Ihmeotuksia ja outoja olinpaikkoja

[Opal Calypso]

"Voisin sanoa samaa. Sinä hurmaat kenet tahansa noilla upeilla silmilläsi!" - lause sai minut punastelemaan hieman. Maebh keertoi ettei tuo huolisikaan ihan ketä vaan, vaikka ei tuolla oikein ole tuttuja vielä ehtinyt muodostumaankaan. "Kiitos, tuntuu niin hassulta kuulla tuollaisia kohteliaisuuksia. Onko sulla sitten kovinkin ollut koulukiireitä, kun et oo ehtinyt oikeen tutustumaan?" Kysyin. "Maebh.. Onko sulla kavereita täällä? Mulle voit ainakin aina tulla juttelemaan, vaikka oltaisiinkin eri tuvissa. Ei se ystävyyttä määritä, tai ole sen esteenä", naurahdin.

Leikkimielisesti pöyrin ympyrää tasanteella valitakseni suunnan seikkailullemme. Päätös olisi ollut liian vaikea tai mahdollisesti tylsä, jos olisimme jatkaneet suoraan alaspäin, joten oli paras pistää hieman riskejä peliin. Käytävä oli pimeä, mutta valaisin sauvallani reittiämme ja Maebh yhtyi seuraani. Yhdessä sauvamme loivat juuri tarpeeksi valoa, jotta pystyimme näkemään eteenpäin. "Ainakin nähdään millaisia sulhasehdokkaita vastassa on", Maebh sanoi saaden minut kikattamaan ja hyräilemään sen jälkeen häämarssia kuuluvaan ääneen. "Toivottavasti pääsen morsiusneidoksi", lisäsin naurahtaen.

Hetken hiljaisuuden jälkeen puheenaiheemme muuttui lemmenjuomaskandaaliin, mikä oli vellonut koulussamme viime syksynä. Vesijohtoveteen oli joutunut lemmenjuomaa ja moni oli siitä kärsinyt, jopa minä itse. Maebh oli ilmeisesti siitä selvinnyt, sillä joi vain mehua koko epidemian aikana. Naurahdin hermostuneena ja hieraisin sauvarannettani. "Mä join sitä. Vesipullosta pihalla samalla kun etsisin jotakin yrttejä koulujuttua varten. Virheekseni kostautui se että join sitä vettä ja samalla viereeni talsi kaksi poikaa juttelemaan omista asioistaan liian kovaan ääneen. Tietenkin piti katsoa sinne ja näky oli; vaaleanruskeahiuksinen poika jolla oli siniset silmät." Sanoin. Tuntui puistattavalta miten hyvin vieläkin muistin tapahtuman. "Se.. Tuntui niin oudolta. Ihan kun maailmassa ei olisi ollut enää yhtään mitään muuta kun se tietty poika. Hyvä etten käynyt heti ensitöikseni sen kimppuun, vaan pystyin sentään jotenkin pitämään käytöstapoja yllä", sanoin naurahtaen hermostuneesti. Onneksi se oli nyt ohi.

Kävelimme eteenpäin lopulta hiljaisuudessa. Huomasin sivusilmällä että Maebh ei tuntunut olevan kunnossa, mutta en viitsinyt heti kysyä mitään. Juuri kun olin avaamassa suuni, huomasin kuinka Maebh kaatui maahan jälleen. Kurottauduin tarrautumaan toisesta, mutta reaktiokykyni oli liian hidas. Olipa tuosta tullut yllättävän kömpelö. Pimeys sokaisi silmäni hetkeksi, enkä nähnyt minne Maebh oli kadonnut, vaikka koitin kädelläni varoen haroa lattiaa pitkin. "Maebh, ootko kunnossa?" Kysyin automaattisesti kuiskaten. Jotenkin hassusti sitä aina alkoi kuiskailemaan kun tuli pimeää.

Osoittelin sauvallani käytävää pitkin ja pian käteni osui johonkin karvaiseen, mikä kuitenkin katosi edestäni yhtä nopeaan kuin se oli siihen tullutkin. Kiljaisin ääneen ja pöllähdin takamukselleni. Samassa rytäkässä osuin Maebhiin ja valoa osoittaessani huomasin että tuo seisoi jo edessäni. "Sattuiko sua? Onko tä joku jekku? Hitto mä pelästyin! Etkö sä tuntenut kun koskin sun hiuksia? Mihin sä oikein kompastuit?" Kysymykset sen kuin tulvivat suustani ulos. Olin vähintäänkin erittäin hämmentynyt koko asiasta.

Nousin ylös nopeasti ja oloni tuntui jotenkin oudon ahdistavalta. En kuitenkaan uskonut että meidän pitäisi enää kääntyä takaisin. Olimme kuitenkin kävelleet jo pitkän matkan, joten suoraan jatkettuna pääsisimme luultavasti nopeammin pois.

// Ja siis tuossa Opal ei koskenut Maebhin hiuksiin, vaan tosiasiassaan siihen olioon mikä tietenkin yllättyneenä lähti pois. :D

[Maebh Coleman]

Kun Opal oli kysellyt, oliko minulla kavereita, olin kuitannut kysymyksen pienellä naurahduksella ja kertonut, että tietysti olin saanut pari kaveria omasta tuvasta. Sitä kysymystä olin odotellut pitkin syksyä ja ehkä hieman pelännytkin. Väitin koulukiireiden olevan esteenä, mutta tosiasiassa taisin itse vetäytyä. Juttelin kaikkien kanssa ja sain helposti tutustuttua kehen vain. En vain koskaan syventänyt sitä ystävyydeksi. Vieläkin herkästi vannoin, että pärjäisin itsekseni.

Onneksi Opal oli tässä. Hän tuntui oikealta ystävältä, ja jutteluseuraa hän tarjosikin. Minun pitäisi jokin kerta ottaa neuvosta vaari.

Mutta ei nyt, enkä tiedä pystyisinkö koskaan. Pimeässä käytävässä kaikkien omien salaisuuksien pohtiminen vain tuotti lisähäpeää. Alkoi tuntua siltä, että kaikesta oli mennyt mieli.

"Maebh, ootko kunnossa?" Opal kysyi kuiskaten ja nyökyttelin vaitonaisesti, kunnes tajusin, ettei hän pimeässä varmaankaan huomannut vastaustani. Opalin suusta tulvi lisää kysymyksiä, enkä meinannut pysyä perässä. Ei, en tuntenut, että hän olisi koskenut minua ja ei, en minä jekkuillakseni kaatunut.

Yritin saada sauvanpäähän valoa, mutta jouduin lausumaan sanat kahteen kertaan, että minunkin sauvani viimein syttyi. Se välkähteli ensin vaisusti, sitten valo syttyi. Yhdessä Opalin sauvan kanssa ne valaisivat nyt huomattavasti paremmin ympäristöä. En ollut vieläkään vastannut Opalille, kun katseeni suuntaili käytävän hämäryydessä sinne tänne. Mitään ei kuitenkaan nähnyt, ja sauvan valon kirkkaus esti tosiaan näkemästä valoisaa aluetta kauemmas.

Opal nousi myös ylös, sillä hän oli ehtinyt pyllähtää takamukselleen minun kompurointini jälkeen.
"Anteeksi. Ei ollut tarkoitus pelästyttää, enkä tajunnut, että kosketit. Ihan kuin tossa käytävällä olisi aiemmin ollut jotain. Siis jotain, mihin kompastuin, tuntui samalta kuin kamppiherja", mutisin selitykseksi. Mihin minä olin osunut? Oliko joku pilaillakseen jättänyt loitsun käytävään? "Ja tuntuu koko ajan kuin joku tuijottaisi."

