// Peliin odotellaan mukaan Qeshaun Fitzgeraldiniä! Päivä on 13.9, noin klo kahdeksan illalla //

Argh, miksei mikään voinut tänään sujua? Olinko tehnyt jotain, josta maailma oli minua päättänyt rangaista? Aamupalalla olin kaatanut kaakaolasini päälleni, jolloin olin joutunut käydä vaihtamassa vaatteeni, koska en ollut ottanut sauvaa ruokailuun. Olin unohtanut tehdä muodonmuutosten esseen, jonka takia olin sitten saanut kasapäin läksyjä sieltä. Päivällisellä, olin säheltänyt niin, että lautaseni oli tippunut lattialle, ja siihen meni sitten ruokani.

Kaikkien tapahtumien jälkeen, en sitten saanut millään keskityttyä läksyihin, ja olin itkenyt pelkästä turhautumisesta sellaiset kaksikymmentä minuuttia. Ja nyt, olin viimein päättänyt luovuttaa tämän päivän osalta, ja lähteä raikkaaseen ulkoilmaan rauhoittumaan. Minulla tosin oli kauluspaitatoppi, jonka takia minulle olikin tullut kylmä erittäin nopeasti. En silti jaksanut käydä sisällä hakemassa kaapua tai muuta.

Vihertävä kravaattini roikkui kaulassani, ja saman värinen hame jaloissani. Ja kuinkakohan monesti olin tämän saman virheen tehnyt? Kävelin metsässä, kuunnellen hiljaista luontoa. Metsä oli märkä, melkein koko päiväisen sateen jäljiltä.

Olin kävellyt jo jonkin matkaa, ainakin puoli kilometriä pois päin metsän rajalta, enkä juurikaan enään nähnyt eteeni. Puusto oli niin tiheää, ja taivaskin oli jo pimentynyt. Harkitsin jo takaisin kääntymistä, kun tajusin kuinka kylmissäni ja märkä olin. Mutta juuri silloin jalkaani tarttui jokin. Kiljaisin. Eikä kiljaisu jäänyt yhdeksi lyhyeksi, vaan jatkui tajutessani kaatuvani. Yllätyksekseni en silti tuntenut koskevani maahan selälläni, enkä millään muullakaan kehollani. Sen sijaan, että olisin tuntenut maan, tunsinkin vain pahan olon aallon.

Avasin silmäni pikkuhiljaa. Katsoin hetken eteeni, ennen kuin ymmärsin, että pimeä metsä oli kääntynyt toisinpäin. Tai siis, että MINÄ olin kääntynyt toisinpäin. Vilkaisin alas, eikun ylös, huomaten jalkani olevan sidottu puusta roikkuvaan naruun. Vasta siinä vaiheessa aloin käsittämään tilanteen.

Roikuin puusta, jalka sidottuna naruun, pää alaspäin. Oli jo ilta, ja metsä oli kiellettyä aluetta, eikä kukaan olisi auttamassa minua. Aloin mennä paniikkiin, kunnes muistin sauvan, joka kaavussani o- ja minulla ei sitä kaapua päälläni ollut! Kuinka huonoksi päivä oikein voi mennäkkään? Siinä vaiheessa viimeistään, aloin mennä paniikkiin. Vaikka huutaisin, ei kukaan kai kuulisi?

Päätin silti yrittää, koska minulla ei ollut muuta keinoa täältä päästä pois. "Apua!" huusin kovaa. Olisin saanut huudettua kovempaa normaaleissa olosuhteissa, mutta siinä vaiheessa, kun olin pää alaspäin, puhuminen muuttui paljon vaikeammaksi.

”Give me love like her,
'Cause lately I've been waking up alone,
Paint splattered teardrops on my shirt,
Told you I'd let them go,
And that I'll fight my corner,
Maybe tonight I'll call ya,
After my blood turns into alcohol,
No, I just wanna hold ya.”

Qeshaun oli käyttänyt koko oppituntien jälkeisen ajan yksin metsässä istuen, puut sateensuojanaan. Poika oli jo nyt tulla hulluksi kaikesta siitä ranskan kielen määrästä, jota hän kuuli ympärillään koko ajan. Hän oli päättänyt rauhoittua tänään itsekseen. Tosin, ainahan hän oli itsekseen, mutta tällä hetkellä Qeshaun halusi vain kuulla metsän hiljaisuutta ja kitaran. Kalpeat sormet juoksentelivat ketterästi akustisen kitaran kielillä muodostaen yksittäisistä äänistä sointuja ja soinnuista sointukuvioita laulun taustalle. Metsässä hän oli myös enemmän yksin kuin aikoihin; linnassa oli aina joku, mutta metsän siimes huokui rauhaa. Metsä nimittäin oli kai kielletty paikka, vaikka ei Qeshaun ollut koulun sääntöjä kovinkaan ahkerasti lukenut. Siksi metsä oli juuri täydellinen paikka laulamiselle.

