Eripuraa ja päänsärkyä

[Ruth Rousseau]

//Tämä pelialue on varattu Adrienne Enderille ja Ruth Rousseaulle.//

Opettajien huone oli tyhjä. Kerrassaan autio siis. Naputin pöytää luisevilla sormillani. Minua toden totta kyllästytti. Olin olettanut että opettajainhuoneessa olisi ollut muitakin tai edes joku, mutta kuinka ollakkaan niin ei ollut. Ehkä se johtui kellonajasta? Niin, olihan jo aika myöhä. Varttia yli yhdeksän. Ei se kuitenkaan paljoa ollut, ajattelin.

Sairaalasiipi osasi toisinaan olla todella yksinäinen työpaikka. Eivät kollegat käyneet siellä tervehtimässä, tai edes hoidettavana (he loukkaantuivat harvoin nimittäin). Olivat kai lapsina runnelleet itseään koko aikuisiän edestä, ajattelin. Huokaisin syvään ja nousin ylös tuolilta jolla istuin. Silmiini osui nopeasti radio. Kävelin sen luokse ja väänsin tietenkin auki.

Huone täyttyi kovaäänisestä rätinästä ja huonosti kuuluvasta puheesta. Vaihdoin kanavia säikähtäneenä ja pienensin volyymia. Löysin hetken kuluttua oikein kivan ranskalaisen radiokanavan. Kanava oli jästien, mutta se ei haitannut. Kuuntelin mielelläni jästien musiikkia, sillä se oli mielestäni parempaa kuin taikovien. Radiotoimittaja sepitti jotain viikon suosikeista. Kuului muutama mainos vielä ennen kuin musiikkia alkoi kuulua. Jätin radion soimaan ja otin lehden pöydältä. Menin istumaan nojatuolille ja nautin soivasta kappaleesta.

//Kirjoitin tämän aika nopeasti. :/ Pääsen takaisin pelailemaan vasta illalla/iltapäivällä.//

[Adrienne Ender]

Päätä jomotti. Taas. Ehkä näin usein toistuvaa päänsärkyä pitäisi käydä näyttämässä sairaalasiivessä. Sitä kun oli useampana päivänä viikossa. Kello alkoi olla sen verran paljon, ettei ollut mitään järkeä ottaa päänsärkylääkkeitä, en pystynyt jostain syystä nukahtamaan niitä syötyäni, ja muutenkin päänsärky meni nukkuessa pois, joten se olisi ollut tavallaan turhaakin.

Kaipasin vähän jaloittelua, joten nousin varovasti vuodesohvalta huoneessani, missä olin maannut, ja nousin seisomaan. Varovasti siksi, että jokainen epätasainen liike lähetti voimakkaan kivun aallon. Nouseminen huimasi hieman ja otin hieman tukea seinästä. Kun pääni oli selvinnyt ja mustat täplät kadonneet näkökentästäni, kävelin varovasti, mahdollisimman tasaisin askelin kenkähyllylleni ja valitsin jalkaani tavoistani poiketen matalapohjaiset mustat solkikengät korkeiden korkojen sijaan. Korkojen kopina nimittäin vain ärsytti kun pää oli kipeä. Jätin tällä kertaa trenssini naulaan, en minä ulos aikonut mennä, jaloittelemaan vain.

Tarkistin vielä ulkonäköni peilistä. Valkoinen kauluspaita ja tummanvioleetti pikkutakki läpäisivät tarkastuksen, mutta hiuksia suin vielä hieman ennen lähtöä, ja kiinnitin mustat suortuvat pinnillä pois kasvojeni jään päältä. Ne näyttivät niin kuolleilta, jos ne repsottivat siinä.

Kävelin tasaisin ja hiljaisin askelin ulos ja jatkoin käytäviä pitkin. Onneksi tässä vaiheessa iltaa suurin osa oppilaista oli jo tuvissaan, enkä kohdannut kävellessäni kuin pari oppilasta, jotka onneksi ymmärsivät pysyä mulkaisusta hiljaa.

Jalat olivat vieneet minut huomaamatta käytävälle, jonka varrella opettajien huone oli, joten päätin mennä sinne lepäämään. Sekin oli usein näihin aikoihin tyhjä, ja vaikka siellä joku olisikin, niin luultavasti kokeita hiljaa korjaamassa.

Avasin oven ja suljin perässäni varoen pamauttamasta. Vastaan tulvahti kuitenkin aivan toisenlainen melu: radio oli päällä ja möykkäsi jotain jästimusiikkia. Sipsutin sohvalle istumaan ja huomasin silloin, että huoneessa oli joku muukin: koulun sairaanhoitaja istuskeli kaikessa rauhassa nojatuolissa ja näytti nauttivan musiikista.