Tietysti linnassa oli vaikka millä mitalla tauluja tai muita lumottuja esineitä, mutta eivät niiden katseet tuntuneet koskaan tältä. Ei minua pelottanut, ei pimeä, eikä tuntematon. Nyt kuitenkin väreet kulkivat selkääni pitkin ja mietin, mihin suuntaan pitäisi mennä. Minua heikotti vieläkin ja annoin sauvani valon himmetä.

"Eihän sattunut?" kysyin Opalilta, joka näytti minusta päällisin puolin olevan ihan ok. Taisimme kuitenkin kumpikin olla yhtä hämillämme tapahtuneesta.

"Jatketaanko matkaa?" ehdotin, ja tajusin ääneni olevan hieman vaisu. "Ei pitäisi varmaan jäädä tähän pimeään."
En halunnut sanoa ääneen, etten yhtäkkiä halunnut jäädä tälle käytävälle ollenkaan. Seikkailumieleni oli vaipunut lähes täysin unohduksiin äskeisen turhuuden tunteen noustua pintaan. Mitä minä tuollaista nyt pohdin? En tavallisesti ollut noin surullinen tai valmis ajattelemaan, että kaikki olisi turhaa.

Otin jo ensimmäiset askeleet pidemmälle käytävään. Ihan kuin takanani varjossani olisi liikkunut jotain. Käänsin päätäni, mutta en nähnyt mitään. Oliko minusta tulossa ihan vainoharhainen?

// Loitsumuurista selvitty ja vähän otustakin kohdattu :D Jännittää!

[Opal Calypso]

Asetin käden silmieni suojaksi kun Maebh sytytti taikasauvaansa jälleen valon. Vihreät silmäni olivat nimittäin juuri alkaneet tottua pimeyteen ja kesti hetken että ne totuttelivat lisävaloon. Maebhin katse kierteli käytävällä, ihan kuin tuo olisi yrittänyt etsiä jotakin. Nousin ylös ja olin jo toistamassa kysymystäni uudestaan. Maebh ei ollut vastannut mitään ja pelkäsin jo että toinen olisi loukkaantunut enemmänkin tai joutunut vaikka shokkiin säikähtäessään. Enkä minä ollut mikään lääkäri, siinä voisi käydä vaikka kuinka köpelösti.

Pian kuulin kuitenkin taas Maebhin hennon äänen ympärilläni ja huokaisin syvään. "Tärkeimmät ensin pois alta; sattuiko sua? Ootko sä ihan kunnossa?" Kysyin toistamiseen, pyrkien koskettamaan hellästi toisen olkapäätä. "Mä en ainakaan nähnyt täällä mitään, mutta voin olla varma että koskin sun hiuksiin. Sellaiset karvaset, tietkö? Niinkun hiukset." Sanoin ja heiluttelin hiustenlatvojani kädessäni näytiksi. Viimeisen lauseen kanssa olin kuitenkin samaa mieltä. Tuntui tosiaan ihan kuin joku tuijottaisi meitä. Eikä silleen kivalla tavalla, vaan niin että vainottaisiin ja vakoiltaisiin.

Maebh kysyi minulta sattuiko minua ja pudistelin päätäni. "Ei sattunut. Jatketaan vain matkaa, okei? Ei anneta pienen säikäyttelyn pilata meidän seikkailua. Pidetään vaikka kädestä kiinni jos joku hyökkää kimppuun", sanoin vitsaillen sillä en tietenkään kuvitellut että kukaan olisi käytävässä kanssamme tai meitä vainoaisi millään määrin. Maebh kuitenkin käänteli ja viskoili päätään sinne tänne, saaden minutkin nyt tuntemaan oloni hermostuneemmaksi kuin aikaisemmin. "Löitkö sä pääsi tai jotakin? Vaikutat ihan erinlaiselta kuin äsken." Kysyin huolestuneena ja jättäydyin hieman Maebhin taakse, vilkuillen itsekin nyt aina vähänväliä taaksepäin. Poskeni hehkuivat jo punaisina jännityksestä ja käteni nousi haromaan hiuksia hermostuneena.

