Yö on parasta aikaa tehdä kaikkea

[Matthias Frankowski]

//Mukaan toivottaisiin Damien Blackwellia, ja tämän voisi kai sijoittaa ajallisesti kesäleirin alkuun kenties?//

Joko koulu ihan vain paikkana ei tuntunut niin kamalan pahalta tai sitten se vähäinenkin viihtyvyyden tunne johtui siitä, että olin päässyt luokalta. Ei minun edes olisi pitänyt. Kaikki puhui sitä vastaan ja etenkin loppukokeiden arvosanat. Kyseessä oli varmaan vain joku tosi ilkeä ja paha suunnitelma itseäni vastaan tai sitten professorit eivät jaksaisi katsoa minua täällä ikäistään nuorempien seurassa. Olipa taustalla mikä hyvänsä niin se ei jäänyt kauheasti taka-alalle aamulla, päivällä saatikka yöllä.

Haukotus karkasi ilmoille, muttei se ollut mikään ihme. Kello oli varmaan taas järkyttävän vähän ja pitäisi keksiä vielä tuhat ja yksi asiaa, mitä tehdä ennen kuin voisi niin sanotusti kunnolla herätä ja mennä aamiaiselle. Kirjeen kirjoittaminen oli ollut ihan mukavaa vaihtelua ainaisten esseiden ja muiden koulujuttujen jälkeen, joita en varmaan edes tehnyt sen verran, että minun olisi pitänyt selviytyä seuraavalle luokalle.

Makuusalissa oli sopivan hiljaista, kun osa oli jättänyt kesäleirin väliin ja mennyt kotiin lomille. Kiersin kirjeen rullalle, jonka solmin kiinni yksien mukana olleiden lenkkareiden kengännauhalla. Pujotin jalkoihin toiset kengät ja suin hiukset vähän paremmin makuusalin pimeydessä ennen kuin hiippailin niin hiljaa ja rauhallisesti kuin vain pystyin makuusalista uloskäytävälle, ja sieltä oleskeluhuoneeseen vaalea kirje kädessä.

Oleskeluhuoneessa ei ollut myös turhaa, ylimääräistä valoa, joten oli jo hyvä miten olin syksyllä jo oppinut törmäämään kaikkeen siellä olevaan, joita päin pystyi edes kävelemään. Osaisin vaikka silmät kiinni kävellä tuvan sisäänkäynnille ilman, että loukkaisin itseäni enemmän kuin viisi kertaa! Pitäisi vain katsoa, etten muualla koululla aiheuttaisi liikaa melua, sillä se olisi enemmänkin kuin ikävää.

Jatkaessani matkaa tunsin ja sen jälkeen myös heti huomasin, miten olin onnistunut lyömään jalkani yhden nojatuolinjalkaan. Se sattui, mutta tiesin, että minun pitäisi nauttia siitä sen ajan, kun se kesti. Kuitenkin se sattui ja teki kipeää. Tästä olisikin taas niin älyttömän hyvä jatkaa matkaa vähän nilkuttaen, kehuin itseäni mielessäni. Nojasin vielä hetken ajan nojatuolin selkämystä vasten rutistaen kädessä olevaa kirjerullaa kivun vuoksi. Toisinaan sitä oikeasti olisi halunnut osata loitsia, jotta voisi sauvallaan valaista tietä pimeyden halki, mutta ei... Se olisi ollut liikaa vaadittu ja sellaista luksusta, jota minulle ei varmaan ikinä enää suotaisi.

[Damianus Blackwell]

// Kesäleirin alkuun sijoittelu sopii. Tarkalla päivällä ei minulle väliä.
// Apua, jännittää kirjoittaa jatkoa noin kivaan alkuun :D

Hiljaisuus. Tavallisesti makuusalissa kantautui korviin vähintään pientä kuorsausta ja hiljaista tuhinaa, mutta nyt sali oli vain osittain täynnä. Makasin selälläni sängyllä, ylläni kaapu ja edellisenä aamuna pukemani tummat vaatteet. Paita oli rullautunut hieman ylös ja hiersi jo selkää. Tuijotin kattoa, jossa ohut valojuova läikehti erikoisesti. Kai se tuli pienestä usvapallosta, jonka joku oli unohtanut yöpöydälle. Tunari, varmaan se yksi hajamielinen ja hontelo kaveri.