Qeshaun ei päässyt kertosäkeeseen asti, kun jo hänen soittonsa keskeytti kiljunta. Joku siis oli metsässä pojan lisäksi. Tätä alkoi heti harmittaa, olikohan kiljuja kuullut soiton? Mutta kiljaisu oli kuulunut niin heikosti, ettei Shawn uskonut hänen hiljaisen musisointinsa kantautuneen toisen korvaan. Qeshaun oli hetken kahden vaiheilla. Selvästi toisella oli joku hätä. Hän oli saattanut törmätä joihinkin taikaolentoihin metsässä. Pitäisikö Shawnin mennä auttamaan? Toisaalta hän ei haluaisi, sillä hän halusi mieluummin olla täysin yksin. Mutta huokaisten poika myönsi itselleen, että olisihan hän toivonut jonkun auttavan silloinkin, kun hän itse sitä oli tarvinnut.

Hän kiinnitti kitaraansa kantohihnan ja siirsi soittimen sitten kulkemaan selkäänsä. Hieman häntä pelotti, että joku oksa naarmuttaisi tuota hänen rakasta instrumenttiaan. Qeshaun harppoi metsässä eteenpäin, ja pitkien jalkojensa ansiosta tuo pääsikin nopeasti liikkumaan. Hän yritti tähyillä kiljujaa ja huomasi vähän matkan päässä ylösalaisin heiluvat ruskeat hiukset. Hän asteli jonkinnäköisessä ansassa kiinni olevan tytön luo ja huokaisi: ”Miten sinä siihen jouduit?”

Onneksi pojalla oli linkkuveitsi farkkujensa taskussa (Shawnin taskuista löytyi huomaamattoman laajennusloitsun takia vaikka mitä hyödyllistä) ja hän vetäisi sen esille pohtien samalla tilannetta. Hänhän voisi leijuttaa tytön alas katkaistuaan köyden. Qeshaun kaivoi taskustaan sauvan ja taikoi tytön sanattomasti leijumaan vaaka-asentoon, jotta kaikki veri ei pääsisi pakkautumaan tytön päähän. Sitten Qeshaun napsaisi nopeasti veitsellä narun poikki ja laski tytön oikein päin maahan. ”Kannattaa varoa noita”, poika mutisi ja hymyili hieman, ”Niitä on täällä ihan syystä taikaeläimiä varten.” Poika tunki veitsensä ja sauvansa takaisin taskuihin ja jäi seisoskelemaan tytön eteen. Hän ei oikein tiennyt, mitä tehdä nyt. ”Kauanko roikuit siinnä? Onko sinulla kylmä?”, poika kyseli ja raapi niskaansa hieman vaivaantuneena. Tuo oli huono sosiaalisissa tilanteissa ja tiesi sen kyllä varsin hyvin itsekin.

// Hei ja pahoittelut hieman pidemmästä tauosta! //

Kyyneleet olivat jo sumentaneet silmäni. Olin lievästi sanottuna paniikissa, eikä ajatus siitä, että roikkuisin puusta koko yön, ollut kovinkaan lohdullinen. Säännöt olivat selvästikkin laadittu oikeista syistä. Ei ulos kello kymmenen jälkeen (tosin kello ei ollut vielä edes yhdeksää, mutta tarpeeksi lähellä), eikä metsään saanut mennä. Täst' edes en uhmaisi näitä sääntöjä turhan takia.

Kuulin jonkin liikkuvan metsässä, ja jähmetyin pelosta. Ei kai se ollut mikään vaarallinen? Eihän? Vaikka jänis? Toiveeni jäniksestä ei toteutunut, mutta vaarallinen se ei ollut. Erotin nimittäin pimeässä pojan, varsin pitkän sellaisen, vaikken itseeni häntä osannutkaan verrata, yllätys yllätys, koska olin pää alaspäin. ”Miten sinä siihen jouduit?” poika kysyi, jolloin tunsin itseni todella typeräksi. En osannut vastata, ja epäkohteliaasti päädyin olemaan hiljaa.

Katsoin kuinka poika laittoi kätensä taskuun, joka näytti hyvin hämmeltävältä, väärinpäin olemiseni takia. Poika veti taskustaan jonkun pienen esineen, joka oli... Puukko?! Ja heti perään hän otti toiseen käteensä taikasauvan! Okei, tämä oli aivan liikaa paniikissa olevalle minulle. Meinasin jo alkaa kiljumaan, mutta suustani ei tullut äännähdystäkään. Kauhuissani katsoin, kuinka poika liikutti puukkoaan jalkaani kohden, mutta kas, hän ei ollut leikkaamassa jalkaani irti, vaan katkaisemassa köyttä.

