Autathan minut takaisin?

[Opal Calypso]

Heräsin tajuihini kuullessani koputusta yläpuoleltani. Pelastajiako? Viimeinkö joku oli huomannut poissaoloni ja pelastaisi minut tältä ahdingolta? Katsahdin ulos juurien seasta, mutta ympärillä oli vain valkoista ja valkoinen verho joka kasaannutti lunta lisää maahan. Huokaisin hennosti kuullessani miten tuttu ääni puhui minulle. Mies oli jälleen palannut. Palannut jotta voisi lopettaa päiväni ja antaa minun kuolla tähän paikkaan. Nojasin takaraivoani puun runkoa vasten, hieraisten verisellä kädellä kyyneleen pois poskeltani.

"En minä ole epäystävällinen. Hymyilin sinulle ja kohtelin sinua kuin ketä tahansa ihmistä, kunnes sinä torjuit minut ja alusta asti halusit vahingoittaa minua. Saatoin sanoa asioita kovinkaan miettimättä, mutta pohjimmiltani olen hyväsydäminen ja kiltteyden perikuva. Tyhmän kiltti, liian sinisilmäinen." Sanat tulivat laiskasti suustani, enkä ollut edes varma mitä toiselle selittelin. Vampyyri jutteli minulle rauhallisesti ja hänen puheensa rentoutti minua, vaikka tiesin että puhe oli rauhallista vain siksi että minulla ei olisi enää toivoa paeta.

Vampyyri kertoi että hänellä oli joskus ollut joku tärkeä ihminen, mutta luultavasti toinen oli menehtynyt vanhuuteen, kun taas Declan ei koskaan vanhenisi. " En halunnut kohdistaa sanojani vain sinuun.. Puhuin yleistäen, mutta.." Pidin pienen tauon kun yskänpuuska kouristeli vartaloani ennenkuin pystyin taas jatkamaan. " Hän katselee sinua varmasti tälläkin hetkellä. Ehkä.. Ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan jäädä meidän elämäämme pysyvästi. Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita elämässämme.. Vain läpikulkumatkalla. Kaikilla on joku tehtävä meidän elämässämme. Ehkä hän täytti tehtävänsä nopeasti ja vain käväisi elämässäsi antamassa sinulle jotakin tärkeää. Hänen ei tarvinnut vitkutella täällä monta sataa vuotta toteuttaakseen tehtävänsä. Hän opetti sinulle varmasti jotakin.. Jotakin tärkeää."

Hiljenin hetkeksi keräämään voimiani. Suuni tuntui käyvän kuin itsestään, halusin edes yrittää auttaa toista ennenkuin kuolisin. "Ehkä hän opetti sinua rakastamaan.. Antamaan ja välittämään. Se oli hänen lahjansa sinulle. Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa, mutta häneltä saamasi lahjan sinä saat pitää ikuisesti. Jos vain tahdot niin." Hiljenin sitten, enkä sanonut enää mitään. Olin valmis kömpimään ulos puunrungosta, mutta se tuntui lämpimämmältä kuin paljas ulkoilma ja lumisade.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Hiljaisuus kestää hetken kun Declan on lopettanut puheensa, mutta hitaasti juurakosta alkaa kuulua elonmerkkejä ja vampyyrin katse muuttuu kiinnostuneeksi. Lumipyryn läpi ei kyennyt näkemään mitään, mutta hiljaisuuden läpi ei pienikään liikahdus jäänyt kuulematta. Ja oikeastaan, Declan ei odottanut tytön enää pakenevan. Tuo oli aivan liian heikko sellaiseen nykyisessä kunnossaan. Olikohan hän pitkittänyt ajojahtia liiankin kauan? Olisi ollut hauskaa jutella tytön kanssa vielä hetki, mutta jos tuo aikoi kuolla hypotermiaan ennen kuin vampyyri oli valmis… Olisi parempi vain juoda toisen veret nyt, kun se vielä oli lämmintä, mikäli ei sitten jo ollut jäätynyt tässä säässä. Hymähtäen vampyyri ristii jalkansa ja katselee varpaitaan. Joskus sitä sattui tuntemaan mitä erikoisempia asioita, kuten vaikkapa toivoa siitä, että voisi joskus tuntea sään kylmyyden tai lämpimän ruohon jalkojen alla… Taisi olla niin, että typeryys todellakin tarttuu seurassa. Vampyyrin ilme muuttuu ärsyyntyneeksi.

Tyttö alkaa puhumaan ja Declan kuuntelee. Sanat kuulostavat yllättäen jopa suhteellisen järkeviltä ihmisen sanomiksi, mutta sitten aihe vaihtuu jälleen siihen ainoaan asiaan, josta vampyyri ei halunnut kuulla. Syvällisiä selittävä väsynyt ääni painuu pian taka-alalle ja vampyyri pudistaa päätään tylsistyneenä. Blaa, blaa blaa. Hän oli toivonut jotain hieman erilaisempaa viimeisiksi sanoiksi, mutta kävihän se näinkin. Olisi ollut palkitsevaa kuunnella ihmisen anovan armoa viimeisellä henkäyksellään, mutta mitä ilmeisimmin tyttö oli sitä lajia, jotka alkoivat puhumaan raivostuttavia hetkeä ennen kuolemaansa.

”Me elimme yhdessä hänen koko elämänsä.” Vampyyri huokaisee. Jos tässä alettiin puhua, niin mikäpä siinä. He molemmat tiesivät että tyttö oli täysin hänen armoillaan… Ehkä hän saisi ihmisen vielä anomaan armoa. ”Tapasin Helenin kun hän oli neljätoista. Menimme naimisiin kaksi vuotta myöhemmin… Miksi minä tästä puhun? Neiti on kuolemaisillaan, ja yrittää selittää syvällisiä asioita, joista ei ymmärrä mitään.” Vampyyrin ääneen hiipii pureva sävy. ”Luulen että on parasta lopettaa tämä, neiti hyvä.” Declan nousee seisomaan ja ottaa muutaman askeleen juurakon suuntaan, ennen kuin kyykistyy ja kallistaa päätään. Siinähän se tyttö, käpertyneenä pieneksi sykkyräksi pakoon kylmyyttä, ohuen ohuet shortsit ja paita päällänsä. Ja silmät kuin smaragdit…

[Opal Calypso]

Puhuin vain mitä sylki suuhun toi, ajattelematta että tuo ei varmaankaan arvostaisi mitään mitä sanoin. En edes ollut varma puhuinko sanojani hänelle vai itselleni. Avasin silmäni kun vampyyri puhui uudestaan. Minua huolestutti hieman kun en nähnyt tuon kasvonpiirteitä puheen lomassa, sillä sen avulla olisin voinut tulkita puhetta paremmin. Oliko hän vihainen, surullinen vai iloinen. Epäilin kylläkin jälkimmäistä vaihtoehtoa.

"Ei sinun tarvitse puhua kanssani. Tiedät sen itsekin joten miksi vaivaudut väkisin puhumaan kanssani, varsinkin jos et pidä minusta yhtään." Nostin katseeni vampyyrikin, surumielisenä ja heikkona. Silmäni näyttivät varmasti sumeilta kun niistä oli kadonnut lämpö ja melkein elämäkin. Declaninkin mielestä on aika lopettaa elämäni tähän, joten suljen vain silmäni hiljaisesti sanomatta mitään. En koskaan kuvitellut kuolevani vampyyrin hampaisiin. Sillä tavalla että minusta imettäisiin kaikki elämä pois. Otan tukea puun juuresta noustakseni ylös ja kurotan haavoittunutta kättäni tuota kohti, vaikka verenvuoto onkin jo tyrehtynyt.

"Pääsisinkö edes vielä ulos? Haluaisin sentään kuolla mieluummin lumisateessa ja puhtaaseen lumeen kuin täällä pimeässä puunrungossa." Sanon heikosti, en kuitenkaan anelevasti. Vampyyri päästää minut ohitseen, ja astelen lumeen vähän matkan päähän, selkäpäin toisesta. Lumihiutaleet tarttuvat kasvoihini ja hiuksiini lohduttavasti, eikä lumiseinämä näyttänyt enää niin sakealta. Saisinpa sentään rauhallisen lumisateen kuolemani hetkelle. Asetun polville maahan ja lasken sauvan eteeni samalla kun kyyneleet valuvat poskiani pitkin vuolaasti, mutta vailla inahdustakaan. Nyyhkytystä ei kuulu ollenkaan, vain kyyneleet paljastavat että itken. "Haluaisin vain kotiin", sanon mielessäni ja ilmeisesti myös ääneen. Mietin mitä Korolle, lemmikkiketulleni tapahtuisi kuolemani jälkeen tai milloin peheeni saisi kuulla kuinka ruumiini löydettiin lumien sulattuna. Millaiset hautajaiset minulle pidettäisiin, keitä opiskelukavereitani sinne tulisi?

// Yksityisviestein sovittiin että Declan päästää ohitseen, en siis autohitannut.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Tyttö vaikuttaa loppuun kulutetulta, silmien värikin on himmennyt. Ei se oikeastaan ollut mikään ihme, olihan pian jo aamuyö, he olivat keskellä lumimyrskyä ja toisella oli pyjama ja ammottava haava käsivarressaan. Vampyyrin katse seuraa haavoittunutta kättä, kun se kurottaa eteenpäin ja ihminen ponnistaa viimeisillä voimillaan ylös, hoiperrellakseen vain ulos suojaisasta kolostaan ja lyyhistyen maahan. Sitä helpompi Declanille… Vampyyri nousee itsekin ja kääntyy tytön puoleen, astellen kevein askelin tuon eteen. Heidän ympärillään raivoava lumimyrsky ei näytä vaikuttavan vampyyriin millään tavoin – Declan seisoo ihmisen edessä jalat kinoksiin hautautuneena, lumi viitan päälle kasautuneena ja tuulen viskoessa hiuksia ympäriinsä.

Vampyyri naurahtaa tytön puheille kotiin pääsystä. Hän oli antanut toiselle jo tarpeeksi aikaa lausua kunnolliset jäähyväiset maailmalle – mieluiten kauhun kirkunaa jäljittelevät. Aikaa oli kuitenkin kulunut jo aivan liian kauan ja molemmat, sekä ihminen että vampyyri alkoivat väsyä ajojahdin pitkittämiseen.

Vampyyri polvistuu tytön eteen aikeenaan napata tuosta kiinni ja juoda jäljellä olevat veret ennen kuin tyttö menehtyisi kylmyyteen, mutta kyyneleet pysäyttävät hänet. Ei se, että tuo itki, ei oikeastaan. Vampyyri oli nähnyt monia kyyneleitä uhriensa kasvoilla, eivätkä ne häntä liikuttaneet suuntaan tai toiseen. Mutta tapa jolla toinen oli hiljaa ja ilmeisen alistunut kohtaloonsa oli jotakin uutta. Se muistutti häntä eräästä toisesta henkilöstä kauan sitten, joka ei ollut pelännyt 'vampyyria', vaan oli mielihyvin ottanut sellaisen puolisokseen. Ja nuo vihreät silmät… Nyt vampyyria alkoi toden teolla ärsyttämään, ja se nousee ja astuu muutaman askeleen taaksepäin lumisateen lähes peittäen näkyvyyden.

”Olet oikeassa, neiti hyvä. En pidä teistä laisinkaan, mutta olisi suoranainen rikos antaa teidän kohdata kuolema täällä, missä kukaan ei ole meitä näkemässä… Ja on pakko myöntää, että olette varsin surkeassa kunnossa.” Vampyyri hymyilee ja kulmahampaat tulevat jälleen esiin, kimaltaen kylmyydessä. ”Mitäköhän sanoisitte pienestä sopimuksesta? Neiti pääsee kotiin ja -” tuuli puhaltaa vampyyrin lauseen kuulumattomiin ja lumisade alkaa piiskata heitä todellisella voimalla. Tällaisessa säässä jopa kuolemattomien on hankala toimia… Declan nostaa käden silmiensä suojaksi ja kääntää katseensa taivaalle. Vuosisadan lumimyrsky, totta tosiaan. Kuka olisi arvannut sään kääntyvän moiseksi? Vampyyrin hymy hyytyy hieman, mutta se ei estä häntä olemasta suorastaan raivostuttavan hyvällä mielellä.

[Opal Calypso]

Minä olin polvillani maassa ja vain vaivoin jaksoin pitää vartaloani pystyssä tämän kaiken keskellä. En tiedä oliko vampyyri tyytyväinen helppoon saaliinsa, vai olisiko tämä kenties mieluummin kunnolla jahdannut saalistaan ja hyökännyt äkillisesti. Minusta sai vähän molempia - hieman taka-ajoa metsän poikki, kunnes lopulta en jaksanut enää taistella. Näin vampyyrin jalat edessäni, mutta en kohottanut katsettani. Lumihiutaleiden kylmyys ei enää tuntunut ihollani miltään, sillä sekin oli samalla kylmyysasteella niiden kanssa.

Kuulin kuinka vampyyri nauroi puheilleni ja oli valmis tappamaan minut. Mutta minä en sanoisi tähän tilanteeseen enään mitään. Kuolisin tähän paikalleni hiljaisesti, sillä en jaksaisi edes huutaa enää apua. Kuka minut edes kuulisi täältä metsän keskeltä? Vampyyrin liikkeet menisivät kuitenkin niin nopeasti, että olisin kuollut ennenkuin saisin suutani edes avattua. Huomaan nyt kuinka vampyyri polvistuu eteeni ja luultavasti viimeistä kertaa kohotan katseeni uuteen tuttavuuteen. Katson häntä noihin pohjattoman mustiin silmiin, miettien miten kohta näkisin vain tuota samaa synkkyyttä eikä ympärilläni olisi enää mitään muuta. Ehkä henkeni jäisi kummittelemaan näihin metsiin, mutta tuskinpa. En ollut luonteeltani sellainen joka tahallaan aiheuttaisi kaaosta tai pahaa mieltä kenellekkään. Ehkä minusta tulisi hyvä henki, joka auttaisi eksyneet takaisin koululle.

Declanin kädet kurkottavat minua kohti, mutta hetken mietittyään tuo nousee ylös ja peruuttaa minusta poispäin. Käteni haparoivat heikosti vampyyriä kohti, kummastuneina ja ihmetellen. Hipoen sitä vapaata tunnetta mitä olisin äsken voinut saada. Kaivaten rauhaa. Eikö hän halunnutkaan tappaa minua? Kenties hän halusi jättää minut tähän, kuolemaan tuskallisesti. Katseeni lipuu taas alas kun vampyyri puhuu, mutta en saa lopusta mitään selvää. "M-mitäh? Mitä sinä s-s-anoit?" Puristan lyhyen kysymyksen sinisiltä huuliltani, hiljaisen mutta varmasti tarpeeksi kuuluvan vampyyrin korviin. "Mitä sinä haluat minusta?"

[Declan Halliwell]

-Declan-

Vampyyrin ilme vaihtuu tarkoituksellisen ilmeettömäksi, kun tuo katselee ihmistä edessään. Tyttö oli vain kosketuksen päässä kuoliaaksi jäätymisestä mutta nyt, kun Declan alkoi ajatella asiaa tarkemmin, ei hän halunnutkaan tappaa toista. Ihmisen yritykset harhauttaa häntä olivat olleet tehottomia, mutta ainakin toinen oli yrittänyt, mikä huvitti vampyyria suuresti. Ehkä kaikkien uhrien ei tarvinnutkaan anoa armoa polvillaan maassa… Ja hän oli syönyt eilen.

Tuhahtaen ajatuksilleen Declan astelee jälleen tytön luo ja irrottaa viittansa harteiltaan, viskaten sen ihmistä kohden. Tuo saisi pistää sen päälleen tai olla laittamatta, asia ei liikuttanut vampyyriä. ”Sanoin, että olette niin surkeassa kunnossa etten viitsi tappaa teitä, neiti. Tämä on onnenpäivänne.” Declan ristii käsivartensa, ja vilkaisee tyttöä. ”Tietenkin, jos olette eksyksissä ettekä hankkimassa vaikeuksia*, niin polku linnalle varmasti auttaisi suuresti?” Keskustelu on saanut jälleen lähes iltapäivätee -keskustelun sävyn, mutta vain hieman erilaisemmassa ympäristössä. Vampyyri katselee tyttöä odottavaisesti.

Ei vampyyri ollut alun perin tarkoittanut ajojahdin päättyvän näin. Tytön veri olisi ollut nautinto juoda, ja olisi edelleen… Mutta jos mietti faktoja, niin kaiken kaikkiaan ihminen oli ollut raivostuttavuudestaan huolimatta varsin huvittava. Ajojahti oli antanut vampyyrille paljon iloa päiväkausiksi, ja uusinta olisi suorastaan kunnia. ”Haluatko takaisin linnaan vai et?” Äänensävy on muuttunut hieman kärsimättömäksi, kun vampyyri katselee edessään kituvaa ihmistä.


// *viittaus aiempaan keskusteluun
// Sori, ei vaa mitenkää tullu järkevää tekstiä :D Vanhan toistoa... xD

[Opal Calypso]

Vampyyri seisoo kaukana edessäni ja katsoo minua, sanoen jotain mistä en saanut selvää. Minun teki mieli huutaa. Huutaa että en jaksanut enää ja tuo saisi lopettaa piinani. Minusta oli vastenmielistä miten joku leikki sillätavalla ihmisellä, vaikka loppujenlopuksi kuitenkin päättäisi tuon elämän. Eikö sitä voisi vain tehdä nopeasti ja kivuttomasti? Ehkä se alkaakin niin, mutta varmasti monessa sadassa vuodessa sihen kyllästyy.

Ravistelen lunta käsistäni ja kohottaudun katsomaan vampyyriä kysyvänä kun toisen viitta heilahtaa minua kohti. Sisimmässäni tiedän että tuo voisi olla harjautus ja keskittyessäni viittaan vampyyri hyökkäisi kimppuuni. Kehoni oli kuitenkin niin rappiolla joten tottelin sitä mitä aivoni ensimmäisenä minulle viestivät; Ota se hemmetin viitta! Heikko käteni ojentautuu nappaamaan viitan ja ravistelen heikosti suurimmat lumet siitä pois. Kiedon tuon viitan nopeasti ympärilleni, hieroen kämmeniä käsiini jotta lämpeäisin. Viitta ei ole oikeastaan lämmennyt vampyyrin kehonlämpötilan takia, mutta se on tuhannesti parempi kuin ilman.

Kohotan katseeni vampyyriin ja silmistäni loistaa kiitollisuus. "K-kiitos.. Jos vain tiedät reitin takaisin." Sanoin heikosti ja otin aikaa itselleni noustakseni ylös. Taikasauvan nappasin visusti itselleni, koska en todellakaan jättäisi sitä yöksi metsään enkä taatusti löytäisi sitä enää koskaan tämän lumisateen takia - edes päivällä. Jalkani heiluvat kuin pirulainen karuselli jonka jarrut ovat menneet rikki ja tiesin että nyt olisi päästävä takaisin pirun äkkiä. Katsahdin vampyyriin uudestaan kun tuo kysyi saman kysymyksen toistamiseen. Ehkä ääneni oli liian heikko ettei se kantautunut edes vampyyrin korviin ensimmäisellä kerralla.

"Haluan. Ja mieluusti ennen kuin kuolen", sanoin mahdollisimman kovaa, mutta silti heikosti. Toivottavasti linna olisi mahdollisimman lähellä enkä tuupertuisi lumeen kesken matkan, sillä silloin en pääsisi enää ylös.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Vampyyrin mustissa silmissä pilkahtaa huvittuneisuus, kun tyttö kiittää häntä heikosti samalla, kun nousee ylös. Mitenköhän pitkään tuo jaksaa seisoa omilla jaloillaan? Kas siinäpä asia, josta lyödä vetoa. Olikohan tämä nyt typerää? Hän ei yleensä, oikeastaan ei ollut vielä koskaan aiemmin, päästänyt saalistaan karkuun tällä tavoin. Tytön kuuluisi olla otettu kunniasta, jonka saisi osakseen antautumalla hänen välipalakseen… Toisaalta, poikkeukset vahvistivat säännöt, eikä näin ollut? Ehkä oli hyvä tehdä yksi poikkeus kolmessasadassa vuodessa. Se piti jahdin kiinnostavana.

”Seuratkaa minua, neiti.” Declan kohottaa kätensä ja osoittaa lumipyryyn. Kaikkialla heidän ympärillään metsä oli peittynyt valkoiseen verhoon ja maahan oli muodostunut kinoksia. Kävely ei silti ollut vielä mahdotonta, mutta aamulla se epäilemättä jo olisi. Vampyyri vilkaisee tyttöä ja epäilee hetki hetkeltä päätöksensä järkevyyttä. Tyttö ei tulisi koskaan pääsemään linnalle saakka, tuolta meni ikuisuus pelkästään ylösnousemiseen. Olisi kenties armeliainta vain lopettaa tuo tähän paikkaan.

Vampyyri katselee mietteissään ihmistä ja lähtee kävelemään osoittamaansa suuntaan. Metsä tuntui nyt heräilevän heidän läsnäoloonsa, oksat kahisivat kaksikon edetessä metsän halki. Valkeudessa heidän ympärillään oli aiemmin ollut äänetöntä, nyt hiljaisuuden puheen lomassa täyttivät aavemaiset tömähdykset, kun lumi putoili puista maahan…. Ja kenties jotain muutakin. Koulun opettajakunta oli syystä kieltänyt oppilaita menemästä metsään yksin. Vampyyri vilkaisee taakseen ja virnistää. Ihmisellä ei olisi mitään hätää niin kauan kuin seuraisi häntä, mutta kun tuo eksyisi tai harhautuisi polulta sivuun… Seuraukset voisivat olla varsin mielenkiintoiset.

[Opal Calypso]

Nousin ylös haparoiden ja kiersin viitan vartaloni ympäri tiukasti. Minua hieman närkästytti ettei vampyyri ollut ottanut takkiani mukaani, mutta pitäpä tämä sillä olisikaan tehnyt. Se pitäisi etsiä joskus kenenkään huomaamatta, sillä metsään meneminen oli edelleen kielletty oli sitten päivä tai ilta. Enkä voisi käskeä ketään opettajaakaan hakemaan takkiani, siitä aiheutuisi liikaa kysymyksiä mihin en olisi valmis vastaamaan.

Vampyyri osoitti minulle suunnan ja lähdin kävelemään lumisateessa haparoiden. En vieläkään osannut uskoa tapahtumia todeksi. Minulla oli uskomaton onni sihen suhteen, ettei vampyyri ollut tappanutkaan minua. Ainakaan vielä. Oli kuitenkin typerä yrittää harhauttaa vampyyriä verelläni, sillä käteeni jäisi nyt ikävän iso arpi jota pitäisi mahdollisesti selitellä jossakin. Takkini jättäminen vasta olikin huono asia. Jos se olisi yhä mukanani, saattaisin jaksaa paremmin koululle takaisin, eikä tänne tarvitsisi koskaan enään tulla hakemaan sitä.

Kävelimme eteenpäin sanomatta mitään, mutta metsä ei silti koskaan ollut hiljainen. Sieltä erotteli eläimien ääniä ja ääniä mitä ei välttämättä koskaan haluaisi kuulla. Yritin pitää tahtini yhtä nopeana kuin vampyyri, mutta toisen pitkät jalat ensinnäkin antoivat mahtavan varaslähdön lumessa kävelemiseen. Eikä tuo ollut hypotermian partaalla, tuskin edes koskaan voisi tuntea olevansa liian kylmissään. Onneksi lähettyvillä oli suhteellisen paljon puita, sillä niistä sai helposti tukea kun tuuli yltyi suuremmaksi tai voimia ei tuntunut olevan riittämiin. Lepäilin paljon, mutta en koskaan jäänyt kovasti jälkeen vampyyristä. En koskaan kadottanut häntä näkyvistäni lumipyrystä huolimatta. Ja kun hän katsoi minua kohti, olin aina liikkeellä sillä en jaksaisi kuunnella valituksia miten laiskottelin paikallani.

Pian maisema alkoi tulla tutummaksi ja tiesin että olimme lähellä kouluani. Puiden välistä kajasti heikko valo pihallaolevista jouluvaloista ja joistain ikkunoistakin. En kuitenkaan sanonut että osaisin tästä jo itse, koska paras oli mennä tuon avustamana eteenpäin ettei varmastikaan eksyisi edes vahingossa.

[Declan Halliwell]

-Declan-

Metsän äänet ja lumisade saavat vampyyrin unohtamaan hetkeksi takanaan rämpivän ihmisen ja sukeltamaan muistoissa erääseen toiseen myrskyisään yöhön. Silloinkin oli satanut lunta, oli satanut jo useiden päivien ajan. Tuuli oli ollut niin luja, että jopa vampyyrilla oli ollut vaikeuksia kävellä sitä vastaan, jonka vuoksi vampyyri ja tuon kyljessä kävelevä nauravainen, ihana ihmistyttö olivatkin yksimielisesti kääntyneet ympäri ja palanneet majataloon, jonka lämpimästä salista olivat hetkeä aiemmin lähteneet uhmaamaan ulkona vallitsevaa säätilaa. Palattuaan majataloon vampyyri oli maksanut heille yöksi huoneen ja kaksikko oli viettänyt yhdessä yön, jota he muistelisivat vielä vuosien päästä öisen takkatulen ääressä. Aamulla kaikki oli ollut sellaisen lumimäärän peitossa ettei läheisiä teitä saatu auki melkein viikkoon. Ja aurinko oli paistanut huoneeseen, jonka verhot oli nopeasti vedetty kiinni.

Vampyyri oli tietenkin mennyt huoneen vaatekaappiin nukkumaan ja odottamaan yön koittoa, sillä aikaa kun nainen oli viettänyt päivän torilla. Ja kun ilta saapui, kaksikko lähti paluumatkalle kotiin. He olivat joutuneet rämpimään lumessa pitkän matkaa ja vain vampyyrin periksiantamattomuus, voima ja suunnistusvaisto oli estänyt kaksikkoa eksymästä ja jäämästä lumen uhreiksi aina kevääseen saakka, jolloin heidän jäätyneet ruumiinsa olisi löydetty lumen alta. Niin ei kuitenkaan ollut tapahtunut, ja retkeä muisteltiin hymyssä suin jokaisena tulevana talvena. Se oli ollut ihanaa aikaa. Milloin vampyyri viimeksi oli muistellut asiaa? Siitäkin oli kulunut jo pitkään…

”Helen...” Vampyyri mutisee lähes kuulumattomasti ja kääntyy katsomaan taakseen, jossa ihmistyttö sitkeästi rämpii eteenpäin. Kova tyttö, ei valita vaikka matkan täytyi olla suorastaan kiduttavan pitkä kylmästä ja verenhukasta kärsivälle, pelokkaalle tytölle… Vampyyri ojentaa kättään. ”Tule. Olemme pian linnan mailla, ei enää pitkä matka.” Heidän edessään tuikkivat valot, jotka lupasivat ainakin toiselle heistä turvaa, lämpöä ja kotia. Vampyyrin ilme kiristyy.