Jos salissa olisi ollut edes jonkinlaista ääntä, olisin ehkä saanut nukutuksi. Olin liian tottunut tupatovereiden äännähdyksiin ja muminaan, että se nykyisin jopa rauhoitti minut uneen. Hiljaisuus ja ulkoa sisään tulviva kesän lämpö kuitenkin ahdistivat tai ehkä ajatukseni olivat vain liian solmussa asettautuakseen.

Äiti oli ollut kiukkuinen, kun ilmoitin mielihyvin viettäväni kesäleirillä vaikka loppuelämäni. Isä piti puhuttelun ensimmäisen sanaharkkamme jälkeen, ja se vaivasi vieläkin mieltä. Kimpaannuin liian herkästi, onnistuin ottamaan esiin kaikki vanhat kinat uusien lisäksi ja sitä soppaa ei olisi selvittänyt kukaan. Luulin olevani tyytyväinen, kun pääsisin takaisin kouluun muutamaksi viikoksi. Toisin kävi, olen yhä rauhaton.

Haihtuisivatpa hekin usvana ilmaan, pois ajatuksista. Välkkyisivät kuin tuo pieni valo katossa ja unohtuisivat sitten. Saisin rauhan.

Käännähdin toiselle kyljelleni ja kainalon kohdalla jokin kivisti lujasti. Möngin hieman paremmin pystyyn ja tajusin myttyisten petivaatteiden seassa olevan esineen tarkoituksen. Olin säilönyt kirjaa mukana melkein koko päivän, jopa sängyssä makoillessani, koska minun piti palauttaa se tänään. Kirjastonhoitaja oli jo merkinnyt minulle kaksi suurta rastia muistivihkoonsa. Seuraava tietäisi ainakin alkusyksyksi lainauskieltoa. Hemmetti.

Huokaisin ja yritin vilkuilla ympärilleni, josko jossakin olisi kello. Yö oli varmaan jo pitkällä, eikä kirjasto tietenkään olisi avoinna. Paitsi minulle, tietysti. Käytävillä tuskin olisi ihan tavalliseen tapaan ketään partioimassa, vaikka ei kesälläkään sopinut liikuskella linnan mailla miten huvitti. Mutta minua huvitti, sanotaanko ainakin suhteellisen usein.

Nousin ylös sängystä ja kahmaisin kirjan käteeni katsomatta sen enempää, miltä näytin. Taikasauva sentään oli taskussa, sitä ilman en oikein osannut ollakaan. Tukka oli varmaan sotkussa ja vaatteet rypyssä jatkuvan sängyssä pyörimisen jäljiltä, mutta tuskin kukaan kovin tärkeä tulisi vastaan keskellä yötä. Isä aina muistutti moittomasta ulkonäöstä. Oikein hymy nousi kasvoille, kun mietin, mitä hän sanoisi tästä sekasotkusta.

Oleskeluhuoneessa oli hiljaista ja hämärää. Ajatuksissani en katsellut sen enempää ympärilleni, vaan suuntasin määrätietoisesti eteenpäin väistäen jonkun lattialle unohtamaa shakkipeliä. Hiippailin eteenpäin ja lähestyin jo oviaukkoa, kun lähistöltä kuului matala kolahdus ja käännähdin salamannopeasti ääntä kohti. Taikasauva oli hetkessä esillä vasemmassa kädessäni ja puristin huomaamattani kirjaa oikeassa niin, että kannen reuna painoi jäljen ranteeseen.