En kuitenkaan yllätyksekseni tippunut pää edellä maahan, vaan käännyin oikeinpäin seisomaan maahan. Maisema ympärilläni pyöri hieman, jonka oletin johtuneen muutaman minuutin kestoisesta pää-alaspäin-hetkestä. Suin molemmilla käsilläni hiuksiani parempaan asentoon.

”Kannattaa varoa noita. Niitä on täällä ihan syystä taikaeläimiä varten", poika sanoi minulle hymyillen, laittaen veitsensä ja taikasauvansa takaisin taskuunsa. Pojalla ei siis ollut aikomustakaan tappaa minua, ja se oli hyvä alku selvittää ajatuksiani. Vedin käteni ristiin rinnalleni, kylmissäni.

"Hm, joo", mutisin nolostuneesti pojalle, koska olihan tilanne kannaltani aika nolo. Mutta mieluummin kiusallinen hetki jonkun toisen metsässä haahuilijan kanssa - joka muuten oli minua vähintään 20 senttiä pidempi - kuin koko yö metsässä eläinansassa. ”Kauanko roikuit siinnä? Onko sinulla kylmä?” poika kysyi minulta ehkä huolestuneena. Tai sitten häntä ei kiinnostanut ollenkaan ja halusi vain jatkaa seikkailuaan.

"En kauaa", vastasin pojan ensimmäiseen kysymykseen, unohtaen melkein jo tuon toisen kysymyksen. "Ja ei mulla kovin kylmä ole", kerroin, vaikkakin se oli vale. En vain halunnut pojan pitävän minua ihan säälittävänä. Minun olisi luultavasti pitänyt kiittää poikaa auttamisestani, mutta en saanut sanaa 'kiitos' suustani. Niimpä päädyinkin vain tuijottelemaan jalkojani.

"Mitä sinä täällä edes teet?" kysyin. Kiitos olisi ollut paljon parempi vaihtoehto, mutta kysymys vain tuli suustani. Tiesin olevani epäkohtelias, koska poika oli juuri pelastanut minut, ja minä vain kysyn, mitä hän täällä teki. Ja sitten voisin tietysti valittaa professorille, mutta sitä en tietenkään tekisi. En tietenkään, olinhan itsekin täällä, enkä tekisi niin auttajalleni, kuka puukollaheiluja sitten ikinä olikaan.

//Mitäs tuosta :) Itselläkin saattaa tulla hankaluuksia ajoissa vastaamiseen, kun koulu alkaa//

Qeshaun huomasi tytön kauhun pelastusoperaationsa aikana. Poika oli aika hyvä lukemaan toisten ihmisten ilmeitä ja eleitä. Tämä tyttö teki senkin helpoksi, joka ikinen olisi osannut kertoa tytön olevan aivan paniikissa. ”Hei rauhoitu. Minä tulin vapauttamaan sinut”, Shawn mutisi tuntemattomalle tytölle, jotta tuo ei menisi paniikkiin. Hän ei kauheasti innostunut ajatuksesta, että tyttö kiljuisi hänen korvaansa. Tai paljastaisi heidän olinpaikkaansa yhtään enempää. Shawn nimittäin pelkäsi, että joku saattaisi tulla metsään tarkastamaan, kuka oli kiljunut. Siitä seuraisi vain hankaluuksia molemmille.

Tyttö kertoi, ettei ollut roikkunut ansasta kauaa, mihin Qeshaun nyökkäsi vastaukseksi. Häntä ei olisikaan huvittanut lähteä viemään tyttöä sairaalasiipeen jonkun katkenneen verisuonen takia. Ei Shawn oikeasti tiennyt, voiko liiasta ylösalaisin roikkumisesta tapahtua jotain vakavaa, mutta hän tiesi varsin hyvin, että veren pakkautuminen päähän tuntui inhottavalta. Onneksi toinen ei ollut pyörtynyt. ”Ja ei mulla kovin kylmä ole”, tyttö kertoi vältellen katsekontaktia. ”Onpas”, poika huomautti tajutessaan tytön kiertävän totuutta. Hän ravisti kangasvuorellisen mustan nahkatakin päältään (selässä roikkuva kitara teki siitä hieman hankalaa, muttei mahdotonta) ja ojensi takin sitten tytölle. Tuolla oli todella vähän vaatetta päällä ottaen huomioon vilpoisen sään. Qeshaun olisi mieluusti pitänyt takin omaksi lämmökseen, mutta ei voinut muuta. Hänellähän oli kuitenkin vielä villapaita, joten ei pojalle kylmä tulisi.

