Juhlahuumattomat

[Evelyn Clément]

// Tämä peli on tarkoitettu Evelyn Clémentille ja Katherine Westwoodille. Tapahtumat sijoittuvat heinäkuun loppuvaiheille 2016, Evelynin äidin järjestämiin juhliin. Ketään ei varmaan kiinosta, mutta vaihdoin Even kissan nimeä. Sen lisäksi pahoittelen myös musiikki tietouttani. Ja jotten nyt sorru pitkästä aikaa kamalan pitkiin alkuteksteihin, kirjoittamaan...//

”Eve pliis, yritä ees!”

Pakotin kasvoilleni ihastuttavan irvistyksen, joka ei kuitenkaan tehonnut vieläkin ihastuttavampaan sisareeni. En voinut ymmärtää, miksi ihmeessä olin päättänyt vierailla kotona näin kesän aikana. Eilinen olisi sentään mennyt vielä juuri ja juuri, mutta sitten äitini päätti kertoa aiemmasta älynväläyksestään, ilosanomasta nimeltä juhlat. Muistin miten jo ennestään vaivautuneen hiljaiseen ruokapöytään oli laskeutunut entistäkin hiljaisempi äänettömyys. Bianca oli tietysti saanut innokkaan äänensä ensimmäisenä kuuluville, vaikka hänelle ilosanoma olikin julistettu jo aiemmin. Minulle ei. Enkä olisi tullut kotiin, jos olisin tiennyt.

”Toi on säälittävää”, sisareni Kaunopuheinen valaisi minua, joten en enää edes viitsinyt hymyillä. Olisi vain ajan kysymys milloin ministeriön vanhat kävyt perheineen suvaitsisivat saapua paikalle. Vanhoilla ihmisillä oli etikettisääntönä saapua reilusti etukäteen, ennen juhla-ajan alkamista, joten olimme tälläytyneet valmiiksi jo kello neljään mennessä, vaikka vieraiden piti tulla vasta kuudelta. Smaragdinvihreä mekkoni laskeutui pukevasti päälleni ja kalliit korut roikkuivat kaulallani. Hiuksiini oli loitsittu monimutkainen lettitaika, alan maineikkaalta taiturilta, ja äitini oli saanut Biancan meikkaamaan minut. Kenen tahansa pikkuprinsessan elämä olisi voinut olla täydellistä juuri nyt, mutta koin oloni vain niin teennäiseksi täytekakuksi.

Olin varmasti edustavan näköinen, sitä ei käynyt kiistäminen. Jos olisin kuten Bianca, jokainen vieraista varmasti vilkuilisi minun suuntaani (ja harmittelisi sydänsurujaan myöhemmin), mutta en ollut sisareni. En tulisi koskaan hänenlaisekseen pinnalliseksi ja ylimieliseksi hyypiöksi.

”Missä Wikinä mahtaa olla?” kysyin ihmetellen kissaani, jota en ollut nähnyt koko päivänä. Olin angstissani ajatellut täyttää pukuni karvoihin, jotta edes kaikki allergiset, tai siistit osaisivat vältellä minua. Olisi kuitenkin parempi, etten tekisi niin, sillä juhlat oli kuitenkin isäni kunniaksi. Niin paljon kuin uskottelinkin inhoavani sisareni ja äitini pintapuolisuutta, osasin arvostaa isääni. Ja vain isäni mieliksi päätin olla taas kerran se esimerkillinen tyttö, joka minun pitäisi olla. Isäni tulisi kuitenkin tapaamaan tänään joitain ministeriön hierarkiassa tärkeitä henkilöitä, joten olisi asiallista, etten tekisi mitään sopimatonta. Isäni mieliksi yritin taas hymyillä. Pakottaa kasvoilleni hymyn. Hymyily toisi itsessään mielihyvää, joten jos vain tekisin niin hetken, niin saattaisin kohta oikeasti hymyillä.

”En tiedä”, sisareni totesi välinpitämättömästi ja näytti kyllästyneeltä minuunkin. ”Kello on jo varttia yli viisi. Meidän pitäisi mennä eteiseen toivottamaan vieraita tervetulleiksi.” ”Niin kai”, sanoin. Kipitin hänen perässään alas portaat juuri, kun äitini kummallinen älynväläys, jästiesine nimeltä ovikello, pirahti soimaan. Avasin oven ja kohtasin ikivanhan pariskunnan katseen. He näyttivät huvittuneilta materian tuomasta ilosta.

Bianca tarjoutui ottamaan heidän takkinsa ja pian hän heilaukin jo sauvaansa takkien siirtyessä naulakkoon. Katselin hieman haikeasti tuon loitsinnan perään, sillä voisin itse käyttää taikuutta kotona vasta kahden vuoden kuluttua. Pappara naureskeli yhä ovikellolle, kun mummeli kertoi minun ja Biancan olevan ”oikein sieviä neitokaisia”. Olin melko varma, ettei heistä kumpikaan enää työskennellyt ministeriössä, mutta päädyin saattamaan heidät takkahuoneeseen. Lähdin hakemaan isää jostain, kun äiti pöllähti oviaukolla vastaan leijutellen alkumaljoja.

