Korkeita säveliä

[Agnès Voclain]

//Joo, maailman huonoin teksti enkä päässyt mukaan yhtään Agnèsin oikeaan persoonallisuuteen. Kirjoitan seuraavan viestin varmaan minä-muodossa, toivottavasti kukaan ei pahoita siitä mieltään. Peliin on tervetullut Qeshaun Fitzgerald ja se sijoittuu lounaan aikoihin lokakuun 30. päivään.//

Serdaiglen viidesluokkalaisten tyttöjen makuusali oli sinä päivänä tyhjä. Se ainakin tuntui tyhjältä. Ilma oli ummehtunutta yön jäljiltä ja huone näytti aivan liikkumattomalta, aivan kuin kaikki sen asukkaat olisivat hylänneet sen ja lähteneet muualle pitämään hauskaa ja niin saattoivat ollakin. Ei Agnès siitä tiennyt sen enempää kuin moni muukaan, mutta voin sanoa, etteivät kuitenkaan kaikki ja siitä tiedosta huoneessa oleva tyttö ylpeä; että hän tiesi olevansa yksin huoneessa.

Agnès oli kyljellään pehmeällä sängyllään. Hän paleli, mutta toisaalta hän olikin peittonsa päällä eikä sen alla. Ei kuitenkaan tuntunut kovinkaan mieluisalta pujahtaa päivävaatteissa sen alle, vaikka tyttö olikin palannut juuri sairaalasiivestä. Hän nimittäin oli ollut viikon kipeänä – kuumetta, kurkkukipua ja hallusinaatioita – eikä se ollut ollut Agnèsin mielestä kovin mukavaa, mutta koska hän oli juuri tervehtynyt ja päässyt vihdoin elävien kirjoihin, hän oli edelleen väsynyt eikä ollut mennyt muiden mukana syömään. Ja viikon kipeänä olemisen jälkeen V.I.P.-vuonna oli kasaantunut myös mukavasti viikon verran läksyjä tehtäväksi ja juuri tälläkin hetkellä Agnès pohdiskeli tehtävien vastauksia. Läksyjen teko ei kuitenkaan ollut vielä alkanut tuntua työläältä, vaan Agnès nautti niistä viikon tauon jälkeen ja ihaili sitä, kuinka siistiä käsialaa hän kirjoitti tänään.

Läksyjen teko oli ollut vaivatonta kirjoittamisen osalta ja Agnès oli tyytyväinen, kun sai tehtävän tehtävän alta pois, mutta lukemiseen keskittyminen oli vaikeaa, koska Agnès ei saanut siitä tänään minkäänlaista mielihyvää. Agnèsin ajatukset vaihtelivat koko ajan läksyjen ja sängyn vierellä olevien kitaran ja viulun välillä ja lopulta hän vain paukautti muodonmuutosten kirjan kiinni, kun tajusi lukeneensa kaksikymmentä saman lauseen, jossa selitettiin jotain monimutkaista yhtälöä, johon oli vaikea tarrautua kiinni ja niellä se kokonaan. Lauseet tuntuivat niin liukkailta, ettei Agnèsilla ollut minkäänlaista mielikuvaa edes tekstin aiheesta. Aivan kuin viisisataa eriparista sanaa oltaisiin muotoiltu saippuapalaksi, jonka joku törkimys oli mennyt kastelemaan niin ettei Agnès voisi kantaa sitä.

Huokaus. Kirja siirrettiin pöydälle ja Agnès painoi päänsä tyynylle, mutta sitten hänen ajatuksensa siirtyivät jälleen pois läksyistä ja viulusta ja alkoivat pyöriä ympäri niin, että nyt hänen mielessään oli jälleen ummehtunut ilma. Agnès vilkaisi ikkunan suuntaan ja totesi sen olevan kiinni. Huokaus uudestaan. Hän nousi istumaan sänkynsä reunalle, venytteli ja haukotteli pitkästi, kunnes nousi seisomaan ja käveli ikkunan luokse ja avasi narisevan ja jäykän ikkunan raolleen. Sitten hän palasi takaisin ja heittäytyi sängylleen pitkäkseen ja sulki silmänsä.

