// Peli Servan Fabronille ja Lily-Bella Daviesille. Sijoittuu sunnuntai-iltapäivään 10. heinäkuuta (: //

Lusikoin kanakeittoa suuhuni ja kuuntelin ystäväni Emman höpötystä. Hän kertoi tarinaa viime viikolla kuulemastaan mehukkaasta juorusta. Kuulemma "se hyvännäköinen gryffondorpoika" (en edes tiennyt ketä ystäväni tarkoitti) oli käynyt Poudlardinessa "ruman ja tyhmän serdaigletytön" kanssa (en tiennyt taaskaan kuka oli kyseessä). Aloin epäillä, että Emma oli ihastunut tähän "hyvännäköiseen gryffondorpoikaan". Huomautin asiasta hänelle ja sain vastaukseksi kiukkuisen mulkaisun. Tuhahdin huvittuneena ja söin ruokani loppuun. "Nähdään vartin päästä pihalla", huikkasin Emmalle ja heilautin laukkuni olalleni. Menin Suuresta salista eteishalliin ja pohdin hetken, mitä tekisin.

Ehtisin käydä kirjastossa palauttamassa pari kirjaa tai sitten voisin mennä suoraan pihalle odottamaan ystävääni. Päätin, etten jaksanut mennä kirjastoon nyt, sillä voisin mennä käymään siellä illalla tupaan mennessäni. Kirjasto oli lisäksi samalla suunnalla kuin Serpentardien oleskeluhuone. Eteishalli oli lounaan jälkeen ruuhkainen ja yritin olla tönimättä ketään tai astumatta kenenkään varpaille. Kesti hetken, ennen kuin sain ulko-oven avattua ja astuin ulos pihalle. En nähnyt pihalla kuin muutaman oppilaan uimassa ja kävelin kohti järven rantaa.

Arvelin, että oli noin kaksikymmentä astetta lämmintä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja sää oli kertakaikkiaan loistava. Olin onneksi tajunnut pukeutua tummansinisiin, suoriin ja lyhyisiin kangasshortseihin ja valkoiseen V-aukkoiseen T-paitaan pitkien housujen ja neuleen sijaan. Jaloissani minulla oli mustat ballerinat ja hiukset olin jättänyt auki. Istahdin kiven päälle järven rantaan. Otin sauvan esiin taskustani ja pyörittelin sitä käsissäni. Olin hyvällä tuulella, sillä olin aamulla saanut kuulla, että hevoseni Mirabellan jalkavamman parantuminen oli edistynyt ja olin toiveikas. Ehkä rakkalla tammallani voisi sittenkin joskus vielä ratsastaa.

Haukottelin hieman ja vilkaisin ulko-oville. Emma ei ollut vieläkään tullut, mutta mikäs kiire minulla oli. Leijutin pikkukiviä ympärilläni ja tiputin ne järveen. Kivien lävistäessä järven auringossa kimaltelevan pinnan, niistä lähti kareita, jotka suurenivat suurenemistaan, kunnes katosivat kokonaan. Leijutin lisää kiviä, yhä korkeammalle ja katselin niiden putoamista. Katsahdin taas linnan suuntaan ja huomasin jonkun tulevan pihalle. Se ei kuitenkaan ollut Emma.

Kesäleiri oli ehkä enemmän Servanin makuun kuin olisi luullut. Sen ohella, että se vietettiin koulussa osasivat aika moni olla pukeutumatta enää koulupukuun. Eihän kesäleiri ollut kouluaikaa, joten vaatetus oli vapaa. Nuorukaisen onneksi ne kaikkein karmeimpiin vapaa-ajan rätteihin pukeutuneet olivat jossain muualla tai sitten olivat jo oppineet välttelemään sitä komeaa Fabronia. Hänen tyrmäävät asukokonaisuudet ja ulkonäkö oli ehdottomasti vertaansa vailla tai näin hän kuvitteli (ja tiesi) asian olevan.

Valkeat hiukset pienillä leteillä kiiltäen valossa ranskalaisnuori käveli Châteaun vanhan linnan ovista ulos pihamaille. Servanin mieleen oli kyllä se, ettei ollut oppitunteja ja muita deadlineja, päivämääriä ja asioita, joita voisi vahingossa siirtää liian myöhäiseksi. Kalenteripäivät kun olivat rajallisia kuin myös hänen oma, kallisarvoinen aikansa. Kaikkihan haluaisivat viettää aikaa Servanin kanssa, mutta sehän oli ihan ymmärrettävää. Kuka nyt ei haluaisi viettää hyväkäytöksisen ja karismaattisen lumoavan nuorukaisen kanssa iltaa?

Poika heilautti päätään sivulleen jatkaessaan pihamailla kävelyään vaaleansininen ilmava kauluspaita päällään, tyylikkään kassin roikkuessa rennosti olan yli heitettynä(, mutta oikeasti se oli sinne hyvin tarkkaan asetettu). Uuden kesämuodin vaikutus oli tietenkin rantautunut myös Servanin asukokonaisuuteen. Housuina olikin merkkivaatetta edustavat tummat yksilöt, jotka saattoivat muistuttaa asiaan perehtymättömän silmiltä jästipuvun housuja, jotka oli leikattu ja ommeltu miesten shortsien muotoon.
Mitään tarkkaa päämäärää velholla ei ollut, mutta olihan sitä ihan tyylikästä kävellä järven rantaa pitkin niin kuin olisi tietoinen siitä minne menisi, keiden kanssa, kuinka pitkäksi aikaa ja tietoinen vielä siitä, että kaikki jumaloisivat häntä. Etenkin kun kauluspaidan hihat oli kääritty ylös sekä paidan ensimmäiset kolme nappia oli avattuna ja komea rintakehä oli miltei käsin kosketeltavan lähellä. Kengät olivat ruskeat eivätkä valitettavasti näkyneet niin hyvin kaikille, sillä ruoho oli aavistuksen verran liian pitkää. Servan ei tietenkään välittänyt siitä, sillä hän oli muutenkin niin arvokas ilmestys, että vangitsisi muiden katseet myös uusilla ruskeilla sandaaleilla, joita ei edes näkyisi.

Nousin ylös kiveltä ja kävelin edestakaisin tammen ympärillä. Mikä Emmalla oikein kesti? Tyttö ei yleensä antanut odotuttaa itseään näin kauaa. Tai ehkä hän oli eksynyt luutakomeroon jonkun pojan kanssa, niin kuin hänellä oli tapana sillon tällöin tehdä. Mutta en kyllä ihmetellyt sitä yhtään, sillä Emma oli nätti ja hoikka ja hauska. Hän oli seurustellut jo ties kuinka monen kanssa, mutta minä en kertaakaan. En silti tuntenut jääväni mistään paitsi, sillä pojat eivät oikeastaan kiinnostaneet minua.

Jouduin samantien syömään sanani, sillä pihalle oli tullut hyvännäköinen serpentardpoika. En tiennyt hänen nimeään, mutta olin nähnyt hänet Serpentardin oleskeluhuoneessa pari kertaa. Hän taisi olla minua vuoden vanhempi, jos en väärin muistanut. Lähdin kävelemään kohti linnan ovia. Päätin mennä etsimään Emman ja jos en löytäisi häntä, voisin mennä jatkamaan kirjaston lukemista. Olin vakaasti päättänyt lukea kaikki kirjaston kirjat ennen valmistumistani ja noin kolmasosa oli jo luettu.

Vajosin mietteisiini, mitä tosiaankaan ei olisi kannattanut tehdä. Minä nimittäin astuin tammen juuren päälle ja jalkani luiskahti siltä. Menetin tasapainoni ja kaaduin maahan, suoraan jalkani päälle. "Auuhh", parkaisin ääneen. Nilkkani oli taittunut ja se sattui todella paljon. Kokeilin varovasti laittaa painoa jalan päälle, mutta siitä ei tullut mitään. En pystynyt kävelemään. Arvioin matkaa linnaan ja totesin sen olevan liian pitkä yhdellä jalalla hyppimiseen. Voi hemmetti. Mitä minä nyt tekisin?

Kaivoin sauvani taskustani ja mietin, kokeilisinko lastoittaa jalan taikuuden avulla. En ollut tehnyt loitsua aiemmin ja olin sen suhteen epävarma. En haluaisi loitsun poistavan kaikkia jalkani luita. Laitoin sauvan takaisin ja totesin, että minun olisi päästävä sairaalasiipeen. Pitäisikö minun jäädä odottamaan, että Emma tulisi auttamaan? Siinä voisi vierähtää tovi. Nilkkaan sattui armottomasti ja tajusin, että minun olisi päästävä sairaalasiipeen nyt, eikä tunnin päästä.

Tyylikkään kierroksen keskeytti, kylläkin Servanin mielestä varsin ikävästi, jonkun parkaisu. Nuorivelho ei kyllä kuulunut näihin, jotka tällaisen kuultuaan hätääntyisivät ja etsisivät loukkaantuneen, jonka luo sitten rientäisivät. Parhaansa mukaan vaaleatukkainen jatkoi kävelyään jättämättä turhanpäiväisen ympärilleen vilkuilun. Ei hänen tarvinnut alentua moiseen.

Tytön onneksi ja ehkä Servanin epäonneksi, hänen näkökenttäänsä eksyi aika lähellä oleva tammi ja sen edustalla makoileva tyttönen. Nopealla järjenjuoksullaan ja yliluonnollisen hyvällä älykkyydellään ja osaamisellaan ranskalaisnuori osasi yhdistää kuulemansa äänen aika varmasti tytön kipuun.

Komistus pysähtyi ja hieman huokaisten laski olkansa yli heitetyn laukkunsa puun luokse johtavan polun reunalle. Hän antoi katseensa kiertää lähistöllä, mutta muita auttajaehdokkaita ei näyttänyt olevan paikalla. Servan tuhahti hieman, sillä hänellä olisi ehkä voinut olla parempaakin tekemistä kuin toimia kaikkien neitojen unelmapelastajana, mutta sopi tämäkin hänelle ihan hyvin.

Hihoja hänen ei tarvinnut sen enempää kääriä ylöspäin, kun ne olivat jo tyylikkäästi ylhäällä. Servan nappasi taikasauvansa vielä esille laukustaan astellen sitten se taidokkaasti hieman koholla pelastettavaansa kohti. Tämä prinssi ei ollut nyt saapunut valkoisella ratsullaan, mutta vaaleat hiukset tietenkin paikkasivat tämän puutteen. Sauvattomalla kädellään hän kävi laittamassa hiukset hieman paremmin.
”Tarvitsetko apuani?” nuorimies kysyi tavallisella viettelevällä äänellään kumartuessaan hieman alaspäin punatukkaista tyttöä kohden ojentaen jo silkasta kohteliaisuudesta oikean kätensä tälle.

Olin jo täysin epätoivoinen. Emmasta ei kuulunut mitään (epäilin vahvasti luutakomeroteoriaani). Kerrankin kun häntä olisi tarvittu, häntä ei näkynyt missään. Tuhahdin epäuskoisena. Mitenköhän minä tähänkin liemeen olin itseni keittänyt? Mietin, kokeilisinko leijuttaa itseäni. Se saattaisi jopa toimia. Olin kerran aiemminkin kokeillut sitä. Silloin olin jopa onnistunut leijuttaman itseni metrin eteenpäin, ennen kuin olin rojahtanut kivuliaasti maahan. Enempää kipua en tosiaankaan tarvinnut, mutta päätin silti kokeilla.

Olin jo lausumassa loitsun, kun näkökenttääni ilmestyi se hyvännäköinen serpentardpoika. En aluksi tajunnut hänen olevan tulossa kohti minua, mutta laitoin sauvan takaisin taskuuni. Poika tuli lähemmäs ja nyt olin varma siitä, että hän tosiaan oli tulossa auttamaan. Huokaisin helpotuksesta. En joutuisi leijuttamaan itseäni linnaan, ajattelin huojentuneena. Vaikka ehkä minun kannattaisi alkaa harjoitella sitäkin, kaiken varalta. Seuraavalla kerralla kun onnistuisin loukkaamaan itseni, paikalla ei välttämättä olisi komeaa poikaa auttamassa.

Poika tuli viereeni. "Tarvitsetko apuani?", hän kysyi huumavalla äänellä. Minulta kesti hetki tajuta, mitä hän oli kysynyt. "Joo. Nyrjäytin varmaan nilkkani enkä pysty astumaan vasemmalle jalalle", kerroin ja hymyilin anteeksipyytävästi. Poika ojensi oikean kätensä ja tartuin siihen. Kallistin päätäni hieman ja mietin, että en varmaan pystyisi kävelemään pelkästään hänen kätensä tuella. Kiusallinen ajatus pälkähti päähäni mutta en olisi ikimaailmassa uskaltanut ehdottaa sitä.

Kokeilin taas varovasti astua jalalle, mutta lopputulos oli sama kuin ensimmäiselläkin kerralla. Jalalle ei pystynyt laittamaan yhtään painoa. "Jalalle ei pysty laittamaan yhtään painoa", totesin ilme peruslukemilla. "Mitäs nyt tehdään?", kysyin. Voisin suostua erääseen keinoon jos poika sitä ehdottaisi, mutta itse en tosiaankaan ehdottaisi sitä. En voisi vain pyytää, että voisitko sinä kantaa minut. En painanut kovinkaan paljon, ehkä noin 46 kiloa. Emma oli kerran jaksanut kantaa minut sänkyyni, kun olin ollut kipeänä ja olin nukahtanut oleskeluhuoneeseen. Mutta en tiennyt olisiko poika niin vahva. Hänelle olisi varmaan noloa, jos hän ei jaksaisikaan kantaa minua. Ja minulle varsinkin.

Servan oli kysynyt kysymyksen englanniksi, mutta tytön vastauksessa kesti hieman. Oliko hänen ranskalainen aksentti taas kerran hurmannut - aivan vahingossa - jonkun? Punatukkainen kertoi miten kyllä kaipaisi älykkään ja komean nuorukaisen apua, kun oli nyrjäyttänyt nilkkansa. Servanin käteen kuitenkin tartuttiin, ja poika vetikin tyttösen ylös lähelle itseään ja rintakehäänsä.

”Mitä nyt tehdään?” hän kysyi pyyhkien kädellään, jolla piti yhä taikasauvaansa omat hiuksensa tyylikkäästi sivummalle Tyttö oli Servania kyllä sen verran lyhempi, että joku toinen olisi varmaan saanut idean kantaa nilkkansa nyrjäyttänyt sairaalasiipeen asti, mutta se olisi ylittänyt Servanin itsellensä asettamat rajat. Jos komistus kantaisi tämän yhden kerran jonkun söpön tytön, niin pian kaikki söpöläiset tai muutenkin huomiota haluavat nyrjäyttäisivät nilkkansa hänen läheisyydessään. Servan tietenkin olisi otettu tästä luonnollisesta kehityksenkulusta omassa ylitsevertaisessa seurassaan, mutta parantajat eivät ehkä olisi niin innoissaan.

”Vai pitäisikö minun katsoa sitä?” Servan kysyi katsoen lyhempää tyttöä aiempaa arvioivasti päästä varpaisiin. Toinen oli sentään valinnut ihan sopivat vaatteet nilkkansa nyrjäyttämis -päivälleen. Jotain positiivisinta edes sen ohella, että nuorivelho voisi osoittaa tällekin kuinka hyvin hän oikeasti hallitsi loitsut ja loitsinnan. Ei ranskalaisen edes tarvinnut mainita saaneensa V.I.P. -tutkintoonsa loitsujen kohdalta Upean, sillä se oli ollut jo alusta alkaen selvää. Servanin kapeilla, mutta täydellisillä huulilla koreili ystävällisyyden, asiallisuuden ja huvittuneisuuden sekalainen hymy, joka tosin sopi kuin nakutettu hänelle ja tähän tilanteeseen.

Seisoin melkein kiusallisen lähellä poikaa, nojaten oikeaan jalkaani. Hänen paitansa ylimmät napit oli avattu ja katseeni viipyi hetken hänen rintakehässään. Pojat saivat harvoin pääni pyörälle, mutta nyt minusta tuntui kuin ajatuksenjuoksuni olisi hidastunut moninkertaisesti. Räpäytin silmiäni ja yritin kasata itseni, mutten onnistunut. Nyt ymmärsin, mitä Emma oli tarkoittanut, kun hän oli sanonut joidenkin poikien saavan hänen kielensä solmuun ja järjenjuoksun hidastumaan. Siltä minusta todellakin nyt tuntui.

Kesti taas hetken ennen kuin pojan seuraavat sanat kulkivat korvista aivoihin. "Vai pitäisikö minun katsoa sitä?", hän ehdotti. Olin kysynyt, mitä tekisimme, kun en voinut astua jalalle. Olin helpottunut siitä, ettei hän ehdottanut kantamista. Se olisi ollut vähintäänkin hyvin kiusallista. Ja mitä kaikki vastaantulevat oppilaatkin olisivat ajatelleet? Että meidän välillä olisi jotain? Emme edes tienneet toistemme nimiä. Kiitin poikaa mielessäni siitä, ettei hän ollut tajunnut sitä vaihtoehtoa, kantamista nimittäin.

Poika näytti olevan minua hieman vanhempi, joten oli hyvin mahdollista, että hän osaisi tehdä nilkalle jotain. Minua kuitenkin pelotti hiukan, mitä tapahtuisi jos hänen loitsunsa menisi pieleen ja esimerkiksi katkaisisi jalkani tai poistaisi siitä kaikki luut. Olin lukenut jostakin kirjasta kammottavia skenaarioita siitä, mitä voisi tapahtua, jos loitsu menisi pieleen. Sysäsin typerät ajatukseni kuitenkin sivummalle ja keskityin muodostamaan järkeviä lauseita.

"Se voisi olla hyvä idea", sain sanottua ja hymyilin pienesti. Olin edelleen todella lähellä poikaa ja koska olin häntä lyhyempi, tuijotin koko ajan hänen rintakehäänsä, mikä teki tilanteesta entistä kiusallisemman. Saatoin melkein kuulla pojan sydämenlyönnit. Siirsin katseeni jalkoihini ja yritin katsoa, oliko nilkka turvonnut. Kumarruin hiukan ja varoin koskettamasta poikaa. Nilkka näytti turvonneelta ja se punoitti hiukan ulkosyrjältä. Nousin takaisin ylös ja odotin pojan katsovan sitä. "Se näyttää turvonneen aika pahasti", sanoin.

Tyttö päätyi itse katselemaan nilkkaansa ja totesi sen näyttävän aika pahasti turvonneelta. Tämä ei niinkään miellyttänyt Servania, sillä hän ei ensinnäkään ollut mikään turvonneiden nilkkojen katselun ystävä eikä täten tiennyt mitä niiden kanssa oikeasti pitäisi tehdä. Tietämättömyyden nuorukainen salasi oitis kumartuessaan alaspäin ja katsellessaan muka nilkkaa siihen kuitenkaan koskematta. Alhaalla olleessa ranskalainen pystyi hieman paremmin keskittymään ja keksimään mitä seuraavaksi tehtäisiin.

Suoristuessaan Servan nyökkäili mukamas jollekin aiemmin mielessään olleelle ajatukselle, mikä ei pitänyt paikkansa. Punatukkainen ei vain ihan näin avoimesti saisi tietää, ettei komistus tietäisi suoranaisesti itsekään mitä pitäisi tehdä. Sairaalasiipeen meneminen vaikutti ihan hyvältä idealta, mutta sinne käveleminen ei.

”Parempi varmaan lähteä sairaalasiipeen”, nuorivelho sanoi tietäväisellä äänensävyllä. Punatukkainen ei pystynyt asettamaa painoaan toiselle jalalle, mutta se ei tietenkään ollut mikään este. Servan voisi esimerkiksi kutsua luudan paikalle, joka sitten kuljettaisi tytön sairaalasiipeen. Tämän poika tekikin, mutta tarkoituksella sanattomasti, sillä olisi ollut hieman epäkohteliasta kutsua noin vain luuta paikalle sievän daamin kanssa seurusteltaessa. Olisi ollut myös korrektia kysyä, että osasiko toinen lentää luudalla. Servan vain jo tiesi, että kysymyksen aika vielä tulisi, kun luuta ilmestyisi.

Vaaleatukkainen korjasi kauluspaitansa kaulustaan ennen kuin suoristi sauvallisen kätensä kuullessaan ilmaa pitkin kiitävän luudan saapumisen. Jalavaa oleva luudanvarsi asettui kiltisti koko komeudessaan Servanin kämmeneen paljastaen aasialaistyyppisillä kirjoituksella olevan luudan oikean, virallisen nimen. Nuorukainen ei itse osannut näitä merkkejä valitettavasti lukea, mutta koki ne niin kauniiksi, että oli luudan miltei yksinomaan sen perusteella valinnut. Muihin syihin kuului tietenkin luudan valmistaja, ja tämän maine. Servan ohjasi ääneti kädenliikkeellä luudan leijumaan ilmaan hänen ja tytön viereen.

Servan joutui hetken ajan miettimään hiljaa mielessään miten esittäisi ilmiselvän lentoehdotuksen edes vähän kaunistellummin. Ei hän valitettavasti voinut verrata itseään sentään ääneen vaaleaan unelmaprinssiin vaalean ratsunsa kassa, kun se olisi ollut vähän asiatonta. Mutta tavallaan ranskalainen koki itsensä tällaisen kauniin ja arvostetun roolin saaneeksi omassa elämässään, ja luuta toimi hienona, uskollisena ratsuna.

”Mitä sanoisit jos lentäisit sairaalasiipeen? Sen ei ainakaan pitäisi kuormittaa tarpeettomasti jalkaasi”, poika ehdotti esittäen jo osan perusteluistaan. Tietenkin tyttö suostuisi, mutta olisi hyvä omistaa perusteluja itseään ja muita varten.

Poika kumartu katsomaan jalkaani ja hän nyökkäili itsekseen. Hän vaikutti selvästi tietävän mikä oli vialla ja arvelin hänen osaavan myös tehdä asialle jotain. Hymy hiipi kuitenkin kasvoilleni, kun ymmärsin, ettei hän sittenkään tainnut tietää mitä teki. Huomasin sen hänen ollessa alhaalla varsin pitkään, selvästikin pelaten aikaa. Mutta mikäs minä olin tuomitsemaan, osasin itse tehdä nilkalle yhtä vähän eikä poika tainnut olla mikään parantaja.

"Parempi varmaan lähteä sairaalasiipeen", poika totesi kuulostaen tietäväiseltä. Minä aloin hieman ärsyyntyä. Enkö muka ollut jo tarpeeksi selvin sanoin ilmaissut, etten pystynyt astumaan jalalle? Oliko hänen kuullunymmärtämisessään jotakin vikaa? Ilmeeni muuttui hieman happamaksi. "Ja mitenköhän se onnistuu?", kysyin, mutten sentään vihaisella äänellä. Poikahan tässä oli ollut kohtelias ja tullut auttamaan. Ei minun kuulunut häneen kiukkuani purkaa.

Sain vastauksen kysymykseeni, kun luuta porhalsi paikalle. Poika oli ilmeisesti kutsunut sen sanomattomalla taialla. Ihailin häntä pakostakin hieman. Minä en vielä osannut taikoa sanattomasti, mutta ei sitä kyllä oltu meille vielä opetettukaan. Silti minulle tuli yhtäkkiä palava halu päästä kirjastoon lukemaan kirjoja aiheesta ja sen jälkeen mennä johonkin tyhjään luokkahuoneeseen opettelemaan sanatonta taikomista. Harmi vain, etten nyt oikein voinut mennä kirjastoon.

Poika ohjasi kädenliikkeellä luudan leijumaan väliimme. Idea oli sinänsä hyvä, mutta mieleeni tuli pari asiaa, jotka saattaisivat estää sen. Ensinnäkin, luudalla ei saanut lentää sisätiloissa, enkä todellakaan halunnut jälki-istuntoa. Toiseksi, en tiennyt missä sairaalasiipi oli enkä näinollen voinut lentää sinne edes ulkokautta. Hymyilin hieman pahoittelevasti pojalle, sillä arvelin, että hän tuntisi olonsa tämän jälkeen hieman typeräksi. Tai no, eihän se hänen syytään ollut, etten ollut ikinä käynyt sairaalasiivessä.

”Mitä sanoisit jos lentäisit sairaalasiipeen? Sen ei ainakaan pitäisi kuormittaa tarpeettomasti jalkaasi”, poika ehdotti. "Öö, tuota noin, en oikein usko, että voin lentää sinne, koska luudalla lentäminen sisätiloissa on kiellettyä, enkä halua jälki-istuntoa ja lisäksi en edes tiedä missä sairaalasiipi on, joten ulkokautta meneminenkään ei taida onnistua", selitin hieman anteeksipyytävällä äänensävyllä. Tilanne oli aika hankala ja poika taisi katua, että oli alunperinkään tarjonnut apuaan minulle.

Suljin hetkeksi silmäni ja keskityin hengittämään rauhallisesti. Olin hieman tympääntynyt tilanteeseen ja olin jo ollut vähällä sanoa pojalle jotain ilkeää. Se ei kuitenkaan olisi ollut kannattavaa eikä ainakaan kohteliasta. Avasin silmäni ja kokeilin taas astua jalalle, mutta se päättyi samalla tavalla kuin aiemmatkin yritykset. Vihlova kipu viilsi jalkaani ja olin vähällä parkaista ääneen. Siirsin painon taas terveelle jalalle ja huokaisin hieman epätoivoisena.

// Tää tilanne on jotenkin tosi epätodellinen :P Ja tunnelma taitaa olla aika kiusallinen XD //

((En suosittele ottamaan kantaa ja pohtimaan sitä miten todentuntuinen tämä peli on, sillä etenkin Servan on kokonaisuudessaan ihan epätodellisen todellisen epätodellisuuden henkilöllistymä. :) ))

Tyttö sitten alkoi väittämään miten Servanin ehdotus olisi ollut sääntöjen vastainen. Tämä ei myöskään tiennyt missä sairaalasiipi sijaitsi. Ranskalaisnuori ei ollut kauhean otettu tavattoman hyvän ja idearikkaan ehdotuksen saamasta kielteisestä vastaanotosta. Punapään pahoittelevaan äänensävyyn ei Servan enää kiinnittänyt huomiota yrittäessään verhoilla negatiivisen piikittelynsä asiallisuuden verhoon.

”Miten neiti sitten haluaa päästä sairaalasiipeen?” nuorukainen kysyi sivellen luutaansa katsomatta enää tyttöön. Oikeasti koko tilanne oli kokonaan tuon tytön oma ongelma, joten Servan olisi voinut noin vain lähteä, jos hänen tarjoama erinomaisen hyvä apu torjutaan sääntöjen vastaisena. Joustovaraa tässäkin säännössä oli aika varmasti niin kuin kaikissa deadlineissa, kuten vaaleatukkainen oli jo saanut onneksensa huomata. Servan olisi nyt ristinyt odottavasti kätensä, mutta se ei ihan kuulunut hänen tapoihin eikä se onnistunut luudan ja sauvan kanssa.

”Ilmiintyminen ei käy, lentäminen ei käy, käveleminen ei käy”, Servan vielä huomautti vähän kylmän asiallisesti. Parantajan tänne hakeminen oli tosin sellaista mihin hän itse ei missään nimessä alentuisi. Toimia nyt jonkun toisen juoksupoikana, pah. Nuorukainen asetti sauvansa samaan käteen, jolla oli aiemmin sivellyt yhä ilmassa odottavasti olevaa luutaansa, haroen sitten tällä vapautuneella kädellään hiuksiaan paremmin vilkaisten tyttöön. Asiallinen hymy oli yhä huulilla, vaikka Servan oli jo jonkin verran ärsyyntynyt ja turhautunut, mutta hän osasi peittää nämä tuntemukset hyvin.