Tutkimista pimeyden voimien

[Lucas Joel Eaton]

// Peliin on mukaan pyydetty Athelard J. Gryan. //

Cerfeurin tuvasta astuessaan Joel kantaa käsissään vähän kaikkea. Pimeyden voimilta suojautumisen kirja, pergamenttia ja kirjoitusvälineitä. Hän kävelee pitkin käytäviä, satunnaisia rappusia nousten. Muutaman kerran tavaroita pudottaessaan hän joutuu pysähtymään, jotta saa ne kaikki kirjastolle asti. Muutaman kerran muihin törmäillen

Kirjaston ovi pamahtaa kiinni. Joel pudottaa kantamansa opiskeluvälineet pöydälle, jonka löysi yllättävän läheltä pimeyden voimilta suojautumisen osastoa. Hän ottaa kirjan käteensä, selaa sisällysluetteloa. Opettajan määräämä tutkielma jostakin aiheeseen liittyvästä asiasta on saanut laiskemmankin opiskelijan liikkeelle. Toisaalta, aiheen olisi voinut päättää ajoissa. Nyt kirjan lukeminen tuntuu jopa Joelin mielestä ahdistavalta, kun ei tiedä mistä kirjoittaa. Parinkymmenen pergamentin kirjoittaminen asiallisen kokoisella, selkeällä käsialalla tulee olemaan tuskaa.

Tutkiessaan kirjahyllyjä, aiheen rajaaminen ei yhtään edisty. Tylypahkan taistelu voisi olla yksi aihe, ankeuttajat, Feeniksin kilta toinen, suojautumisloitsut kolmas. Anteeksiantamattomat kiroukset olisivat myös hyviä aiheita. ”Ihan sama, otetaan vaikka suojautumisloitsut” Joel mutisee itsekseen. Hän vilkuilee kirjojen selkämyksiä, valitsee satunnaisia kirjoja mukaansa. Hän on törmätä johonkin nuorempaan oppilaaseen, ehkä viidesluokkalaiseen. ”Sori…”

Kolme kirjaa pikaisesti selattuaan Joel tuntee itsensä turhautuneeksi. Hänen muistiinpanoissaan on kolme sanaa, joista yksikään ei suoranaisesti liity tutkielmaan. Kolme päivää on ihan liian vähän, Joel miettii katsoessaan aineistoaan. Hän sai ehkä opettajalta listan aiheista ja niihin liittyvistä aineistoista, mutta silti pitäisi tutkielma kirjoittaa itse. Eikä siihen todellakaan auta sen jättäminen viimeisiin päiviin.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Chateausta oli tullut yllättävä turvapaikka nuorukaiselle, joka esitti muuta kuin tosiasiassa oli. Hän oli nauttinut koulun vieraanvaraisuudesta jo kokonaiset kaksi pitkää, rauhantäytteistä vuotta. Professori Blanchardin kanssa tehty sopimus oli pitänyt puolin ja toisin, eikä Athelard oikeastaan edes kokenut tarpeelliseksi rikkoa heidän kahdenkeskistä sopimustaan. Hän oli alkanut tuntea jonkinlaista kiintymyksen kaltaista koulua kohtaan, vaikka ei ollutkaan unohtanut alkuperäistä syytään olla paikalla. Hänen herransa saattoi kyllä odottaa, ja sillä välin Athelard opiskelisi, urkkisi tietoja sekä nauttisi rauhallisesta elämästään, edes tämän kerran. Oli toki selvää etteivät muut oppilaat tunteneet itseään läheskään yhtä rauhalliseksi hänen seurassaa, mutta se ei paljoa Athelardia haitannut.

Mietteissään nuorukainen sipaisee valkeaksi värjättyä tukkaansa. Jatko-opiskelijan huulilla viipyilee hymy, joka olemassaolostaan tietoiseksi tullessaan katoaisi välittömästi. Elämä oli toden totta muuttunut varsin paljon kahdessa vuodessa, eikä hän voinut valittaa tästä asiasta. Oli yllättävän rentouttavaa ja mukavaa vain maleksia koulun käytävillä, pukeutua päivästä toiseen lämpimiin ja puhtaisiin vaatteisiin ja kiusata onnettomia oppilaita, jotka eivät tienneet pahemmastakaan. Ei sillä, että Athelard epäröisi jälleen palata herransa luo, kun kutsu kävisi. Ei, niin mukavuudenhaluinen hän ei ollut. Saatika typerä.