Hämärässä oli hankala nähdä, mutta minusta tuntui, että joku nojaili nojatuolin selkämykseen. Varmaan joku oli ollut lukemassa oleskeluhuoneessa... Pimeässä? Ei, pikemminkin vaanimassa. Hemmetti, joku yritti käräyttää minut käytäville livahtamisesta!

"En noidu sinua, jos kipität takaisin makuusaliisi ja pidät suusi kiinni", tokaisin ärtyneesti hämärään.

[Matthias Frankowski]

//Äsh, hyvä jos oli kuitenkin jonkinlaista tarttumapintaa. Ai että tuo noitumisella uhkailu... :'D//

Jonkun pojan ääni keskeytti katkerat mietelmäni. Hätkähdin. En osannut odottaa, että joku olisi tähän aikaan ollut täällä. Varmaan oli saanut jo hienon show'n, kun olin kompuroinut nojatuolia päin. Noitumisella uhkaaminen, ah kuinka omaperäistä.

Joku toinen ehkä olisi tehnyt niin kuin ääni olisi käskenyt, sillä kyseessä oli varmaan jokin valvojaoppilas ellei jopa paremmassa asemassa oleva. Mutta noin vain pois nilkuttaminen, olisi ollut ehkä liian säälittävää. Oikeasti vain teki mieli joutua vaihteenvuoksi taas jonkun toisen noitumaksi, sillä olihan se nyt paljon vaivattomampaa kuin jos itse...

Keskeytin ajatukseni, kun tajusin etten ollut vielä vastannut mitään toisen uhoamiseen. Pitäisi keksiä jotain näppärää ja hyvää. Jotain mikä ei heti paljastanut kuinka surkeaan tekoon toinen ajautuisi, jos noituisi puolustuskyvytöntä.
”Varo”, yritin vastata samalla äänenkovuudella kuin toinen, mutta kuitenkin paljon hiljempaa, sillä en halunnut muiden kuulevan tätä provosointiyritystä. Mieti, mieti, mieti, tsemppasin itseäni keksimään jotain hyvää, toivoen ettei äänensävyni kuitenkaan paljastaisi minua heti.

”Osaan... puolustautua”, jatkoin pitäen sanojen välissä tauon. Puolustautua, ja pah. Millä muka? Kirjeelläkö? Oli aika selvää, että soimasin itseäni. Ei minulla ollut koulupukuni taskussa mitään sauvaa. Ei miltei koskaan, sillä oli turha kuljettaa sitä mukanaan jos ei sitä kerran osannut käyttää. Osasin kyllä heilutella sitä hienosti, muttei sillä hyväksyttyä arvosanaa saanut loppukokeista - taaskaan. Pitäisi osata saada sillä jotain aikaankin.

Irrotin vapaan käteni otteen nojatuolista ja hivuttauduin yhä toisella kädellä nojatuoliin tukeutuen hieman lähemmäs sisäänkäynnin suuntaa, jossa toisen piti vielä olla. En oikeastaan tiennyt miten olisin tässä pimeydessä näyttänyt vakuuttavalta vastustajalta, mutta hämäryys ainakin omalta osaltaan saattoi piilottaa valheeni hieman paremmin. Kun en muutakaan keksinyt, kohotin lopulta rullattua kirjettä ja osoitin sillä toivottavasti oikeaan suuntaan. Ei se varmaan sauvalta näyttänyt, mutta oli se sentään parempi kuin ei mikään.

[Damianus Blackwell]

// Ahahaa, tämä kaksikko on jotenkin ihana :D Ajattelin tuossa lopussa käyttää sukunimeä, kun kaksikko ei toisiaa niin tunne, tuntui jotenkin oletetummalta niin... //

Minua risoi, että joku ajattelikin vaanivansa porukkaa oleskeluhuoneessa. Joka toinen oppilas poikkesi yöretkille milloin minnekin, ja olihan asiasta sitä myöten ollut puhetta ihan valvojaoppilaidenkin toimesta. Ilmeisesti livahtelusta oli tullut jokin ongelma viime keväänä. En silti aikonut jäädä kenenkään haaviin näin typerän asian takia, olihan vain palauttamassa tätä typerää kirjaa. Onneksi oli kesä, eikä tätä farssiani olisi todistamassa kauheasti porukkaa, jos päätyisi nilkuttamaan takaisin makuusaliini.