[Maebh Coleman]

"Joo, olen ihan kunnossa", vakuuttelin hätäisesti, kun Opal taas kyseli vointiani. "Ei sattunut."
Tajusin, etten oikeastaan ollut vastannut hänelle aiemmin suoraan, enkä oikein itsekään tiennyt, olinko kunnossa. En ollut fyysisesti satuttanut itseäni - näitä kaatumisia sattui minulle vähän väliä - mutta henkisesti olin tosi väsynyt. Miten noin pieni hetki sai minut niin masentuneeksi, ei sellainen ollut ollenkaan minua!

Opal oli edelleen varma, että oli tarrannut minua hiuksista, mutta en ainakaan kompastumisen tiimellyksissä ollut ehtinyt huomata sitä. Pyyhkäisin kädellä ohimennen punaista pehkoani ja Opal heilutti näytiksi omia hiuksiaan. Onneksi hänkään ei ollut satuttanut itseään. Reipas Opal oli saanut pirteän intonsa takaisin ja sai minut tuntemaan oloni jopa vähän lapselliseksi. Mitä minä tässä niin kamalasti jännitin ja murehdin.

"Pidetään vaikka kädestä kiinni, jos joku hyökkää kimppuun", Opal sanoi vitsaillen ja minun huulilleni pyrki vaistomaisesti varovainen hymy. En voinut kuitenkaan olla vahtimatta selustaamme jatkuvasti, sillä inhottava seuraavien katseiden tunne painosti minua yhä.
"En ole tarvinnut kädestäpitämistä aikoihin, mutta nyt jostain syystä se kelpaisi", yritin heittää juttua vitsiksi samalla tavoin kuin vihreäsilmäinen ystäväni, mutta tuntui, että äänestäni kuului hermostuneisuus.

"Löitkö pääsi tai jotakin? Vaikutat ihan erilaiselta kuin äsken", Opal totesi ja jättäytyi minusta hieman jälkeen. Käännyin häntä kohti ja lopetin kulkuni. Samalla laskin sauvaani hieman alemmas, jotta valo ei häikäisisi silmiämme, vaikka se hyvin himmeä olikin.
"En osaa selittää tätä", aloitin varovaisesti. "Ei minua niinkään pelota. Mutta jännittää koko ajan, kylmät väreet kulkevat selässä. Sellaista intuitiivista, tiedätkö? Odottaa koko ajan vaaraa."

En tiedä, miksi en osannut pukea tuntemuksiani paremmin sanoiksi. Tuntui tärkeältä selittää, että en minä pelännyt (en taatusti!), mutta mitä tämä sitten oli? Opalin posket olivat punaiset ja hänkin vaikutti jo saaneen osansa jännityksestä.

"Ja äsken", jatkoin juttuani. "Mieleen tuli kauhean masentavia ajatuksia. Vähän samalla tavalla, kuin sanotaan käyvän, jos kohtaa ankeuttajan. Maailma tuntui hetken niin turhalta ja tunsin oloni ihan typeräksi."
Asian tunnustaminen sai sydämeni pamppailemaan, kun jännitin Opalin reaktiota. En minä koskaan ollut kohdannut ankeuttajaa, mutta se oli lähin asia, mikä tuli mieleeni ja mihin kuvittelin osaavani verrata tuntemuksiani. Nauraisiko hän minulle?

"Ei se varmaan mitään ollut oikeasti", mutisin hiljaisemmin. Poskiani ja niskaani kuumotti. "Kunhan eksyin ajatuksiini."
Toivoin, että koko juttu unohtuisi ja voisimme jatkaa matkaa. Eihän täällä käytävillä voinut ankeuttajaa olla ja jos tuollainen mielialaloitsu oli jonkun käsitys hyvästä pilasta, niin hitto, olkoon. En halunnut ajatella, että kyse olisi vain horjuvasta itsetunnostani. Jotain maagista oli aina helpompi syyttää. Olisin toivonut seikkailulta vähän muuta kuin tätä.

Olin jo kääntymässä, kun Opalin takana jokin kurottautui kohti tytön selkää.

[Opal Calypso]

Maebh vastasi kysymykseeni vihdoin, todeten ettei häntä ollut sattunut ja että hän oli ihan kunnossa. En oikein tiennyt mitä asiasta pitäisi meinata, mutta päätin jättää asian sikseen. En halunnut painostaa ketään kertomaan ongelmistaan tai mieltäpainavista asioista jos he eivät itse niitä halunneet kertoa. Ainakin itse toivoin aina ettei asioista udeltaisi liikaa. Kohtele lähimmäistäsi niin kuin toivot itseäsikin kohdeltavan, minä ajattelin.

Ehdotin Maebhille että pitäisimme toisiamme kädestä kiinni ja hänelle se kävi mainiosti. Tartuinkin tiukasti toista kädestä, hymyn kareillessa jälleen huulilleni toivoen että Maebhin siitä vielä innostuisi. Kädestäpitäminen loi hassunoloista turvantunnetta, vaikka eihän se tosiasiassa muuttanut tilannetta pätkän vertaakaan. Kävelimme hetkisen eteenpäin pimeällä käytävällä, vain sauvojemme valon loistossa. Päätin kuitenkin kysyä vielä toisen voinnista, kerran kun se ikävästi jäi mieleni perukoille kalvamaan. Samalla päästin kädestä irti, jättäytyen toisen jälkeen kuin odottaen että hänkin pysähtyisi selittääkseen tilanteen minulle.

"En osaa selittää tätä. Ei minua niinkään pelota. Mutta jännittää koko ajan, kylmät väreet kulkevat selässä. Sellaista intuitiivista, tiedätkö? Odottaa koko ajan vaaraa.", Maebh sanoi, saaden minut kietomaan käteni ympärilleni halausmaisesti. Kulmakarvani laskivat huolestuneena. Olinhan minäkin huomannut oudon tunnelman, mutta jostain syystä pinnistelin vastustaakseni tunnetta. En halunnut vaikuttaa mitenkään pelkurilta, eikä tämä tarkkaanottaen ollut pelottava tilanne. Vain erikoinen.

Tunsin kuinka poskeni punottivat ja halasin nopeasti Maebhia tuon kertoessa masentavista ajatuksistaan. "Älä huoli, okei?" Sanoin samalla kun irtauduin toisesta hieman, pitäen toisen olkapäistä kiinni yhä. "En usko että täällä olisi mitään ankeuttajia, kyllähän henkilökunnan pitäisi olla siitä tietoinen.. Ei sellainen voisi niin helposti vain tunkeutua tänne.. En ainakaan usko.. Er is geen reden om te vrezen.." Opal yritti lohduttaa sanojen kuitenkin hiljentyen ja epävarmistuen loppua kohden. Viimeisen lauseensa tämä kuiskasikin ilmoille enimmäkseen itselleen. Eihän Maebh sitä kuitenkaan ymmärtäisi, mutta hermostuneena ajatukset tulvivat ulos paremmin omalla äidinkielellä.

Päästin kokonaan irti toisesta, kun Maebh sanoi ettei tunne varmasti ollut mitään. En ollut varma pitäisikö minunkin kertoa tuntevani samaa, vai huolestuisiko tyttö entisestään. Niinpä päätin olla sanomatta mitään suuntaan tai toiseen, toivoen että seikkailumme kääntyisi paremmaksi aikanaan.

Kun olin lähdössä taas liikkeelle, tunsin takaatani kosketuksen mikä yllättäen riuhtaisi minut taaksepäin. Ote oli tiukka ja voima veti minut taaksepäin niin kovaa, että kirjaimellisesti lensin muutamia metrejä taaksepäin, lyöden pääni lattiaa vasten. Liu'uin maata pitkin joitakin hetkiä ja tunsin kuinka ikävät palovammat tulivat ihooni lattian aiheuttamasta hankauksesta. En usko että mitään olisi tapahtunut muuten, mutta en tosiaankaan osannut odottaa ketään riuhtaisemassa minua niin äkillisesti. Luulinhan vielä aika varmasti että olimme kahdestaan.

Punaiset hiukseni olivat sekaisin naamani edessä, kun nostin järkyttyneenä katseeni sihen suuntaan mihin olin lennähtänyt. Sauvani ei ollut enää kädessäni, joten en nähnyt pimeydessä yhtään mitään. Suunikin oli liian kuiva puhuakseen ja ylitseni valahti inhottavan surullinen ja jokseenkin vihainen olo.

// Er is geen reden om te vrezen= Ei ole mitään syytä pelätä

[Maebh Coleman]

Opal lohdutteli minua, ja oikeastaan ystävän läsnäolosta tuli paljon parempi mieli. En vieläkään voinut käsittää, mikä minuun oli mennyt. En minä usein saanut masentavia ajatuksia tai ainakaan jäänyt niitä vatvomaan. Yhtäkkiä käytävällä oli vain tuntunut siltä, että koko maailma kaatuu päälleni.

Opal totesi viisaasti, ettei käytävillä voisi olla ankeuttajia. Minua helpotti kuulla sanat tytön suusta, vaikka tiesin moisen epäilyn olevan muutenkin aivan typerä. Muka taikaolentoja koulun käytävillä, varsinkin jotain niin vaarallista. Opalin sanat hiipuivat toiseen kieleen, josta en saanut selvää, mutta tytön äänensävyssä oli mielestäni yhä tuntu siitä, että hän yritti rauhoitella minua. Kieli oli kaunista ja soitui vieraalla tavalla.

Mikä ikinä tytön takaa kurkottautuikin häntä kohti, emme olleet tarpeeksi nopeita. En ehtinyt sanoa mitään, en edes varoittaa, kun Opal jo kaatui taaksepäin hämärään.
"Opal!" huusin tytön perään, mutta tietysti se oli turhaa. Kurkotin kättäni ja yritin saada hänestä otetta, mutta onnistuin vain saamaan jostakin iskun käteeni. Sauvani kolisi lattialle - jälleen - ja minä heitin koululaukkuni päin sitä omituista hahmoa pimeässä, joka oli vienyt Opalin.

Kuulin tyydyttävän muksahduksen, mutta loppujen lopuksi laukkuni heitosta ei tainnut olla suurta vaivaa otukselle. En ole tarkalleen varma, mihin edes osuin. Poimin sauvani, joka onneksi oli kierinyt jalkoihini. En ehtinyt miettiä aikaisempaa pelkoani, kun ryntäsin takaisin käytävän hämäryyteen ja Opalin luo, joka oli vähän matkan päässä punainen tukka sekaisin ja katse kohdistettuna suuntaan, johon hänet oli väkivalloin riuhtaistu. Asetuin ripeästi Opalin viereen ja hengitin pinnallisesti, nopeita henkäisyjä sisääni vetäen.

"Opal! Voi luoja, minä pelästyin! Sattuiko sinuun?" Käteni vapisivat, kun yritin laskea toista kämmentä Opalin olalle. Halusin tarkistaa tytön voinnin tai tehdä edes jotakin hänen hyväkseen, mutta ainakin Opal oli hereillä ja erotin järkytyksen vihreissä silmissä.

Otus oli vähän matkan päässä hämärässä ja minä kuiskasin vapisevin sanoin loitsun, joka sai valon sauvan päähän. Nyt näin, mikä hämärässä oli ja päästeli inhottavia ääniä valon osuessa siihen. Taikaolentojen kirjoissa oli varsin tarkkoja kuvia, vaikka ne olivatkin usein vain piirroksia. Kaikki aikaisemmat ikävät tuntemukset ja elämän mielettömyyden tuntu alkoivat selittyä.

"Se on vainotsu", henkäisin.

[Mila Molina]

Lukitaan keskeneräisenä.

Maebh Coleman, Gryffondor: 25 p
Opal Calypso, Pouffsouffle: 22 p