Kun saavuin taas oviaukolle, oli Bianca jo vastaanottamassa seuraavia vieraita ja takkikasa kasvanut reilusti. Sisareni naureskeli säteilevästi jollekin vieraan sutkautukselle ja päätin, että hän pärjäisi mainiosti omillaan.

Äitini saapui luokseni ja tyrkkäsi tarjottimen käteeni, joten lähdin viemään alkumaljoja saliin. Vaikka kotikartanomme oli melko tilava, oli juhlasali aika täynnä, kun saavuin sinne. Vieraita oli jo useita kymmeniä ja juhlapukujen kirjo loisti näyttävästi. Täällä oli vietetty useampiakin pirskeitä, niin synttäreistä Biancan koreaan täysi-ikäisyyden kunniaksi vietettyyn juhlaan. Juhliminen oli mennyt äidilleni päähän, ajattelin pujahdellessani ihmisten välistä ja tarjoillessani juomia. Perheelläni oli myös kotitonttu, mutta sille oli myönnetty sattumoisin muutaman päivän kesäloma muutama päivä ennen juhlien kehittelyä. Isäni oli sanojen mittainen, eikä antanut, sille käskyä tulla, vaikka äiti oli kuitenkin yrittänyt pyytää sitä melko karkeasti. Äitini ei ollut suostunut tontun vaatimuksiin muutaman päivän pidemmästä lomasta, jos se tulisi nyt tekemään velvollisuuksiaan, joten tonttu oli pitänyt päänsä ja pysyi poissa. Itse en ollut puuttunut kotitonttujen oikeuskiistaan, sillä jopa isäni oli sitä mieltä, että kotitontut ottivat nykyään liikaa vapauksia. ”Anna niille pikkurillisi ja ne vievät koko käden”, Biancakin oli myötäillyt ja vanhempani nyökkäilleet.

Jonkinlainen iskelmäbändi oli virittelemässä soittimiaan, kun isäni asteli korotetulle lavalle. Näin miten hän siirsi taikasauvansa kaulalleen ja saatoin kuvitella loitsunsanat, joita en paikalleni kuullut. ”Arvon vieraat!” isä aloitti auktoriteettia uhkuvalla äänellään, joka sai läsnäolijat hiljenemään ja suuntaamaan katseensa häneen. ”Haluaisin toivottaa kaikki tervetulleiksi juhlimaan kanssamme. Ensi alkuun kiitän rakasta vaimoani, joka on taas kerran nähnyt vaivaa niin tarjoilun kuin koristelun suhteen.” Hetken aikaa osanottajat aplodeerasivat äidilleni, joka keimaili jossakin isäni lähettyvillä. Tuhahdin itse, sillä äitini oli todennäköisesti vain tuhlannut isäni rahoja. Ja rakkaus, josta isäni mainitsi, loisti useammin poissaolollaan.

Laskin tyhjän tarjottimen läheiselle pöydälle ja puikkelehdin seinien luokse. Sillä aikaa isäni jatkoi puhettaan, lausui muutaman sisäpiirivitsin ja kaskun ministeriöstä ja voitti yleisöä puolelleen. Hän jatkoi hieman poliittisilla aiheilla, kommentoiden harmillisia lakkoja, jonka aikana muutama lehtitoimittaja räpsi kuvan. Saatoin jo kuvitella kohulehdissä artikkeleita: ”Clémentin varat eivät taaskaan pettäneet”, ”M. et Mme Clément lahjoivat ministeriön paatuneita käppänöitä”.

Isäni puhui vielä hetken, esitteli bändin ja kertoi talon opastekarttoja olevan jokaisella pöydällä. Naurahdin kartoille, vaikka muistinkin, miten useampi harmaahapsista oli eksynyt joillain aiemmista juhlista. ”Rakennuksessa oli kuulemma liikaa huoneita”, vaikka vieraiden oli pitänyt pysyä vain tanssisalin ja ruokasalin, sekä näiden välisen käytävän ja vessojen alueella.

”Pidemmittä puheitta päästän teidät antoisien keskustelujen, iloisen tanssin ja maittavien naposteltavien ääreen. Kiitos kaikille paikalle saapuneille. À votre santé!” isäni päätti vakavahkon puheensa ja nosti maljaansa. Vieraat toimivat samoin ja velvollisuudesta kippistelin itsekin lähimpien vieraiden kanssa. Ennen kuin he kuitenkaan ehtivät alkaa seurustelemaan kanssani sen enempää, lipesin paikalta epäkohteliaasti.

Juhlat olivat vasta aluillaan, mutta olin jo nyt aivan puhki. Tästä tulisi vielä pitkä ilta.

[Katherine Westwood]

//Kävisikö vaikka 27.7?//

"Äiti, joko me lähdetään?" kysyin närkästyneesti äidiltäni. Seisoin hiekkatiellä, enkä edes tiennyt missä tie tarkalleen sijaitsi. Äitini lähti liikkeelle, nostaen hameen - tai siis mekon, helmoja.

"Kate kulta, yritä edes. Tämä on tärkeä tilaisuus isällesi", äitini selitti, hän oli kertonut jäkimmäisen lauseen vähintäänkin viisi kertaa tänään. Hänen huomatessa, etten liikkunut, hän otti muutamia askeleita taaksepäin, tarttuen käsivarteeni, lähtien vetämään minua perässään. En voinut muuta kuin kävellä.