”Mitä sinä täällä edes teet?” tyttö kysyi. Shawn kohotti kulmiaan. Hän luuli, ettei kitaran mukanaolo olisi jättänyt asiaa epäselväksi. Sillä kuka ihme nyt kanniskelisi kitaraa kaikkialle, jopa metsään. Mielessään poika huokaisi tuon ajatuksen tullessa hänen mieleensä. Kai se nyt oli ilmiselvää, että hän itse. ”Soitin”, poika kuitenkin vastasi yksinkertaisesti. ”Entä sinä? En usko, että tulit roikkumaan puista. Mitä teet metsässä?”

Heidän puhuessaan alkoi taas kuulua hiljaista ropinaa ja pisarat tippuivat puiden lehtien välistä. Sade oli jälleen alkanut. Oli satanut koko päivän lyhyen tauon jälkeen sade päätti jälleen ilahduttaa ihmisiä olemassaolollaan. Vaikka tässä vaiheessa sade ei ollutkaan kovin tervetullutta. Metsässä vesi ei päässyt puiden oksien välistä kaatamalla kastelemaan kaikkea, mutta riittävän hyvin se läpäisi esteet ja tipahteli maahan. ”Pitäisikö sinun mennä sisälle, ettet kylmettyisi?” Qeshaun mutisi tytölle. Hän oikeastaan kaipasi jo yksin oloa muutaman minuutin sosialisoitumisen jälkeen. Mutta muutkin tarvitsivat sateensuojan kuin tuo tyttö, joten poika ei voinut jättää sisätiloihin siirtymistä väliin. ”Itse asiassa voisin tulla myös”, hän sanoi, kun oli kamppaillut eristäytymisen halun ja kitaran suojeluhalun välillä. Poika oli tullut siihen tulokseen, että kitara täytyisi saada sisätiloihin. Soitin ei nimittäin tykkäisi ollenkaan sateesta ja kosteudesta.

En uskaltanut enään kohottaa katsettani poikaan, vaikka tuo yrittikin vain auttaa, kuten oli juuri kertonut. Paniikki siitä, että poika olisi murhaaja tai vastaava, oli sentään jo laantunut. Värähdin kuitenkin ottaessani vastaan pojan ojentaman takin. Se oli kuitenkin minulle tuntemattoman takki. Ja siinä voisi olla pommi. Tai ei... ei siihen pommia mahtuisi... joten jotain räjähdysainetta?

Joka tapauksessa otin tuon mustan nahkatakin vastaan, vetäen sen päälleni. Kamalan iso se ainakin oli, jos ei muuta. Lämpö ei tietystikään palautuisi takin myötä, se vain estäisi minua paleltumasta. Lopulta sain sanan sanottua, joka olisi pitänyt osata sanoa jo aikaisemmin: "Kiitos." Olisin erityiskohteliaana voinut sanoa, etten hyväksyisi takkia vastaan, mutta se luultavasti ärsyttäisi poikaa enemmän. Ja sitä paitsi minä tarvitsin takkia.

”Soitin”, poika vastasi kysymykseeni, mitä tuo metsässä teki. Niimpä tietysti, olihan tuolla kitara selässäänkin. ”Entä sinä? En usko, että tulit roikkumaan puista. Mitä teet metsässä?” vaaleaverikkö kyseli minulta.

"Minä.. öh", niin, mitä minä edes tein metsässä? Olin vain tullut ärsyyntyneenä ulos, ja marssinut suin päin metsään. "Tarvitsin rauhallisuutta. Vaikka olisin toki saanut sitä muuallakin pihalla" totesin nolostuneena. Pojan huomautus puussa roikkumisesta olisi luultavasti saanut minut punastumaan häpeästä, jos en olisi ollut niin kylmissäni.

Pian tajusin muutaman pisaran tavoittavan nenäni. Merde. Nyt alkoi vielä satamaankin. Sitä minä en nyt ainakaan olisi kaivannut. ”Pitäisikö sinun mennä sisälle, ettet kylmettyisi?” poika kysyi vaimeasti. Nyökkäsin. Hän oli oikeassa asian suhteen. Pian tuokin ilmoitti aikovansa tulla myös sisälle. Nyökkäsin siihenkin.

Lähdin kävelemään hidasta vauhtia (koska en todellakaan tiennyt, mitä vauhtia minun olisi pitänyt kävellä minua luultavasti monta vuotta vanhemman kanssa). Yhtäkkiä tajusin, etten ollut tehnyt elettäkään esittäytymiseksi. "Niin muuten, minä olen Katherine", kerroin pakottaen pienen hymynpoikasen huulilleni. Katsoin silti vain suoraan edessäni olevaan maahan, ansojen varalta.

Katherine Westwood, Serpentard: 9 p
Qeshaun Fitzgerald, Serdaigle: 6 p

Lukitaan keskeneräisenä, kiitos!