Kesäloma Limogesissä

[Cassia Finch]

//Alue on varattu Cassialle ja Ivanille//

Kävelin - tai oikeammin hiissasin tossujani asfalttia vasten - Limogesin kaupungilla.
Oli hohkaavan kuuma lauantaiaamu, ja minä olin tullut käymään apoteekissa.
Limogesin kaupungissa oli tunnetusti hyvät velhojen ja noitien apoteekit, ja sieltä saatiin hyvät ainekset esimerkiksi taikajuomia varten.

Työnsin apoteekin lasiovet auki ja astelin viileään sisätilaan.
Edessäni avautuivat hyllyrivit, joiden päälle oli aseteltu satunnaisesti kasveja.
Hyllyjen takana, ison tilan takaosassa oli tiskejä, ja niiden takana muutama ovi.


Paikan järjestys oli hieman muuttunut viime käyntini jälkeen, enkä ihmetellyt, koska edellisestä käynnistäni oli kauan, jota en myöskään ihmetellyt, koska vanhempani olivat jästejä, joten miksipä tarvitsisin siis yleensäkään liemiaineksia.
Itseasiassa he luulivat minun olevan tällä hetkellä kaupungissa huvikseni vaateostoksilla, mutta oikeasti olin siis tullut kaupungiin apoteekin takia.

Syy apoteekkiin tulemiseeni oli taas kouluun liittyvä. Olin selannut ensivuoden taikajuomien kirjaani, ja huomannut siellä mainittavan harvinaisen aineksen, rynnisarven sarven, joka oli arvokasta ja harvinaista.
Olin vain halunnut selvittää, löytyikö edes näin hyvästä apoteekistä niinkin harvinaista liemiainesta.

Astelin tiskin luokse ja huikkasin: "Hei! Saisinko apua?" Toivoin jonkun henkilökuntaan kuuluvan kuuleneen huikkaukseni, ja jäin odottelemaan tiskin luokse.

[Ivan Kushnir]

Léa oli jättänyt Ivanin yksin huolehtimaan liikkeestä, lähtien itse jonnekin - Ivan ei ollut edes täysin varma, että minne tuo oli lähtenyt. Ivan ei täysin kannattanut ajatusta, että kolmetoistavuotias jätettäisiin yksin vastuuseen liikkeestä, mutta se ei Léaa estänyt. Joten, Ivan oli jäänyt yksin täyttämään hyllyjä ja toivomaan, ettei liikkeeseen eksyisi asiakkaita. Pojan toive ei kumminkaan toteutunut, sillä kuuli jonkun vieraan pyytävän apua. Ivan puikkelehti hyllyjen välistä tiskin taakse, nähden sen toisella puolen tytön, jonka etäisesti tunnisti. Ivan muisteli nähneensä kyseisen tytön Châteaun käytävillä, mutta ei kumminkaan tuota sen enempää tuntenut. Ei tiennyt edes nimeä.
“H-hyvää päivää, ku-kuinka v-voin a-a-auttaa?” Ivan kysyi tytöltä hymyillen. Ivan ei todellakaan pitänyt työstään, mutta ei näyttänyt sitä ulospäin, koska se ei olisi tehnyt hyvä isän yritykselle. Tosin se olisikin ollut hyvä keino kaataa yritys niin, ettei sitä voisi periä. Mutta valitettavasti Ivanilla ei ollut tapana olla niin julma.

