oli tyhjä... sauvani oli varmasti jäänyt pihamaille, kun pyörryin. Kun minut tainnutettiin... joku oli kuljettanut minut tänne. Se mies oli koskenut minuun... tunsin väristyksen kulkevan kehossani. Oli kuin koko kehoni olisi hetken aikaa ollut herkkänä pienimmällekin tuntemukselle. Olin ollut niin puolustuskyvytön, reviirini olematon, minulle olisi voitu tehdä mitä vain. Sitä paitsi - välähdys kulki lävitseni – se mies ei välttämättä ollut mies. Hän saattoi olla muodonmuuttaja, metamorfimaagi, tai jotain... ties mitä...

Mitä siis oli tapahtunut? Minulle ennestään tuntematon ”mies” oli hyökännyt kimppuuni koulun pihalla. Minut oli tainnutettu ja kuljetettu tänne. En tiennyt mitään; missä olin, mikä aika nyt oli, tai ennen kaikkea miksi olin täällä.

Olisin halunnut tietää niin paljon enemmän juuri sillä hetkellä, mutta toisaalta olisi myös kenties ihan hyvä, etten tiennyt kaikkea. Tieto saattoi olla valtaa, tieto saattoi lisätä tuskaa. Olisin voinut tehdä aika paljon päästäkseni juuri nyt takaisin kotiin, päästäkseni koulun makuuhuoneisiin, saadakseni edes mukillisen kaakaota ja voidakseni käpertyä johonkin nurkkaan nojatuoliin viltin alle lukemaan koukuttavaa kirjaa. Päästäkseni eroon epävarmuudesta.

Oli kuitenkin yksi asia, joka oli melko selvää. Jonka hoksaaminen tuntui jotenkin niin mahdottomalta, että sen oli oltava totta. Minut oli tainnutettu tarkoituksella.

Minut oltiin kidnapattu.

// Kiitokset Evelle, että sain ängetä mukaan! :3 - ja anteeksi kaikille muille. Tämä peli on Marceaun osalta jatkoa Pahaa aavistamaton yllätys –pelille. //

"Lopettakaa heti, olette erehtyneet henkilöstä! Minä olen Marceau eikä minulla ole tänään syntymäpäivä! Tulin vahingossa tänne, lopettakaa!"

Nämä olivat Marceaun viimeiset sanat, jotka kuuluivat tukahdettuina paksun liinan läpi. Hän leijui ilmassa näkymättömän voiman varassa ja liikkui tahtomattaan metsän suuntaan. Hänen vierellään käveli kaksi mustaan kaapuun pukeutunutta, pitkää hahmoa, jotka vaikuttivat hyvin uhkaavilta. Ne liikkuivat lähes ankeuttajamaisen sulavasti ja aiheuttivat Marceaulle epätoivon ja surun raskaat tunteet. Ankeuttajia ne eivät kuitenkaan olleet.

Pojan näkökyky alkoi sumentua kaiken paniikin alla. Pelko oli niin suurta, ettei hän voinut enää hillitä käytöstään tai muita tunteitaan. Hän huusi sen, minkä paksun liinan välitse pystyi huutamaan ja rimpuili ilmassa yrittäen päästä pakoon edes jotain reittiä. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Hahmot kävelivät ilmeettöminä Marceaun rinnalla, eikä pojalla ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan.

Hän toivoi viimeisenä toiveenaan tämän kaiken olevan unta ennen kuin hän tunsi kovan iskun takaraivossaan. Poika putosi maahan kovaäänisesti mätkähtäen ja sitten hän näki pelkkää mustaa.

***

“Kurpisajuhlat… nam, karkkia… hyi, apua, nyt ei tunnu kivalta… APUA, nyt ei tunnu yhtään kivalta… kauhean kylmä, kauhea jano… HYI, ei, älä…”

“Robin Hood ja Helinä-keiju … ei, tanssimista, nolottaa… hahaha, hauskaa… ei ollenkaan hauskaa, apua, pelottaa… älä viitsi, AUTS…

“MISSÄ ON KAPTEENI KOUKKU?!”

Marceau havahtui hereille kuullessaan oman huutonsa. Hän ei pystynyt avaamaan silmiään, silla hänen aistinsa olivat vasta palaamassa takaisin käyttökelpoisiksi. Kun poika tunsi taas olevansa elossa, hänen ensimmäiset tunteensa olivat hellittävä kipu takaraivossa sekä kylmä ja kostea tunne muualla kehossa. Marceaun korviin kuului vesipisaroiden tippumisen ääniä ja nenään tulvahti kostea, hieman ummehtunut tuoksu. Poika räpytteli silmiään, muttei hetkeen nähnyt muuta kuin pimeyttä. Pikkuhiljaa näköaisti alkoi tottua pimeyteen ja hän alkoi nähdä siluetteja edessään ja vieressään.

Marceau yritti kivuta seisoma-asentoon, mutta kipu takaraivossa yltyi, joten hänen oli pakko jäädä istumaan. Hän nojasi kylmää kiviseinää vasten ja kävi läpi lähimenneisyyden tapahtumat, tai sen osan, minkä hän niistä muisti. Tapahtumissa oli paljon mustia aukkoja, eikä pojalla ollut aavistustakaan, mitä metsässä oli tapahtunut tai kuinka hän oli joutunut tähän hyiseen paikkaan. Paikka ei ilmeisesti ollut sisällä koulurakennuksessa, tai jos oli, se oli korkeintaan tyrmissä.

“Keitä siellä on?”

Marceau rohkaistui ja esitti kysymyksen varovaisella, hiljaisella äänellään. Hänellä ei ollut aavistustakaan, olivatko henkilöt samoja mustakaapuisia hahmoja, jotka olivat kuljettaneet hänet sinne, missä hän nyt oli, vai olivatko he joitain muita. Poika toivoi koko sydämestään, että nämä hahmot haluaisivat hänelle vain hyvää, silla hän oli korviaan myöten täynnä pelko ja ahdistusta. Poika vapisi kylmyyden ja epätoivon sekaisissa tunnelmissa.

Evelyn Clèment, Serpentard: 4 p
Marceau Forest, Pouffsouffle: 3 p

Lukitaan keskeneräisenä, kiitos!