Kipinöitä ja kommelluksia

[Amber Christensen]

//Tämän pelin ajankohta 16.12. Paikalle odotetaan Opal Calypsoa. :)//

Sinä joulukuisena päivänä olin aamulla sonnustautunut mustaan koulukaapuni. Nyt kuitenkin, kun oppitunnit olivat ohitse ja viikonloppu edessä, olin vaihtanut rennommalle linjalle: ruusuiseen pitkähihaiseen, tummanpunaisiin pillivarkkuihin (rennoin juttu ikinä), sekä valkoisiin tennareihin. Hiukseni olivat kiharrettuina, korkealla poninhännällä. Näytin siis vapaa-aikaa viettävältä, mutta nätiltä tytöltä, joka oli unohtanut taas koulunkäynnin pariksi päiväksi. Niin ei kuitenkaan ollut. En vieläkään hallinnut ehkä yksinkertaisinta loitsua, jota Châteaussa opiskeltiin: en osannut loitsia kipinöitä. Niinpä en päässyt koulusta edes vapaa-ajalla, vaan jouduin käyttämään aikaa mintunvihreiden kipinöiden loihtimiseen.

Siispä seisoin linnan käytävällä nojaillen seinään. En nimittäin parempaa paikkaa ollut keksinyt. Pouffsoufflen oleskeluhuone oli nimittäin täynnä kouluviikon loppua juhlivia tupatovereitani ja pihalla samoin oli hirvittävästi väkeä. Ihme kyllä vaikutti siltä, että ihmiset eivät oikein piitanneet käytävällä käppäilystä. Uskoin siis saavani olla rauhassa. Eikä minua sitä paitsi huvittanut harjoitella näin alkeellista loitsua kaikkien vanhempien oppilaiden nenän alla.

Kumarruin seinään nojaavan reppuni puoleen. Olin ostanut sen Espanjasta viime kesänä. Se oli ruskean, sekä valkoisen kirjava ja kauniisti kuvioitu. Se oli ehdottomasti paras koulureppu mikä minulla on eläessäni ollut. Vedin sen vetoketjun auki ja työnsin käteni sisään. Koulukirjoja, papereita ja - yäk, jotain märkää! Vedin käteni salamana pois ja katsoin sitä. Sormenpääni olivat aivan mustassa tahnassa. Voihkaisin ja kurkistin reppuuni. Voi ei. Mustepullo oli hajonnut. Olin ilmeisesti kolautellut reppua milloin mihinkin ovenkarmiin ja mustepullo oli räksähtänyt rikki. Kaupan päälle jopa koulukirjani olivat musteessa. Pyyhin sormeni erittäin "sivistyneesti" paitaani ja avasin mustereppuni sivutaskun. Siellä sauva oli ollut. Kohotin sen ylös ja sivelin sitä sormillani. Sauvan varteen oli kaiverrettu nimikirjaimeni. Olin vakuuttunut että tämä oli hienoin sauva jonka olin koskaan nähnyt.

Kohottauduin seisomaan. En edelleenkään nähnyt ristinsielua, mutta minulla oli pieni aavistus että pian joku ilmaantuisi paikalle. En kuitenkaan jäänyt miettimään sitä, vaan keskityin palauttamaan mieleeni, kuinka niitä kipinöitä oikein loitsittiinkaan. Punaisten kipinöiden loihtiminen oli sujunut leikiten, mutta heti kuin väri vaihtui siitä ei tullut enää mitään.

Suljin silmäni ja kohotin sauvani eteen. Yritin kuvitella pontevasti mielessäni mintunvihreitä kipinöitä, edes turkooseja. Kuvittelin kysyisiä värejä niinkin ankarasti että olin varma halkeavani pian. Lopulta kuulin pienen poksahduksen. Se ei ollut mitenkään merkittävä ääni, mutta se sai minut avaamaan silmäni juuri sopivasti huomatakseni, kuinka taikasauvani lennähti kädestäni suoraan päin vastapäistä seinää. Kuului pieni kopsahdus ja sauva kimposi maahan. Se vieri muutaman metrin päähän ja jäi paikoilleen, ikään kuin ilkkuen minulle. Tepastelin sen luokse ja nostin lattialta. En voi mokata näin pahasti.

Minulla oli kuitenkin sisua, joten päätin yrittää toisenkin kerran. Toisin saman rutiinin. Mieti Amber, mieti ankarasti, komensin itseäni. Kuvittele kuinka sauvasi päästä sinkoutuu kipinöitä. Onnistut varmasti. Silloin kuulin käytävän toiselta laidalta pienen kolauksen. Hätkähdin. Onnistuin samalla tökkäämään sauvalla oikeaan silmääni.
"Au!" huudahdin ja peitin sen kädellä. "Nyt riitti! En varmasti opi tätä koskaan!" puuskahdin ja jäin seisomaan käytävälle puristen sauvaa vasemmassa kädessä ja peittäen samalla oikealla kädellä vuotavaa silmääni.

[Opal Calypso]

Lösähdin sängylleni makaamaan, viskaten reppuni työpöytäni eteen huokaisten. Viimein viikonloppu! Viimeinen tuntini oli tältäviikolta ohi - pimeyden voimilta suojautuminen ja se oli sujunut ihan hyvin vaikka moni olikin ollut aika levottomalla päällä. Ymmärsihän sen, viikonloppu alkoi ja sai viettää kaverien kanssa aikaa taas lisää joten viimeisiin hetkiin kukaan ei oikein keskittynyt oppituntiin. Minulla ei ollut erikoisia puuhia viikonloppua varten. Ajattelin harjoitella kestävyyttä loitsuissa. Että jaksaisin pitää loitsuja kauemmin yllä ja nopeammin palautua loitsuista. Sitä olisin nimittäin tarvinnut tuossa yhtenä iltana kun yöllä eksyin kiellettyyn metsään ja tapasin sen vampyyrin.. Noh, ainakin ollaan elossa.

Riisuin kaapuni ja puin ylleni mustat farkkuni, sekä viininpunaisen paidan hieman kuin joulun kunniaksi. En voinut uskoa että jouluaattoon olisi enää viikko.. Tai oikeastaan viikko sihen että joululoma alkaisi. Kipitin ovelleni ja vedin nopeasti jalkaani luotettavat valkoiset converseni, jotka olin juuri pessyt mutta eivät ne sentään ihan uudesta käynyt. Hiukseni olin laittanut poninhännälle oppitunnin takia, mutta nyt annoin niiden valahtaa kasvoilleni punertavina itseinään.

Kipitin käytävää pitkin yrittäessäni etsiä rauhallista paikaa loitsimiselle. Huonetoverini pitivät liiallista meteliä, ulkona oli liikaa porukkaa ja oleskelutilassa en viitsisi alkaa taikomaan. Se oli sentään oleskelutila missä oleskeltiin eikä sinne mielestäni kuulunut läksyt tai muutkaan ylimääräiset harjoittelut. Kävelin linnan käytävää pitkin taikasauvaani heilutellen, kunnes yhtäkkiä näin sauvan lentävän kauemapana seinään ja kierivän kauemmas näköpiiristäni. Kirsikkapuuta? Hyvin harvinaista sauvapuuta. Siitä valmistuu merkillisiä voimia sisältäviä sauvoja, joita arvostavat kaikkein eniten Japanin velhokoulun oppilaat. Oliko koulussamme joitakin japanilaisia? Ihmeellistä jos joku olisi tullut niin kaukaata opiskelemaan tänne. Kirsikkapuusta valmistuu usein sauva, joka sisältää aidosti tappavaa voimaa, ja jos ytimenä oli lohikäärmeen sydänjuuri, niin sitä ei ikinä pitäisi antaa velholle, jolla ei ole poikkeuksellista itsehillintää ja mielenvahvuutta. Ajattelin nörttimäisesti ja automaattiseesti. Minkäs sille voi että rakastin taikasauvoja ja osasin kertoa niistä vaikka mitä pienelläkin vilkaisulla. Uteliaana kävelin kurkistamaan seinän takaa kuka tuon sauvan omisti.

Ruskeahiuksinen nuori tyttö harjoitteli jotakin loitsua itsekseen, selvästikin kovien vaikeuksien kanssa. Tuo näytti juuri taikakoulun aloittaneelta, mutta en panisi päätäni pantiksi. Minulla ei meinaan ollut mikään erinomaisen hyvä arvauskyky kun piti arvuutella toisten ikää. Huomasin miten tyttö tökkäisi itseään silmään ja irvistelin hieman. Muistin kuinka minullakin oli aluksi vaikeuksia taikomisen kanssa, mutta jos vain jaksoi yrittää niin sen varmasti oppi. Astuin esiin seinämän takaa, hymyillen ystävällisesti kun kuljeskelin lähemmäs tuota. Huolehtivaisena ihmisenä panin merkille ettei tuo näyttänyt ainakaan satuttavan itseään kovin pahasti rytäkässä.

"Harjoitteletko kipinöitä? Näytät olevan hieman vaikeuksissa." Kysyin lempeästi samalla kun vihreät silmäni säihkyivät ja taikasauvaani heilauttaen loihtisin ilmaan vihreitä kipinöitä, osa kirkkaan vihreitä kuin hänellä ja osa smaragdinvihreitä niinkuin minulla.

[Amber Christensen]

Älä anna periksi, ajattelin. Ei varmaan Mila Molinakaan ollut mestari heti ensikättelyssä kyllä minä tämän varmaan pian hallitsisin. Olin valmiina viimeiseen yritykseen, kun kuulin lempeän äänen: "Harjoitteletko kipinöitä? Näytät olevan hieman vaikeuksissa."
Nyt säikähdin enemmän kuin viimeksi. Sauvani päästä nimittäin purkautui valtavasti punaisia, hiilenhehkuvia kipinöitä. Avasin suuni varoittaakseni paikalle tupsahtanutta tyttöä, mutta oletettavasti liian myöhään. Suljin silmäni. En halunnut nähdä mitä olin aiheuttanut. Oliko tuo vielä kunnossa? En todellakaan halunnut satuttaa muita ihmisiä. Voi, kumpa tyttöön ei olisi sattunut. (Kyllä vain, ehdin juuri nähdä vain että kyseessä oli naispuolinen henkilö.)

Kohotin molemmat käteni silmieni eteen. En tiennyt uskaltaisinko katsoa. Sama oli tapahtunut - tai no, ei ihan sama, kun olin ollut isoäidin luona kylässä. Olimme parvekkeella kaksin ja harjoittelin jotain loitsua. Se oli yllättäen mennyt pilalle ja valtava tuulenpuuska (paino sanalla valtava) purkautui sauvani päästä. Voitte vain kuvitella kuinka paljon säikähdin. Isoäiti oli nimittäin niin heikko ja heiveröinen. Kasvoilla näkyivät monet vanhuuden tuomat uurteet. Luulin, että tuulenpuuska oli heittänyt isoäidin kaiteen yli!

Havahduin todellisuuteen huomaten, että peitin yhä silmiäni käsilläni. Laskin ne alas, mutta jäin silti tuijottamaan maata. Minut tunnettiin positiivisena, iloisena ja huolettomana tyttönä. Harvat olivat koskaan nähneet herkän puoleni ja koitinkin pitää sen parhaani mukaan piilossa. Kuitenkin ajatuskin siitä, että satuttaisin toista ihmistä tai olentoa, oli erittäin vastenmielinen. Jos näin kävisi saattaisin potea syyllisyyttä ties kuinka kauan.
"Anteeksi", sopersin. "En tarkoittanut. En edes tiedä miten tässä noin kä-kävi..."
En tosiaan tiennyt edes olivatko kipinät edes osuneet tuohon, mutta pahoittelin tapahtumaa silti tärisevällä äänellä. Tunsin silmieni kostuvan. Pidä se sisälläsi Amber, älä näytä tunteitasi. Ajatukset pyörivät päässäni. En kuitenkaan mahtanut itselleni mitään, vaan annoin kyynelten valua poskiani pitkin leualleni.

[Opal Calypso]

Samalla kun kysyin oliko tyttö kunnossa, tämä tuntui säikähtävän niin kovasti minua että sauvasta suihkusi punaisia kipinöitä, jotka helposti polttaisivat ihon läpi - ja niin ne tekivätkin. Älähdin pienesti ja nostin vaaleat käteni kasvojeni eteen suojatakseni ja käänsin vartaloani poispäin samalla kun menin kyykkyyn. Tunsin kuitenkin kun osa kipinöistä poltti ihoani ikävästi. Hieroin kämmeniäni saadakseni kipinät pois iholtani ja huomasin että olin saanut muutaman palovamman. Olin polvillani maassa ja nostin katseeni yllättyneenä ylös. Miksi tuo haluaisi satuttaa minua, vai oliko se vain vahinko?

Ruskeahiuksinen nuori tyttö piti katseensa maassa ja mutisi jotain hiljaisesti, pyytäen ilmeisesti anteeksi jos oikein kuulin. Äänensävyä tulkitessani ymmärsin täysin että tyttö oli pahoillaan ja järkytyksekseni huomasin pian tuon itkevän. "Hei hei hei.. Ei ole mitään hätää! Kaikki on hyvin, okei? Sinun pitää vain harjotella enemmän ja .. katsoa minne tähtäät." Sanoin samalla kun katselin ympärilleni ja vedin punaiset hiukseni korvantaakse kasvoiltani. Kurottauduin silittämään toista tuon olkavarsista, rauhalliseen tahtiin, hymyillen ystävällisesti niinkuin aina. "Mikä sinun nimesi on? Sinä taidat olla Pouffsoufflesta, etkö niin?" Puhuin rauhallisesti ja varmasti, yrittäen estää mahdollisen paniikkikohtauksen. Vihreät silmäni tapittivat huolestuneina tyttöä ja halusin varmistaa että tuo oli kunnossa ennenkuin hoitaisin omat ja kipeät palovammani. Tyttö kuitenkin näytti päälleppäin olevan kunnossa, eikä taika tuntunut osuvan häneen ollenkaan. Luultavasti hän oli keskittynyt loitsun onnistumiseen niin kovasti, että hän vpelästyi yht'äkkistä häiriköintiäni ja sen takia menetti loitsunsa hallinnan. Mistä siis aiheutui että minä sain kuumat kipinät päälleni.

Päästin hennosti tytöstä irti sillä en halunnut vaikuttaa tökeröltä tai päällekäyvältä. Seisoin tyttöä vastapäätä, vastausta odotellen. Vaatteeni näyttivät ehjiltä, mutta vaalea ihoni oli punaisia jälkiä täynnä ja ne ympäröivät suurta arpea kädessäni, joka sekään ei vielä ollut parantunut.

[Amber Christensen]

"Hei hei hei.. Ei ole mitään hätää! Kaikki on hyvin, okei? Sinun pitää vain harjotella enemmän ja .. katsoa minne tähtäät", kuulin toisen sanovan. Hän yritti ilmeisesti lohduttaa tai jotain, mutta en uskonut häntä. Ei ole mitään hätää. Olin toista mieltä. Olin juuri päästänyt tulikuumien kipinöiden suihkun tuota tyttöä kohti. Se oli varmaan tehnyt kipeää. En tietenkään halunnut toisille mitään pahaa. Kukapa olisi halunnut? Toivoin, että tuo tyttö tiesi, että en ollut tehnyt sitä tahallani. Pystyin kuitenkin hänen äänensävystään ja sanoistaan päättelemään, että hän oli varsin kärryillä siitä, mitä todellisuudessa oli tapahtunut.

Tunsin kuinka hän silitti minua olkavarsista lohduttavasti. Aivan kuten äiti oli tehnyt kun satutin itseni tai olin muuten vain surullinen. Tunsin ensimmäistä kertaa koti-ikävää. Tajusin kuinka merkittävää on, kuinka lohduttaa ja ilmaisee myötätuntoa. Nytkin kun tuo tuntematon silitteli minua, tunsin heti oloni paremmaksi. Jos hän olisi minulle vihainen ei hän toimisi näin.

"Mikä sinun nimesi on? Sinä taidat olla Pouffsoufflesta, etkö niin?" 

Nyökkäsin ja kohotin katseeni. Vasta silloin näin miltä tuo toinen näytti: kauniit vihreät silmät katselivat minua huolestuneen näköisinä. Hänen hiuksensa olivat punertavat. Olin varmaan nähnyt hänet joskus käytävällä, mutta en nyt muistanut. Muistin kuitenkin sen, että tyttö oli kysynyt nimeäni, joten vastasin tälle: "Olen Amber Chritensen." Ja vaikka olin poissa tolaltani, muistin kuitenkin hyvät käytöstavat: "Mi-mikä sinun ni-nimesi on?"

[Opal Calypso]

Tyttö ei vastannut lohdutteluuni mitään, niiskutti vain kyyneleitään silittelyistäni huolimatta. Minulla oli paha mieli kun olin säikäyttänyt hänet sillälailla, vaikka se ei todellakaan ollut tarkoitukseni. Ehkä olisi pitänyt arvioida tilanne paremmin ja kysyä kysymys silloin kun hän ei juuri olisi ollut niin keskittynyt loitsunsa oikein saamiseksi.

Kysyin mikä hänen nimensä oli ja varmistaakseni oliko hän Pouffsoufflesta. Mielestäni olin ollut nähnyt hänet joskus pouffsoufflen oleskelutilassa ja ruokapöydässä aamupalalla. Oli kuitenkin vaikea sanoa mitään varmaksi, pöytä kun oli useimmiten tipoten täynnä luokkani oppilaita ja osa saattoi ikävästi muistuttaa jotakuta toista.
Tyttö kuitenkin nyökkäsi minulle ja kohotti katseensa minua kohti. Hän siis oli pouffsoufflesta, noh ainakin yksi asia enemmän mistä meillä olisi puhuttavaa mahdollisesti.

"Olen Amber Christensen." Tyttö vastasi hiljaa, mutta tarpeeksi jotta minä kuulin. Hän kysyi myös minun nimeäni ja vastasin siihen hellään ja ysävälliseen sävyyn. " Mukava tutustua Amber. Minä olen Opal. Opal Calypso, viidenneltä vuosiluokalta. Sinä taidat olla juuri aloittanut? En ole mielestäni nähnyt sinua täällä aiempina vuosina." Tuollaisen pienen tytön kyllä helposti olisi huomaamattakin. Useimmat kun olivat vähän pidempiä ja jopa minut helposti jyräsivät alleen, vaikka olin kuitenkin Amberia hieman pidempi ja vanhempi.

"Anteeksi että säikäytin sinut niin. Tiedänpä nyt että sinulle on turha ryttyillä tai saa polttaa ihonsa", naurahdin hieman ja ojensin käsiäni jotta toinen voisi katsoa. Palovammat näyttivät ikäviltä ja punaisilta ihossani kun otin taikasauvani esiin. "Olen oikeasti ihan kunnossa. Ainakin sait loitsusi viimeinkin toimimaan... Episkius ..HNNNGGHH.." , puhelin samalla kun heilautin sauvaa ja lausuin taikasanan, jolloin käteni kuumeni hetkeksi inhottavan kuumaksi ja sai minut hieman vaikeroimaan. Sen jälkeen käteni viileni ja palovammoista jäi jäljelle vain pienet arvet. "Minullakin oli aloittaessani hieman vaikeuksia taikomisen kanssa, mutta harjoitus tekee mestarin niinkuin aina sanotaan. Ja kappas, kaikki on taas hyvin. Arvet katoavat nopeasti melkein huomaamattomiksi, kunhan ovat tarpeeksi pieniä ja vaivan hoitaa heti."

Kädessä oleva suuri arpeni oli ja pysyi, koska olin silloin juuri taikonut suuren puolustustaijan, ollut melkein hypotermiassa ja menettänyt paljon vertani. Jos olisin silloin sen taikonut umpeen, olisi se voinut haalentua melkein näkymättömäksi.

[Amber Christensen]

Pyyhin kyyneleeni. Olin käyttänyt viimeiset minuutit hokien itselleni, että ei ollut mitään hätää. Minua vanhempi tyttökin oli sanonut niin ja oli aika uskoa häntä. Joulu on pian (tiedän että se ei liity tähän mitenkään) ja jos tontut nyt kurkkivat ikkunoista montako lahjaa me ansaitsemme pukinkonttiin, minua lohduttanut tyttö saisi puolestani vaikka miljardia pakettia. Hän vaikutti niin sydämelliseltä ja myötätuntoiselta. Olin salaa sisimmässäni iloinen, että olin polttanut juuri hänet.

"Mukava tutustua Amber. Minä olen Opal. Opal Calypso, viidenneltä vuosiluokalta. Sinä taidat olla juuri aloittanut? En ole mielestäni nähnyt sinua täällä aiempina vuosina."

Nyökkäsin. Opal. Kaunis nimi. Pakotin hymyn kasvoilleni. Vaikka silmäni olivat vielä hieman itkusta punaiset, aloin olla jo paremmalla tuulella. Tunsin olevani kuitenkin epäkohtelias, kun tyydyin vain nyökkäilemään Opalin kysymyksille. Niinpä avasin suuni ja sanoin jo huomattavasti reippaammalla äänellä: "Hauska tavata Opal." Hymyilin.

"Anteeksi että säikäytin sinut niin. Tiedänpä nyt että sinulle on turha ryttyillä tai saa polttaa ihonsa", Opal naurahti. Ja näytti kättään. Irvistin. Olin tosiaan lähettänyt kipinät suoraan häntä kohti. Palovammat eivät näyttäneet kivoilta.
"Anteeksi", mutisin ja tutkailin kättä. Opal otti sauvansa esille. Nyt olin erittäin tarkkaavainen. Minua kiinnosti todella millaisia taikoja viidesluokkalaiset osasivat tehdä. Suuni avautui hieman raolleen kun Opal aloitti loitsimisen: "Olen oikeasti ihan kunnossa. Ainakin sait loitsusi viimeinkin toimimaan... Episkius ..HNNNGGHH.."
Suljin hetkeksi silmäni. Opal vaikeroi hieman. En kuitenkaan käsittänyt miksi hän sanoi olevansa kunnossa ja sitten vaikeroi tuskissaan? Kun kurkistin aikaansaannosta, näin että palovammoista oli jäljellä vain arvet. Oli taika kyllä ihmeellistä.

"Minullakin oli aloittaessani hieman vaikeuksia taikomisen kanssa, mutta harjoitus tekee mestarin niinkuin aina sanotaan. Ja kappas, kaikki on taas hyvin. Arvet katoavat nopeasti, kunhan ovat tarpeeksi pieniä ja vaivan hoitaa heti", sanoi Opal. Minä itse näytin mietteliäältä. Voisinko todella tulla yhtä taitavaksi kun tuo viidesluokkalainen noita? Opalin sanat saivat minut jälleen paremmalle tuulelle. Ikään kuin hakiakseni lisää kannustusta vilkaisin vielä palovammoja, jotka Opal oli taidokkaasti parantanut. Sillon äkkäsin kuitenkin ranteesta lähtevän, suuren arven. Ilmeeni muuttui vakavaksi.
"En kai minä tehnyt tuota?"

[Opal Calypso]

Amber nyökkäsi kysymykseeni ensimmäisestä vuosiluokasta ja puhui minulle jo paljon reippaamman oloisena. Toisen silmät olivat yhä hieman itkusta punaiset ja vetiset, mutta se laskisi nopeasti. Hymyilin vastaukselle kirkkaasti. Oli varmasti älyttömän jännittävää tulla uutena tähän kouluun. Minuakin oli silloin jännittänyt, mutta innostus vei ainakin osaksi voiton. Ymmärsin nyt hyvin miksei taikominen sujunut hirveän hyvin, hänhän oli niitä vasta hetken harjoitellut.

Amber pyysi palovammoja anteeksi kun niitä hänelle näytin. Hoidin palovammat kuitenkin kädestäni pois suhteellisen nopeasti ja huomasin miten tarkkaavaisesti nuorempi opiskelija tarkkaili touhujani. Olihan se aina jännittävää katsoa mitä kaikkea vanhimmat opiskelijat osasivatkaan tehdä.

"En kai minä tehnyt tuota?" Amber kysyi minulta katsoen kädessäni olevaa arpea. Vaaleille kasvoilleni nousi hermostunut ja surumielinen ilme, vaikka se oli näkyvissä vain pienen hetken. Sen jälkeen kasvoilleni levisi taas omantapainen hymyni, vaikka silmissäni vilisi yön tapahtumat.

"Ei, et tietenkään. Se on.. hieman vanhempi. Muistutus minulle siitä että opettajat ovat asettaneet meille säännöt ja kiellot ihan hyvästä syystä." Sormeni sivelöivät arpea kädessäni joka oli vieläkin hieman arkana. Eihän tapahtumasta ollut kovinkaan paljon aikaa ja sairasosastolta pääsemisestäni vasta olikin vähän aikaa. Minun pitäisi tälläkin hetkellä olla opiskelemassa kaikkea mistä Olin jäänyt jälkeen, mutta halusin ainakin hetkisen jutella Amberin kanssa.

"Haluatko kokeilla taikaa uudestaan? Tällä kertaa mieluusti johonkin muuhun kohdistettuna tai oikeastaan ei kehenkään", ovelasti yritin kääntää puheenaihetta johonkin muuhun.

[Amber Christensen]

Suruni oli vaipunut unholaan. En ollut enää alakuloinen, saati itkuisa. Olin lähes oma itseni: hymyilevä, pirteä ja puhelias. Tai no, en minä juurikaan tälle uudelle tuttavuudelle puhunut. Suurin syy tähän minun mielialani äkilliseen muutokseen oli ehkä Opal. Sillä on paljon merkitystä kuinka lohduttaa. Opal sai viimein minut uskomaan, että ei ollut mitään hätää. Tottakai olin edelleen pahoillani, ja hyvittäisin tämän hänelle vielä jotenkin, mutta en näyttänyt katumustani surulla.

Kun kysyin suuresta arvesta viidesluokkalaisen kädessä, en siis tiedä kuvittelinko, mutta aivan kuin olisin nähnyt ei-niin-kivan ilmeen käväisevän Opalin kasvoilla. Tuo ilme viestitti jokinlaisesta surusta, ehkä epävarmuudesta. Olinko tehnyt virheen kysyessäni arvesta? Vai oliko ylipäätään aiheuttanut sen? Ajatukset pyörivät päässäni. Tuo ilme viipyi kuitenkin Opalin kasvoilla vain hetken ja nyt tyttö hymyili tavallista, iloista hymyään.

"Ei, et tietenkään. Se on.. hieman vanhempi. Muistutus minulle siitä että opettajat ovat asettaneet meille säännöt ja kiellot ihan hyvästä syystä", Opal sanoi ja siveli arpea. Olin että helpottunut, mutta myös hämilläni. Helpottunut siksi, että en ollut tehnyt tuollaista jälkeä toiselle, mutta hämilläni myös sen tähden, että no - mielestäni Opalin sanat olivat vain vähän kummalliset. Oliko hän kenties vaikeuksissa? Mitä hän oli tarkoittanut muistutuksella? Nuo olivat kysymyksiä joihin en varmaan koskaan saisi tietää vastausta.

"Haluatko kokeilla taikaa uudestaan? Tällä kertaa mieluusti johonkin muuhun kohdistettuna tai oikeastaan ei kehenkään", Opal kysyi. Miltei saman tien en enää edes muistanut arpea, vaan sen sijaan että olisin jäänyt aprikoimaan, vastasin ehkä pisimmin mitä olin koskaan tälle tytölle vastannut: "Voisin minä kokeilla. Punaisten kipinöiden loitsiminen alkaa olla jo helppoa, mutta turkoosit ja mintunvihreät eivät luonnistu. Tiedot kyllä."

[Opal Calypso]

Olin helpottunut ettei tuo tuntunut huomaavan epävarmaa ilmettäni, saatika kysellyt asiasta mitään sen enempää. Olisihan siitä ehkä ihan hyvä kertoa eteenpäin, jotta muutkin osaisivat varota ja ymmärtäisivät että rajat on tehty ihan tarkoituksella. En kuitenkaan halunnut kuulostaa mitenkään ylimieliseltä tai huomionhakuiselta, joten siksi olin vain käskenyt muiden jättää sen asian rauhaan. Kertoisin sitten joskus jos sen aika olisi.

Amber tuntui olevan ihan mielissään uudesta yritysmahdollisuudesta, joten annoin tuolle tilaa kokeilla uudestaan. "Sinun pitää vain keskittyä, okei? Sauvasihan on Kirsikkapuuta, eikö niin? Mikä sen ytimenä on?" Kysyin hymyillen. Ehkä pieni lisätieto sauvasta voisi olla avuksi sen ja taikomisen hallintaan. "Kirsikkapuu on.. Merkillistä sauvapuuta. Siinä on paljon voimaa, myös negatiivista ja tappavaa sellaista. Mutta tuo sauva on kuitenkin valinnut juuri sinut itselleen, eikä se ole vain sattumaa. Varmasti kokeilit monta sauvaa ennenkuin osuit juuri tuon sauvan luokse."

Otin oman sauvani esiin, käännellen ja esitellen sitä Amberille. "Tunnistatko tämän?" Kysyin innostuneena ja pidin pienen tauon että tyttö ehtisi vastata. "Se on Jalokuusta, yhtä vastustuskykyisimmistä puista. Tämä sauva vaatii vallassa pysymistä ja päämäärän vahvuutta omistajaltaan, ja jalokuusisauvat ovat huonoja mielensä muuttavien ja päättämättömien käsissä. Ne sopivat erityisen hyvin muodonmuutoksiin, ja suosivat keskittyneitä, mieleltään vahvoja ja joskus pelottavan käytöksen omaavia omistajia. Siitä huomaa - en minä ole pelottava, joten vaikka sinun sauvassasi olisi tappavaa voimaa ei sinun tarvitse käyttää sitä siihen. Eikä sauva olisi sinua valinnut jos haluaisi itseään käytettävän huonolla tavalla." Lopetin sitten romaanini taas säihkyvään hymyyn, joka ylti vihreisiin silmiini asti. Tuntui että pälpätin hirveästi innostuksissani. Minkäs sille mahtoi että sauvoista puhuminen sai minut aina hyvälle tuulelle.

Heilautin sauvaani, jotta sen päästä ilmeentyi vihreitä kipinöitä niinkuin aikaisemminkin. "Keskittyminen on tärkeää. Sinun pitää tuntea sauvasi ja toimia sen kanssa yhteistyössä."