[Cassia Finch]

“H-hyvää päivää, ku-kuinka v-voin a-a-auttaa?” kuulin nuorehkonnäköisen pojan sanovan edessäni tiskin toisella puolen.
Olin ehkä nähnyt hänet joskus Chateaussa, mutta en ollut todellakaan varma, eikä muistini ollut mikään paras.
Yhtäkkiä tuntui täysin typerältä tulla etsimään apoteekista rynnisarven sarvia, joita ei edes ollut varaa ostaa saatika edes tarvinnut. Rykäisin ja yritin olla oma itseni; näpäkkä ja ryhdikäs.
"Löytyykö teiltä rynnisarven sarvia?" kysyin hakaten päätäni seinään ajatuksissani, "ei sillä, että niitä tarvitsisin, minä vain... ajattelin, että löytyyköhän niitä täältä." Selittelin ja tunsin itseni maailman typerimmäksi ihmiseksi.
Tuskin poika edes vaivautuisi minua auttamaan, ja mitäköhän hän edes teki hoitamassa yksin puotia?

[Ivan Kushnir]

Ivan nyökytteli hieman päätään, kun toinen selitteli asiaansa. Rynnisarven sarvia, vaikka ei edes tarvitsisi sitä. Selityksen loputtua Ivan nyökäytti päätään vielä kerran, hieman voimakkaammin ja mietti sitten hetken. “T-tietenkin meillä on r-r-r-r— si-sitä, jauhettuna”, Ivan vastasi, vilkaisten nopeasti erästä lunttilappua, josta kaikkien tuotteiden hinnat löytyivät. “M-maksaa k-kaksi k-kaljuunaa ja vi-viisi si-sirppiä s-sadalta g-grammalta”, Ivan kertoi, vaikka toinen olikin sanonut, ettei sitä tarvitsisi.

[Cassia Finch]

Hän kertoi pian änkyttäen - taas kerran - sitä löytyvän varastosta, mistä olin hyvin yllättynyt.
Toki Limogesin apoteekit olivat todella hyvin varustettuja, mutta silti.
Sain tietää myöskin sarvien hinnan - kaksi kaljuunaa ja viisi sirppiä sadalta grammalta - joka oli mielestäni myös suhteellisen edullinen arvokkaalle tuotteelle.

"Kiitos paljon, tuota", häiväytin pienen hymyn, "kiinnostaisiko sinua joskus lähteä kermakaljalle - siis ihan huvin vuoksi vain, tai voisit sinä muutakin ottaa - jos sinulla joskus on aikaa?"

Jäin odottamaan jokseenkin jännittyneenä hänen vastaustaan.

[Ivan Kushnir]

Ivan katseli tyttöä, joka ei ollut aikeissa ostaa kysymäänsä tuotetta. Luultavasti ei ollut aikeissa ostaa yhtään mitään, oli vain muuten vain päättänyt juuri sinä päivänä poiketa apoteekkiin kyselemään liemiaineksia, joita ei todellisuudessa edes kaivannut.

“Öh…” Ivan aloitti, kun toinen pyysi häntä kermakaljalle. “E-ehkä joskus”, hän vastasi. Jos tytölle joskus sopisi sellainen aika, kun Ivan ei joutunut olemaan töissä. Olihan se ihan mukavaa, että sai palkkaa (jolla saattoi maksaa kermakaljatkin), mutta kyllä se aika paljon pojan vapaa-aikaa rajoitti (niin ettei juurikaan ehtinyt käymään kermakaljalla). “A-anteeksi, mu-mutta mikä si—sinun n-nimesi on?” Ivan kysyi, sillä ei hän ainakaan täysin tuntemattoman kanssa voisi kermakaljaa lähteä juomaan. “O-olet Ch-ch-châteausta?” poika varmisti vielä, vaikka olikin aika varma, että oli tytön juurikin tuolla nähnyt.

[Cassia Finch]

"Öh… E-ehkä joskus”, poika vastasi änkyttäen. “A-anteeksi, mu-mutta mikä si—sinun n-nimesi on?” Hän kysyi. “O-olet Ch-ch-châteausta?” Hän sanoi kysyvästi.

"Joo..." sanoin vähän ujosti, "olen Châteausta. Cassia Finch", vastasin pojan molempiin kysymyksiin, ja tajusin, etten minä tiennyt vielä hänen nimeään. "Entä sinä?" Kysyin tarkoittaen sekä Châteauta - en uskaltanut luottaa liikaa muistiini, olinko nähnyt poikaa vai en - sekä nimeä, jota en nyt ainakaan siis tiennyt.

Keskustelumme oli todella... ujoa? Molemmat varmaan siis aika ujohkoja luonteita. Ehkä minä saisin pojan jopa joskus lopettamaan änkyttämisen, ellei se ollut jotakin, mitä ei edes paremmin tutustunut voinut hänestä lopettaa. Ei se nyt niin edes haitannut... jos se oli puhevika tai jotain.
Pyöräytin silmiäni omille ajatuksilleni, ja toivoin, ettei poika nähnyt sitä, ja tulkinnut aivan väärin.

[Ivan Kushnir]

Ivan nyökäytti hieman päätään, kun tyttö kertoi nimensä. Cassia. Ihan kiva nimi tuolla. “Minäkin olen Ch-châteausta”, Ivan vastasi tuon vastakysymykseen, jota oli hieman osannut odottaa. “Olen Ivan Kushnir”, hän esittäytyi alkaen laskemaan sekunteja siihen, kun tyttö tajuaisi yhteyden apoteekkiketjuun, jonka liikkeessä juurikin sillä hetkellä seisoi. Toivottavasti tyttö olisi älykäs eikä se kestäisi kovin kauaa. Kyllä ihmisistä aika hyvin pystyi kasvoja katsomalla näkemään, milloin asia menee heidän tajuntaansa. Ei sen liian vaikeaa pitäisi olla, olihan Ivanilla täysin sama nimi, kuni yrityksen perustajalla ja omistajalla.

[Cassia Finch]

“Minäkin olen Ch-châteausta”, poika sanoi änkyttäen, “Olen Ivan Kushnir”, hän esittäytyi puheenvuoronsa päätteeksi. Miltei heti kuultuani nimen, tajusin samannimisen henkilön omistavan tämän apoteekin.
Tämä Ivan oli siis ilmeisesti yrityksen perustajan poika, laskelmoin mielessäni.

"Ahaa", vastasin väläyttäen pienoisen hymyn. "Isäsi taitaakin olla tämän yrityksen perustaja, vai mitä?" Kysyin kysymyksen, jonka vastaus oli minulle kyllä melkeinpä täysin itsestäänselvä. En yleensä kysellyt tyhmiä kysymyksiä, mutta antoi olla nyt tämän kerran.

Liikahdin pienesti kohti ovia yrittäen vihjata lähtöaikeistani - halusin äkkiä pois tästä hieman vaivaantuneesta ja tönköstä tilanteesta, sitäpaitsi äiti ja isä varmaankin odottelivat minua jo kotiin.

[Ivan Kushnir]

Eikä siihen kauan mennytkään, kun tyttö tajusi yhteyden. Kyllä sen näki tuon kasvoista jo ennen kuin tuo ehti sanomaan mitään. Yksi syy vihata nimeään, kaikki osasivat yhdistää hänet isäänsä, mikä ei ollut pojasta lainkaan mukavaa. Jos hän olisi saanut päättää, hän ei olisi tahtonut olla minkäänlaista sukua isälleen. Hän päätyi kumminkin nyökkäämään, kun toinen kysyi, oliko hänen isänsä yrityksen perustaja. “Valitettavasti…” hän mutisi hyvin hiljaa, tarkoittaen sanansa ainoastaan itsellensä.

Ivan näki toisen liikahtavan kohti ovea. “No… N-nähdään taas j-j-joskus?” hän sanoi tytölle, antaen tytölle sanoillaan tien poistumiseen. Toinenhan oli itse kysynyt Ivania seurakseen kermakaljalle, joten varmasti he tapaisivat vielä. Tai vaikka eivät kermakaljan äärellä, niin sitten koulussa viimeistään, syksyllä.