Vai pitäisi minun varoa. Äh, tyyppi ei siis ollut pelästynyt tai vetäytymässä tilanteesta. Sanat kuulostivat korvaani rauhallisilta, ja vaikka tavallisesti olisin nauranut moiselle kommentille, tässä hämärässä tauotetut sanat kuulostivakin aika uhkaavilta. Sauvakäteni ei sentään vielä ollut alkanut vapista, vaikka puristikin sauva varsin lujalla otteella. Olin aluksi olettanut hahmon näyttävän varsin nuorelta, mutta kun hän oli nyt paremmin näkyvillä, kenties paremmin pystyssä, hän vaikutti aika pitkältä. Jos kyseessä olikin joku pari vuotta vanhempi valvojaoppilas, minulle jäisi aika vähän voittomahdollisuuksia.

Hahmo liikahti hieman lähemmäs nojatuoliin tukeutuen ja ojensi jotakin kädessään olevaa minua kohti. Ensiajatukselta se vaikutti taikasauvalta ja valmistauduin jo mielessäni loitsuun, kun jäinkin kummastelemaan kepukan paksuutta. Kyllä se osoitti minua kohti, mutta jotain sauvassa oli pielessä. Jopa huoneen suojeleva pimeys alkoi nyt ärsyttää minua.

"Valois", sanoin hiljaisemmin yrittäen matkia vastustajani rauhallisuutta, mutta epäonnistuin surkeasti. Valo välkähti sauvan päähän. Olin valmis riskeeraamaan tunnistamiseni nyt, saisihan hän sen varmaan selville muutoinkin.

Yllätyin, kun valo osui vaaleahkoon tukkaan ja tuttuihin kasvoihin, jotka olin varmasti nähnyt tupatovereideni joukossa satoja kertoja. En vain ollut koskaan pahemmin kiinnittänyt tyyppiin huomioita ja hetken kaivelinkin muistini perukoita yhdistääkseni kasvot ja nimen. Kaverin kädessä sojottava jokin ei ainakaan ollut taikasauva, mutta sen tarkemmin en pötkylästä saanut selvää.

"Frankowski?" kysyin hämmentyneenä. Annoin sauvan laskeutua hieman alemmas ja yritin olla sokaisematta valolla meitä kumpaakin.

[Matthias Frankowski]

//Frankowski suosii itsestään käytettävän sukunimeä, eli olisi ollut vähänkin järkyttävää hänelle, jos esim. etunimeä olisi käytetty. :'D //

Nipistin jo varmuuden vuoksi silmät kiinni yrittäen pohtia mitä loitsua toinen yrittäisi minuun. Kamppiherjaa? Lepakonräkäherjaa? Toinen oli varmaan myös sen verran hyvä, että voisi käyttää sanattomasti keholeijustakin. Kuitenkin mitään tällaisia taikasanoja ei kuulunut vaan valois. Mikä tämä oli nyt olevinaan?

Avasin varovasti silmät varjostaen niitä vapaalla kädellä hieman. Ehkä toinen oli päättänyt tehdä toisin, ja ei sitten noitunutkaan minua. Voihan myrkkylonkeroisen siemenet. Olin ihan varmaan vaikuttanut liikaa siltä kuin olisin halunnut joutua noitumisen kohteeksi. Poika totesi yllättyneenä nimeni. Tietenkin. Se noitumattomuus oli johtunut siitä, että se olin minä eikä esimerkiksi kukaan muu.

