She's the be(a)st

[Effie Solender]

// Alue kahden hahmoni, Effie Solenderin ja Daniel Fordin, välillä käytävälle pelille. Sijoittuu perjantai-iltaan 2.9. //

Istuin yhä luokkahuoneessa, jossa itsenäisen opiskelun tunnit olivat juuri päättyneet. Olin käynyt pimeyden voimilta suojautumisen tunnin jälkeen vaihtamassa vaatteet ja nyt minulla oli tyylilleni uskollisesti harmaa napapaita ja valkoiset farkut. Tiesin näyttäväni valkoisessa lähinnä aaveelta, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Hiukseni olivat poikkeuksellisesti korkealla ponnarilla.

Istuin viimeisen rivin ikkunanpuoleisessa reunapulpetissa ja keikuin huolettoman näköisesi tuolillani. Oloni kuitenkin kaikkea muuta kuin huoleton. Edellisyön tapahtumat vaivasivat minua ja pyörivät päässäni loputtomana filminä. Suhtautumiseni koko juttuun oli niin ristiriitainen, ettei siitä ottanut kukaan selvää. Myös loitsujen tunnin jälkeen käyty keskustelu Londonin kanssa mietitytti.

Aina niin hurmaava professori Crèin oli ensitöikseen antanut enemmän läksyjä kuin muut opettajat antoivat kokonaisen viikon aikana. Toisaalta, ainakin minulla oli jotain tekemistä. Kaikki kaksi vuotta sitten Châteaussa samaan aikaan kanssani olleet ystäväni olivat lähteneet jo aikapäiviä sitten eikä minua huvittanut tutustua uusiin ihmisiin, sillä todennäköisesti vaan tappaisin kaikki.

Yritin keskittyä uskollisuusloitsun teoriaan, mutta siitä ei tullut mitään. Nousin ylös tuoliltani ja avasin yhden luokan ikkunoista. Sää oli todella kaunis. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämpötila oli lähemmäs kaksikymmentä astetta. Harmi vain, että itse en voinut oleilla auringossa ilman suojaloitsua. Silloinkin se tuntui inhottavalta, joten tyydyin katselemaan aurinkoa sisältä linnasta. Kiipesin istumaan ikkunalaudalle ja roikotin jalkojani tyhjän päällä. Hymähdin tiedolle siitä, että voisin helposti hypätä tästä kymmenen metrin matkan maahan asti vahingoittumatta.

Edellispäivän aamusta asti minua vaivannut ontto olo ei ollut kadonnut mihinkään. Tuntui edelleen siltä, kuin jotakin puuttuisi. Sysäsin ikävät ajatukset syrjään ja koetin olla ajattelematta mitään. Se oli haastavaa, varsinkin kun kuulin, että joku oli tulossa luokkaan. Askeleista päätellen mies. En vaivautunut katsomaan ovelle, kun se avautui ja henkilö astui sisään. Olisi kyllä ehkä kannattanut, niin olisin voinut vielä muuttaa mieleni ja hypätä ikkunasta.

[Daniel Ford]

Minulla saattoi olla jopa hivenen huono omatunto siitä, että olin lintsannut koko päivän. Ei sillä periaatteessa ollut mitään väliä kuinka monella tunnilla olisin, koska en ollut Châteaussa korottaakseni arvosanojani. En oikeastaan edes tiennyt syytä siihen. Oppisin kirjoittamaan muinaisia riimuja? Auroriviraston johtajalle olin perustellut virkavapaata aika sekavasti ja ihmettelin, miten ihmeessä olin saanut hänet suostumaan siihen.

Edellisyö oli kulunut jollain ihan muulla tavalla kuin nukkuen, joten siitä syystä olin ollut liian väsynyt menemään tunneille. Tai ehkä se oli vain tekosyy. Olin kuitenkin käynyt hakemassa loitsujen kirjani ja nyt tarkotuksenani oli mennä johonkin tyhjään luokkahuoneeseen opiskelemaan. Hymähdin. En luultavasti jaksaisi keskittyä puolta tuntia pidempään, mutta ainakin olisin yrittänyt.