"Katherine, jos tämä menee hyvin, saan loistavan ylennyksen, niin, että saan rahaa muuhunkin kuin vain teidän kahden kouluun ja Kevinin lääkäreihin", isäni sanahti, korottaen ääntään lopussa. "Kevin pärjää kyllä, hän itse sanoi niin", tuhahdin vanhemmilleni.

Äitini oli selvästi sanomassa jotain, mutta isäni ehti ensin. "Ei Kevinistä sanaakaan enempää tänä iltana. Katherine... mitä tahansa, kunhan... käyttäydyt."

Ymmärsin pysyä loppu matkan hiljaa. En saisi tänä iltana pettää vanhempieni luottamusta, olisin kaunis ja sievä Châteauslainen tyttö. Mutta koko ilta jossain juhlissa, jonne minut oltiin kertakaikkiaan pakotettu? Tämä vei yhden kokonaisen illan lyhyestä kesälomastani, jolloin saisin vapaasti olla veljeni kanssa. Ainakin melkein vapaasti.

Olimme ilmiintyneet (minut oltiin kimppailmiinnetty) ehkä puolen kilometrin päähän kartanosta, jossa juhlat järjestettäisiin. En siis ollut varma missä päin karttaa tämä sijaitsi. Lähellä Pariisia? Lyonia? En tiennyt olenkaan.

Matka hiljaisuudessa meni hitaasti, enkä ollut edes huomannut missä vaiheessa äitini oli päästänyt kädestäni irti. Lopulta kuitenkin saavuimme kartanolle. Hiljennyin täysin, vaikkakin olin jo ollut monta minuuttia hiljaa. Kartano oli kuin sadusta, sivussa näkyi lumoava puutarha, ja valot ikkunoista loistivat. Vanhempanikin olivat pysähtyneet. Äitini suki mekkoaan suoraksi, ja siveli hiuksiaan. Isäni taaskin kohensi ryhtiään, ja tarjosi kättään äidilleni. Itse vain katsoin itseäni alaspäin, varmistaen että mekkoni oli hyvin.

Mekko oli vain polviin ulottuva, yläosa oli kimaltavan musta, alaosa Serpentardin tuvan vihreä. Hiukseni olivat oudosti puoliksi auki, puoliksi nutturalla. Tai no, osa hiuksista oltiin kiinnitetty pieneen sykkyrään pääni takapuolelle, loput, eli yli puolet liehuivat vaapana pienessä tuulessa.

Astelin vanhempieni perässä sisälle kartanoon. Näky oli kuin jostain linnasta. Tanssilattia, joka oli täynnä juttelevia ihmisiä, kahdestakymmenestä ikävuodesta ihan vanhuksiin, oletin. Välillä silmiini osui myös nuorempaa väkeä, jotka olivat tulleet vanhempiensa kanssa, kuten minä.

Vanhempani lähtivät ahtautumaan tungokseen. En tiennyt pitäisikö seurata, vai jäädä sinne missä olin. Joku käveli ohitseni, tönäisten minua. En ehtinyt nähdä, että kuka hän oli. Suoristin ryhtini, jolloin olin lähes 170 senttimetriä, en kuitenkaan ihan.

Lähdin vanhempieni perään, mutten nähnyt heitä missään. Yritin mennä varpailleni ja vilkuilla ympärilleni, mutta suurin osa juhlioista oli minua isompia. Melkein säikähdin siis, kun koko sali hiljeni siihen, että joku mies puhui jossain, en nähnyt, että missä. Luultavasti paikan, tai siis juhlien isäntä.
Hän toivotti kaikki tervetulleiksi, ja alkoi puhumaan juhlista, kuin kertoen joitakin mukamas hauskoja juttuja, kuten myös jotain poliittista.

En erityisemmin edes kuunnellut. Ensin en halunnut koko paikkaan, kun näin paikan, en voinut kuvitellakkaan mitään parempaa. Ja sitten, kun juhlat olivat alkaneet, halusin pois, melkein minne vain. Tärkeä juhla vanhemmilleni, ei minulle, miksei minua oltu voitu jättää kotiin, kuten veljeni?

Tuhahdin turhautuneesti kun puhe loppui, ja kaikki ihmiset ympärilläni alkoi kehua puhetta, kuten myös koko paikkaa. Pakotin kasvoilleni juhlallisen hymyn. Katherine hei, nyt, yritä edes.

[Evelyn Clément]

// Hehhee... sainpas vastauksen rustattua. En osaa sanoa vielä kesäohjelmien aikoja koululla, mutta ainakin näin alustavasti tuo aika käy :D
Ja juu, muokkasin aiemmasta viestistä jonkin kirjoitusvirheen ym. //

Tanssia, sivistynyttä keskustelua, herkkujen kohteliasta närppimistä, voiko ihanampaa ollakaan? Turhauttavaa. Niin turhauttavaa. Tämä oli äitini ja sisareni elämää, ei minun. Silti, nyt kun isä oli jo varataikaministeri ja saattaisi pian hakea itse taikaministerin virkaa, minun pitäisi alkaa vierailemaan tyttärenä aina välillä paikalla. Edustamassa tietysti, mutta myös pällisteltävänä. En tulisi kaipaamaan lehtiä, enkä seurapiiriä. Ja ilman yhden yhtäkään ennustuksen tuntia olisin voinut jo sanoa, että etääntyisin perheestäni entisestään. Jos Molina ei olisi koulun rehtori, voisin jopa pyytää, että saisin muuttaa koululle.

Osittain ajatus oli surullinen, sillä tämä rakennus oli sentään kotini. Oli aina ollut. Tuntui vaan niin epäreilulta, että tuntemattomat -joskin kutsutut- ihmiset tunkivat talooni, meidän perheemme taloon. Täällä oli kuitenkin kaikki ne muistot, yhteisiltä ajoiltamme, hyvät muistot Biancasta turvaamassa minut kaakaolla ukkoselta, isästä opettamassa minua kirjoittamaan nimeäni ja äidistä, joka haki minut tänne Beauxbatonksista. Muistin, miten serkkuni Nicolaksen silmät olivat loistaneet, kun hän oli juossut tässäkin juhlasalissa ensi kertaa. Bianca oli heittänyt tuon tummatukkaisen miehen kohdilla minua pinnauspurtavilla ja tuolla noutopöydillä olin joskus itsekin ottanut tanssiaskeleita. Siitä oli niin kauan. Koko sali oli ollut niillä kerroilla tyhjä.

Siinä samassa minut täytti ahdistus. Halusin pois, pois, pois... En kestänyt nähdä kaikkia näitä ihmisiä, en kestänyt tätä väen paljoutta, en musiikkia, en juhlahuumaa. Kaikki oli niin väärin, ne eivät kuuluneet sinne. Työnnyin väkijoukon sekaan ja yritin päästä oviaukolle. Pois salista, käytävään, siellä olisi vähemmän ihmisiä. ”Hei”, joku huudahti kun työnnyin hänen ohitseen ja läikytin hänen puvulleen märän läikän. ”Puhdistusloitsu Tergeo, osoita tahraa sauvalla”, mumisin, enkä edes pyytänyt anteeksi, vaan jatkoin matkaa. Puvulla ei olisi mitään väliä. Halusin ulos.

Pääsin käytävään. Vieraiden opaskylttien vastaisesti suuntasin aivan käytävän perälle ja avasin perimmäisen oven, josta pujahdin sisään. Käännyin vasempaan ja päädyin keittiöön, jossa useat loitsut hoitelivat askareitaan ja muutama noita pyöritteli sauvoja, kuskasi kattiloita ja touhusi sinne tänne. ”Pahoitteluni”, mutisin ja suuntasin huoneen lävitse ovesta ulos.

Kirpakka iltailma osui kasvojani vasten. Olin päätynyt kartanomme lounaispuolelle. Jalkani lähtivät kiertämään taloa itsestään, kuin tietäen, minne suuntaisivat. Aloin itsekin olla jo melko varma määränpäästä. Kinttupolku löytyi vanhasta tottumuksesta, joten suuntasin sitä kohti. Siinä, mistä puut alkoivat, ruohikko oli jo hieman villiintynyt ja kasvanut yli mittojensa. Kävelin kuitenkin varmoin askelein niiden joukkoon. En uskonut, että menninkäiset kävisivät kimppuuni, sillä kotitonttumme piti yleensä huolen, että ne pysyivät poissa. Jopa silloin, kun se ei itse ollut paikalla. Varmaan jonkin taian vaikutuksesta, pitäisi kai kysyä siltä, mutta luultavasti se vastaisi samalla tapaa kuin aiemminkin. Se ei tietäisi taikuudesta, se vain tapahtui, kun oli tapahtuakseen. Kotitonttujen suhde taikuuteen oli niin erilainen kuin noitien ja velhojen.

Polku johti lammelle aukealle. Melkein keskellä lampea oli pieni saari. En edes viitsinyt nostaa mekon helmoja ylös tepastellessani, ne likastuisivat kuitenkin. Enkä voisi tehdä yhtään mitään, sillä en saanut loitsia. En voinut ymmärtää koko typerää säädöstä, miten ihmeessä kouluun harjoiteltiin, jos ei saanut loitsija? Miten jästit näkisivät taikomiseni, jos kerran olin jästikarkoitetulla alueella? Koululla sai taikoa, joten miksei täälläkin?

Paviljonki ammotti paikallaan saaressa samassa valkeudessaan, kuin aiemmin. Näin kesällä köynnökset kaartuisivat sen huipulle kukkivina, vaikka tähän kellonaikaan hämärä olikin jo kietonut ne takaisin nuppuihinsa. Kivet olivat kuin luotu sinne pomppimista varten, mutta päädyin kerrankin siltaan. Tämän mekon kanssa kaatuisin vain lampeen ja sitten joutuisin palaamaan märkänä ruikuttaen takaisin päärakennukselle.

Kuten niin monta kertaa aiemminkin, ajattelin, miten pitkään tuo paviljonki oli siinä ollut. Ajattelin ja ihmettelin. Minun ei tarvinnut kuin nähdä se ja olin taas niin paljon iloisempi, onnellisempi ja rauhallisempi. Tämä oli minun paikkani, vain minun, eikä kukaan tulisi häiritsemään minua.

[Katherine Westwood]

Pääni tuntui räjähtävän, edes Châteaussa, jossa olin koko vuoden ihmisten kanssa, ei saanut minua näin sekaisin. "Yksi ilta Kate, yksi ilta..." vakuuttelin itselleni. Ihmisiä ympärilläni, mistään sanoista en saanut selvää. Naurua, kilinää, eritasoista puhetta.

Minua alkoi pyörryttämään, salin kultainen hehku tuntui kuumalta. Olinko tulossa kipeäksi? Voisin ihan hyvin vain pyörtyä maahan. Ehkä sen jälkeen vanhempani kuuntelisivat päätöksiäni mukaan tulemisesta. En silti voisi tehdä sitä isälleni. En tänään. Ylennys vaikuttaisi myös minuun. Vaikka sainkin joka vuosi uuden kaavun ja uudet kirjan, olisi enempikin kelvannut.

Kuulin ihmisten henkäyksiä, ja käännyin katsomaan juuri sopivaksi, väistääkseni ohitse juoksevaa tyttöä. Tummanruskeat hiukset, muuta en ehtinyt nähdä. "Clémentin tyttökö tuo oli? Se nuorempi", kuulin jonkun rouvan kuiskaavan. Serpentardin... tukioppilas?

Lähdin työntymään hitaasti ihmisten ohi, tytön perään. "Hei, sinä!" joku huudahti. "Sinä!" joku huudahti taas, ja käännyin katsomaan. Vanha mies osoitti minua sauvallaan, vihaisella ilmeellä. Katsoin häntä hämmästyneesti, mitä minä olin tehnyt?

"Sinä pilasit pukuni, saat luvan maksaa, pikku tyttö!" mies puhui minulle korotetulla äänellä, astellen minua niin lähelle, että sauvansa osui minua keskelle rintakehääni. "Minä... a-anteeksi", mumisin hiljaa, katsoen ympärilleni. Ihmiset ympärillämme hajaantuivat katsomaan.

"Hei!" tuttu miehen ääni huusi. Isäni tunki ihmisjoukossa luoksemme. Hän nosti kädet eteensä, yrittäen rauhoittaa miestä. "Katherine, mitä sinä teit?" hän kysyi, katsoen myös vihaisesti minua. "En mitään! Vannon!" sanoin nopeasti isälleni.

"Hän pilasi hienon pukuni!" vanhus huusi, laskien sauvansa, onneksi. Isäni työnsi minua toisella kädellään hieman kauemmaksi. Otin tilaisuuden hyväkseni ja lähdin juoksemaan. Se oli yllättävän helppoa, koska kaikki pelkäsivät että olisin kaatanut heidänkin päälleen juoman. Mutta enhän minä edes ollut, sekoittiko hän minut ja sen toisen?

Saapuessani eteiseen, tajusin kadottaneeni tytön tällä aikaa. Potkaisin lattiaa eteisessä, lähtien juoksemaan ulos. Kartano näytti ulkoa edelleen yhtä lumoavalta, varsinkin kun pimeys pli laskeutunut entisestään. Miksi minua edes kiinnosti se tyttö? Siksikö että minulla oli erittäin tylsää ja kaipasin seuraa? Luultavasti.

Minne hän olisi edes voinut mennä? Jonnekkin piiloon kartanossa? Ulos? Minua alkoi pikku hiljaa turhauttaa, kävellessäni talon vierttä. Kävelin miettimättäkään puutarhan luo, jonka olin nähnyt aiemmin. Saapuessani puutarhan portille, huomasin liikettä pusikossa - tai pikemminkin metsässä muuten vain. Jätin puutarhan taakseni, ja lähdin liikehdinnän perään. Metsässä erotti selvästi tallatun polun. Lähdin varovasti kävelemään sitä pitkin. Toivoin kovasti, ettei matkalla ollut nokkosia, tai muita sellaisia.

Jouduin kävelemään muutaman minuutin, kunnes saavuin aukiolle - ei, se ei ollut aukio, vaan iso lampi, jonka keskellä oli pieni rakennus. Paviljonki, joka oli siis saarella lammessa. Tämä oli yhtä lumoava paikka kuin kartanokin, ehkä vieläkin taianomaisempi. Piilouduin vaistomaisesti puun taakse, huomatessani ihmishahmon liikkuvan sillalla, joka johti paviljonkiin.

[Evelyn Clément]

// Oi voi, pahoittelen, että jouduitte odottelemaan... //

Ihan kuin olisin nähnyt liikettä silmäkulmassa. Käännähdin päätäni ja yritin nähdä jonkun, mutta ilta oli jo saapunut, joten värit alkoivat peittyä tummuuteen. Kaivoin sauvani esille sille liian pienestä kassista. En saisi loitsia näin kesällä, mutta tuo tulija ei sitä välttämättä tietäisi. Sauva tanassa osoittelin puiden suuntaan epävarmana siitä, mikä siellä olisi. Se oli vain joku eläin, lintu, mikälie-olento ääni päässäni hoki. Ei mitään hätää.