Sauvan valon laskeutuessa jonkin verran silmäilin nopeasti minua tunnistanutta henkilöä, mutta nimestä en saanut ihan kiinni mielessäni. Riittihän se, että toinen tunsi minut nimeltä. Tajusin vielä osoittavani sillä kirjerullalle, joten siirsin sitä pitelevän käden oitis selkäni taakse. Parempi vain jos ei kukaan tajuaisi, että yritän nykyään jo henkilökohtaisilla kirjeillä puolustautua noitumista vastaan. Helpointenhan kävisi sieppaamisella uhkaaminen, mutta sitä en ikinä tekisi.

”Moi, hei”, sanoin nyökäten. En tiennyt toisen nimeä, mutta kenen nimiä edes ylipäätään tiesin. En miltei kenenkään.
”Anteeksi tuo äskeinen”, jatkoin vähän töksähtävästi, mutta mitä muuta sitä pitäisi sanoa. Sääli, ettet vetäissyt kuonoon, mutta voit tehdä nytkin sen, jos haluat? Hymähdin vielä ajatukselle vilkaisten Serpentardiin sauvansa valossa. Olin joskus nähnyt hänet tunneilla. Joskus oli oikein sopiva ilmaus, kun olin viettänyt viime lukuvuonna varmaan lähes puolet oppitunneista, jossain muualla kuin tunneilla - tai siltä se ainakin oli tuntunut.

[Damianus Blackwell]

Frankowski siirsi kätensä selkänsä taa ja tervehti nyökäten. Olin suoraansanottuna helpottunut, että kysesssä oli hän, eikä valvojaoppilas tai joku ylemmältä luokalta. Olin mielessäni luokitellut kaverin jonnekin vaarattomien ja tuntemattomien välimaastoon, kun en sen paremmin mitään hänestä tiennyt.

Samalla minua nolotti, että olin tökerösti uhannut noitua hänet, ja toivoin, ettei se nolostus näkynyt ulospäin. Okei, voisin vielä paikata tilanteen esittämällä oikein coolia kaveria. Pistää aikaisemman vähän leikiksi tai yrittää olla kuin uhoni ei olisi niin kovin vakavaa.

Frankowski pyysi anteeksi ja sai minut hetkeksi hiljaiseksi. Olin luullut, että minun olisi pitänyt pyytää anteeksi. Ehkä ei. Olihan hän sentään säikäyttänyt minut pimeässä oleskeluhuoneessa ja saanut minut melkein aloittamaan tappelun. Näin järkevällä päättelyllä ainakin iso osa tapahtuneessta täytyi olla hänen ristinsä. Tuntui jo vähän paremmalta siirtää tapahtuma toisen syyksi, jolloin oma hämmenys sentään hitusen lievittyi.

"Öö, ei sillä väliä", sanoin vähätellen ja kohautin hieman olkiani. "Luulin, että joku valvojaoppilaista äkkäsi minut livahtamassa käytävälle."
Kai kaveri ainakin viimeistään tässä vaiheessa tajuaisi perääntyä, jos olikin käräyttämässä minut. Tiesinhän minä hänen aikeensa. Heilautin toisessa kädessäni olevaa kirjaa.
"Tulossa lainauskielto, jos en saa tätä livauhtettua palautettujen sekaan", sanoin ja suljin sitten suuni. Mitä minä hänelle selittelin menojani. En ollut selitystä velkaa.

Päästin sauvan valon sammumaan, sillä en haluaisi, että kukaan käytävällä huomaisi minua sen vuoksi. Siirryin kohti oleskeluohuoneen uloskäyntiä ja tajusin vasta oven avattuani, että oli aika tökeröä poistua paikalta noin vain. Luultavasti Frankowskillakin oli joku tarkoituksensa hiippailla säkkipimeässä oleskeluhuoneessa.

"Tuletko samalla ovenavauksella?" kysäisin taakseni hämärään.