Pergamentti rapisee kaavun hihan alla kun Athelard siirtää kättään ja nousee upottavan pehmeältä sohvalta, jossa oli istunut lukemassa jotakin satunnaisesti hyllystä nappaamaansa teosta. Mikäli hän oli ymmärtänyt oikein pergamentin otsikosta (enempää jatko-opiskelija ei ollut jaksanut lukea), teos käsitteli varpaankynsien sisäänpäinkasvaneisuuden hyötyjä huispauksen tuomaroinnissa. Miten turha aihe se olikaan, miten paljon turhaa aikaa kirjoittajan elämästä oli mennyt hukkaan teosta kirjoitettaessa. Athelard toden totta sääli tätä tuntematonta tekijää, sääli huvittunut hymy huulillaan ja ironinen ajatus mielessään.

Athelard oli ollut kirjaston hiljaisemmassa osassa, ei siis siellä missä joka ikinen kieroon kasvanut ekaluokkalainen heitteli lentolehtisiä tai jossa kolmosluokkalaiset opiskelivat hiljaa taikuutta, joka sai heidän äänensä kasvamaan satakertaisiksi. Edes kirjastonhoitajan torut eivät-
Athelardin ajatukset pysähtyvät kun tuo huomaa joutuneensa sivuraiteille. Milloin hän oli alkanut välittää koulun opiskelijoista niin paljon, että olisi antanut heidän toimintansa ärsyttää itseään? Milloin hänestä oli tullut näin herkkä pienellekin melulle? Selvästi koulussa vietetyt kaksi rauhantäytteistä vuotta olivat myös tehneet hallaa hänen koulutukselleen.

Itselleen soimaavasti päätä pudistellen Athelard harppoo eteenpäin, pergamentti huolettomasti kädessä roikkuen, kun huomaa jotakin varsin mielenkiintoista. Tai piemminkin jonkun varsin mielenkiintoisen, nimittäin toisen jatko-opiskelijan. Tuo istuu yhdellä tuoleista ja lukee edessään pinoina kasvavia kirjoja – mikäköhän oli aiheena? Hetkeksi Athelard jää seisomaan ja tuijottamaan toista, enne kuin tajuaa miltä se vaikutti. Oli erittäin epäkohteliasta ohittaa oman tupansa oppilasta tervehtimättä, joten Athelard varmistaa ettei poika ollut nähnyt häntä (?), nappaa lähimmästä hyllystä paksuimman mahdollisen kirjan ja jysäyttää sen voimalla toisen eteen pöydälle.

”Hyvää päivää.” Athelard hymyilee maireasti samalla, kun vetää itselleen tuolin, kiepauttaa sen toiste päin ja istahtaa hajareisin katselemaan toista Cerfeurin opiskelijaa. Tästä tulisi hauskaa.

[Lucas Joel Eaton]

Joel pyörittelee kynää käsissään kääntäen samalla kirjan sivuja tasaiseen tahtiin. Pergamenttiin piirtyy taas yksi sivunumero. Sen perään muodostuu sana. Kirjan sivu kääntyy taas. Ja uudelleen. Niitä lukevan hahmon ajattelu harhautuu taas ihan muualle, kuin mihin pitäisi. Hän kääntää katseensa ulos vieressään olevasta ikkunasta.

Ulkona on harmaata. Sateista, tuulista ja viileää. Kylmyys hohkaa linnan kiviseinistä, vaikka oikeasti sisällä on lämmin. Ulkoilma ei silti houkuttele ketään pihamaille. Onneksi, eihän Joelia muuten viihdyttäisi istua kirjastossa. Varsinkaan opiskelemassa. Sään kehnouden tosin huomaa siitäkin, että kirjastossa on muita. Vaikka on päivä ja osa nuoremmista on opiskelemassa, on kirjastoon löytänyt tiensä varsinkin ekaluokkalaisia. Jotkut kolmannen luokan opiskelijat tekevät myös läksyjään. Joel havahtuu aavistuksen, saa itsensä kiinni haaveilemasta. Hän kääntää katseensa takaisin kirjaan.

Se, mitä hänen selkänsä takana tapahtuu, jää täysin huomaamatta. Niin yleensä käy, jos keskittyy johonkin. Tai vaihtoehtoisesti on keskittymättä yhtään mihinkään. Joka tapauksessa, toinen jatko-opiskelija kävelee lähemmäs, mutta pysähtyy vielä näkökentän ulkopuolelle. Hän jää hetkeksi katsomaan Joelia, joka näyttää siltä kuin katoaisi pian kirjapinojen väliin. Sivut kääntyvät tasaisesti avoinna olevassa kirjassa, joka on tuettu aavistuksen pystympään muiden kirjojen avulla. Ei silti voi sanoa, että kirjaa oikeasti luetaan. Ennemmin se näyttää silmäilyltä, jossa pyritään löytämään tärkeitä sanoja lukemalla joka kolmannen rivin joka viides sana. Eli siis toivotonta selailua.