Château vaikutti kuitenkin ihan siedettävältä paikalta, mutta ei se Tylypahkaa peitonnut. Suurin osa oppilaista vaikutti olevan ihan okei eivätkä ihan kaikki opettajat olleet niin kammottavia ryppynaamoja kuin olin kuvitellut. Tylypahkan tilukset olivat kyllä isommat ja linna hienompi, mutta sille ei nyt voinut mitään. Mutta mikä tärkeintä, hyvännäköisiä tyttöjäkin oli ihan kiitettävästi. Viime yö oli oiva esimerkki siitä. Kävelin käytävää eteenpäin ja avasin umpimähkää ensimmäisen näkemäni oven. Toivoin samantien, etten olisi avannut sitä.

Ikkunalaudalla istui minulle hieman liiankin tuttu henkilö. Ex-tyttöystäväni Effie Solender. Erostamme oli jo yli puoli vuotta aikaa, mutta tapahtunut suututti minua edelleen. Olimme olleet kihloissa ja Effie oli ollut viimeisellä kolmanneksella raskaana, kun se oli tapahtunut. Hän makasi veljeni kanssa, joka oli ollut ennen sitä minulle läheisin henkilö maailmassa. Vähän aikaa eromme jälkeen tyttö oli saanut keskenmenon enkä ollut kuullut hänestä sen koommin.

"Jing jang. Miksi?", kysyin huomatessani tatuoinnin Effien niskassa. Kysymykseni oli aika random, mutta sai kelvata. En aikonut häipyä paikalta, kun kerran olin jo luokkaan tullut. Muutenkin, voisi ehkä olla hyvä jutella hänen kanssaan. Istuuduin toiseksi taaimmaisen rivin reunimmaiselle pulpetille ja katsoin tyttöä, joka valitettavasti näytti edelleen ihan hemmetin hyvältä. Huomasin hänen olevan vielä aavistuksen verran laihempi kuin ennen raskauttaan. Iho vaikutti myös kumman kalpealta.

"Päätit sitten tulla takaisin Châteauhon? Saitko potkut vai irtisanouduitko?"

[Effie Solender]

Daniel.

Tunnistin tulijan heti, kun hän avasi luokan oven. Käyttikö hän yhä sitä samaa hajuvettä? En kääntynyt katsomaan häntä. Syy oli hyvin yksinkertainen. En kehdannut.

"Jing jang. Miksi?", mies kysyi huomatessaan tatuoinnin niskassani. Kysymys oli niin yllättävä, että minulta kesti hetki tajuta se. Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt kysyä jotain sen tyylistä kuin: Oletko jo ehtinyt maata serkkuni kanssa?. Tai jotain muuta yhtä ivallista. Mutta ei. Täysin pokkana hän kysyi tatuoinnistani. "Ei mitään käsitystä", vastasin yhä selin toiseen. Miksi? Koska pelkäsin katsoa häntä. Eikä syy ollut se, että hänen katseensa olisi ollut inhoava. Syy oli leuan ja nenän välissä.

"Päätit sitten tulla takaisin Châteauhon? Saitko potkut vai irtisanouduitko?", Daniel jatkoi toisella hieman vähemmän yllättävällä kysymyksellä. "Mitä ilmeisemmin päätin. Ja kiitos kysymästä, irtisanouduin", vastasin hivenen kylmällä äänellä. Totuus kuitenkin oli, että olisin mielelläni mennyt hänen syliinsä istumaan ja... ei. Ei. Purin huultani ja koetin taas olla ajattelematta mitään. Miten selviäisin tästä tilanteesta tekemättä mitään typerää, harkitsematonta tai vastuutonta? Sillä meidän kohdallamme asiat yleensä etenivät nopeasti ja pienikin hipaisu voisi johtaa asioihin, joita en halunnut. Tai ainakaan en myöntänyt haluavani.

Kokosin itseni ja käännyin istumaan toisin päin ikkunalaudalla. Ja kaduin sitä samantien. Hän oli pukeutunut mustiin farkkuihin ja mustaan lyhythihaiseen t-paitaan. Katseeni harhaili automaattisesti käsien lihaksista huulien kautta silmiin. Mikä helvetti minua oikein vaivasi? Daniel oli ex-poikaystäväni ja sellaisena myös pysyisi. Piste. Kunnes mies katsoi minua tavalla, joka oli aina tehnyt minusta sulaa vahaa hänen käsissään.

"Lopeta tuo", käskin napakasti ja pakotin itseni kääntämään katseeni seinään Danielin takana. "Mitä helvettiä sinä oikein teet täällä?", kysyin yhä viileästi. Äänensävy oli kuitenkin työn ja tuskan takana. "Etkös ole unelmatyössäsi? Jossa sinulla ei ole aikaa kenellekään muulle kuin itsellesi?", napautin. Tajusin kuitenkin liian myöhään, että nyt oltiin vaarallisilla vesillä.

[Daniel Ford]

"Ei mitään käsitystä", tyttö vastasi kysymykseeni. Kohotin huvittuneena kulmiani. Tiesin vallan hyvin miksei hän kääntynyt ympäri ja puhunut kasvokkain niin kuin keskustellessa yleensä tehtiin. Päätin antaa asian olla. "Mitä ilmeisemmin päätin. Ja kiitos kysymästä, irtisanouduin". Yllätyin hieman vastauksesta. Miksi hän olisi irtisanoutunut työstään ministerin sihteerinä? Se oli monen unelma. Effielle se ei ilmeisesti sitä kuitenkaan ollut. Tai sitten syy oli jossain aivan muualla. Kuten siinä, ettei hän halunnut ottaa sitä riskiä, että vahingossa törmäisi minuun tai veljeeni ministeriössä.

Hetken kuluttua Effie kuitenkin kääntyi istumaan toisin päin ikkunalaudalla ja huomasin hänen katseensa harhailun. Tukahdutin virnistyksen. Hän ei tosiaankaan voinut sille mitään, että katsoi minua yhä sillä tavalla. Katsoin tyttöä silmiin hivenen haastavasti. Tiesin, että se ärsyttäisi häntä, mutta en pystynyt estämään itseäni. Ja kohta reaktio tulikin. "Lopeta tuo", hän tokaisi ja hymähdin, mutten irrottanut katsettani hänen sinisistä silmistään. Kurtistin hivenen kulmiani. Olivatko ne tummemmat kuin ennen? En ollut varma, sillä viime näkemästä oli yli puoli vuotta aikaa.

"Mitä helvettiä sinä oikein teet täällä?", Effie kysyi vaikuttaen ärtyneeltä. Tuhahdin. Minun se tässä pitäisi olla vihainen hänelle, ei toisin päin. Tai sitten hän vain peitti tiuskimisella jotakin muuta tunnetta. Häpeää? Ahdistusta? "Opiskelen", vastasin hieman näsäviisasti ihan vain ärsyttääkseni. "Anoin erään tyhmän päähänpiston seurauksena virkavapaata ja päätin palata koulun penkille ainakin hetkeksi", vastasin vakavoituen.

"Etkös ole unelmatyössäsi? Jossa sinulla ei ole aikaa kenellekään muulle kuin itsellesi?", tyttö jatkoi ja ilmeeni muuttui välittömästi kylmäksi. Tiesin vallan hyvin mitä Effie vihjaili, enkä todellakaan pitänyt siitä. "Yritätkö peitellä syyllistä oloasi syyttämällä teoistasi minua? Eikö sinulla ole minkäänlaista omatuntoa? Se oli vain ja ainoastaan sinun valintasi säätää hänen kanssaan. Kukaan ei sinua siihen pakottanut", tokaisin välinpitämättömällä äänensävyllä.

"Oletko kunnossa? Tai siis, sinulla on varmaan ollut aika raskasta viime aikoina?", kysyin hieman ystävällisemmällä äänellä kuin äsken. Tunsin Effien niin hyvin, että tiesin, ettei hän ollut tarkoittanut sanomaansa tosissaan. Hän todellakin taisi tuntea vieläkin niin suurta syyllisyyttä, että oli valmis sysäämään siitä edes osan jonkun muun niskoille. "Emme ole puhuneet asioista kunnolla ja kun ajatellaan sitä, että opiskelemme nyt samassa koulussa, se saattaisi olla hyvä idea", ehdotin katsoen ikkunasta ulos.

"Miksi teit sen?", kysyin. Olin esittänyt juuri kysymyksen, jota todennäköisesti katuisin kohta.

[Effie Solender]

"Opiskelen", mies vastasi. Tavoittelin kasvoilleni ärtynyttä ilmettä, mutten onnistunut kovin hyvin. En pystynyt olemaan hänelle vihainen - miksi olisin? Hänen tässä pitäisi minua vihata tekemieni typeryyksien takia. "Anoin erään tyhmän päähänpiston seurauksena virkavapaata ja päätin palata koulun penkille ainakin hetkeksi", Daniel vastasi. Minua jäi hivenen arvelluttamaan, mikä se tyhmä päähänpisto oli mahtanut olla. Tai sitten hän oli vain mokannut jotenkin töissä ja sen takia halunnut sieltä vähäksi aikaa pois...Päätin kuitenkin vielä yrittää olla pahalla päällä ja esitin ivallisen kommentin liittyen viime kevään tapahtumiin.

"Yritätkö peitellä syyllistä oloasi syyttämällä teoistasi minua? Eikö sinulla ole minkäänlaista omatuntoa? Se oli vain ja ainoastaan sinun valintasi säätää hänen kanssaan. Kukaan ei sinua siihen pakottanut", toinen napautti takaisin ja toivoin, etten olisi esittänyt koko kommenttia alkuunkaan. Tässä keskustelussa minä häviäisin 6-0 enkä voisi edes tehdä asialle mitään. "En tunne syyllisyyttä, jos tosiaan haluat tietää. Minä...", keskeytin lauseeni sillä tajusin, että seuraavat sanani olisivat saaneet minut kuulostamaan entistä enemmän idiootilta. Ihan niin kuin se muka olisi Danielille tullut yllätyksenä. Lisäksi olin juuri äsken valehdellut, enkä halunnut tehdä sitä lisää.

"Oletko kunnossa? Tai siis, sinulla on varmaan ollut aika raskasta viime aikoina?", mies kysyi ehkä jopa ystävällisellä äänellä. Kohotin kulmiani hämmästyneenä. Oliko hän juuri sanonut kokonaiset kaksi lausetta olematta ärsyttävä, ivallinen ja kylmä? Ihme kyllä niin oli tainnut juuri tapahtua enkä ollut osannut varautua siihen lainkaan. Olin valmistautunut riitelemään, mutta mies kysyi vointiani. En osannut hetkeen sanoa mitään. Olinkohan sittenkin kuullut väärin ja kommentti olikin ollut sarkastinen?

"Mitä minun vointini muka sinua kiinnostaa? Ja miksi en olisi kunnossa?", jatkoin yhä vain ivaavalla äänensävyllä. En ollut valmis uskomaan, että Daniel todella yritti olla ystävällinen. Että hän todella oli ehkä valmis antamaan anteeksi? Jos minä olisin ollut hänen asemassaan, en todellakaan olisi ollut valmis siihen, en ehkä moneen vuoteen. Olivatkohan Tyler ja Daniel sopineet jo?

"Emme ole puhuneet asioista kunnolla ja kun ajatellaan sitä, että opiskelemme nyt samassa koulussa, se saattaisi olla hyvä idea", Daniel sanoi. En ollut uskoa korviani. Halusiko hän todella keskustella siitä, mitä viime keväänä oli tapahtunut? Nielaisin tahtomattani. En ollut silloin yrittänyt selitellä tekoani hänelle mitenkään, sillä tiesin sen olevan aivan turhaa. Olin luullut, ettei mies haluaisi enää ikinä nähdä minua. Tuskin hän kyllä nytkään oli ilahtunut siitä, että opiskelisimme samassa koulussa, mutta suostui kuitenkin puhumaan kanssani?

"Miksi teit sen?", mies kysyi aivan pokkana. "Mitä?", älähdin kauhistuneena. Mitä minä nyt tuohon muka voisin vastata? Olin kännissä, Tyler oli ilman paitaa ja hän näytti hyvältä. Niinkö? Halusiko Daniel todella kuulla tuon? Vai jotain ihan muuta? Koska sinä et ollut paikalla ja minun teki mieli suudella jotakuta (ja kyllä tehdä jotain enemmänkin...). Jutun juoni taisi kuitenkin olla, että vastaisin täysin rehellisesti. Eikä toinen tulisi pitämään siitä vastauksesta.

"Oletko ihan varma, että haluat kuulla miksi? Koska en usko, että se erityisesti piristää päivääsi", sanoin hivenen epävarmalla äänellä. Harkitsin hetken valehtelevani asioista, mutta päätin kuitenkin olla rehellinen. "No, itsepähän kysyit. Vaikka en olisi saanut, olin ottanut pari lasillista ja Tyler vähän enemmän. Ja hetken mielijohteesta suutelin häntä, loput varmaan tiedätkin....", selitin ihan hieman vaivaantuneena. Ei minulla mitään tunteita häntä kohtaan ollut eikä ole", lisäsin vielä, sillä en todellakaan halunnut, että Daniel luulisi niin.

"Muuten, nyt kun kerran asia tuli puheeksi, niin oletko antanut hänelle anteeksi?", kysyin varovaisella äänellä. Ehkä siksi, että halusin tietää pystyisikö Daniel antamaan minullekin anteeksi...

[Daniel Ford]

"Mitä?", tyttö älähti. Hymähdin. En uskonut, että hän puhuisi jutusta mielellään. Minun suhtautumiseni Effieen ei tulisi muuttumaan mitenkään, sanoisi hän mitä tahansa, mutta jollakin kierolla tavalla olisi kiva kuulla, miten hän yrittäisi selittää. Sellaista asiaa ei voisi selittää niin, että se olisi hyväksyttävää, mutta silti. Halusin todella tietää, miten hän perustelisi sitä.

"Oletko ihan varma, että haluat kuulla miksi? Koska en usko, että se erityisesti piristää päivääsi", Effie sanoi hiljaa. Hänen äänestään kuulsi epävarmuus ja näin sen hyvin myös hänen kasvoiltaan. Tavallaan nautin tilanteesta, mutta toisaalta en olisi halunnut aiheuttaa hänelle pahaa oloa. "Päiväni on jo valmiiksi pilalla, joten eipä erityisemmin haittaa", tokaisin takaisin. Se ei kyllä ihan pitänyt paikkaansa, sillä päivä oli ollut tähän asti ihan okei. Mutta sitä Effien ei tarvitsisi tietää.

"No, itsepähän kysyit. Vaikka en olisi saanut, olin ottanut pari lasillista ja Tyler vähän enemmän. Ja hetken mielijohteesta suutelin häntä, loput varmaan tiedätkin....", tyttö sopersi ja katsoin häntä taas ärsyttävällä tavallani pää hivenen kenossa. Ilmeeni oli lähinnä huvittunut. Toisaalta minua hivenen suututti se, että Effie oli juonut vaikka oli ollut raskaana. Eikö hän ollut välittänyt vauvasta tippaakaan? Tai ehkä hän oli vain ajatellut, ettei pari lasia vaikuttaisi mitenkään... Tieto siitä, kuka oli tehnyt aloitteen, ei myöskään hetkauttanut minua, sillä sen olin arvannut jo kauan sitten.

"Ei minulla mitään tunteita häntä kohtaan ollut eikä ole", toinen lisäsi vielä ja naurahdin. Luuliko hän tosiaan, että minua kiinnosti tuo tieto? Se ei edelleenkään vaikuttanut omiin tunteisiini mitenkään. "Selvä", tokaisin kasvoillani hieman omahyväinen virne. "Muuten, nyt kun kerran asia tuli puheeksi, niin oletko antanut hänelle anteeksi?", Effie kysyi yhä varovaisesti. Hymähdin ja mietin hetken, miten tuohon kannattaisi vastata. Voisin kertoa totuuden tai sitten esittää välinpitämätöntä. Päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon.

"No jaa, kaipa siitä voi jotakin päätellä, että en välttämättä löisi, jos joskus vielä näkisin hänet" tokaisin edelleen omahyväinen ilme kasvoillani. Nousin seisomaan ja nappasin Effien loitsujen oppikirjan käteeni viereiseltä pulpetilta. "Millonkas sinä olet alkanut opiskelemaan vapaa-ajallasi?", kysyin kiusoittelevasti hieman aiheesta poiketen. "Toisaalta, olinhan minäkin tulossa opiskelemaan tänne, joten ehkä en voi syyttää sinua liiasta tunnollisuudesta", heitin ja laskin kirjan takaisin pulpetille.

"Viime maaliskuun tapahtumat... Oletko okei? Tuntuu vähän kummalliselta, että... et esimerkiksi ole ollut yhteydessä perheeseesi sen jälkeen. Liittyykö tähän nyt jotain muutakin?", kysyin vakavoituen, sillä epäilin, että aihe oli vaikea Effielle. Vaikeampi kuin äskeinen. Ja niin oli kyllä minullekin.

[Effie Solender]

"Selvä", mies tokaisi selityksiini ärsyttävä virne kasvoillaan. Tuhahdin. Kysyin Danielilta hänen ja Tylerin väleistä. Vastaus oli aika lailla ennalta arvattavissa. Mies ei ollut varmaankaan edes nähnyt veljeään helmikuun jälkeen. Ja siitä saan syyttää vain ja ainoastaan itseäni. Minä olin tehnyt aloitteen enkä ollut edes ollut kännissä. Asia ei ollut häirinnyt minua enää muutamaan kuukauteen, mutta nyt syyllinen olo palasi. Minua alkoi ahdistaa. Jos olisin ollut vielä ihminen, olisin tässä vaiheessa yrittänyt hengittää syvään ja rauhoittunut. Nyt tein vain jälkimmäisen ja keskityin olemaan ajattelematta huumaavaa veren tuoksua, joka leijui ilmassa.

"No jaa, kaipa siitä voi jotakin päätellä, että en välttämättä löisi, jos joskus vielä näkisin hänet", Daniel hymähti. Ja syytin entistä enemmän itseäni. Tiesin hyvin, että Tyler ja Daniel olivat olleet ennen tapahtunutta todella läheisiä. He olivat kertoneet toisilleen kaiken ja puhuneet aivan kaikesta maan ja taivaan välillä, aivan kuten minä ja siskoni Aliciakin. Mutta tehty mikä tehty, en voinut asialle enää mitään. Tai no, voisin kyllä jatkossa pysyä niin kaukana Tyleristä kuin vain mahdollista. Hänen seuransa ei tehnyt minulle hyvää.

"Olen... pahoillani. Todella", sanoin hiljaa. En kehdannut edelleenkään katsoa häntä silmiin. Enkä varsinkaan uskaltanut, sillä siitä ei seuraisi mitään hyvää.

"Millonkas sinä olet alkanut opiskelemaan vapaa-ajallasi?", toinen kysyi härnäävästi. Naurahdin helpottuneena, sillä en todellakaan halunnut puhua Tyleristä enempää. "Toisaalta, olinhan minäkin tulossa opiskelemaan tänne, joten ehkä en voi syyttää sinua liiasta tunnollisuudesta", hän jatkoi. "No jaa, ehkä se kertoo jotakin, että yritin opiskella, mutta siitä ei tullut oikein mitään. Ja mitä ihmeellistä siinä muka on, että opiskelet, sähän sait jotain kymmenen Upeaa S.U.P.E.R-kokeista?", heitin ja hymyilin kiusoittelevasti. Muistin kyllä Danielin S.U.P.E.R-kokeiden arvosanat ulkoa, mutta ei hänellä sentään ihan kymmentä Upeaa ollut ollut.

"Viime maaliskuun tapahtumat... Oletko okei? Tuntuu vähän kummalliselta, että... et esimerkiksi ole ollut yhteydessä perheeseesi sen jälkeen. Liittyykö tähän nyt jotain muutakin?", Daniel kysyi vakavoituen. Katsahdin häntä epäilevästi. Mitä toinen oikein tiesi? Oliko hän saanut jostain selville.. ei, se ei ollut mahdollista. "Olen kai. Ja mistä sinä olet sellaista kuullut? Oletko muka puhunut Celesten, Mathiaksen tai Alician kanssa?", kysyin kohottaen kulmiani. Se todellakin olisi outoa. "Ei liity mitään sen ihmeellisempää, kuin että sain keskenmenon. Onko se vaikea ymmärtää?", tiukkasin hieman ärsyyntyneenä. Tämä aihe ei ollut yhtään edellistä parempi tai helpompi, päin vastoin.

"Kauanko aiot olla Châteaussa?", kysyin viileällä äänellä. Tiesin, että Daniel oli syntynyt 26. joulukuuta ja ensi vuonna hän täyttäisi 23, joten hän voisi olla täällä maksimissaan kolme lukukautta. En kuitenkaan uskonut, että mies saisi olla niin kauan poissa töistä. Siirsin katseeni vihdoin toisen silmiin, mutta huomioni kiinnittyi melkein heti muualle. Nousin seisomaan ja menin lähemmäs toista. "Mistä olet saanut tämän?", kysyin ja hipaisin toisen olkavarressa olevaa arpea. Se ei ollut ollut siinä vielä puoli vuotta sitten. "'Mitä tapahtui?", jatkoin ja istuuduin viereiselle pulpetille.

[Daniel Ford]

"Olen... pahoillani. Todella", tyttö sanoi hiljaa. Nielaisin hivenen vaivaantuneena, mikä ei todellakaan ollut minulle tyypillistä. Yleensä mikään tai kukaan ei saanut minua sanattomaksi, mutta Effie sai. Oli aina saanut, enkä voinut sille mitään. Katsoin hänen ohitseen ikkunasta ulos. Mitä tuohon nyt kannattaisi vastata? Että niin minäkin? Vai pitäisikö minun kertoa hänelle, että olin antanut anteeksi? Vai sanoisinko, ettei minua kiinnostanut p*skan vertaa hänen anteeksipyyntönsä? "Tiedän", päädyin tokaisemaan ja havaitsin ilmapiirin kiristyneen. Helpotuin, kun puheenaihe vaihtui rennompaan.

"No jaa, ehkä se kertoo jotakin, että yritin opiskella, mutta siitä ei tullut oikein mitään. Ja mitä ihmeellistä siinä muka on, että opiskelet, sähän sait jotain kymmenen Upeaa S.U.P.E.R-kokeista?", Effien äänensävy muuttui kiusoittelevaksi ja helpotuin hieman. Minun ei oikeastaan tehnyt mieli ruveta riitelemään hänen kanssaan tai mitään muutakaan. Jos suunnitelmana oli yrittää tulla toimeen keskenämme, riita ei antaisi sille hyvää starttia. "Ai kymmenen vai? Onkos sinusta tullut vanha, kun muistikin pätkii?", vitsailin hymyillen jo hieman. Tyttö todennäköisesti tarttuisi kommenttiini ja huomauttaisi, että olin itse häntä kaksi vuotta vanhempi, mutta en välittänyt. Oikeasti olin sannut neljä Upeaa loppututkinnosta, mutta olihan sekin ihan hyvä saavutus.

"Olen kai. Ja mistä sinä olet sellaista kuullut? Oletko muka puhunut Celesten, Mathiaksen tai Alician kanssa?", Effie tiukkasi ja huokaisin. Keskustelun äänensävyinä vuorottelivat ystävällinen ja vihainen, tai ehkä ennemminkin ärtynyt. "En tietenkään ole, mutta Celeste otti yhteyttä minuun ja kysyi, tiesinkö miten sinä voit. Hän oli kesäkuussa aika huolissaan", selitin silmiäni pyöritellen. Effien katoamistemppu oli tavallaan ihan ymmärrettävä - olihan hän menettänyt lapsensa -, mutta silti. Hän olisi voinut ajatella edes perhettään ja sitä, kuinka huolissaan he olivat. "Äitisi luuli, että minä olin loukannut sinua jotenkin", lisäsin hiljaa ja tiesin, että nyt vuorostaan Effie oli vaivaantunut.

"Kauanko aiot olla Châteaussa?", Effie kysyi välinpitämättömällä äänensävyllä. "Maksimissaan tämän lukuvuoden, en tiedä. Lähden ehkä jo jouluna jos siltä tuntuu. Riippuu vähän siitä, mitä ministeriössä tapahtuu", selitin yrittäen kärsivällisesti pitää ääneni ystävällisenä. Effie tuli yllättäen eteeni seisomaan ja hipaisi arpea käsivarressani. Hätkähdin hieman. Tytön kosketus oli jääkylmä. "Mistä olet saanut tämän? Mitä tapahtui?", hän kysyi ja istui viereeni. "Sektumsempra, eräs velho oli haluton lähtemään Azkabaniin. Taisi olla kesäkuussa", kerroin ja odotin hetken, milloin Effien ääni muuttuisi taas ivalliseksi.

Kosketin Effien kättä varovaisesti. Hänen ihonsa todellakin oli kylmä. "Olet jääkylmä", totesin ja katsoin tyttöä silmiin vakavana. Jos tämä todella oli sitä mitä luulin... Hänen ihonsa oli todella vaalea, vaaleampi kuin aiemmin, lähes valkea ja jääkylmä. "Ei voi olla todellista. Milloin tämä tapahtui?", kysyin. Olin erikoistunut aurorikoulutuksessa opetukseen ja pimeisiin olentoihin. Vampyyrit olivat pimeitä olentoja. Effie oli vampyyri.

"Mistä hankit veren? Rehtori ei tiedä tästä, vai mitä?"

[Mila Molina]

Hieno peli kahden oman hahmon kesken! Harmi, että peli jäi kesken.

Effie Solender, Cerfeur: 13 p
Daniel Ford, Cerfeur: 12 p