Agnès tunsi olonsa väsyneeksi. Eilen illalla hän oli saanut yhtäkkinen inspiraation ja sen takia hän oli piirtänyt hiilillä aamuneljään asti jonkinlaista kuvaa, joka oli tullut Agnèsin mieleen aivan yllättäen. Nyt hän otti yöpöydälleen jätetyn tuhruisen käärön ja avasi sen nähden yön aikaansaannoksensa. Sen nähdessään hän irvisti ja laittoi työn takaisin. Hän ei pitänyt teoksesta yhtään enää. Se oli niin tylsä ja se yritti liikaa. Se yritti olla abstrakti ja omaperäinen ja näytti luulevan liikaa itsestään. Siksi Agnès häpesi työtään ja kohta olikin pistänyt sen sittenkin piiloon yöpöydän laatikkoon. Pois silmistä, pois mielestä. Ehkä Agnès vielä joskus oppisi piirtämään niin, että miellyttäisi myös itseään.

The shadows that surround,
Do not engage my fright.
Where most long for the day,
I embrace the night.

Nämä sanat ja monta muutakin sanaa alkoivat pikkuhiljaa soida Agnèsin päässä tuoden Agnèsille turhautuneen olon. Kappale kuulosti hyvältä, mutta Agnèsin mieleen se toi lähinnä ärsyyntymistä ja hän yritti pohtia sen nimeä, muttei saanut päähänsä sitä, kunnes jonkin säikähdysmäisen sähköiskun palaset loksahtivat paikoilleen ja Agnès hätkähti hereille. Ääni ja sävelet olivat oikeita, ne kuuluivat ylhäältä. Shit. Hän ryntäsi suuren ikkunan luokse, kapusi ikkunalaudalle ja katseli ihmeissään ympärilleen, muttei nähnyt jalansijaa missään. Parin sekunnin kuluttua kuitenkin tummatukkainen ja pitkä tyttö oli kadonnut ja tilalle oli ilmestynyt pieni mustarastas, joka lensi jo kohti kattoa ja pian laskeutui sille.

Pieni mustarastas pomppi ja pyrähteli kohti hahmoa, joka istui tornin katon reunalla. Se pysähtyi ja tutkaili hämillään ja lamaantuneena sitä, kunnes pyrähti lentoon ja liisi kerran hahmon yllä ympäri ja laskeutui sitten sen taakse. Hän kiinnitti huomionsa kitaraa soittavan poikaan ja tutkaili tätä katseellaan, vaikkei nähnytkään tämän kasvoja. Hän kuunteli pojan soittoa uteliaana ja hiljaa – hänhän oli hyvä – mutta vähän ärtyneenä, koska tiesi ettei nuotit kuuluneet tälle pojalle.

Lintu seisoi katolla hiljaa ja huomaamattomasti ja sulki silmänsä. Aurinko lämmitti sitä, vaikka ulkona olikin muuten aivan jäätävän kylmä. Ilma tuoksui raikkaalta verrattuna makuusaleihin ja hän hengitti sitä syvään, kuunnellen vielä viimeisiä säkeitä, joita poika soitti. Siinä vaiheessa Agnès hätkähti ja hän tunsi sydämensä puristavan pieneksi palloksi, kun hän tajusi että kohta pitäisi sanoa tuolle soittajapojalle jotakin. Hän avasi silmänsä ja yhdessä räpäyksessä lintu olikin jo poissa. Sen sijaan pitkänhuiskea tummatukkainen tyttö seisoi sen tilalla otsa hieman kurtussa, suoristaen mustan sifonkisen jumpsuittinsa lahkeita ja asetellen sen olkaimia paikoilleen. Hän hengitti syvään sisäänpäin. "Soitat hyvin", hän totesi viimeisten sävelten jälkeen.

Agnès katsoi poikaa hetken ja sitten tunsi kuumotuksen poskillaan. Ei, hän ei kuitenkaan punastunut. Se ei ollut Agnèsin tapaista. "Anteeksi", hän vain sanoi hiljaisella äänellä ja vilkaisi varpaitaan nopeasti. Ehkä häntä pelotti seistä liukkaalla katolla. "Häiritsin sinua. En yleensä tee niin." Agnès tutkaili poikaa ja kun hän oli katsonut tätä hieman pidempään, hän oli aika varma tietävänsä pojan. "Sinä olet kai samassa tuvassa kanssani?", hän varmisti. Agnès ei yleensä ollut kovinkaan hyvä puhumaan tuntemattomille, kuten ei nytkään. Hän oli ollut niin monta vuotta liki ainoana seuranaan ikivanha kummitus, ettei oikein aina muistanut, että miten nykyaikoina oli tapana puhua. Toisaalta Agnès oppi nopeasti uusia puhetapoja ja vaikka hänen puhumisensa olikin välillä vähän epävarmaa, hän osasi kuitenkin ilmaista itseään ihan kohtalaisesti.

"Mikä sinun nimesi on? Minä olen Agnès Voclain", hän esittäytyi ja tuumi, että uskaltaisiko astua lähemmäs, mutta arveli putoavansa katolta, jos liikkuisi senttiäkään mihinkään suuntaan. Toisaalta hänestä tuntui, että hän nytkin valui koko ajan lähemmäs ja lähemmäs monen metrin pudotusta. Siispä hän kyykistyi ensiksi ja liukui varovaisesti kohti sitä turvallista kohtaa, jolla poika istui ja otti kylmästä metallisesta reunasta nopeasti tukea paljailla jaloillaan. "Tulin vain pyytämään nuottini takaisin. Mistä sait ne?"

[Qeshaun Fitzgerald]

//Pitkän tauon seurauksena teksti on tönksöä. Sorry//

Päivä oli ollut yksinäinen, niin kuin kaikki muutkin Qeshaunin päivät, mutta siihen oli mahtunut yhtä jos toista tapahtumaa. Q oli poikennut rutiineistaan ja käväissyt nopeasti kirjastossa. Nopeasti, koska kirjasto oli Shawnin mielestä harvinaisen masentava paikka. Kaunis kirjastonhoitaja, oppilaita siellä täällä, arvioimassa, tuijottamassa, kaikki se tieto ja tietämättömyys samaan aikaan saivat pojan pään pyörälle. Niinpä Qeshaunin kirjastokäynnit olivat usein lyhyitä ja puoliksi pakollisia. Tällä kertaa poika kuitenkaan ei etsinyt apua läksyihin, vaan lainasi runokirjan.

Lehteä selaillessaan (Qeshaunhan ei todellakaan lue uutisia. Hän tilaa kaunokirjallisuuteen ja musiikkiin keskittyvää aikakauslehteä.) poika törmäsi kirja-arvosteluissa lupaavan nimiseen teokseen. Kirjaa oli kuvailtu sanoilla ”kylmiä väreitä nostattava”, ”masentava” ja ”synkkä”, joten pojan oli pakko saada tuo omiin käsiinsä. Onneksi Châteaun kirjastosta löytyi oma osasto jästikaunokirjallisuudelle, teos nimittäin oli peräisin taikomattomasta maailmasta.

Pieni vaaleansininen pokkari oli löytynyt lyhyen etsinnän jälkeen. Kirjan kannen väri riiteli pahasti nimen kanssa, vaikka Qeshaunin täytyikin myöntää, että ristiriitainen väriyhdistelmä oli nerokas. Enempää aikaa Qeshaun ei ollut kirjastossa käyttänyt. Hän oli kirjoittanut pikaisesti nimensä lainauskorttiin, joka oli kiinnitetty kirjan takakanteen, ja harpponut ulos kirjastosta ”Monsters Under Your Head” kädessään.

Qeshaun oli aloittanut lukemisen välittömästi päästyään tyhjään makuusaliin. Hän oli vetänyt silkkiset verhot siniseksi seinäksi sängyn ympärille saadakseen olla rauhassa. Kirja oli täyttänyt hänen kaikki odotuksensa. Se oli kuin olikin synkkä ja kauniisti runollinen, mutta tietyllä tavalla Qeshaun sai riveiltä lohtua. Oli helpottavaa huomata, miten hän ei ollut ainoa, jolle elämä oli loppumatonta painajaista. Tietenkin hän tiedosti, että masennuksesta kärsii monikin ihminen, mutta jotenkin nuo painetut ja julkaistut tekstinpätkät toivat sen tosiseikan todemman tuntuiseksi. Qeshaun luki hitaasti ja painaen mieleensä jokaisen sanan. Hän uppoutui runoihin niin, että unohti ajan kulun. Unohti missä oli, mistä tuli ja mihin tulisi mennä. Hän luki mielellään, sillä ne olivat pojalle kuin portti toiseen ulottuvuuteen, jossa kaikki paha ei ehkä olekaan totta.

Shawnin silmät siirtyivät ensimmäistä kertaa tekstin kimpusta, kun hänen kääntäessään sivua sängylle putosi paperinpala. Poika otti sen luisevaan käteensä ja hapuili toisella kädellä lukulasejaan pöydältä. Hän asetti ne nenälleen ja paperinpala selkeni hetkessä. Pergamentissa luki sanoja, synkkiä sanoja, nuotteja kuvaamaan melodiaa ja sointuja. Kappale vaikutti hyvältä. Oikeastaan se näytti loistavalta, ja poika ei malttanut jättää kokeilematta soittaa sitä.

Qeshaun nappasi kitaransa sängyn viereltä telineestä ja mietti, missä voisi harjoitella kappaletta kenenkään kuulematta. Minnekään luokkaan hän ei jaksaisi nyt juuri lähteä, sen verran innoissaan hän oli kappaleesta. Kuin kutsusta kylmä tuulenvire lennähti raollaan olevasta ikkunasta. Tosiaan, katolla ei olisi ketään ja alas oli niin pitkä matka, etteivät ulkona viihtyvät oppilaat kuulisi musisointia. Qeshaun taitteli paperin kolmesti ja työnsi sen taskuunsa talteen. Kitaraan poika kiinnitti kantohihnan ja siirsi soittimen sitten selkäänsä. Niin se ei olisi tiellä kiipeillessä. Lopulta Shawn sujahti sulavasti ikkunasta ulos varoen soitintaan.

Ikkunasta sisään karannut tuulenvire oli ollut vain murto-osa siitä puuskasta, joka Qeshaunia odotti ikkunan ulkopuolella. Poika siirtyi nopeasti seisomaan lähemmäs kattoa. Hän ei pelännyt korkeita paikkoja, oikeastaan katot kiehtoivat poikaa kovasti. Hän ei vain ollut aivan varma, oliko katolla kiipeileminen kiellettyä Châteaussa. Hän ei halunnut joutua vaikeuksiin viimeisenä vuotenaan. Mitä pikaisemmin hän koulusta valmistuisi, hän voisi etsiä jonkun rauhallisen työn toiselta puolelta maailmaa. Eurooppaan hän ei koulun jälkeen enää palaisi.

Shawn katseli katolla ympärilleen. Katto ei ollut kovinkaan vaikeakulkuinen, mutta hänen tarvitsi päästä paikkaan, jossa hän voisi istua. Katolla oli kyllä monia tasaisia alustoja, joista moni kävisi siihen tarkoitukseen. Poika päätyi lopulta kiipeämään yläpuolellaan sijaitsevan ikkunan päälle istumaan. Pian hän jo katseli edessään avautuvaa järvinäkymää. Kiipeämiseen ei ollut kulunut paljoakaan aikaa, sillä pojan pituus ja käsivoimat tekivät tehtävän helpoksi.

Hetkeksi Qeshaun jäi vain katsomaan järveä. Se näytti väreilevältä silkkikankaalta, aivan kuin makuusalin verhot. Aurinko läikkyi kultaisina läikkinä veden pinnalla ja sai veden näyttämään entistäkin kauniimmalta. Hetken mietittyään oman ympäristönsä kauneutta, Qeshaun muisti tulonsa syyn. Hän avasi varoen pergamentin ja asetti sen polvelleen. Taskusta löytynyt kello sai nopeasti paikkansa pergamentin paikallaan pitelijänä tuulen pyrkiessä omimaan kappaleen.

Poika silmäili hetken raapustettuja nuotteja saadakseen melodiasta selvää ja alkoi sitten kokeilla sovittaa sointuja ja laulua yhteen. Kappale ei vaan näyttänyt, vaan myös kuulosti, todella hyvältä. Shawnin ote muuttui rennommaksi, kun poika soitti ensi kertaa kappaletta, jota hän ei ikinä ollut kuullut. Samalla hän ihaili melodian poikkeuksellisen soljuvaa kulkua. Hän toden totta haluaisi nähdä tuon säveltäjän ja jutella ehkä hänen kanssaan. Ehkä. Tai ehkä vain pelkästään nähdä. Ensimmäinen kertosäe loppui, toinen säkeistö alkoi. Shawn kadotti ajantajunsa ja ajatuksensa. Hän lakkasi miettimästä mitään muuta kuin musiikkia. Niin kuin hänelle kävi miltei joka kerta soittaessaan. Kappale tuntui jo tutulta, vaikka Qeshaun näki sen ensimmäistä kertaa. Hän ei huomannut myöskään pientä mustarastasta, joka liiteli hänen ympärillään. Vaikka hälytyskellojen olisi pitänyt soida, eivät mustarastaat lähestyneet musiikkia. Paitsi Liberty, mutta se olikin tällä hetkellä pitkällä matkalla viemässä työhakemusta Pohjois-Amerikkaan.

Kuten kaikki kappaleet, tämäkin sai loppunsa. Harmillista sinänsä, sillä Qeshaun todella piti kappaleesta ja oli aikeissa soittaa sen heti toisen kerran uudestaan, mutta peruutti aikeensa, kun kuuli takaansa äänen. Poika olisi saattanut pelästyä, mutta se ei ollut oikeastaan hänen tapaistaan. Heikkouden peittäminen oli yksi niistä taidoista, jonka oppimiseen meni kauan, mutta jonka unohtaminen oli mahdotonta. Niinpä Shawn vain nyökkäsi kiitokseksi, kun joku hänen selkänsä takana kehui hänen soittoaan. ”Anteeksi. Häiritsin sinua. En yleensä tee niin”, tyttö hänen takanaan sanoi hiljaa. Shawn veti lasit päästään ja kääntyi hieman, että näkisi puhujan kasvot. Hän ei osannut arvioida tytön ikää. Mutta hän oli kieltämättä luullut, että katto olisi ollut autio. ”Ei se mitään”, Qeshaun vastasi hiljaa tytön anteeksipyyntöön. ”Sinä olet kai samassa tuvassa kanssani?” tyttö arveli. ”En osaa sanoa”, Shawn vastasi välttelevästi. Hän ei yleensä katsellut tupatovereitaan kovinkaan tarkasti.

Tyttö esittäytyi Agnèsiksi ja kysyi pojan nimeä. Hän vastasi lyhyesti olevansa Qeshaun. Tytön liukuessa hänen viereensä, Qeshaun kavahti vaistomaisesti poispäin, mutta sai naamioitua liikahduksensa näyttämään siltä, että hän tekisi toiselle tilaa. Oikeastaan hän tekikin. Shawn liikkui kauemmas muodostaen heidän välilleen viiden nyrkin pituisen tyhjän tilan. ”Tulin vain pyytämään nuottini takaisin. Mistä sait ne?” Agnès kertoi. ”Ai, ne olivat sinun nuottejasi?” Qeshaun hämmästyi. ”Anteeksi, minä, ei ollut tarkoitus ottaa mitään sinun omaasi. Löysin ne kirjan välistä, jonka lainasin kirjastosta. Ajattelin vain testata”, hän selitti pikaisesti. Qeshaun yskäisi pienesti ja kysyi: ”Oletko itse kirjoittanut ne? Olet taitava. Tämä on kaunis kappale.” Poika vaivautui hieman omista sanoistaan. Ei hän yleensä kehunut ketään.

[Agnès Voclain]

”Ei se mitään”, poika sanoi. Katsoin häntä epäluuloisesti ja esitin seuraavan kysymyksen nostaakseni keskustelun tasoa, mutta tunsin pojan välttelyn, kun hän vastasi vain ”En osaa sanoa.” seuraavaankin kysymykseen. Se sai oloni hieman kiusalliseksi. "Olen ehkä saattanut nähdä sinut oleskeluhuoneessa. Ohi mennen", tyydyin toteamaan ja sitten esittelin itseni ja kysyin pojan nimeä. Qeshaun, hän sanoi ja minun olisi tehnyt mieli huokaista tai edes pyöritellä silmiä. Oloni oli turhautunut. Miksi ihmeessä edes vaivaudun olemaan ystävällinen tai tutustua kehenkään? Ei minun olisi tarvinnut yrittää olla kellekään ystävällinen. Ihmiset eivät vanhetessaan edes halua yleensä tutustua uusiin ihmisiin. Mutta tuntui jotenkin vaikealta tarttua mihinkään suoraan.

Katolla oli vaikea pysyä pystyssä. Sen pinta tuntui ikävältä jalkapohjissa, kun tahtomattani meinasin koko ajan lähteä liukumaan kohti reunaa ja pudotusta ja kun minusta alkoi tuntua liian epämukavalta, jouduin valitettavasti istuutumaan ja liu'uin pojan viereen, katse koko ajan alhaalla varmistaen, etten valuisi väärään suuntaan ja lopulta otin tiukasti kiinni käsillä ja jaloilla katon kohdasta, jolle olin asettunut ja onnistuin välttämään kosketuksen, kun poika siirtyi kauemmaksi ilmeisesti tehdäkseen tilaa. Ja yllätyin lievästi, koska olin saanut sellaisen vaikutelman, ettei Qeshaun halunnut puhua yhdenkään ihmisen (tai ainakaan minun) kanssa. Tai toivoi minun joka tapauksessa lähtevän. Hän vaikutti haluavan olla yksin. Niinpä jäin istumaan mahdollisimman kauas josta pojasta, puoliksi pois harjanteelta, jotta pääsisin lähtemään nopeasti. Ja jotten kiusaisi poikaa enempää.

Kerroin asiani ja hengitin syvään, haistaen syksyn tuoksun ja kylmyyden. Puristin kädet ympärilleni pienen tuulenpuuskan pyyhältäessä lävitseni ja ihoni nousi kananlihalle. Olin herkästi palelevaa sorttia ja nautin siitä. Katsoin Qeshaunia sivuttain. ”Anteeksi, minä, ei ollut tarkoitus ottaa mitään sinun omaasi. Löysin ne kirjan välistä, jonka lainasin kirjastosta. Ajattelin vain testata.” Nostin toisen jalkani koukkuun kattoharjanteen päälle ja nojasin siihen kyynärpäälläni. Hän puhui hyvin nopeasti ja katsoin häntä vähän kiinnostuneempana. En ehtinyt sanoa mitään. ”Oletko itse kirjoittanut ne? Olet taitava. Tämä on kaunis kappale", hän sanoi yskäistyään pienesti. Kohotin kulmiani yllättyneenä. "Kiitos." Tunsin poskillani jälleen kuumotuksen ja hymyilin. "Se runo oli hyvä... Monster Minds." Sävellys oli ollut viime viikon aikaansaannokseni oppitunneilla, kun en ollut jaksanut keskittyä.

Puhuminen tuntui vähän helpommalta ja olin kiitollinen siitä. Oli ollut vaikea sanoa aluksi mitään. Keskustelusta oli tullut väkisinkin kiusallinen, mutta nyt ainakin keksin jotain ihan järkevää sanottavaa. Kai. Olin myös aika rentoutunut, tai yritin ainakin olla, mutta minua hermostutti myös. Oloni oli jotenkin omituinen ja levoton ja yritin peittää epävarmuuttani, mutta varmaan aika huonosti. Tutkailin pojan kasvonpiirteitä hetken, toivoen ettei hän kiusaantuisi siitä, ja tulin siihen johtopäätökseen, että hän oli erittäin hyvännäköinen. En osannut arvioida tämän ikää, mutta hänen oli pakko olla kuudennella tai seitsemännellä luokalla, koska hän ei todellakaan voinut olla alle viisitoistavuotias, muttei myöskään ollut ainakaan samoilla tunneilla kanssani. Ja jatko-opiskelijoilla ei ollut asiaa muiden tupien oleskeluhuoneisiin. Ainakaan tietääkseni.

"Entä oletko itse säveltänyt mitään?" kysyin. En ajatellut olla pojalle vihainen. Olihan se minun syytäni, että hukkaan papereitani. Katselin jonnekin järven ja metsän suuntaan. Metsässä oli mökki. Se oli ollut joskus valkoinen, mutta nyt maali oli lahonnut ja pinta tahriintunut. Mökki oli myös hylätty. Ja laho. Ja kodikas. Ja mökkiä ei näkynyt katolle, mutta katsellessani metsään, se vain tuli mieleeni. Vähän niin kuin shakissa on kuningatar. Se ei vain aina ole paikalla, mutta kun miettii shakkia, se tulee mieleen. Ja tuo mökki kuului metsään, ja se tuli väistämättä mieleeni kun katsoin metsää. Sitten oli kekseliästä tulla katolle soittamaan. Täältä näkyy metsä. Kukaan ei tule tänne. Eikä kukaan katso tänne. Vilkaisin taas Qeshaunia. Nautin katolla istumisesta ja kylmyydestä, mutta silti minulla oli jotenkin vaivaantunut ja tungetteleva olo.

//Vaihdoin persoonallisuusmuotoa, kuten ehkä huomasit. Toivottavasti ei haittaa.//

[Mila Molina]

Harmi, että peli jäi kesken!

Agnès Voclain, Serdaigle: 8 p
Qeshaun Fitzgerald, Serdaigle: 4 p