Joel huomaa toisen opiskelijan vasta tämän liikkuessa kirjahyllyjen luona. Kiinnittämättä enempää huomiota tähän, hän jatkaa kirjan sivujen kääntelyä. Hän pamauttaa ensimmäisen kirjan takakannen kiinni, vaihtaa seuraavaan. Muistiinpanoissa ei ole oikeastaan mitään järkevää, vain satunnaisia sivuja kirjoista. Tutkielman tekeminen tulisi olemaan vaikeaa, tapahtuu mitä hyvänsä. Toisen kirjan kannen avautuessa äsken kirjahyllyn luona liikkunut hahmo tulee saman pöydän ääreen. Hän istuu vastapäiselle tuolille, paksu kirja kädessään. Eikä tuo kirja todellakaan Joelin mielestä näytä siltä, jota kuka tahansa vapaaehtoisesti lukisi.

”Hyvää päivää.” Toinen opiskelija sanoo. Joel nostaa katseensa kirjastaan. Hän tunnistaa toisen jatko-opiskelijaksi, jonka on nähnyt joskus tuvassa. He eivät ole aiemmin juuri jutelleet, ehkä joskus tervehtineet ohittaessaan toisensa tuvassa tai jotain. ”Päivää” Joel nyökkää vastaukseksi. Hän kääntää katseensa kirjaan opiskelijan käsissä. ”Meinasitko oikeasti jaksaa lukea tuon?” hän kysyy. Mikä tahansa olisi hänen mielestään parempi ajattelemisen aihe, kuin tutkielma.

Ajatusten harhautuessa tutkielmaan hän muistaa, että se todellakin pitäisi saada tehtyä. Heille oli annettu vain marraskuun loppuun asti aikaa, jotta professori saisi ne arvioitua joulukuun aikana. Hän vilkaisi kirjapinoa vieressään. Se näytti kaikkea muuta, kuin mielenkiintoiselta. Tai muuten varmasti olikin, mutta ei tässä yhteydessä. Hän kääntää taas yhden sivun, kunnes nostaa taas katsettaan toiseen opiskelijaan. ”Olenko huonomuistinen, vai olenko koskaan kuullut nimeäsi?” Hän kysyy kiinnostuneempana juttelemaan, kuin tutkimaan suojautumisloitsuja. Joel kun ei tosiaan osaa valita aihettaan järkevästi, eikä ainakaan ajoissa.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Athelard vilkaisee pöydälle paiskaamaansa kirjaa välinpitämättömästi, kun kuulee yllättävät sanat. Aikoiko hän lukea kirjaa? Miksi ihmeessä toinen niin kuvitteli? Toisaalta, olihan tämä kirjasto. Nuorukaisen kasvoilla oleva arpi vääntyy tuon hymyillessä toispuoleista hymyään paljastaen valkeat hampaat.
”En todellakaan ajatellut lukea sitä.” Athelard vastaa täysin rehellisesti, mikä saa hänet itsekin ihmettelemään. Milloin hän oli alkanut vastailla toisten kysymyksiin? Ja nyt jatko-opiskelija pystyi jo lukemaan toisen aiheenkin, ja hymy levenee entisestään.

”Pimeyden voimilta suojaavat loitsut, oletko varma ettet valinnut hieman liian hankalaa aihetta?” Athelard kysyy, tarttuen kysymättä yhteen pöydällä olevaan, ilmiselvästi hylättyyn kirjaan ja avaa sen satunnaisesta kohdasta. Kyseinen teos käsitteli kirskuristajien oletettua yhteyttä pimeyden voimien kannattajiin, mikä oli sinänsä varsin mielenkiintoinen aihe, ja olisi saattanut jopa olla lukemisen arvoinen, ellei kirjoittaja olisi käsitellyt aihetta siihen tyyliin, että kuolaava lehmäkin olisi ollut kiinnostavampi tutkimuskohde. No jaa, kaikkea ei voi saada. Athelard työntää kirjan sivuun inhosta irvistäen ja kohdistaa katseensa jälleen toiseen opiskelijaan.

”En muuten taida tuntea sinua. Onko sinulla nimikin?” Athelard virnistää, väistäen kysymyksen omasta nimestään. Hän ei pitänyt kysymyksistä, kerta kaikkiaan.


// tsissus, sori lyhyydestä! Tuli ihan tyhjä mieli jostai syystä :D

[Lucas Joel Eaton]

Vastapäätä istuva opiskelija hymyilee vinosti. Hän vastaa Joelin kysymykseen täysin rehellisesti, joka oikeastaan yllättää toisen osapuolen. Tämä kun odotti valehdeltua vastausta, joka olisi myöntänyt lukemisen. Sen sijaan vastapuoli kieltää lukemisensa, joka toisaalta on ihan ymmärrettävää. Ihan rehellisesti sanottuna, noin paksun kirjan lukeminen ei kiinnostaisi ketään. Tai varmaan jotakuta, koska sellainen koulun kirjastoon on hankittu. Mutta ainakaan Joel ei siihen tarttuisi edes pakotettuna.

Hän palaa opiskeluidensa pariin, vetäen päällään olevan hupparin kiinni. Ulkona oleva kolea ilma ei ainakaan lämmittänyt linnaa. Toisaalta, ei siellä kylmä ollut. Ehkä se on vain päänsisäinen asia, mikä saa opiskelijan mielestä ilman kylmenemään myös sisätiloissa.

Toinen opiskelija kyseenalaistaa aiheen, jota tutkielma käsittelee. Joel vain kohauttaa olkapäitään. Hän ei ole vielä vakuuttunut aiheesta, josta on sitä tekemässä. Oikeastaan, koska on vasta aloittanut, ei ole vielä päätynyt lopulliseen aiheeseensa. ”En tiedä” Joel vastaa kääntäessään taas yhtä kirjan sivua. Koko tutkielman tekeminen ei kiinnostanut häntä vähääkään, minkä voi varmaan arvata siitä, kuinka paljon sille on jättänyt aikaa. Ei ainakaan yhtään liikaa.

Toinen opiskelija nappaa puhuessaan pöydältä kirjan käteensä. Joel vilkaisee tätä kääntämättä päätään, palaten sitten oman kirjansa pariin. Sivut kääntyvät, eikä hänen mieleensä jää sanaakaan. Kirjaimellisesti. Jos ajatukset ovat jossakin ihan muualla, kuin luettavassa kirjassa. Kaikki varmasti tietävät sen tilanteen, kun ajatukset ovat jossakin muualla. Niin myös Joelilla tuossa tilanteessa kun hän mietti pöydän ääressä istuvan opiskelijan nimeä, kaikkea mitä tekisi tutkielmaa mieluummin ja kuinka huono sää syksyisin on. Tutkiema ei edisty sillä tapaa laisinkaan.

Hän nostaa katseensa, kysyy opiskelijan nimeä. Tämä vain virnistää aavistuksen, eikä vastaa siihen. Joel kohauttaa olkapäitään. Hän kääntää katseensa nuorempiin oppilaisiin, jotka häiritsevät luultavasti kaikkien kirjastossa olevien keskittymistä. Tai ehkä vain hänen. Oli miten oli, he voisivat olla hiljaa hänen puolestaan.

Joel painaa päänsä takaisin kirjoihin, jaksamatta oikeastaan lukea niitä yhtään. Aihe ei voisi vähempää kiinnostaa, eikä tutkielman kasaaminen kiinnosta. Hän pamauttaa kirjan kiinni, vilkaisee uudelleen nuorempiin oppilaisiin. Tällä kertaa tosin aavistuksen ilkeästi, kun toivoisi heidän kipittävän vain omiin tupiinsa häiritsemään muita sinne, mistä voisi paeta johonkin järkevään paikkaan.

Hän ei kuitenkaan poistu mukavuusalueeltaan, eikä aloita keskustelua toisen jatko-opiskelijan kanssa. Se on tapa, jota hän ei ole poistanut. Keskustelun aloittaminen on Joelille liian vaikeaa, hän itse istuu mieluummin epämiellyttävässä hiljaisuudessa. Niin myös tällä kertaa. Hän vain tuijottaa kädessään olevaa kelloa, odottaa minuuttien kulumista. Ehkä alitajunnassaan toivoo, että pöydällä olevat pergamentit muodostaisivat päälleen sanoja joissa olisi lisäksi professoria tyydyttävä tutkielma. Tuskin, mutta eikö kaikkea saa toivoa?

[Mila Molina]

Lucas Joel Eaton, Cerfeur: 8 p
Athelard J. Gryan, Cerfeur: 5 p