Olisin mennyt sulkemaan radion, tai edes laittanut pienemmälle, mutta kun olin ehtinyt jo sohvalle istumaan, en tiennyt, oliko nouseminen hyvä idea alkuunkaan. Tuntui muutenkin, kuin pää ei pysyisi kasassa, joten painoin sitä käsilläni. Päätä jyskytti musiikin tahtiin, enkä enää kestänyt istua siinä hiljaa valittamatta. Teki mieli heittää radio seinään.

”Laita tuo hemmetin toosa kiinni!” karjaisin musiikin yli ja nostin vihaisen katseeni Rousseauhun.

//Nämä varmaan ei vielä tunne muuten, paitsi nimeltä?//

[Ruth Rousseau]

//Eivät tunne. :)//

Huoneen ovi kävi ja joku astui sisään. Tunnistin henkilön Adrienne Enderiksi. Olin nähnyt hänet useasti suuressa salissa ja täällä opettajainhuoneessa. En kuitenkaan ollut koskaan puhunut hänen kanssaan. Hän vaikutti mielestäni fiksulta, mutta sitäkin etäisemmältä. Nainen istuutui sohvalle. Käänsin katseeni takaisin lehteen ja etsin lauseen jonka lukeminen oli jäänyt kesken. En ehtinyt aloittaakaan lukemista, kun minut jo keskeytettiin.

”Laita tuo hemmetin toosa kiinni!” Adrienne mylväisi pian ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkärankaani. Pala nousi kurkkuuni, kun käänsin katseeni mustahiuksiseen naiseen. Hän näytti todella vihaiselta. Otin taikasauvan taskustani ja osoitin sillä kauempana olevaa radiota. Se lakkasi soimasta ja hiljaisuus valtasi huoneen. Vedin käden syliini ja nipistin huuleni yhteen. En keksinyt mitään sanottavaa. Olinko mennyt lukkoon? Säikähtänyt tuon minua nuoremman professorin käskyä?

Ei, en varmasti. En minä turhia säikkynyt. Tai ehkä säikyinkin? Minulle ei juuri koskaan huudettu ja kun huudettiin niin se oli minulle aina yhtä hämmentävää. En ollut koskaan ymmärtänyt, miksi ääntä piti korottaa. Eikö normaali puheääni riittänyt? No oli miten tahansa, en tietenkään saanut näyttää säikähdystäni Adriennelle. Ties mitä hän ajattelisi minusta jos niin tekisin! Nyt pitäisi keksiä jotain sanottavaa. Ehkä jotain sarkastista? Liki ilkeää? Ei. En saisi "kostaa" sitä että säikähdin. Se olisi lapsellista. Niinpä päätin pysyä viileänä ja välinpitämättömänä. Loukkaantunutta asennetta en kuitenkaan ottaisi, sillä sekin olisi melko lapsellista. Niinpä käänsin lehden sivua ja pysyin vielä hetken hiljaa ennen kuin puhuin.

"Ei tainnut olla lempimusiikkiasi?" kysyin ja virnistin itsekseni. "Vai onko muuten vain huono päivä?" ehdotin ja vilkaisin häntä kysyvällä katseella. Katseeni viipyi hänen kasvoissaan hetken. Käänsin katseeni pian takaisin lehteen.

[Adrienne Ender]

Rousseau osoitti sauvallaan radiota, joka hiljeni välittämästi. Kaiku jäi kuitenkin päähäni soimaan. Tavallaan minua ärsytti naisen viileys, tuo ei näyttänyt siltä, että aikoisi edes vastata.

Toinen puoli minusta, joka kylläkin jäi päänsäryn alkaessa varjoon, huomautti että olin itse käyttäytynyt lapsellisesti tiuskaistessani syyttä, mutte kuunnellut sitä. Migreenin iskiessä kaikki rassasi. Vaikka huutaminen ei auttanut päänsärkyyn, suutuin silti herkemmin pää kipeänä.

”Ei tainnut olla lempimusiikkiasi?” Rousseau kysyi jonkin ajan kuluttua viileästi. ”Vai onko muuten vain huono päivä?”

Olisi järkevää olla vastaamatta, kun minulla ei kuitenkaan olisi mitään järkevää vastattavaa, mutta tiuskaisin silti vastaan. ”No mietipä sitä. Ja mielellään hiljaa.”

Tuo ei ehkä ollut viisasta. Varsikin, kun Rousseau oli parantaja. Se ainoa ihminen, kestä tässä koulussa voisi olla apua päänsärkyyn.

//No tulipa pitkä...//

[Ruth Rousseau]

Adriennen vastaus sai minut nauramaan vaimeasti. Pudistelin päätäni vino hymy huulillani. "Ja mielellään hiljaa", toistin ja nauroin hieman lisää. Neiti Enderillä taisi olla jokin ongelma (ilmiselvästi se ongelma olin minä juuri nyt, mutta minua kiinnostikin että miksi olin hänelle niin suuri ongelma). Johtuiko se kenties musiikista jota kuuntelin? Vai tiesikö hän minut paremmin kuin oletin? Ehkä hänkin oli niitä jotka pitivät minua pimahtaneena jästikiihkoilijana, tai sitten hänellä tosiaankin oli vain huono päivä.

"Ensin pistät minut lopettamaan musiikin kuuntelun ja sitten vielä puhumisen?" kysyin hetken kuluttua vilkaisten häntä. "Osuva nimi tuo Ender, sopii sinulle hyvin", selitin rauhallisesti ja vinkkasin silmää hänelle. Käänsin katseeni toistamiseen pois hänestä ja olin lukevinani lehteä. Onnistuin mielestäni aika hyvin esittämään välinpitämätöntä. Vaikeaahan se oli, mutta harjoittelu tekee mestarin. Purin alahuultani pienesti ja käänsin sivua odottaen Adriennen seuraavaa kommenttia. Loitsisikohan hän suuni kiinni seuraavaksi?

[Adrienne Ender]

Parantaja naurahti. Naurahti! En nähnyt tilanteessa mitään hauskaa. ”Ja mielellään hiljaa”, hän naureskeli. Sanoilleni naureskelu vain suututti minua lisää.

”Ensin pistät minut lopettamaan musiikin kuuntelin ja sitten vielä puhumisen? Osuva nimi tuo Ender, sopii sinulle hyvin.” Rousseau kohotti hetkeksi katseensa lehdestä, jota oli lukemassa ja jatkoi sitten sen selailua.

Pysyin yleensä rauhallisena tällaisissa tilanteissa. Mutta tällä kertaa sen lisäksi, että olin menettänyt itsehillintäni, toinen osapuoli pysyin täysin tyynenä. Se sai minut tuntemaan itseni kiukuttelevaksi lapseksi, eikä se ollut yhtään mukavaa. Sairaanhoitaja tuntui huvittuvan kaikesta, mitä sanoin. Yksikseni en olisi jaksanut riidellä, mutta ivailu oli ärsyttävää.

Olin juuri sanomassa jotain nasevaa, mutta pänsärkyni sanoi vastalauseen. Se ei tainnut pitää typeristä riidoista. Nojasin otsallani käsiini, kun silmiin - silmään ilmestyi mustia pisteitä. Hengitin rauhassa pari kertaa. Sen lisäksi, että se vähän helpotti päänsärkyä, antoi pieni harkintatauko perspektiiviä sanaharkkaan. Jätin epäasiallisuudet ja päätin sittenkin yrittää paikkailla tilannetta. Tämähän oli noloa – annoin Rousseaulle täysin väärää kuvaa itsestäni.

”Anteeksi. Migreeni.” Töksäytin. En ollut vielä täysin leppynyt, mutta oli se parempi kuin tiuskiminen. Ja selitti hieman naurettavaa käytöstäni.

[Ruth Rousseau]

Nainen painoi päänsä kämmeniinsä. Ihmettelin hänen käytöstään hieman. Miksi hän tänne tuli äksyilemään? Menisi muualle jo, hus hus! "Anteeksi, migreeni", Adrienne sanoi pian ja nostin katseeni hitaasti lehdestä häneen. Ilmeeni oli hapan. Miksei hän heti kertonut että hänellä oli migreeni? Olisinhan minä voinut auttaa.

"Jaa", totesin lyhyesti. En oikein ollut varma siitä että halusinko auttaa häntä vaiko en. Olin yhä hieman loukkaantunut siitä huudahduksesta. Käskeä nyt minua sulkemaan radion ja olemaan hiljaa. Oli migreeni tai ei, niin kyllä sitä luulisi osaavan nätisti puhua. Huokaisin. Olin sairaanhoitaja. Itse parantaja ja vieläpä erittäin hyvä sellainen. En koskaan kieltäytynyt auttamasta tai hoitamasta. Se oli työni ja velvollisuuteni. Minun oli pakko auttaa, halusin tai en.

"Aiotko sinnitellä sen kanssa, vai kelpaako apuni?" kysyin hetken kuluttua, katsoen häntä silmään. Olisin mielelläni katsonut molempia siliä, mutta toinen oli valitettavasti jään peitossa. Tämä jää kiehtoikin minua paljon. Mistä se oli siihen tullut ja miten se hänen kasvoissaan pysyi? Jokin kirous tai loitsu sen oli varmasti aiheuttanut. Tuskin kukaan vapaaehtoisesti eläisi puoli naamaa jään peitossa. Kylmähän siinä tulisi!

[Adrienne Ender]

”Jaa”, Rousseau totesi äkkiä nyrpeästi. Äskettäin hän oli vielä ollut huvittunut, nyt häntäkin alkoi näköjään tympiä. ”Aiotko sinnitellä sen kanssa, vai kelpaako apuni?” hän kysyi kuitenkin. Kohotin katseeni parantajaan ja nyökkäsin.

”Kyllä, olen pahoillani äskeisestä. En minä yleensä tuolla lailla menetä malttiani. Melu vain pahentaa päänsärkyä”, selitin. Ja olihan se totta. Yleensä pysyin viileänä, kuin toisten riidat ja solvaukset eivät liikuttaisi minua vähääkään. Kohensin ryhtini ja järjestin ilmeeni kohteliaammaksi.

”En kyllä tiedä, pystyttekö auttamaan paljoa, ainakaan mikään kokeilemani jästilääke ei ole tehonnut”, kerroin. Niin, toisaalta, jästilääke, ehkä jokin taikakonsti saisi migreenin kuriin. Olihan minun korkea aika puhua jollekulle taikovalle parantajalle tästä. Jästilääkäreillä olin juossut kyllästymiseen saakka.

[Ruth Rousseau]

Apuni kelpasi Adriennelle. Hän pahoitteli käytöstään ja selitti mölyn vain pahentavan särkyä. Nousin ylös nojatuolilta ja nyökkäilin. "Ei se mitään", sanoin hiljaa ja kävelin hänen luokseen.

”En kyllä tiedä, pystyttekö auttamaan paljoa, ainakaan mikään kokeilemani jästilääke ei ole tehonnut”, nainen selitti ja kohotin kulmiani. Jästien lääkkeitäkö hän oli mennyt kokeilemaan? Ja kuinka hän kehtasi edes arvella ettenkö muka pystyisi auttamaan häntä? Sisälläni kiehui hieman. En ollut sairaanhoitaja turhan takia. "Luin jostain että jästien lääkkeet vaikuttavat laimeammin taikoviin", kerroin ja asetin käteni Adriennen otsalle lupaa kysymättä. Hänen otsansa tuntui normaalia lämpimämmältä. "Mutta se onkin vain teoria", jatkoin hiljaa ja asetin taikasauvani nuoremman professorin pään yläpuolelle. Lausuin sanat ja tein yksinkertaisen ranneliikkeen. Himmeä sininen valo syttyi sauvan päähän. Pyöräytin sauvaa kaksi kertaa Adriennen pään yläpuolella ja olin valmis.

Tunne mikä valtaisi neiti Enderin olisi helpottava. Särky ja jomotus katoaisivat nopeasti, eivätkä kovemmat äänet enää häiritsisi. Migreeni lakkaisi olemasta. "Eipä kestä", sanoin ja palasin takaisin nojatuolille istumaan.

[Adrienne Ender]

”Ei se mitään” Rousseau sanoi nousten nojatuolista. Onneksi tämä oli ei ollut minulle enää kovin vihainen. En halunnut joutua huonoihin väleihin kenenkään kanssa. Olin kyllä kokenut, mitä huonoista väleistä saattaisi koitua pahimmillaan.

”Luin jostain, että jästien lääkkeet vaikuttavat laimeammin taikoviin.” Nyökkäsin – ja kaduin heti – olin päätellyt jotain saman suuntaista, kun mikään lääke, oli se sitten allergiaa tai flunssaa vastaa, ei tuntunut tepsivän kovin hyvin. Rousseau kokeili otsaani. Ei minulla nyt mitään kuumetta ollut! En kuitenkaan sanonut mitään, en halunnut tämän luulevan, että arvostelin hänen työtään. ”Mutta se onkin vain teoria”, Rousseau jatkoi lääkkeiden vaikutuksista.

”Olen miettinyt samaa”, sanoin, kun Rousseau nosti sauvansa, ja loitsi jotain. Sauvasta tuli sinertävää valoa ja nainen kieputteli sitä pääni yläpuolella.

Heti, kun nainen lopetti loitsunsa, tunsin, kuinka se alkoi vaikuttaa. Särky himmeni ja katosi, huone olikin yllättäen taas hiljainen, eikä jokainen ääni ärsyttänyt. Paha tuuli oli lopullisesti poissa ja näkökin terävöityi hieman. Pudistelin hämmentyneenä päätäni säryn kadottua niin pian. ”Kiitos”, sanoin Rousseaun kävellessä nojatuolilleen.

”Eipä kestä.”

”Tuo minun täytyy oppia...” mutisin. Tehokkaampaa lääkettä sai hakea, ja minulla oli migreeni häiritsevän usein. ”Missä muuten opiskelit?” Kysyin aidosti kiinnostuneena. Nyt kun olin taas oma itseni, halusin tutustua parantajaan paremmin.