Päätöntä tekemättömyyttä
Lähetetty: 28 Kesä 2016, 15:10// Tämä peli on osa (kesäkuun) Kuukauden haastetta. Peli olisi tarkoitettu pahamaineiselle Evelyn Clémentille ja hyvämaineiselle Amelie Jordanille.
Kamalan karmivan kauheasti anteeksi, irl-kiireitä änki päälle, enkä saanutkaan tätä ropeviestiä julkaistua. Oon tosi paljon pahoillani, et koettelin kärsivällisyyttänne!! //
Pompin tasajalkaa Châteaun kouluni kattoa pitkin. Pomppiminen toi minuun niin paljon energiaa, että aloin kaupan päälle tanssia ripaskaa. Koska minua tylsistytti, eikä edessäni häämöttänyt kuin tunkkainen ja pölyinen vanha kirjasto, kaikkoonnuin siltä seisomalta huvipuistoon, jollainen koulullamme tietysti oli.
Kaikkialla velloi niin paljon surullisia kasvoja, velttoja ihmisiä ja kaikenmaailman otuksia kentaureista puhpalleroihin ja thestraleihin. Muutama rikkokirikin taisi hypähdellä korvani sisään, vaikka minusta tuntui, etten ollut lainkaan sekaisin. Kaikki oli niin arkisesti kuin arkinen nyt ylipäätään oli mahdollista.
”Hämä-hämäkäk niin kiipes langalle/ tuli sade rankka, hämäkäkin vei/ aurinko armas kuivas satehen/ ja hämä-hämäkäk niin kiipes uudelleen”, hoilasin nuotilleen lastenlauluja, sillä olin niin lapsellinen inhimalinen.
Parvi feeniksiä lensi juuri ylitseni ja muutama tytöntyllerö irvisteli niiden rumuudelle. Olisin voinut itsekin levittää siipeni ja lennellä kaarrellen kalojen tavoin, mutta sitten olisin tullut täysin turhaan huvipuiston huvittomaan maailmaan.
Kirmasin päättäväisesti kohti vuoristorataa ja koska kaikki tunsivat minut, pääsin tietysti kiilaamaan jonon ohitse, kuten Venäjällä ikään. Venäjän maa olikin lempimaani, sillä vierailin siellä liki joka toinen viikonloppu. Tai olisin vieraillut, jos viikonloppu olisi merkinnyt jotain, mutta koska aika oli niin kummeksuttavan mielenkiintoinen käsite, eikä päivillä oikeastaan ollut merkitystä, niin en edes voinut sanoa niin. Tänäänkään ei ollut välttämättä tänään, vaan saattoi olla eilen, mistä sitä tiesi, miten asiat oikeasti olivat. Saatoin vain luulla tietäväni, että tänään oli tänään, vaikkei niin välttämättä olisikaan. Voisinhan oikeasti olla jossain Timpuktussa omassa olemattomassa kehossani, jolloin vain kuvittelisin kaiken ympärilläni. Tai noh, varmaan olinkin.
Laukkasin sivuttain tasanteen pastillipintaa pitkin kohti odottavaa vaunuriviä. Hyppäsin reunimmaiseen vaunuun juuri tajutessani, etten ollut ainut, joka vaunussa aikoi istua. ”Bonne nuit ”, kiljaisin, vaikka olinkin englantilainen. Silittelin vaunun kaidetta ja huokaillen syvään kerroin äitini nimen, kuten esittelyyn tavanomaisesti kuului.
Pian vaunu alkoikin madella taaksepäin, joka tuntui hurjapäisestä itsestäni täysin karmaisevalta. Kaivoin hatustani homeisen kengänpohjan ja märehdin sitä röyhtäisten aina välillä. Sitten naureskelin itselleni, sillä olin aina niin hauska.
Vihjailematta mitään – sillä en tosiaankaan vihjaillut koskaan yhtään mitään - nousin seisomaan, sillä halusin maistaa feeniksit ja muut kalat mahdollisimman hyvin. ”Harmi, kun ei sada”, totesin turhasti, kunnes hoksasin, että voisin tehdä sateen. Kaivoin lyhyehkön luutani hattuni uumenista, ja heilauttaen sitä sain aikaan melkoisen suklaahippumyräkän muutamaksi ikuisuudeksi. Hattarapilvet kuitenkin näyttivät yhäkin kutsuvilta ilmassa ja vilkaisin ympärilleni. Kaikkia varmasti häiritsisi tosi paljon, jos lähtisinkin pomppimaan niihin sen sijaan, että matkaisin radan alkuun saakka. Minua se tosin ei haittaisi, sillä olin epäesimerkillisyyden ja julmuuden perikuva, Itse Ilkimys.
Otin muutaman käden verran vauhtia ja suunnittelin pomppua pilviin saakka. Eikä matkaakaan ollut kuin vain puolet äärettömästä.
Kamalan karmivan kauheasti anteeksi, irl-kiireitä änki päälle, enkä saanutkaan tätä ropeviestiä julkaistua. Oon tosi paljon pahoillani, et koettelin kärsivällisyyttänne!! //
Pompin tasajalkaa Châteaun kouluni kattoa pitkin. Pomppiminen toi minuun niin paljon energiaa, että aloin kaupan päälle tanssia ripaskaa. Koska minua tylsistytti, eikä edessäni häämöttänyt kuin tunkkainen ja pölyinen vanha kirjasto, kaikkoonnuin siltä seisomalta huvipuistoon, jollainen koulullamme tietysti oli.
Kaikkialla velloi niin paljon surullisia kasvoja, velttoja ihmisiä ja kaikenmaailman otuksia kentaureista puhpalleroihin ja thestraleihin. Muutama rikkokirikin taisi hypähdellä korvani sisään, vaikka minusta tuntui, etten ollut lainkaan sekaisin. Kaikki oli niin arkisesti kuin arkinen nyt ylipäätään oli mahdollista.
”Hämä-hämäkäk niin kiipes langalle/ tuli sade rankka, hämäkäkin vei/ aurinko armas kuivas satehen/ ja hämä-hämäkäk niin kiipes uudelleen”, hoilasin nuotilleen lastenlauluja, sillä olin niin lapsellinen inhimalinen.
Parvi feeniksiä lensi juuri ylitseni ja muutama tytöntyllerö irvisteli niiden rumuudelle. Olisin voinut itsekin levittää siipeni ja lennellä kaarrellen kalojen tavoin, mutta sitten olisin tullut täysin turhaan huvipuiston huvittomaan maailmaan.
Kirmasin päättäväisesti kohti vuoristorataa ja koska kaikki tunsivat minut, pääsin tietysti kiilaamaan jonon ohitse, kuten Venäjällä ikään. Venäjän maa olikin lempimaani, sillä vierailin siellä liki joka toinen viikonloppu. Tai olisin vieraillut, jos viikonloppu olisi merkinnyt jotain, mutta koska aika oli niin kummeksuttavan mielenkiintoinen käsite, eikä päivillä oikeastaan ollut merkitystä, niin en edes voinut sanoa niin. Tänäänkään ei ollut välttämättä tänään, vaan saattoi olla eilen, mistä sitä tiesi, miten asiat oikeasti olivat. Saatoin vain luulla tietäväni, että tänään oli tänään, vaikkei niin välttämättä olisikaan. Voisinhan oikeasti olla jossain Timpuktussa omassa olemattomassa kehossani, jolloin vain kuvittelisin kaiken ympärilläni. Tai noh, varmaan olinkin.
Laukkasin sivuttain tasanteen pastillipintaa pitkin kohti odottavaa vaunuriviä. Hyppäsin reunimmaiseen vaunuun juuri tajutessani, etten ollut ainut, joka vaunussa aikoi istua. ”Bonne nuit ”, kiljaisin, vaikka olinkin englantilainen. Silittelin vaunun kaidetta ja huokaillen syvään kerroin äitini nimen, kuten esittelyyn tavanomaisesti kuului.
Pian vaunu alkoikin madella taaksepäin, joka tuntui hurjapäisestä itsestäni täysin karmaisevalta. Kaivoin hatustani homeisen kengänpohjan ja märehdin sitä röyhtäisten aina välillä. Sitten naureskelin itselleni, sillä olin aina niin hauska.
Vihjailematta mitään – sillä en tosiaankaan vihjaillut koskaan yhtään mitään - nousin seisomaan, sillä halusin maistaa feeniksit ja muut kalat mahdollisimman hyvin. ”Harmi, kun ei sada”, totesin turhasti, kunnes hoksasin, että voisin tehdä sateen. Kaivoin lyhyehkön luutani hattuni uumenista, ja heilauttaen sitä sain aikaan melkoisen suklaahippumyräkän muutamaksi ikuisuudeksi. Hattarapilvet kuitenkin näyttivät yhäkin kutsuvilta ilmassa ja vilkaisin ympärilleni. Kaikkia varmasti häiritsisi tosi paljon, jos lähtisinkin pomppimaan niihin sen sijaan, että matkaisin radan alkuun saakka. Minua se tosin ei haittaisi, sillä olin epäesimerkillisyyden ja julmuuden perikuva, Itse Ilkimys.
Otin muutaman käden verran vauhtia ja suunnittelin pomppua pilviin saakka. Eikä matkaakaan ollut kuin vain puolet äärettömästä.