Moni keskustelu lähtee tervehdyksestä

[Matthias Frankowski]

Palaaminen tuntui vähän huonolta idealta – taas. En oikein tiennyt edes miksi. Siksikö, että joku tuntematon haluaa viettää aikaansa minun seurassa, vaikka menenkin eri paikkaan ja sitten vähän niin kuin loukkaantuu siitä, kun sanon sen ääneen? Loppujen lopuksi ihminen ei useinkaan tiedä mitä ajatella. Ja kas vain, näin sain sen taas selville.

Vilkaisin hieman Pouffsoufflea. Miksiköhän hän ei ollut tunnilla tai jossain muualla? Ennen kaikkea sano vain, etten osannut jo loukata tai pilata tätä kaikkea jo nyt?

Ikään kuin vastaukseksi toinen sitten lähti kävelemään. Jätti minut? Ajatus tuntui aavistuksen veroisen hetken aikana todelta, kunnes sitten muistin sen, että emmehän me oikein tunteneetkaan tai mitään, joten ei sitä oikein jättämiseksi edes voinut sanoa. Keskustelu oli vain päättynyt? Silti olo oli vähän epämukava.
Miten jatkossa edes pi–
…

Se puhui taas. Eli hienoa. En ollut edes tajunnut sen ottavan kuin pari askelta.
”Mm…. Anteeksi.” Tarkistin, että laukkuni oli vielä mukana. Kyllä. Se oli vielä otteessa.
”Olen vähän vain ka- ……inhimillinen.”

[Alain Astier]

Alain oli kuin ei olisi kuullut pahoittelua. Ei hän sitä jalustalle aikonut nostaa, kun keskustelu olisi voinut sujua ilmankin. Parasta, kun vain ottaa se vastaan, hyväksyä edes jollain tapaa ja sitten vain unohtaa se. Unohtamiseksi sitä ei kai voinut sanoa, mutta elämä jatkuu ja siirrytään eteenpäin. Ei kommentoida sitä sen enempää. Näin Alain tekikin, otti vastaan ja se siitä.

Toinen sitten oli aikeissa sanoa jotain, mutta muutti lopulta kai kesken kaiken mieltään. Inhimillisemmäksi? Alain hymähti inhimillisyystoteamukselle ja puisti hieman päätään.

”Emmeköhän me kaikki ole?” Alain kysyi katsellessaan olkansa yli taaksepäin.
Tähän ajatukseen Pouffsouffle ainakin halusi uskoa. Ei välttämättä kaikki ole, mutta ehkä se oli se yksi asia, joka saattaisi muuttaa maailman ja yhteiskunnan paljon paremmaksi. Olla inhimillisempi. Hyväksyä se asia, että on ihminen. Ihmiset tekevät virheitä, erehtyvät eivätkä ole täydellisiä. Ehkä se joillekin oli vähän liian kova pala, mutta elämä sujuisi vain paremmin, jos ottaisi sen osaksi itseään, eikä yrittäisi kieltää omaa ainutlaatuista itseään, persoonaansa.

Alain sipaisi peukalolla nenänpäätään vilkaisten sitten käytävän toisen suuntaan, kun kuuli jonkun naisellisen ääneen selittävän jostain suuresta tapahtumasta. Sen enempää Alain ei yrittänyt saada selvää toisten keskusteluista. Salakuuntelu ei ollut hänen juttunsa. Okei. Olihan sitä hetkiä, joina senkin voisi oikeuttaa, mutta tämä ei ollut sellainen.

”Mutta siis… olit menossa tähän suuntaan vai?” Alain kysyi kääntyen puolittain takaisin pojan suuntaan. Pouffsouffle olisi vähän mielellään heittänyt jotain siitä, että paikoilleen jääminen saattaisi johtaa siihen, että jäisi toisten tulijoiden alle, mutta se ei ehkä olisi ollut se fiksuin veto. Se olisi ollut vähän epäsovelias.

[Matthias Frankowski]

Oli kuin Alain olisi väittänyt minun sanovan jotain väärää. Siltä se ainakin tuntui.
Ei oikeasti. Ihan niin kuin tietäisin sittenkin tuon Pouffsoufflen tuvan oppilaan nimen. Sano, että tämä on väärin. Ettei tämä tai tällainen olisi mahdollista. Ihan varmasti kuvittelin nyt vain koko asian. Vai ehkä sittenkin? Oliko oikeasti niin ajatuksiin uppoava ja sekava, että unohdan kaikki kohtaamiset ja tutustumiset jo silmänräpäyksessä.

En tiennyt mitä ajatella… Se ei ollut uusi juttu. Silti ajatukset jatkoivat menojaan tai ehkä juuri sen vuoksi. Ehkä pysähtyminen ja asiaan kunnolla uppoutuminen tai keskittymiskykyä vaativat asiat eivät vain enää onnistuneet minulta. Ehkä. Miksi maailmassa ja elämässä on niin paljon kysymysmerkkejä, joihin ei kukaan koskaan tule saamaan vastauksia? Miksi henkilön elämä on niin outo kokonaisuus, ettei henkilö itsekään voi sitä koskaan tajuta? Miksi pilaan päiväni kysymällä liian suuria ja vaikeita asioita itseltäni? Jos kerran tiedän, etten saa itse keksittyä minkäänlaisia hyviä vastauksia siihen? Miksi jatkan, vaikka tiedän ja tajuan jo menneeni taas jo ihan liian pitkällä ja tiedän, että kaikki ei voi päättyä hyvin ja ’he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti’ on vain satujen harhaa, jota lapsille ja naiiville heikoille ihmisille kerrotaan, jotta he tuntisivat olonsa edes hiukkasen paremmaksi?

”Olit menossa tähän suuntaan vai?”
”Häh? …siis joo, olin”, vastasin hieman hämilläni. Onnittelut. Olin antanut taas itseni retkahtaa kaikkeen turhaan. Vilkaisin hieman ympärilleni. Tiesin kyllä missä olin, mitä olin tekemässä ja sen, että minun olisi varmasti kannattanut palata toiseen aikaan koululle. Nyt pitäisi vain kävellä tupaan, purkaa laukku ja olla niin kuin mitään useamman kuukauden poissaoloa ei olisi ollut. Tai oikeastaan, olla niin kuin aiemmin. Olla oma itsensä. Oman itsensä herra. Jos siihen vain joskus osaisi yltää ja kyetä.

Joidenkin oppilaiden tultaessa käytävälle, yritin olla sulautumassa seinään tai oikeastaan seisomassa seinän vieressä, katsomassa laukkuani. Sain kiittää onneani siitä, etten ollut heikko sanan toisessa merkityksessä. Osasin kantaa ihan itse laukkua.

Ihmisten mennessä ohi jatkoin matkaani. Kohti tupaa. Niinhän se oli? Ei varmaan haitannut, jos joku toisen tuvan tyyppi tietäsi missä oma tupa oli. Ei se tarkoita, että noin vain toisten tupiin käveltäisi, vaikka sijannin tietäisikin? Kai? Toivottavasti? Olisi kyllä niin minun tuuriani rikkoa tällaisia etikettisääntöjä ensimmäisenä päivänä. Oikeastaan toisena ’ensimmäisenä päivänäni’.

//Vähän nyt lähti muotoutua erilaiseksi lähtösuunnitelmasta, mutta eiköhän tämä tästä.

[Alain Astier]

Alain hymähti hieman ja siirsi kämmenselällään yhden hiussuortuvan pois tieltään. Hän katseli vielä jonkin aikaa ennen kuin lähti itse taas liikkeelle. Kävi niin, ettei tämä Pouffsouffle ohi kulkevia oppilaita tuntenut, vaikka uusien tuttavuuksien solmiminen nyt kuitenkin oli yksi asia, josta Alain eniten nautti ja piti. Ei saa ymmärtää väärin. Alain vain piti ihmisistä ja tutustui heihin mielellään. Ei hän ihmisiä materiaalina tai työkalun osasina pitänyt, vaan ihan vilpittömällä tasolla tunsi halua päästä olemaan ja elämään sitä sosiaalisen olennon elämää. joka oli hänet valinnut. Jos kyseessä siis oli ollut valinta.

Small talk -ajatus oli läsnä muiden oppilaiden mentäessä ohi, mutta jotenkin se ei silti tuntunut olevan kauhean hyvä ratkaisu. Sitä paitsi, ei tämä välttämättä ollut viimeinen tilaisuus. Pääsihän ihmisten kanssa keskustelemaan vielä huomennakin. Aurinko laskisi vielä tänään ja nousisi uudestaan taas idästä. Ei se toki varmaa ollut, mutta ei Alain turhaan tällaista tavanomaisuutta spekuloinut, kun hänen omat ajatukset ja aikomukset olivat vahvasti kytköksissä siihen, ettei tämä oletus käännettäisi nurin yön yli.

((Jes! Joo, peli olisi nyt loppuun pelattu! Kiitän))

[Mila Molina]

Kiitos pelistä!

Lloyd Frankowski, Serpentard: 17 + 5 = 22 p
Alain Astier, Pouffsouffle: 18 + 5 = 23 p