[Matthias Frankowski]

//Anteeksi tämä tosiaan (((vähän))) venyi, mutta kaikki teksti tuntuu venyvän minulla näihin aikoihin. :'D //

Toinen ei onneksi ottanut asiaa kovin pahalla, ja kertoi pelänneensä aiemmin että kyseessä olisi ollut jokin valvojaoppilas. Hymähdin, niin onneksi se olin vain minä. Poika olisi varmaan ajautunut suurin vaikeuksiin, jos edes oli uhkaillut noituvansa valvojaoppilasta. En kuitenkaan uskaltanut enää viitata äskeiseen, jottei hän tajuaisi miten olin oikeasti halunnut tulla noidutuksi. Äänensävy olisi varmasti paljastanut sen, eikä kukaan muu varmaan edes esittäisi koko huomautusta enää. Asia oli nyt loppuun käsitelty, joten lopeta nyt tämä typerä ajattelu ja asiasta vatvominen.

Serpentard sai minut takaisin tähän hetkeen heilauttamallaan kädessään olevaa esinettä. Vähän jo ajattelin, että nyt se tulee... Nyt, mutta ei. Hän vain halusi kiinnittää huomioni siihen selittäen, että hänen pitäisi se palauttaa ennen kuin tulisi lainauskielto. Nyökkäsin ymmärtäväisesti. En ollut vielä ajautunut samaan tilanteeseen, kun ramppasin kirjastossa oppitunnin aikoinakin aina välillä palauttamassa kirjoja, mutta oikeasti luin niitä siellä hyllyjen välissä. Se oli paljon helpompaa eikä kukaan sitten tiennyt mitä kirjoja luit ja voinut vetää mitään idioottimaisia johtopäätöksiä lainaushistoriastani - niin kuin vuosia sitten oli kerran tehty.

”Lainauskielto olisi varmaan... ikävä... juttu”, koin velvollisuudeksi kommentoida jotain. Olihan toinen kerran kertonut sen minulle, vaikka olisi voinut olla sanomatta mitään. Minä en olisi varmaan tajunnut selittää mitään, jos olisin hänen saappaissaan. Olisin vain osannut pyytää anteeksi ja pyytää anteeksi ja pyytää anteeksi enkä sitä paitsi olisi edes tajunnut haastaa riitaa yöllä.

Toinen sitten sammutti sauvansa valon, joten jäin seisomaan pimeydessä. Nyt olisi ollut hyvä hetki omistaa sauva ja osata valois -loitsu kunnolla, mutta se oli vähän liikaa vaadittu. Poika varmaan aikoi nyt mennä käymään kirjastossa ja minä... Minä jäisin seisomaan pimeyteen, kun en tiennyt mitä muuta tehdä nyt.

Kunnes toinen kysyi, että lähtisinkö samalla ovenavauksella. Ai niin se kirje!
”Joo. Kyllä, kiitos”, vastasin ja kävin toisella kädellä hiuksia läpi, kun yritin varovasti astella eteenpäin vaikka jalkaan vielä sattui jonkin verran. Nyt sentään yritin olla kompuroimatta turhia. Vasemmalla oli vielä yksi nojatuoli, oikealla oli jotain tummempaa. Pari neljä viisi askelta ja sitten minun pitäisi olla toisen luona, ehkä. Harhailin pimeydessä muka hyvin perillä kaikesta.

”Anteek-”, ehdin vielä toteamaan ennen kuin tajusin mitä olin taas tekemässä. Ei ollut edes mitään anteeksipyydettävää - tai ei ainakaan vielä. En kyllä antaisi itselleni anteeksi, jos nyt keksein taas keinon, jolla pilata kaiken. Yritin olla niin kuin en olisi äsken sanonut mitään vaan annoin toisen astua ensiksi ulos käytävälle kulkien itseni sitten perässä. Astuin jalalle niin kuin se olisi ihan kunnossa mistä se ei varmaan oikeasti pitänyt, mutta voisin myöhemmin kokeilla siihen sitä yhtä konstia mistä olin kuullut.