Valois olisi täydellinen loitsu tähän hätään. Huomaisikohan kukaan, jos tekisin sen pienen taian? Ei kai... ellei se sitten olisi jonkun loitsun vaikutusta? Olisi varmaan, ei ministeriöllä olisi aikaa vahtia jokaista alaikäistä ja heidän tekojaan. Sen varmaan pitäisi olla loitsu, kenties jonkinlainen tabuloitsua muistuttava. Loitsun pitäisi kai paljastaa henkilön paikka, mutta meillä oli aika paljon vieraita, joten sitähän ei voisi tietää kuka paikalla olijoista oli loitsinut. Vai voisiko? Pystyiköhän sitä langettamaan jonkinlaisia vartioloitsuja? Pitäisi kai kysyä isältä... Tosin, jos menisin nyt taikomaan jotain, se ei taitaisi olla kovin edustavaa isäni silmissä.

Tyrkkäsin sauvani takaisin kassiin, etten saisi enää kiusausta käyttää sitä. ”Allô? Excusez-moi, onko siellä joku?” Tämä oli typerää. Luultavasti olin vain kuvitellut kaiken. Sitä paitsi, jos siellä kerran oli joku, joka halusi pysyä piilossa, niin tuskin sitten hän näyttäytyisi. Tuijottelin silti hetken silmät sirrillään puiden joukkoon. Olin vain kuvitellut kaiken...

Vaati vahvaa mielen taivuttelua, mutta käänsin selkäni liikkeen suuntaan ja katselin paviljonkia. Rauhallinen tunne oli kuitenkin osittain särkynyt. Olin niin... varautunut. Juhlat eivät sopineet minulle, mutta minun ei olisi pitänyt lähteä pois niin nopeasti. Olin selvinnyt aiemminkin, joten miksikäs en olisi nytkin. Olisin vain vetänyt syvään henkeä ja alkanut luetella mielessä loitsusanoja. Olisin ollut se esimerkillinen tyttö, kuten aina ennenkin. Nukke keskellä nukkekotia, eikä mikään olisi rikkonut idylliä.

Laskin käteni paviljongin kaiteen puupinnalle. Loitsujen takia ei tarvitsisi pelätä tikkuja. Voi, miten erilaista olisikaan, jos joutuisin elämään ilman taikuutta. Se olisi kuin erilainen maailma, pitäisi tehdä asiat käsin, itse, ilman helpottavaa loitsua. Ja kaikki vempeleet toimisivat sähköllä, kummallisella ihmeaineella, joka ei edes ollut ainetta, vaan jotain näkymätöntä ja kummallista... kuin taikaa.

Minun teki mieli nauraa. Jästit jäivät paitsi niin paljosta, vain koska olivat jästipäitä, eivätkä viitsineet avata silmiään. Toisaalta jästien silmien edestä piilotettiin paljon. Salassapitosäädöksen eteen nähtiin paljon vaivaa ja se söi huomattavan summan koko valtion budjetista. Isä oli selittänyt sitä joskus, vaikka en minä silloin mitään ollut ymmärtänyt, joten hän lopetti puheensa huokaisten kesken ja piiloutui työhuoneensa oven taakse. Ymmärtämätön lapsen mieli... säälittävää.

Istahdin penkille ja katselin lammen vettä. Se loisti kuun valossa koskemattoman tyynenä. Milloinkohan kuu oli jo kivunnut taivaalle? Aika kulki niin nopeasti...

[Katherine Westwood]

Odotin tammen takana hengitykseni tasaantumista. Jatkaisin sitten matkaa, tänne asti kun olin sentään tullut. Mietin, että mitähän isäni mahtoi minusta ajatella, kun olin vain juossut pois paikalta. Hän joutui siivoamaan sotkuni, tai no, enhän minä mitään ollut sotkenut. Se vain, ettei isäni luultavasti uskoisi sitä.

”Allô? Excusez-moi, onko siellä joku?” kuulen tytön äänen huutelevan paviljongista. Jäykistyin aivan paikalleni, ja olin kauhuissani siitä, että tyttö oli nähnyt minut. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut nähnyt minua, vaan kuviteli nähneensä jonkin eläimen. En vastannut huutoon, vaikka tiesin meneväni kohta tytön luo, ihan itse.

Kurkistin puun takaa, ja huomasin tytön kääntäneen selkänsä minuun päin. Huokaisin kerran, ja sitten lähdin pois puun takaa, kohti paviljonkia. Kävelin niin hiljaa kuin osasin, eli erittäin, erittäin hiljaa. Kävelin päkiät edellä, koska silloin askeleet kuuluivat hiljempana. Kävelin itseasiassa aina niin, ihan vain tottumuksen vuoksi.

Kävelin puiselle sillalle, jossa jouduin kävelemään vieläkin varovaisemmin. Erotin tytön istuvan penkillä, katsellen lampea. Itse olisin ennemminkin katsellut kuuta ja tähtiä. Kuu tosin heijastui peilityyneen veteen, joten periaatteessa ruskea hiuksinen katsoi vettä, että kuuta.

Olin jo sillan toisessa päässä, eikä tyttö ollut vieläkään minua huomannut. Joko lähtisin nyt, tai sanoisin jotain. Ensimmäinen vaihtoehto houkutteli, mutta miksi ihmeessä pelkäisin tyttöä? Hänhän oli vain tyttö - olettaisin.

"Hei.." sanahdin hiljaa. Tyttö istui paviljongin katoksessa, mihin en ollut itse vielä viitsinyt tulla, mikäli minut häädetääisiin. Toivoin etten ollut säikäyttänyt tyttöä. Vaikka siitä sitten tietäisin, että osasin kävellä ja olla erittäin hiljaa, kun tarve vaati.

[Evelyn Clément]

"Hei...", kuiskaus kuului jostain. Käänsin päätäni ja hätkähdin nähdessäni tytön edessäni sillalla. Tytön... Tytön! En ollut täällä yksin, joku oli seurannut minua. Se liike ei ollut eläin, olin varmasti huomannut tytön. Hänen läsnäolonsa oli jopa saattanut saada minut levottomaksi... miksi hän oli seurannut minua? Eihän kukaan vieraista voisi vain eksyä tänne paviljongille... olihan tyttö yksi vieraista, eikä joku muu hiippari... Silmänräpäyksen ajan ajatukseni risteilivät sinne tänne, mutta sain ne pian hallintaan ja loin kasvoilleni sen tutun kohteliaan hymyn. ”Bonsoir”, sain sanotuksi.

Mittailin tyttöä katseellani ja hetken aikaa kuvittelin muistuttavani Biancaa. Tytöllä oli mekko, jossa oli tumma, glitterinen yläosa ja tutun tummanvihreä alaosa. Hiukset olivat auki pientä nutturaa huomioimatta. Tietysti hän oli juhlista, miksi hänellä muuten olisi mekko, typerä minä.

Olisi kohteliasta esittäytyä, ääni päässäni yritti hokea. Sen sijaan sanoa töksäytin hieman nopealla ranskallani:” Ette liene eksyneen?” En tiedä millaisia vieraita isä kutsui aveceineen, tietty osan mukana oli tullut heidän perheensä, mutta saattoi myös olla, että tämä tuntematon oli joku metamorfimaagi, tai muuta vastaavaa... joku, joka sattui huomaamaan yksinäisen tyttösen. Äh, olinko aina oikeasti näin epäluuloinen?

” Niin, tuota... Olen Evelyn Clément, hauska tutustua”, esittäydyin nousten ja ojentaen käteni. Hauskuus taisi tosin olla väärä sanavalinta, sillä eihän tapaamisessa ollut sattunut mitään erityisen hauskaa. Kohteliaisuutta, puheeni ja tapani olivat vain ulkopuolista kakun kuorrutetta, nukketeatterin opeteltuja repliikkejä.

Lohduttauduin ajatukseen, että useimmin se, joka murehtisi omia tekemisiäni, olin minä itse, eikä ketään muu edes kiinnittäisi asiaan mitään huomiota. Sitä paitsi olin harjoittanut ympäripyöreitä kohteliaisuuksia koko ikäni, joten tottakai ne upposivat melko helposti kohteisiinsa. Ei sillä, että olisin niitä juuri nyt viljellyt...

Seisoin siinä ja hetken aikaa mietin, pitäisikö minun istua vai jäädä seisomaan. Pitäisikö minun häätää tuo tyttö muualle? Tai antaa hänen tulla vain paviljonkiin ja särkeä yksinäinen rauhoittumiseni. Toisaalta, ei olisi kovin ystävällistä häätää häntä. Tyttö oli kuitenkin tullut tänne, kenties hänellä oli siihen joku syy. Ehkäpä olin unohtanut jotain? Tai sitten hän oli sen miehen, jonka puvun olin sotkenut, vanhempi ja halusi minut takaisin. Mitenköhän sille miehelle oli käynyt? Olikohan hän noudattanut sitä loitsua, mitä olin sanonut? Mahtoikohan isäni olla huomannut sen? Luultavasti ei. Toivottavasti ei...

”Niin, haluatteko istua? ” sanoin osoittaen paviljongin penkkiä. ”Vai haluatteko mieluummin takaisin kartanolle?” En oikeastaan voinut sanoa taloa kodiksi, sillä eihän se ollut tytön koti. Ja koti... liian vaikea käsite määritettäväksi, liian vahva sana lausuttavaksi. Toisaalta perheeni taloa ei voinut yleisesti kutsua vain rakennukseksikaan, sillä joillekin perheille se saattaisi olla halventavaa, noloa, ja he voisivat tulkita sen eräänlaiseksi varattomuuden pilkkaamiseksi, ylpeilyksi, ylimielisyydeksi, tai joksikin muuksi vastaavaksi.

Maailma oli niin arvaamaton ja epäoikeudenmukainen paikka. Ja ihmiset olivat monimutkaisia muuttujia, jotka sotkivat opetellut lauseet, kuviot, sanat. Vaikka yrittäisin kuinka puhua toista miellyttäen, saattaisi hän silti loukkaantua, tai ottaa nokkiinsa jostain pikku asiasta. Koskaan ei voinut olla tarpeeksi varma. Aina voisin kuitenkin oppia lisää. Ehkä pitäisi alkaa pitämään ihmisten kanssa kommunikointia oppimishetkenä. Se voisi motivoida puhumaan... tai sitten olisin todella angsti ja epäaktiivinen oppija. Minun teki mieli jo valmiiksi piiloutua takariviin, vaikken edes ollut koulussa.

Olisinpa koululla. Siellä olisi parhaillaan leiriviikon viimeisimpiä tunteja. Olisi mielenkiintoista osallistua niihin, ei tarvitsisi miettiä vanhempia, ei isää, ei äitiä, eikä Biancaa, tai Biancan ongelmia, hänen uusinta seurustelukumppaniaan, joka ei tosin viitsinyt saapua paikalle, tai koti-sanavalintaa, tai juhlavieraita, juhlahuumaa... ei tarvitsisi miettiä muuta kuin oppimista. Voisin kadota kirjojen taakse ja tehdä jotain oikeasti hyödyllistä. Hyödyllistä tulevaisuudelle. Tämä hetki taas olisi hyödyllistä nyt. Pitäisi tarttua tähän hetkeen, carpe diem, Eve, minä!

[Katherine Westwood]

Tyttö hätkähti, ilmeisesti säikähtäen minua. Hyvä, juuri tätähän minä siis olin toivonut. Hän kääntyi katsomaan minua hiukan hämmentyneellä ilmeellä, kunnes muutti sen kauniiksi hymyksi. ”Bonsoir”, hän sanoi. Nyt vasta näin tytön kasvot kunnolla, ja tajusin tunnistavani ne. Hän siis oli Clément, Serpentardien tukioppilas. Katsoin silmälasipäistä ujosti, ja taisin hymyillä huomaamattani hieman.

Clément katseli minua, ilmeisesti mekkoani, ja yritti päättää, onko hän nähnyt minua. En ainakaan uskoisi hänen muistavan minua, koska minä en missään suositumpi oppilas ole, tai koulun missään tehtävässä, vaikkakin haluaisin hieman vanhempana valvojaoppilaaksi. Tytöllä itsellään, oli pukuna kaunis, pitkä Serpentardin vihreä mekko. Hänen kaulassaan roikkui kauniita koruja, joita en olisi voinut kuvitella omistavani ikinä. Ei siis siksi, että ne olisivat rumia olleet - päinvastoin - mutta... kalliin näköisiä? Tytön hiukset olivat paljon huolitellumman näköisemmät, kuin minulla. Kampaus sopi hänelle oikein hyvin.

”Ette liene eksyneen?” Clément kysyi, jolloin ymmärsin, etten ollut mieluinen vieras tulemaan paviljonkiin. "Tuota... niin", mutisin kiusaantuneena. Ei! En minä nyt voinut alkaa sanomaan, että olin eksynyt tänne? Kuinka todennäköistä sekin olisi? Noh, mahdotonta, koska tuskinpa minä täältä vessaa etsin. "Tai siis, ei, en eksynyt", jatkoin naurahtaen. Se ei kuitenkaan ollut hauska naurahdus, vaan epävarma.

” Niin, tuota... Olen Evelyn Clément, hauska tutustua”, Evelyn sanoi, nousten seisomaan, ja ojentaen kättänsä, jotta voisimme kätellä. En tiennyt mitä hän ajatteli, mutta omasta mielestäni tilanne ei kovin 'hauska' ollut. Nyökkäsin, ja kättelin tyttöä hennosti, nostaen sen jälkeen käteni puuskaan, koska ilta oli viilentynyt jo kovin, eikä ihoni enään kovin lämmin ollut.

"Tiedän - tai siis, olen Katherine", kerroin. "Katherine Westwood, siis", lisäsin kiireesti. Miten olin taas onnistunut möhlimään kaiken, mitä sanoin? Olisin mielelläni lyönyt päätäni seinään, mutta se saattaisi olla Evelynin mielestä hiukan erikoista, mitä se tosin olisikin ollut. Ja vaikka yksin olisin ollut, tuskin sitä siltikään olisin tehnyt.

”Niin, haluatteko istua?" Evelyn kysyi minulta, osoittaen penkkiä. ”Vai haluatteko mieluummin takaisin kartanolle?” hän lisäsi. "Ei kartanolle kiitos", sanahdin kiireesti, lisäten perään pahoittelevan hymyn. En minä varmaan muuten olisi sotkuani alkanut selittämään, mutta kun kerran olin aloittanutkin niin... "Tarkoitan siis, että onnistuin ajamaan itseni ongelmaan, johon kuuluu vanha mies, puku ja sen puvun pilaaminen", selitin nolona.

Sitten muistin, että mikäli arvaukseni osui oikeaan, edessä oleva tyttöhän sen sotkut oli aiheuttanut. En siitä kuitenkaan maininnut mitään, koska en voinut olla aivan varma siitä, että se hän oli ollut. Yskäisin hieman, tuntiessani kurkkuni olevan kuiva. Olin taidokkaasti onnistunut välttämään kysymyksen siitä, haluaisinko istua, koska näytti siltä, ettei Evelyn olisi halunnut minun olevan siellä. En kyllä tosiaan halunnut kartanoonkan palata.

[Mila Molina]

Evelyn Clèment, Serpentard: 16 p
Katherine Westwood, Serpentard: 14 p

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos!