Autathan minut takaisin?

Lukuvuoden 2016-17 asiat löytyvät arkistoituna täältä.

Autathan minut takaisin?

ViestiKirjoittaja Opal Calypso » 24 Marras 2016, 22:52

//Peliin odotetaan Declan Halliwellia

Kierähdin sängyssä vasemmalle kyljelleni jo varmaan tuhannetta kertaa samana yönä. Ja hetken kuluttua taas oikealle, samalla kun asetin tyynyn paremmin pääni ja käsieni väliin, kääntäen tietysti viileämmän puolen ylöspäin. Vihreät silmäni liukuivat katsomaan kellotaulua, eikä aika tuntunut liikkuvan mihinkään. 02.17, jopa hurjat 5minuuttia oli vierähtänyt siitä kun viimeksi kelloa vilkaisin.

Huokaisten vedin peiton pois yltäni ja nousin istumaan sängylleni. Silmät olivat tottuneet jo pimeyteen - enhän ollut nukkunut melkein sekunttiakaan. En oikein tiennyt miksei uni tuntunut maistuvan, sillä minulla ei ollut mitään ystävähuolia tai kouluhuolia muutenkaan, jotka olisivat voineet viedä ja häätää nukkumatin luotani jonnekkin maan syvimpään tyrmään odottamaan seuraavaa iltaa. Nousin seisomaan sängyltäni ja jätin sen petaamatta. Muut huonetoverini nukkuivat sikeästi, joten poistumisen pitäisi toimia nopeasti ja viattomasti. Ylläni oli vain musta yötoppini ja valkoiset yöshortsini, mutta en viitsisi kolistella vaatekomeroa etsimällä mitään parempaa tai lämpimämpää. En kuitenkaan tulisi olemaan ulkona kauan - vain sen aikaa että saisin raitista ilmaa ja katsella hetken rauhoittavia tähtiä ja kuuta, kunhan sää ei olisi liian pilvinen.

Nappasin mustan karvareunuksisen toppatakkini ja talvikenkäni naulakosta, hiippaillen varovasti kohti ulko-ovea. En halunnut herättää yövalvojan huomiota, joten askeleeni olivat hiljaiset enkä käyttänyt apunani mitään valoja. Jos jostain syystä jäisin kiinni.. Noh, en oikeastaan ollut miettinyt sihen mitään vastausta. Luultavasti sanoisin että minulla oli huono olo ja kaipaisin hitusen .. juotavaa keittiöstä? Pääsin ulko-ovelle oikeastaan aika naurettavan helposti ja hymyilin veikeästi kun ovi sulkeutui perässäni.

"Piru vieköön", kuiskasin ulos päästessäni ja suustani höyrysi ilmaa. Mieleni teki oikein hyppiä onnistumiseni takia, mutta pelkäsin liukastuvani kivetykselle. En ollut varma paljonko pakkasta oli, mutta onneksi pitkä takkini suojasi suurimmalta kylmyydeltä. Puskin hitaasti puuterimaisen lumen läpi, samalla kun katselin taivaalle tähtiä katsellen ja pyyhin kasvoiltani lumihiutaleita. Kuu valaisi pihaa sopivasti ja se loisti tähtien vierellä kirkkaimpana kuin koskaan - ainakin minun mielestäni. Muistan miten pienenä aina toivoin luutaa isältäni, jotta voisin lentää tooodella korkealle katsomaan tähtiä paremmin ja voisin napata niitä mukanani oman huoneeni kattoon. Tiesinhän minä nyt ettei siinä ollut mitään järkeä. Koskaan ei voisi lentää niin korkealle ja - hassua kyllä - minä vihasin lentämistä.

Ehkä tunnetuin tähtikuvio oli Otava, toiselta nimeltään Suuri karhu, jonka minäkin huomasin taivaalla tänä yönä. Nuo seitsemän tähteä eivät ikinä laske taivaanrannan alapuolelle ja kiertävät Pohjantähteä säännöllisesti yöstä toiseen. Venus oli yksi planeetoista, minkä saattoi myös nähdä yön pimeinä tunteina. Venus näkyy taivaalla iltaisin tähdistä ensimmäisenä ja aamuisin viimeisenä ja isäni sanoi että se olisi ikäänkuin tähtien hallitsija tai vartija. Se oli kuin paimen, joka varjeli tähtiä ja katsoi ettei yksikään kadonnut minnekkään.

Kävelin eteenpäin, vasemmalle, oikealle, sinne tänne. Puut ympärilläni tihenivät ja tihenivät, samoin kuin lumisade- kunnes lopulta olin valmis lähtemään takaisin linnaan. Käännähdin ympäri lähteäkseni, kunnes kasvoilleni valahti kummastunut ja ehkä hieman pelokas ilme. Minne linna oli kadonnut? Tai jälkeni?
Mystinen ja hyväsydäminen, 15vuotias Opal Pouffsoufflesta
Avatar
Opal Calypso
Oppilas
 
Viestit: 84
Liittynyt: 27 Kesä 2016, 17:45
Tupa: Pouffsouffle

Re: Autathan minut takaisin?

ViestiKirjoittaja Declan Halliwell » 24 Marras 2016, 23:22

-Declan-

Toisaalla yö oli vasta alkanut. Tähdet ja kuu olivat kuin aurinko täällä – niiden valossa näki kulkea minne ikinä mieli tekikään. Ne kertoivat suunnan sellaiselle kulkijalle, joka osasi tähtien liikkeitä lukea ja ne lohduttivat muutoin pimeässä maailmassa, jossa päivänvalo oli kirous. Oikeastaan tässä maailmassa ei edes kaivattu päivänvaloa – aurinko oli liian kirkas ja tappava, sen säteilyn alla kulkeminen vahingoittavaa. Tähdet ja kuu oli ainoa valonlähde jota tarvitsi… Kylmät hiutaleet leijailevat metsään hiljaisina, luoden sinne tänne vaaleita täpliä, jotka heijastivat valoa, tuoden kirkkautta synkkyyden ytimeen. Ei Declan tietenkään tuntenut kylmyyttä, mutta joskus kauan aikaa sitten toisessa elämässä, nämä hiutaleet olivat merkinneet talven alkua, lapsille iloa ja pihaleikkejä ja vanhemmille huolta ja murhetta. Se kaikki oli nyt toisin…

Vampyyrin huulilla viipyilee hymy kun tuo ojentaa kätensä ja odottaa kiireettömästi, kuinka käsivarren pinnalle sataa lumihiutaleita, eivätkä ne sula hänen käteensä kuten lämminverisillä. Hän nautti talvesta, vaikka lumi tekikin kaikesta hieman hankalampaa. Mutta milloin hankaluus olisi estänyt häntä tekemästä jotakin? Talvi oli kaikessa suhteessa vuodenajoista parhain – yöt olivat pitkiä ja pimeitä ja päivänvalo voitti vain harvakseltaan. Kylmyys ei haitannut, mutta se kuinka puut pudottivat syksyn edetessä lehtensä ja pikkujyrsijät pakenivat koloihinsa odottamaan kevään saapumista… Se kaikki täytti Declanin odotuksella ja ilolla – viimein tämä kaikki oli yksin hänen! Hän saattoi kävellä päiväkausia autioilla mailla kohtaamatta yhtä ainutta eläintä taikka ihmistä ja kun nälkä viimein yltyisi sietämättömäksi, ottaisi askeleensa kohti sivistystä.

Declan seisoo paikoillaan, pää taaksepäin kallistettuna ja silmät avoinna. Mustien silmien hohde heijastaa tähtien kajoa, ja hiutaleet antavat olemukselle epätodellisen, lähes timanttisen ulkomuodon. Vampyyrillä ei ole kenkiä – mihinköhän sellaisiakin tarvittaisiin, eikä liiemmin mitään peittämässä päätään tai käsiä. Kaulan ympärille on kiedottu ohut musta huivi, pikemminkin ulkonäön kuin lämmön tarpeen vuoksi. Takki, musta sekin, on aivan liian ohut kylmään talviyöhön ja farkut ja paita sen alla ovat niin ikään sopimaton vaatekerta useimmille… Niin, useimmille. Vampyyrin toinen käsi koukistuu taaksepäin ja kiertyy samettisen rasian ympärille, vetäen selästä esiin kauniin soittimen. Hetken vahamaiset sormet ainoastaan hyväilivät rasian sisältä paljastunutta soitinta, ennen kuin rasia suljetaan rakastavin ottein ja lasketaan lähellä olevan puunoksan haaraan. Sormet painetaan tiukasti ikivanhaa luuttua vasten. Hetkisen on aivan hiljaista – sormet hapuilevat oikeaa otetta ja mieli työskentelee löytääkseen yöhön sopivan sävelen, mutta lopulta tähtien loisteen valaisemassa metsässä alkaa soida suloinen sävel – äärettömän surumielinen ja hidas, mutta samalla kaunis ja mietteliäs. Hitaasti sävel kuroutuu yhteen, muuttuen nyt yhtenäisemmäksi ja vielä sointuvammaksi. Vampyyri kallistaa päänsä jälleen taaksepäin metsän keskellä, katsellen hetken yläpuolellaan huojuvia puita, lumisateen leijailemista alaspäin (oikeastaan se oli jo kunnon myräkkä) ja tähtien loistetta joka urheasti yritti sinnitellä taustalla. Sitten silmäripset painetaan kiinni ja vain soitto jää – vieden pois huolen, murheen ja kaipauksen tuoden tilalle toivoa, ystävyyttä ja iloa.
Hahmojani ovat Athelard J. Gryan, kuolonsyöjä ja yksi Chateaun jatko-opiskelijoista, sekä keittäjätär ja tarjoilijatar Annie Djejúblan, joka asuu pääsääntöisesti Poudlardinessa. Declan Halliwell, vampyyri on uusin tulokkaani.
Declan Halliwell
 
Viestit: 36
Liittynyt: 14 Marras 2016, 17:23

Re: Autathan minut takaisin?

ViestiKirjoittaja Opal Calypso » 24 Marras 2016, 23:51

Olin eksynyt. Mitenkö se oli mahdollista? En edes oikein tiennyt. Olin opiskellut Chateaussa jo kohta viiden lukuvuoden verran ja silti saatoin eksyä koulun alueella. Tietenkin huomioon oli hyvä ottaa se, etten ollut ulkona liikkunut näin pimeällä, saatikaan silloin kun maa on täynnä lunta ja lumiverho muutenkin peittää kaiken näkökentältä. Tungin käteni taskuihini ja lähdin jatkamaan matkaa summanmutikkaiseen suuntaan. Kaikki puut näyttivät samalta, eikä tähtitaivaskaan enää tuntunut valaisevan kulkureittiäni.

Vedin taskustani esiin taikasauvani. Jalokuusta, ytimenä feeniksin sulka. Yksi kaikkein harvinaisimmista ydintyypeistä ja ovat kykeneviä kaikkein laajimpaan taikuuteen. Aloitekyky ja oma tahto on.. aikastas huono piirre. Myöskin se miten nirsoja ovat omistajan hyväksymisestä. Jalokuusi taas.. Noh, suosivat mieleltään vahvoja velhoja ja pelottavan käytöksen omaavia omistajia. Minä en ole pelottava, saatikka ilkeä, joten sitä voinee hetkisen miettiä miksi valitsin tämän sauvan ja se minut. (Hih, nörtti kun tiedän liikaa sauvoista.) Sauvat olivat minusta kiehtovia, joten miksikäs niistä ei opiskelisi? Sauvoja katsomalla sai myös paljon irti niiden kantajista, ilman että tarvitsi välttämättä heiltä itseltään mitään kysellä.

Mutta, sitten loppui tämä hempeily. En edes tiedä miksi ajattelin tietoja sauvastani keskellä hyytävän kylmää metsää, vielä kun olinpaikastani ei ollut hölkäsen pöläystä. Napautin sauvaani hennosti ja ajattelin mielessäni loitsun " Valois " ja kiltisi pieni valo syttyi sauvani päähän valaisemaan kulkureittiäni. En tiedä pelottiko minua nyt enemmän. Valokehän ympärillä olevat asiat näyttivät vielä synkemmiltä ja varjojen avulla korkeiksi venyneiltä, mutta ainakaan en kompastuisi mihinkään lähelläolevaan. Tallustelin arvioltani muutaman minuutin hajamielisesti ympyrää, kunnes pian korviini kantautui karmivaa ääntä. Tai, eihän se ollut karmivalla tavalla karmivaa. Pikimmiten se kuulosti joltain musiikilta, hitaalta ja pelottavalta, toisaalta kiehtovalta ja puoleensa vetävältä. Jospa joku toinen oppilas olisi eksynyt tänne samaiseen jorpakkoon minun kanssani ja voisimme yhdessä löytää täältä pois. Toisaalta kun ajattelin.. Taisin olla juuri siinä metsässä missä sijaitsi taikaolentoja laidasta laitaan - kyllä, jopa ne vaarallisimmat. Kuulemma joku oli nähnyt/huhunut vampyyrinkin liikuskelevan täällä suunnilla, mutta minusta se oli naurettavaa. Kuitenkin, metsään meno oli kiellettyä ilman lupaa. Ehkä ei olisi parasta mennä vaarallisessa metsässä juuri sitä ainoaa ääntä kohti, niinkuin jästit tekevät niiden kauhuelokuvissa. Noh, tyhmä mikä tyhmä - sinne siis.

Nopeutin askeliani juoksuun - jos sitä saattoi juoksuksi kutsua. Lyhyt olemukseni rämpi lumikasoissa kuin pelästynyt peura. Ehkäpä joku kiltti taikaolento tulisi ja söisi minut, pelastaen minut tältä säälittävältä näyltä. Pysäytin askeleeni kuin salamana, huomatessani hahmon ketä tuota kummallista kapinetta soitti. Eip, ei ainakaan kukaan opiskelija ja tuskin henkilökuntaakaan. Törppönä seisoin paikallani hetken, kunnes tajusin osoittavani valolla suoraan miestä kohti, joten nopealla sauvanheilautuksella sammutin valon ja - suoraansanoen syöksyin lumen poikki ja lähemmän puun taakse. Jos olisin ihan hipi hiljaa, tuskin toinen kuulisi tai huomaisi minua ja voisin palata mahdollisimman nopeasti sinne mistä tulinkin.
Mystinen ja hyväsydäminen, 15vuotias Opal Pouffsoufflesta
Avatar
Opal Calypso
Oppilas
 
Viestit: 84
Liittynyt: 27 Kesä 2016, 17:45
Tupa: Pouffsouffle

Re: Autathan minut takaisin?

ViestiKirjoittaja Declan Halliwell » 25 Marras 2016, 00:23

-Declan-

Musiikki kutoo itseään lähes taianomaisesti, sävelten noustessa ja laskiessa metsässä vampyyrin ympärillä. Ne luovat aivan oman maailmansa hiljaisuuteen, eläen ja tanssien soinnuissa. Ja vaikka ääni on hiljainen, sävel kuuluu hiljaisuudessa pitkien matkojen päähän, herättäen sammalkivien alla uinuvat menninkäiset ja raivostuttaen metsän siimeksessä laukkaavat kentaurit, jotka tiesivät että oli turhaa asettua vampyyrin kanssa poikkiteloin. Muuta ei oikein voinut tehdä kuin odottaa ja toivoa, että vampyyri lähtisi pian taas jatkamaan matkaansa, kenties palaisi sinne mistä oli tullutkin. Nämä kaikki ajatukset käyvät vampyyrin mielessä ja sitten taas katoavat sointujen mukana, kun musiikki kulkee eteenpäin. Nyt siinä on paljon enemmän sointuja kuin alussa, kudelma on jo lähes valmis. Vielä viimeinen sipaus, ja sydäntä särkevän kaunis sävel olisi ohi, pimeyden jälleen täyttäessä metsän. Mutta odota, mikä tuo oli?

Musiikki on vienyt vampyyrin niin syvälle omien ajatuksiensa syövereihin, ettei lähestyviä (ja varsin äänekkäitä) askeleita huomata ennen kuin niiden omistaja on jo aivan liian lähellä ja kirkas valo lankeaa suoraan vampyyrin kasvoille. Mitä?! Oliko aurinko jo noussut…? Ei, Declan avaa silmänsä ja kohtaa pimeän taivaan, jolta tupruttava lumi on jo tehnyt ohuen kerroksen hänen kasvoilleen. Itselleen hymähtäen toinen luuttua soittavista käsistä irrottaa otteensa soittimesta ja vetäisee lumet kasvoilta raukeasti, kuin ele olisi ollut juuri sitä, mitä henkilö olisi tahtonut tehdä jo vuosikausia. Kiirehtimättä vampyyri painaa käden takaisin soittimelle, parantaen hieman sen asentoa sylissään ja katsoo sitten ympärilleen. Ei kovinkaan kaukana hänen edessään on yhä nähtävissä maahan painautuneet askelten jäljet, joita lumi on jo kiireen vilkkaan peittämässä. Askeleet kääntyvät ympäri, ja Declan seuraa niiden reittiä kiinnostuneena katseellaan, josta ei kyennyt lukemaan minkäänlaisia tunteita.

”Kuka siellä? Koin valosi ja näen askeleesi, joten voisit tehdä tämän meille molemmille helpommaksi astumalla esiin piilostasi.” Vampyyrin ääni on hienostunut ja raukea, hän ei pidä kiirettä puhutellessaan pimeää metsää. Kuka ikinä salaperäinen henkilö olikaan, kaikki järkevät olennot tiesivät että vampyyrin sanoja oli parasta noudattaa. He näkivät, kuulivat, aistivat ja liikkuivat nopeammin kuin yksikään tavallinen kuolevainen kykenisi. Loppua kohden vampyyrin ääni muuttuu tosin hieman tukahtuneemmaksi, kun kaksi terävää, valkeaa kulmahammasta työntyy esiin ja painautuu vahan kaltaisia huulia vasten. Lumi kimmeltää vampyyrin vaatteilla, kun se seisoo paikoillaan pidellen soitintaan ja odottaen käskyään noudatettavan. Mikään kiire ei ollut… Jos hän kiinnostuisi tästä oudosta kulkijasta tarpeeksi, tuon löytäisi suorastaan naurettavan helposti jälkiä seuraamalla.
Hahmojani ovat Athelard J. Gryan, kuolonsyöjä ja yksi Chateaun jatko-opiskelijoista, sekä keittäjätär ja tarjoilijatar Annie Djejúblan, joka asuu pääsääntöisesti Poudlardinessa. Declan Halliwell, vampyyri on uusin tulokkaani.
Declan Halliwell
 
Viestit: 36
Liittynyt: 14 Marras 2016, 17:23

Re: Autathan minut takaisin?

ViestiKirjoittaja Opal Calypso » 25 Marras 2016, 00:52

Nojauduin ruskeaa puuta vasten ja pidätin hengitystäni mahdollisimman kauan samalla kun pääni vilisi kysymyksiä. Kuka hän oli? Kuka se oli? Jästi? Velho? Se vampyyri josta kuulin huhuja? Joku pelottavahirviöjokasyöminutheti? Mitä hän teki Täällä? Miksi hän soittaa keskellä yötä? Joudunko ongelmiin? Pahoihin? Lieviin? En minä ollut luonteeltani pelkuri, ehkä vähän typerän uteliaskin mutta tiesin milloin olisi järkevä olla varovainen. "Kuka siellä?", Ääni kysyi minulta ja sanoi että oli huomannut valoni ja jälkeni. Tietenkin. Mestaripiiloutuja taas vauhdissa.

En tuntenut syytä miksi piiloutuisin tai lähtisin karkuun. Minut oltiin jo huomattu ja juoksutahtini ei varmasti päihittäisi tuon hahmon tahtia. Ehkäpä kesällä, mutta ei tällaisen lumen estämänä. Vaalea käteni tuli ensin esiin puun takaa, puristaen ruskeaa sauvaa visusti otteessaan. Hengitin mahdollisimman rauhallisesti etten näyttäisi heikolta tai hyvältä yöpalalta. Hitaasti puu katosi edestäni ja olin kokonaan vailla suojaa. Kasvoni katsoivat maahani ja huppuni peitti sen muutenkin kokonaan, ennenkuin uskaltauduin katsoa toista kohti tarkemmin.

Smaragdinvihreät silmäni kiiluivat kohdatessaan toisen mustat silmät ja taikasauvani oli valmiudessa kädessäni. Kenellä normaalilla olisi mustat silmät? Kyseessä ei siis todellakaan olisi velho tai jästi. Vampyyri, aivan varmasti. Tärisikö käteni? Aiai, eihän minua koskaan pelottanut! Jos tämä tosissaan oli se kohuttu vampyyri, olivat varmasti säälittävät päiväni luetut. Tarkastelin hahmoa hieman. Tämä oli aivan lumen peitossa eikä se ollutkaan mikään ihme. Luulisi kuitenkin että toisella olisi kylmä tässä säässä. Minulla itsellänihän oli shortsit ja toppi, oikeinmaukas talvipukeutuminen. Tuolla tyypillä ei ollut mitään hanskaita, pipoa tai... mitään kenkiä!! Pelkkä ajatuskin paljasta jaloista sai minut värisemään

"Kuka sinä olet?", Kysyin rauhallisesti ja hymyilin jopa kauniisti päälle, mahdollisimman itsevarmaan sävyyn. Minulla ei olisi paljon mahdollisuuksia toista vastaan, sillä en osannut kaikista vahvimpia loitsuja vielä. Eipä siinä auttanut kuin olla oma ja ystävällinen itsensä, vaikka en ollutkaan varma arvostivatko vampyyrit ystävällisyyttä ja kiltteyttä.
Mystinen ja hyväsydäminen, 15vuotias Opal Pouffsoufflesta
Avatar
Opal Calypso
Oppilas
 
Viestit: 84
Liittynyt: 27 Kesä 2016, 17:45
Tupa: Pouffsouffle

Re: Autathan minut takaisin?

ViestiKirjoittaja Declan Halliwell » 25 Marras 2016, 12:26

-Declan-

Hetket, jotka toisista tuntuivat ikuisuudelta, olivat vampyyrille vain silmänräpäys, jonka aikana ehtii juuri ja juuri päättää lähteäkö tämän oudon henkilön perään vai jättää asia sikseen, kun puun takaa kuuluu liikehdintää ja vampyyri kääntää päänsä salamannopeasti äänen suuntaan. Se kuului yllättävän läheltä, vain muutaman askeleen päästä. Tunkeilija oli siis pääsyt lähemmäksi häntä kuin Declan oli arvannutkaan… Se ei ollut hyvä asia. Tahdikkaasti Declan astuu askeleen taaksepäin, jääden odottamaan täsmälleen samassa asennossa kuin aikaisemminkin. Lumeen jää vain heikko jälki, jonka lumipyry ja tuuli pian kadottavat näkyvistä.

Tuntematon henkilö astuu pois puun takaa ja hetken vampyyrin kasvoilla on nähtävissä kiinnostuksen pilkahdus, ennen kuin tunne peittyy raukean naamion taa. Kulmahampaat ovat tarpeeksi pitkät, jotta niiden kärjet kiiltelevät yössä kuin kaksi ohutta ja terävää tikaria.

”En oikein usko, että olet asemassa jossa kannattaa esitellä kysymyksiä.” Declan vastaa huvittuneesti tytön kysymykseen siitä, kuka hän oli. Itse asiassa tuo oli jopa suhteellisen kaunis ihmiseksi, jos nyt oli sellainen. Vaalea iho esitteli itseään houkuttelevan punertavana ja pehmeänä kohdissa, joissa vaatteet eivät sitä peittäneet. Iho oikein kutsui häntä, verisuonet sen pinnalla olivat joulupöytää houkuttelevammat. Sitten katse kuitenkin osuu tuntemattoman tytön käteen, joka puristaa ohutta puista tikkua… taikasauva, eli toinen oli mitä ilmeisemmin oppilas lähistöllä sijaitsevassa taikakoulussa. Hymy vampyyrin kasvoilla levenee vastaamaan tytön omaa, mutta siinä ei ole mitään rauhoittelevaa tai ystävällistä.

”Sinulla on kauniit silmät ja kaunis… hymy. Voisitko nyt olla niin ystävällinen ja kertoa minulle ensiksi sen, kuka olet?” Vampyyri irrottaa toisen kätensä soittimesta ja ojentaa sen eteensä kuin tavoitellen jotakin ja koukistaa sitten sormiaan, joiden kynnet on viilattu teräviksi. Ääni on hieman tukahtunut, kulmahampaiden vaikeuttaessa terävien konsonanttien ääntämistä.
Hahmojani ovat Athelard J. Gryan, kuolonsyöjä ja yksi Chateaun jatko-opiskelijoista, sekä keittäjätär ja tarjoilijatar Annie Djejúblan, joka asuu pääsääntöisesti Poudlardinessa. Declan Halliwell, vampyyri on uusin tulokkaani.
Declan Halliwell
 
Viestit: 36
Liittynyt: 14 Marras 2016, 17:23

Re: Autathan minut takaisin?

ViestiKirjoittaja Opal Calypso » 25 Marras 2016, 14:19

Seisoin nyt toisen edessä vailla mitään suojaa, puristaen sauvaani ja rukoillen mielessäni etteivät toisen aikeet olleet pahoja. Perusteellisempaa tarkastelua tehdessäni tajusin selvästi toisen olevan vampyyri. Tuskin kenelläkään muulla olisi niin selvästi näkyviä kulmahampaita

Kysymykseni tuntui leijuvan välissämme olevassa tyhjässä tilassa, kunnes vihdoin vampyyrikin puhui jotain. En oikein osannut tulkita mitä toinen vastauksella tarkoitti. Tämän äänensävy ei paljastanut paljoakaan, mutta sain siitä sellaisen vaikutelman etten olisi turvassa täällä. Tunsin miehen polttavan katseen ihollani ja vaistomaisesti vedin vasemman käteni vatsani yli pitämään takin oikeasta sivusta kiinni. En voisi piiloutua molempien käsieni turvaan, sillä silloin en olisi valmiudessa sauvani kanssa.

Vampyyrin niinsanottu hymy ei ollut yhtä puhdas ja ystävällinen kuin minulla. En kyllä edes tiennyt osasivatko vampyyrit olla ystävällisiä tai kilttejä, vai kiusoittelivatko ne hetken uhriaan ennen hyökkäystä. Purin vaaleaa huultani hermostuneena ja varmasti pian maistaisin veren suussani. Kumpikaan meistä ei liikkunut ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Vain lumihiutaleiden putoilu sai minut tietämään että olin yhä tässä maailmassa ja estivät itsesuojeluvaistojeni päällelaukaisua. Taikasauva puristui käteeni niin kovaa että käteni verisuonet iskeytyivät ihon pinnalle.

Silmäni tuijottivat vampyyriä tiiviisti, kunnes säpsähdin hieman kuullessani toisen jälleen puhuvan hiljaisuuden päälle. Kehut kuullessani tiesin että minun pitäisi juosta, mutta uteliaisuuteni ylitti pelkoni ja liimasi jalkani visusti maahan. Vampyyri ojenteli kättä eteensä enkä ollut varma olettiko tuo minun tulevan lähemmäs ja .. kättelevän häntä? Pysyin kuitenkin paikallani ja otin hupun pois päästäni. Valkoiset lumihiutaleet tarrautuivat punaisiin hiuksiini kun nostin leukaani itsevarmasti ylöspäin.

"Olen Opal. Chateaun opiskelija, viidennellä luokalla. Ja sinä olet vampyyri." Sanoin melkeinpä kuiskaten ja vaistonvaraisesti astuin askeleen lähemmäs, kuin en olisi voinut estää sitä hetkeäkään enempää. Tiesin tarkkaan mitä loitsuja käyttäisin tarvittaessa ja pakon edessä suojeluksestani olisi hyötyä. Jotenkin kuitenkin jaksoin uskoa ettei minun tarvitsisi tehdä mitään
Mystinen ja hyväsydäminen, 15vuotias Opal Pouffsoufflesta
Avatar
Opal Calypso
Oppilas
 
Viestit: 84
Liittynyt: 27 Kesä 2016, 17:45
Tupa: Pouffsouffle

Re: Autathan minut takaisin?

ViestiKirjoittaja Declan Halliwell » 25 Marras 2016, 15:00

-Declan-

”Terävä tyttö”, vampyyri kuiskaa, sipaisten sormella kulmahampaitaan, kuin miettien miltä ihmistyttö maistuisi. Eihän tuo kummoinenkaan aamupala ollut, mutta toisaalta Declan oli edellisenä yönä ruokaillut tarpeeksi. Monia kysymyksiä oli edelleen selvittämättä, mutta vampyyri tuskin saisi niihin kaikkiin vastausta, kun katseli kuinka tyttö seisoi urheasti hänen edessään, yöpuvussa ja talvitakissa. Tuo tulisi jäätymään kauan ennen kuin vampyyri olisi menettänyt kärsivällisyytensä. Kauan ennen auringon nousua… Declan kohottaa katseensa hetkeksi taivaalle ja räpäyttää silmiään. Tähtien suloinen valo oli kadonnut sankan lumipyryn alle. Aamun tullen maassa olisi kymmenien senttien kinokset.

”Minulle on kunnia tavata kaltaisenne viehkeä olento, neiti Opal. Voinen vain pahoitella sanoessani, etten ole aiemmin tavannut teidän kaltaisianne ihastuttavia opiskelijoita. Mahdatkohan...” Vampyyri ajattelee ääneen, ääni kohteliaan miellyttävänä kulmahampaista huolimatta. Sen hymyillessä kulmahampaat nousevat paremmin esille, kiillellen valkeaa ihoa vasten kuin kristallit. Hetken vampyyri näyttää siltä, kuin se aikoisi sanoa vielä jotain mutta muuttaa sitten mielensä ja kumartaa kevyesti.

”Declan Halliwell, vampyyri kuten arvon neito jo huomasikin.” Declan esittelee itsensä, katsellen samalla kiinnostuneena kuinka tyttö ottaa askeleen lähemmäs. Toisen olemus on niin kovin haavoittuvainen, vaikka niinhän ne kaikki olivat. Hiljaisessa metsässä heidän puheensa kuulostavat aivan liian lujilta ja huolettomilta. Mustat silmät tavoittavat jälleen smaragdinvihreän katseen ja huulten välistä karkaa varoittava sihahdus. ”Ei enää lähemmäs, neito hyvä.” Vampyyrin katse tutkii tyttöä, kulkeutuen viimein maan tasalle, jossa mustan metsämaan on jo peittänyt kerros kylmää valkeaa. Toisella heistä oli lämpimän oloiset talvisaappaat, toinen kulki avojaloin. Mikä erotus… Declanin huulilla viipyilee yhä tuo ilkikurinen, julmuutta tihkuva hymy kauniista sanoista huolimatta.


// huom: Tuossa kohtaa kun Declan aloitti lauseensa "mahdatkohan...(olla maukas)" hän miettii, mahtaako Opalin veri maistua vaivan arvoiselta.
Hahmojani ovat Athelard J. Gryan, kuolonsyöjä ja yksi Chateaun jatko-opiskelijoista, sekä keittäjätär ja tarjoilijatar Annie Djejúblan, joka asuu pääsääntöisesti Poudlardinessa. Declan Halliwell, vampyyri on uusin tulokkaani.
Declan Halliwell
 
Viestit: 36
Liittynyt: 14 Marras 2016, 17:23

Re: Autathan minut takaisin?

ViestiKirjoittaja Opal Calypso » 25 Marras 2016, 22:28

// Sori jos kirjoitukseni on jotenkin sönkköä.. Kävin äsken katsomassa tuon "fantastic beast and where to find them" - leffan ja oli niin pirun hyvä leffa että kädetkin tärisee! :D

Vampyyrin eleet olivat jokseenkin hitaita minun silmissäni ja eleet muutenkin huolettomia. Ihan kuin hän olisi kokenut tämän hetken ennen aikaisemminkin ja tiesi mitä pitäisi missäkin tilanteessa tehdä. Värisin kylmyydestä takkini alla, mutta en itse sitä huomannut tai välittänyt siitä jos sen alitajuisesti aistinkin. Kello oli varmasti jo lähemmäs kolmea, mutta uni ei painanut silmäluomiani vieläkään. Ehkä nukkumattikin oli karannut tuon vampyyrin katseen alta.

Vein automaattisesti käteni kaulalleni kuunnellessani mitä vampyyri minulle puhui. Tiesin kyllä mitä hän sanoillaan tarkoitti, tai ainakin minulla oli siitä pirun hyvä aavistus. En antaisi tuon kalpeaverisen koskea minun vereeni - vaikkakin se olisi kuinka puhdasverisen noidan verta. " Toivottavasti tuon hyvän ensivaikutelman meistä opiskelijoista, hyvä herra. Ainakin omasta luokastani. " En tiedä tiesikö vampyyri mitään Chateaun eri luokista tai kiinnostiko häntä edes. Kohotin kylmän käteni kasvoilleni ja sipaisin yksinäisen hiussuortuvan korvani taakse, hitaasti. Vampyyri puhui uudestaan, tehden jo melko varmasta aavistuksestani totta. Hän oli siis vampyyri, se vampyyri kenestä oltiin puhuttu.

"Declan.. Vampier.. Verbazend. Zo zuiver en gevaarlijk " Kuiskasin hiljaisesti ja olin ottamassa uuden askeleen eteenpäin, kunnes hän kielsi minua. Kallistin päätäni heikosti oikealle, kummistunut ja kiehtova katse kasvojani koristaen. Oliko vampyyri kenties liian nälkäinen tullakseen lähemmäs, vai halusiko toinen minun tuntevan että hän oli tilanteen hallinnassa. Vartaloni nytkähti automaattisesti eteenpäin, vaikkakaan jalat eivät kuljettaneet minua eteenpäin. Hiukseni olivat enemmänkin valkoiset kuin punaiset ja lumihiutaleet eivät enää sulanneet yhtä nopeasti vartalollani kuin aikaisemmin. Vampyyrin kasvot näyttivät muodoiltaan jotenkin lempeiltä ja iho oli virheettömän vaalea. Tummat silmät olivat niin mustat että olivat jo lumoavat, enkä saanut smaragdinvihreitä silmiäni irti toisesta. Purin huultani yhä kovempaa, kunnes maistoin lämpimän veren suussani - Se sai minut vetämään kiivaasti henkeä ja tuntui kuin olisin silloin herännyt uudestaan todellisuuteen.

"Miksi sinä olet täällä? Soittamassa soitintasi keskellä metsää, kuitenkin näin lähellä koulua." Tai ainakin minusta tuntui että olimme yhä kouluni lähettyvillä, vaikka en takaisin ollut löytänytkään.

// Vampier, Verbazend, zo zuiver en gevaarlijk= Vampyyri, hämmästyttävää, niin puhdas ja vaarallinen
Mystinen ja hyväsydäminen, 15vuotias Opal Pouffsoufflesta
Avatar
Opal Calypso
Oppilas
 
Viestit: 84
Liittynyt: 27 Kesä 2016, 17:45
Tupa: Pouffsouffle

Re: Autathan minut takaisin?

ViestiKirjoittaja Declan Halliwell » 25 Marras 2016, 23:32

// Ei huolta, itselläni on edelleen hieman hakusessa tyylisuunta. Kirjoitat muuten tosi hyvin! Ja mitä tuohon elokuvaan tulee, niin en ole vielä ehtinyt käydä katsomassa, mutta ostin kyllä kirjan ^^Taikasauvankin olisi saanut mutta ostin mielummin erään toisen sauvan.


-Declan-

Tytön käsi nousee kaulalle ja ele suorastaan hehkuu vaivoin hillittyä pelkoa vampyyriä kohtaan, pelkoa siitä että hän joisi tytön veret. Mutta voisiko käsi estää vampyyriä, mikäli Declan todella haluaisi juoda toisen veret? Vampyyrin silmät seuraavat toisen liikkeitä tarkkaavaisesti mutta silti raukeasti – vaadittaisiin paljon, jotta häntä pystyisi vahingoittamaan muuallekin kuin ylpeyteen. Kuinka hän kaipasikaan vanhoja hyviä aikoja… Aikoja, jolloin kunnon vaarna tai tykinkuula todella saattoi aiheuttaa vakavaa vahinkoa, aikaa jolloin terve itsesuojeluvaisto oli tarpeen. Nykyään sillä ei liiemmin enää ollut väliä. Harvat ihmiset kanniskelivat mukanaan vaarnoja... Vaikka tytön kädessä oleva taikasauva muistuttikin harmittavan paljon esi-isiään. Mikäli sen iskisi suoraan sydämeen, ei olisi epäilystäkään siitä miten vampyyrille kävisi.

”Kerro minulle, neiti Opal. Miksi minä en olisi täällä? Miten tämä paikka on erilainen kuin mikään muukaan paikka maailmassa? Miten yksi metsä eroaa toisesta?” Vampyyrin suusta pääsee huvittunut naurahdus – ensimmäinen kerta kun se osoittaa muitakin tunteita kuin ylimielisyyttä tai on täysin tunteeton. ”Ja mitä siihen tulee, että olisimme lähellä kouluanne… Et ole tainnut huomata laisinkaan, kuinka kauas olette kulkeneet, arvon neito?” Vampyyrin vapaa käsi heilahtaa kaaressa esittelemään metsää ja pimeyttä heidän ympärillään. Ainoat valonlähteet ovat heidät syliinsä kietova lumisade ja tytön taikasauva.

Veren tuoksu on kuin huumetta vampyyrin aisteille, kun sitä yhtäkkiä tulvahtaa ilmaan. Se oli tyttö, tuo oli purrut peloissaan huuleensa. Kai moinen oli arvattavissa… Ja kiellosta huolimatta tuo oli myöskin astunut askeleen lähemmäs. Vampyyrin kulmat painautuvat ryppyyn ja julmistunut ilme kehottaa toista pysymään tästedes paikoillaan ja tottelemaan käskyjä. Joko toisella oli vuosisadan huonoin tuuri tänä yönä, mutta toisaalta oli myös onni, että hän oli syönyt eilen…

Veren tuoksu saa kulmahampaat tykyttämään ja suupielet kostuvat ajatuksesta, että tuore välipala oli niin lähellä, kaikki mitä se tarvitsi oli nopea käden ojennus ja harppaus eteenpäin… Maukas, tuore välipala joka oli sopivasti viilennyt lumipyryssä. Mikäli hän säilöisi ruumiin, se toivottavasti pysyisi päivän tai pari tuoreena lumikerroksen alla. Kas siinäpä ajatus, jota kannatti harkita. Tämä yö taisi olla onnen yö ainakin Declanille.
Hahmojani ovat Athelard J. Gryan, kuolonsyöjä ja yksi Chateaun jatko-opiskelijoista, sekä keittäjätär ja tarjoilijatar Annie Djejúblan, joka asuu pääsääntöisesti Poudlardinessa. Declan Halliwell, vampyyri on uusin tulokkaani.
Declan Halliwell
 
Viestit: 36
Liittynyt: 14 Marras 2016, 17:23

Seuraava

Paluu Lukuvuosi 2016-17

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa