//Châteaun Katrine Wallille ja Tylypahka AM:in Tristan Grimesille Glasgow’hun, Skotlantiin 29.7. (kai aika sopii?)//

“Syö nyt vielä vähän”, äitini Lola pyysi. Siirtelin hajamieliseti lautasellani olevaa paistetun kananmunan riekaletta. “Ties milloin pääset ensi kerran syömään.”

“Ei ole nälkä”, sanoin suunnilleen sadannen kerran ja nostin katseeni lautasesta äitiin.

“Jännittääkö sinua noin paljon?” Äiti kysyi hymyillen. Pudistin vähän päätäni, mutta nyökkäsin sitten. Kyllähän minua jännitti, olihan tässä päivässä jännittämistä oikeastaan aika tavalla. Olin ensimmäistä päivää elämässäni ulkomailla, jollei laskettu sitä, että olin asunut Uudessa Seelannissa lapsuuteni. Olimme saapuneet eilen lentokoneella Edinburghiin (äiti oli nimenomaan halunnut käyttää jästikeinoja matkustamiseen) ja jatkaneet sieltä junalla tänne Glasgow’hun myöhään illalla. Olimme viettäneet yömme Migrant-nimisessä hotellissa ja olimme nyt aamiaisella (joskin isä oli vielä nukkumassa) ja kuten sanottua, minulla ei ollut yhtään nälkä. Olihan se aika sääli, kun katsoi hotellin loisteliasta aamiaispuffettia, jossa oli kaikenlaisia ruokia laidasta laitaan ja vielä niidenkin yli.

Painelin haarukan lappeella pikkulihapullat muussiksi, mutta ei huvittanut yhtään syödä. Äiti katseli touhujani jästisanomalehden yli. “Sinun pitäisi nyt todellakin jo alkaa syödä jos aiot, sinun pitää kohta lähteä, jos tahdot tavata sen Tristanin.”

“Trisin”, korjasin. “Tris ei tykkää siitä, että häntä sanotaan Tristaniksi, se on hänen mielestään…” Jäin miettimään, mitä poika olikaan sanonut nimestään, mutta äiti käytti paussin hyväkseen ja jatkoi jo seuraavaan asiaan.

“Missä sinun takkisi on? Etkai jättänyt sitä huoneeseen?”

Pahus, takki. “Voi olla…” mutisin ja nousin seisomaan. “Menen hakemaan sen.”

“Juo nyt edes tuo mehu”, äiti pyysi. Kulautin kuuliaisesti appelsiinimehun lasistani ja pyrähdin sitten puolijuoksua kohti ruokasalin ovea.

“Tule vielä käymään tässä kun olet saanut takin”, äiti huikkasi vielä. En kai minä nyt aikonut suoraan ulos lähteä, kyllähän minä tarvitsin rahaa, jos vaikka tulisi nälkä. Niin, tosiaan, olimme tulleet perheeni kanssa viikoksi Britanniaan, ja siitä viettäisimme tämän ensimmäisen päivän Skotlannissa, koska olin sopinut pöllöpostissa tapaavani tänään Tylypahkaa käyvän ystäväni Trisin. Ehkä sekin jännitti minua jonkun verran, sillä olin nähnyt Trisin vain kaksi kertaa aiemmin, ja molemmilla kerroilla kyseessä oli ollut tavallaan juhlat ja paikalla oli ollut paljon muutakin väkeä. Näkisimme nyt ensimmäistä kertaa kahdestaan, ja pohdin, millä tavalla Tris olisi erilainen, kun ympärillä ei ollut suurta porukkaa tai jekutettavia ihmisiä (jostain syystä Trisillä tuntui olevan jatkuvasti kahnausta itseään paljon vanhempien oppilaiden kanssa). Ehkä tuo ei viihtyisikään seurassani, ja joutuisin jo muutaman minuutin jälkeen palaamaan hotellille.

Saavuin mietteissäni huoneemme ovelle ja avasin sen ovikortilla. Hiippailin matkalaukulleni varoen herättämästä isääni, joka veteli yhä sikeitä peiton alla. Pengoin laukusta yksinkertaisen mustan hupparin, jonka puin ylleni. Äiti sanoi, että Skotlannissa oli aina kylmä. Nappasin mukaan myös liilavalkoruudullisen pikkurepun, johon olin pakannut kaikenlaista tarvittavaa kaupungin kartasta pieniin tyhjiin vesi-ilmapalloihin (siltä varalta, että Trisiä huvittaisi taas paiskoa jotakuta tavaroilla).

Hipsin ulos huoneesta ja käytävää pitkin takaisin ruokasaliin ja äidin luokse.

“Onko sinulla nyt kaikki?” Äiti kysyi ja kaivoi käsilaukustaan lompakon.

“Kaikki paitsi rahat”, vastasin äidin laskeskellessa seteleitään. Otin vastaan hänen tarjoamansa kolmekymmentä puntaa ja laitoin ne reppuni sivutaskuun. “Olen valmis.”

“Hyvä, tule sitten viimeistään kuudelta takaisin hotellille, seitsemältä mennään koko perhe yhdessä ravintolaan syömään.” Hymyilin äidille, joka otti näköjään tämän reissun tosissaan. Hän halusi tehdä tästä kunnon lomamatkan.

“Heippa”, sanoin ja huiskautin kättäni. Äiti vastasi ja lähdin uudelleen ruokasalin halki, mutta tällä kertaa suuntasin ulko-oville ja kävelin niistä kadulle.

Ei sää ollut niin huono kuin äiti oli uhannut. Oli oikeastaan aika kaunista. Olimme sopineet, että Tris tulisi hakemaan minut hotellilta, koska en osannut liikkua yksin tässä vieraassa kaupungissa. Olin vähän etuajassa, joten menin nojailemaan hotellin seinää vasten ja katselin hermostuneena väkijoukkoa Trisin varalta.

//Haha, pää löi tyhjää joten otin sitten ton sun keksimän nimen XD//

[[Sori kun tässä kesti ihan hirveän kauan! En ole päässyt juurikaan rauhassa koneelle kirjoittamaan viime aikoina... Voisikohan tuota tämän pelin päivämäärää tosiaan entrata vaikkapa viikolla eteenpäin, ettei se sattuisi AM:in kesäleirin kanssa samaan aikaan?]]


Päivä oli mitä tavallisin skotlantilainen kesäpäivä - ei erityisen lämmin, mutta ei onneksi satanutkaan. Epätavallisen siitä tosin teki se, että Tristan Grimesilla oli treffit. Tai no, ei nyt treffit, mutta sovittu tapaaminen ystävän kanssa. Kai niitäkin kutsuttiin treffeiksi? Joka tapauksessa, ei ollut aivan jokapäiväistä, että joku saapui hänen luokseen vierailemaan, varsinkaan Ranskasta asti. Tristan oli tavannut Katrinen kolmivelhoturnajaisten aikaan, ja eri kouluista huolimatta heidän välilleen oli syntynyt jonkin sortin ystävyys.

Koulujen loputtua kaksikko oli vaihtanut muutaman kirjeen pöllöpostitse, ja Tristankin oli parhaansa mukaan yrittänyt kirjoittaa siististi ja ymmärrettävästi. Hänen mieltään kirveli vielä professori McGregorin kommentit siitä, että hän ei osannut kirjoittaa. Toki hän osasi! Hänen käsialansa oli ehkä vähän sotkuista, ja ehkä hänen teksteissään oli vähän... no, hyvä on, paljon kirjoitusvirheitä, mutta... Tarvitsiko kaiken olla aina niin pikkutarkkaa! Huolimatta hänen mahdollisesti epäselvistä kirjeistään Katrine oli kertonut vierailevansa Skotlannissa kesällä, ja Tristanin iloksi tyttö oli päässyt Edinburghiin asti.

Oli tosiaan melko harvinaista, että joku vieraili Tristanin luona - myönnettäköön, ettei hänen ystäväpiirinsä ollut erityisen laaja - ja poika olikin syystä hieman hermostunut. Jopa niin hermostunut, että oli hyvissä ajoin aamulla hankkiutunut Edinburghin velhokadulle holmipulveria käyttäen (olihan kotoa kuitenkin vähän turhan pitkä kävelymatka, ja hormipulveri vain oli kätevin), ja sieltä Katrinen hotellin läheisyyteen. Hotellin sijainnin hän oli selvittänyt jo hyvissä ajoin etukäteen, mutta se sattuikin sijaitsemaan paikalla, jonka ohi hän oli muutenkin usein kävellyt kaupungilla kulkiessaan.

Etukäteen valmistautuminen oli tärkeää, ettei hän vain myöhästyisi, ja jotta voisi vielä viime hetkellä varmistaa, että näytti - no, hyvältä. Niinpä hän olikin jäänyt odottelemaan hotellin viereiseen kadunkulmaan, juuri kulman taakse, mistä ei ollut näköyhteyttä hotellin ovelle. Olisi ollut noloa olla liian ajoissa, hänhän olisi vaikuttanut liian innokkaalta. Ja liian innokkaasta puheenollen... Tristan veti sormensa hiustensa läpi, ja pörrötti niitä hiukan. Liian siistiltä ei parannut näyttää, se ei sopinut hänen tyyliinsä. Hiukset oli tosin taas leikattu tulevaa kesäleiriä varten, mistä Tristan itse ei pitänyt yhtään. Ne olivat nyt liian lyhyet ollakseen mitään muuta kuin siistit.

Tristan nosti hupparinsa - punaisen, totta kai, täytyihän tupaa tunnustaa kesälläkin - hihaa nähdäkseen rannekellonsa. Se näytti minuuttia vaille sovitun kohtaamisajan, mutta oli parempi odottaa vielä hetki. Kahden minuutin kuluttua poika kyllästyi odottamiseen, ja lähti astelemaan kohti hotellia. Heti käännyttyään kadunkulmasta hän huomasi Katrinen, joka näytti nojailevan rakennuksen seinää vasten. Tris heilautti hieman vasempaa kättään tervehdykseksi, ennen kuin tunki sen hupparinsa taskuun.

"Hei. Et kai joutunut odottamaan kauaa?" hän kysyi päästyään tytön luokse, nostaen kätensä niskalleen ja katsoen hieman sivuun. Oli jotenkin jännää nähdä Katrine taas, ja vielä koulun ulkopuolella. Täällä ei ollut joukkoa muita oppilaita ympärillä, ei Eliahia tai Mac Fhionnlaighia - kirottu olkoon mokomakin idioottietsijä - tai ketään muitakaan. Toisaalta ei ollut myöskään nalkuttavia opettajia, mikä oli ehdottomasti hyvä juttu. Viimeksi Tristanin ja Katrinen hauskanpidon olikin keskeyttänyt ilkeästi sekä turhan innokas valvojaoppilas että Katrinen koulun rehtori, mutta tällä kertaa sitä vaaraa ei onneksi ollut.

Katrine Wall, Serdaigle: 4 p

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos!