// Peli Katherine Westwoodille ja Ivan Kushnirille, 23.8, Lyon //

Astelin itsevarmasti keskellä yhtä Lyonin vilkkaimmista kävelyteistä. Oli kuuma elokuinen päivä, jonka kuumuutta korosti ihmismassa auringon alla, kaikki samalla kadulla. Elokuu tosin alkoi jo tehdä loppuuan, joka tarkoittaisi syksyä, joka taaskin Châteaun jatkumista, mutta myös tulevaa kylmyyttä.

Olin kietonut ruskeat hiukseni nutturalle pääni päälle, joka oli ollut hyvä ratkaisu. Vaaleat farkkushortsit sekä kauluspaitatoppi olivat olleet myös oikein sopivia valintoja. Yleensä ylipukeuduin kesäisin, ja talvisin alipukeuduin. Jospa vain oppisin sen, kuinka lämpimiä vaatteita milloinkin tarvitsisi. Mutta jos yhtäkkiä taivas menisi pilvien peittoon, ja alkaisi tuulemaan ja satamaan kylmästi? Ei sitä koskaan tiennyt.

Olin kävelemässä kohti Rhôneen satamapaikkaa, josta olin tilannut muutama päivä sitten lipun veneajelulle. Olin ehdottanut vanhemmilleni, että hekin olisivat tulleet, mutten ollut saanut heitä mukaan. Niimpä olin päätynyt reissuun yksin.

Veneajelun pituudeksi oltiin ilmoitettu noin neljäkymmentäviisi minuuttia, joka oli minulle juuri sopivasti. Olin ottanut pienen mustan repun, joka oli sisältä paljon laajempi, miltä se ulkoa näytti. Taikuutta, tosiaan. Repun sisältönä oli vain juomapullo, vihko, sulkakynä, sekä mustetta. Kolme viimeistä olivat sitä varten, jos veneessä minua alkaisi inspiroimaan piirtäminen taikka kirjoittaminen.

Saavuin satamaan nopeammin, kuin mitä olin ajatellut, joka oli hyvä asia. Veneen lähtöön olisi tosin vielä viitisentoista minuuttia. Jäin paikalleni katselemaan, oliko veneeni vielä tullut, tai jos oli, miltä se näytti. Veneen kyljessä pitäisi lukea sen nimi, joka oli myös kirjattu lippuuni.

Oli vasta toinen päivä kesäleiriltä kotiin palaamisen jälkeen ja Ivan oli jo päätynyt karkaamaan kotoa. Ivan oli aamulla puoli kuudelta ollut Toulousessa juna-asemalla, jossa oli päätynyt hyppäämään 5.43 lähteneeseen junaan. Ei Ivan ollut edes tiennyt, mihin tuo juna hänet veisi, ennen kuin oli kuulutettu junan lähtevän kohti Lyonia. Ivan ei edes tiennyt, että mitä ihmettä mahtaisi Lyonissa tehdä. Ehkä sen ehtisi sitten perillä miettimään. Ivan oikoi hieman hamettaan ja tervehti hymyillen miestä, joka istui vastapäiselle paikalle. Ei kukaan viimeksi koulun päättäjäisjuhlissa Ivanin tavannut varmastikaan heti ensisilmäyksellä poikaa tunnistaisi. Hänellä oli yllään punertava mekko, joka oli hihaton ja polvipituinen. Siniseksi värjätyt hiukset oli letitetty taakse. Hänellä oli jalassaan hyvin vähäistä korkoa omaavat, mustat sandaalit. Hänen nilkassaan saattoi erottaa tatuoinnin, joka esitti pirunnuoraa (vaikka vastapäätä istuva jästimies ei voinutkaan sitä tietää).

Neljän tunnin junamatkan jälkeen Ivan pääsi vihdoin ulos junasta, hengittämään Lyonin ilmaa. Ei hän voinut sanoa, että matka olisi ollut kovin epämukava. Jästimies oli kertonut hänelle koko matkan tarinoita siitä, kuinka tuolla oli noin Ivanin ikäinen tyttärentytär, jota tuo oli menossa tapaamaan. Ja lukuisia tarinoita tuosta upeasta tyttärentyttärestä. Ilmeisesti mies ei ollut tajunnut, ettei Ivan oikeasti ollut tyttö, sillä tuon suhtautuminen olisi saattanut olla siinä tapauksessa hieman erilainen.

Ivan lähti kävelemään Lyonin aamuisia katuja. Ei hänellä ollut minkäänlaista tietoa, mitä hänen tulisi oikeasti tässä täysin vieraassa kaupungissa tehdä - etenkin kun ei tietääkseen tuntenut ketään kaupungista. Jonkin aikaa käveltyään Ivan päätyikin satamaan, jossa oli koju, jossa mainostettiin erilaisia veneretkiä. Ja Ivan ajatteli, että miksikäs ei. Antamatta järjenäänelle aikaa puhua Ivan osti lipun seuraavaan lähtevään veneajeluun ja etsiytynyt sitten paikkaan, josta veneen tulisi lähteä. Ivan oli istuutunut odottamaan ja kaivanut olkalaukustaan muutaman arkin kirjepaperia, sulkakynän, mustepullon sekä kirjoitusalustan. Toki, se ei ollut täysin jokapäiväistä, että sulkakynällä ja musteella kirjoitti keskellä jästikaupunkia. Mutta ei se mikään mahdotonkaan idea ollut. Mustekynät - ja sulkakynät - tuntuivat tulleen jälleen hieman muotiin jästienkin keskuudessa. Ties mistä se johtuikaan.

Lopultakin tajusin katsoa lippuani, joka näytti kaiken. Kaiken siis ainakin veneen laiturista. Niimpä lähdin jo pientä laituria kohden. Vähän matkan päässä siitä oli penkki, jolla istuikin jo joku sinihiuksinen tyttö. Tai niin minä ainakin vielä luulin. Istuin hänen viereensä penkille, ja yllätyksekseni huomasin, että tytöllä oli käsissään sulkakynä ja mustepullo. Kaippa ne olivat tulossa jästeillä muotiin, ellei hän sitten ollutkin velho.

Otin mustan pikkureppuni selästäni, nostaen sen syliini. Avasin repun, ja otin sieltä ison piirtoluonnosteluvihkoni. Ei se reppuun muuten varmaankaan olisi mahtunut, mutta sen pienen suurennusloitsun avulla se mahtui ihan vaivatta. Otin laukusta vielä kyseiset välineet mitkä sinihiuksisellakin olivat olleet, eli sulkakynän ja mustepullon.

Nostin katseeni hetkeksi veteen, tarkoituksena sen innoittaa minua piirtämään. Vilkaisin nopeasti myös vieressäni istuvaa tyttöä, jonka jälkeen käänsin katseeni lopultakin alas. Kastoin sulkakynäni musteeseen, alkaen hahmottelemaan paperille sataman asfaltin ja veden erotusta. Satamassa ei enään ollutkaan niin kuuma kun kadulla oli ollut, johtuen luultavasti rannan pienoisesti tuulenvireestä.

Erotin jonkin veneen alkavan kääntyä satamaan, aika lailla meidän kohdalla, vain kauempana. Olisin voinut jo nousta, että pääsisin heti veneen keulapaikalle, tuntemaan tuulen hiuksissani, jotka olivat kylläkin kiinni. Jäin silti vielä piirtämään, koska en vielä edes ollut varma oliko vene se mille olin lippuni ostanut. Eikä paikalla vielä edes näkynyt muita minun ja sinihiuksisen lisäksi.

Ivan vilkaisi viereensä istahtanutta tyttöä, joka ilmeisesti aikoi alkaa piirtämään. Sulkakynällä. Kuten sanottua, jästit todellakin olivat innostuneet sellaisista kirjoitusvälineistä uudelleen. Ivanille ei tullut mieleenkään, että toinen saattaisi olla muuta kuin jästi. Ivan keskittyi jälleen kirjeeseensä, kirjoittaen viimeiset lauseet siihen, kaivaen sitten laukustaan vielä kirjekuoren, johon kirjoitti vastaanottajan osoitteen päälle. Odotellessaan musteen kuivumista, sulki Ivan mustepullonsa korkin ja laittoi pullon takaisin laukkuunsa. Sen jälkeen hän kietoi sulkakynänsä muutamaan talouspaperin palaseen (ei hän voinut siinä jästin edessä taikojakaan tehdä), laittaen senkin laukkuunsa. Musteen kuivuttua saattoi Ivan taitella kirjepaperit ja laittaa kuoren sisään, joka sekin palasi laukkuun (kirjoitusalusta mukanaan). Odottamaan, että poika voisi kirjeen lähettää.

Sitten Ivan nosti katseensa ja vilkaisi jälleen tyttöön. “H-hei? Oletko si-sinäkin t-tulossa v-veneajelulle?” Ivan kysyi toiselta, yrittäen saada aikaiseksi jonkinlaista keskustelua. Ehkäpä jopa uuden kaverin. Vielä ei näkynyt muita ihmisiä paikalla. Kai veneretkelle oli tulossa muitakin kuin ainoastaan minä? Ja tuo tyttö.

Veden piirtäminen oli aina ollut minun hankaluus, joten tälläkään kertaa ei tuon joen piirtäminen oikein onnistunut. Asfaltista, ja siinä olevasta sammaleesta, ja pylväästä, josta roikkui verkkoa, taaskin tuli erittäin onnistuneet kohdat. Katselin piirrustusta, vähän eri ajatuksissa. Oliko varjostukset hyvät? Onko kolmiulottuisuutta tarpeeksi? Onko sammale tarpeeksi satunnaisissa paikoissa? Nyökkäsin tyytyväisenä.

“H-hei? Oletko si-sinäkin t-tulossa v-veneajelulle?” sanoi vieressäni istuva pojan ääni. Kohotin katseeni vihkosta, ja käänsin pääni häneen. Nyökkäsin, nostaen hymyn kasvoilleni. Katselin sinihiuksisen kasvoja tarkemmin. Hänellä oli kauniit, tummanruskeat silmät. Mutta kasvot olivat jotenkin... poikamaiset?

"Joo, olen. Ilmeisesti sinäkin?" vastasin nyökkäyksen lisäksi. Muistin, kuinka sinihiuksinen oli kirjoittanut jotakin tullessani, mutta enään hänellä ei ollut muuta, kuin kirjekuori ja valmiiksi kirjoitettu kirje. Laitoin mustepullooni korkin, laittaen sen reppuuni takaisin, sulkakynän lisäksi. Vihkoani en vielä voisi laittaa, koska muste luultavasti leviäsi.

Peli pisteytetään keskeneräisenä, koska molemmat hahmot ovat poistuneet Châteausta.

Katherine Westwood, Serpentard: 6 p
Ivan Kushnir, Serpentard: 5 p