[Damianus Blackwell]

// Ei mitään, heh. :D Etukäteisvaroittelut, että loppuviikkoni on melko kiireistä, joten kirjoittamisessa voi kestää. //

"Joo. Kyllä, kiitos", Frankowski vastasi ja ainakin hämärän hahmon lähestymisestä päätellen hän lähti tulemaan perässäni. Olin tunkenut sauvan takaisin taskuuni ja roikotin kirjaa huolimattomasti toisessa kädessäni. Astuimme käytävän puolelle ja minä yritin nähdä hämärässä mahdollisimman kauas. Oli kai leirin aikanakin joku käytävävahdissa? Mitä aikaisemmin valvojan bongasi, sitä paremmin ehti livahtaa joko piiloon tai valvojan ulottumattomiin ilman, että oli tullut tunnistetuksi. Sen verran ainakin olin oppinut.

"Anteek-" kuului takaani, mutta ääni hiljeni, enkä oikein ottanut selvää, oliko kaveri sanomassa minulle jotakin. Virnistin ja läppäsin poikaa tuttavallisesti olalle.
"Sinä se et ole turhan puhelias kaveri. Aletaan mennä."

Ilma käytävässä oli viileämpää. Yössä oli aina jotakin kiehtovaa, sillä varjoisat käytävät, tummat haarniskat, taulut ja portaat näyttivät erilaisilta pimeydessä. Aloin olla paljon paremmalla tuulella kuin aiemmin yöllä sängyssä pyöriessäni. Frankowski ei vaikuttanyt tyypiltä, jonka kanssa voisi virittää aikaan kovin innokasta keskustelua, mutta ainahan voisin yrittää.

Yleensä harpoin puolijuoksua ja muiden kanssa kulkeminen oli taitolaji. Siksi lähdin etenemään rauhallista tahtia käytävää eteenpäin ja yritin hidastaa myös Frankowskille sopivaan tahtiin. Minusta tuntui, että hän astui jotenkin hassusti, mutta en viitsinyt tuijottaa.
"Mihin suuntaan olet menossa?" kysäisin hiljaisella äänellä päästyämme pois oleskeluhuoneen lähettyviltä.

[Matthias Frankowski]

//Asia selvä. Ei mitään turhaa stressiä tämän pelin osalta kannata ottaa, ja minullakin on vähän niin ja näin menoja tällä viikolla. :D //

Toinen ihan yllättäen ja aivan odottamatta löi - tai ainakin koski olkapäälle. Säpsähdin ja olin jo hyppäämässä kattoon, mutta onneksi pimeys salasi nämä aikeet ihan hyvin. Oikeasti nyt rauha. En ollut hänen mielestään kauhean puhelias. En tietenkään. Olin surkea keskustelukaveri. Surkeimmista surkein, sosiaalisilta taidoiltaan auttamaton peikko.

Lähdin seuraamaan Serpentardia, sillä yhtä hyvin voisin saattaa hänet kirjastoon, sillä oli varmaan kätevämpää liikkua yöllä toisen kanssa kuin yksin. Voisi aina vedota siihen, että oli saattamassa toista sairaalasiipeen, jos joku siis yllättäisi. Poika varmaan kiinnitti muutenkin enemmän huomiota täällä liikkujiin kuin minä. En tiennyt pitikö nyt kulkea toisen vieressä vai takana vai takaviistossa, joten päädyin kävelemään milloin missäkin kunhan en vain edessä.

Olin ihan tyhmä. En ollut edes muistanut kertoa mitä menoa minulla oli, kun toinen oli auliisti selittänyt omansa.
”Ajattelin käydä... Ei, minulla on siis kirje ja ajattelin lähettää sen. Voin ensin tulla samaa matkaa kirjastolle... Onhan tässä vielä aikaa”, vastasin ja korjasin itseäni kesken puheen. Oli vähintäänkin outoa puhua tällä tavalla jonkun kanssa, ilman pelkoa siitä, että toinen vetäisi kuonoon tai loukkaantuisi. Yöllä kaikki tuntui olevan toisin - aina. Ei vain ollut loputtomasti aikaa tehdä ties mitä huvitti, vaan pystyi jopa keskustelemaan tavallisesti. Siis niin tavallisesti kuin minun kanssa vain pystyi keskustelemaan.

Toinen oli oikeassa, olin huonoa keskusteluseuraa tajusin ja yritin miettiä jotain hyvää kysymystä vielä.
”Mistä tiesit nimeni?” kysyin ensimmäisen mieleeni pälkähtäneen kysymyksen.
”Sori. Tyhmä kysymys”, totesin miltei heti sen jälkeen, kunhan olin ensin lyönyt sillä vapaalla kädellä otsaani. Älä yhtään ihmettele, jos hän noituu sinut ensi kerralla, mutta sitähän sinä oikeasti halutkin vai mitä? Suljin hetkeksi silmät yrittäen vaimentaa täten kaiken ylimääräisen pahan.

[Damianus Blackwell]

// Täällä taas. :D //

Frankowski selitti jotakin kirjeestä ja sen lähettämisestä, mutta suostui kulkemaan kanssani kirjaston kautta. Olin salaa tyytyväinen, etten joutunut kulkemaan yksinäni. Toisen kanssa käytävällä tuntui aina vähän turvallisemmalta, kaksi silmäparia huomaisi valvojan nopeammin kuin yksi. Yritin kulkea mahdollisimman pehmeästi, ettei askelistani kuuluisi ääntä.

"Mistä tiesit nimeni?" Frankowski kysäisi ja totesi lähes heti perään: "Sori. Tyhmä kysymys."
Katsahdin hänen suuntaansa hieman kulmaani kurtistaen. Poika oli läimäissyt vapaallä kädellä otsaansa ja painoi yllättäen silmänsä kiinni kuin piiloutuakseen minulta ja sanoiltaan.
"Öh." Olinpa tänään tahdikas. Frankowskin käytös vain sai minut hieman hämilleni. Hän ainakin osasi pyydellä anteeksi. Kaveri oli kulkenutkin eteenpäin kuin pyörien ympärilläni tietämättä, mihin asettuisi.

"Niin, mehän ollaan samassa tuvassa", aloitin lausettani, jonka loppua en oikein tiennyt. "Ollaanhan me nähty. Kai. Tunneilla ja oleskeluhuoneessa ja..."
Mietin kuumeisesti, missä oikeastaan kaverin olin nähnyt. Kai hänen kasvonsa pujahtivat esiin toisinaan, mutta kun johonkuhun ei kiinnittänyt hirvittävästi huomiota, hän ikään kuin vain oli. Ilman mitään oletuksia tai että hänet pahemmin huomioin. Sitä ei tietysti sopinut sanoa kenellekään ääneen. Kenestäkään ei olisi mukava kuulla olevansa sosiaalisissa ympyröissä puolinäkymätön.
"Muistan nimet yhdistelemällä ne johonkin tiettyyn asiaan", yritin selittää. "Aurora, aurinko, aamunkoitto. Siitä muistan yhden blondin tytön. Sinut..."

No joo, mitähän siihen sitten pitäisi sanoa. Pyörittelin mielessäni muutamia sanoja. Erikoinen, erilainen, eroava, äh... Olin kuitenkin sen verran hilpeällä tuulella, että eipä kai totuudestakaan olisi haittaa.
"Nimesi on vähän omalaatuinen. Niin kuin sinäkin", sanoin ja virnistin perään pehmentääkseni sanojen tunnelmaa. Kuulostikohan se pahalta? "Kai sinäkin minut muistat."

Olimme jo edenneet aika matkan eteenpäin. Olin luottavaisin mielin, sillä tähän mennessä hämärässä oli ollut hiljaista ja tyhjää. Tuskin mitään oli edessäpäin, silmäilihän ympärilleni sen verran tarkasti ja varmistin aina seuraavan kulman tai porrastasanteen, kun käännyimme käytävältä tai portaikosta toiselle. Yhtäkkiä minut säikähdytti raju kolahdus.