Halki pimeän Ranskan

[Park Eun Ji]

//Peliin odotetaan Elliot de Rohania ja se sijoittuu elokuun 31. päivään, junamatkaan.

Siinä että Eun Ji asui Toulonissa oli sekä hyviä että huonoja puolia. Sinä päivänä kun koulu alkoi, Marseille, mistä Eun Ji nousi junan kyytiin, oli viimeisin pysähdyspaikka, ja siksi korealaisneito sai nukkua myöhään. Toisaalta juna oli aivan täynnä, ja koska Marina aloittaisi tänä vuonna koulunsa vähän myöhemmin henkilökohtaisista syistä, Eun Ji tulisi olemaan junassa yksin joidenkin täysin ventovieraiden keskellä. Ei olisi toivoakaan siitä, että hän saisi vaunuosaston täysin omaan käyttöönsä. Ei sillä että tytöllä olisi ongelmaa sen kanssa, hän pystyi kyllä tutustumaan uusiin ihmisiin. Olisi vain ollut mukava saada omaa rauhaa sen jälkeen kun koko päivä kotona oli ollut niin hektinen. Äiti oli vaikuttanut huonovointiselta, Eun Bin oli itkenyt koko aamupäivän sen takia että Eun Ji lähtisi taas ja isän hermot olivat olleet kireällä ja tämä oli tiuskinut jatkuvasti.

Nyt hän oli päässyt Marseillen juna-asemalle, ja hänen onnekseen äiti, isä ja pikkusisko olivat jääneet kotiin eivätkä odottaneet siihen asti että juna saapuisi paikalle. Eun Ji sai hengähtää hetken, vaikkakin hälinä asemalaiturilla lisääntyi jatkuvasti. Itseään rauhoitellakseen tyttö kertasi uudelleen ja uudelleen matka-arkkunsa sisältöä mielessään, miettien oliko hänellä varmasti nyt kaikki. Hän oli vakuuttunut siitä että kaikki oli mukana noin kolmannen kertauksen jälkeen, mutta tekemisen puutteessa tyttö jatkoi tavaroiden listaamista niin kauan kunnes osasi mantran ulkoa. Sen jälkeen Eun Ji siirtyi opettelemaan ulkoa juna-asemalta löytyviä paikkojen nimiä.

Juna saapui ajallaan, täsmällisesti kello 20:00. Päivänvalo oli lähes hiipunut jo silloin, joten junasta ei näkynyt kuin ääriviivat ennen kuin se pysähtyi valaistulle asemalle. Eun Ji odotti rauhassa että nuoret, malttamattoman oppilaat pääsivät ensin sisään ja tarkasteli sillä välin koulupukuaan, nyppi muutamia langanpätkiä ja muita roskia pois hameestaan ja paidastaan. Koska matka jatkuisi vain pari tuntia ennen Châteauhin saapumista, aasialaistyttö oli nähnyt fiksuimmaksi pukea asun ylleen jo nyt, vaikka se ei hivellytkään tytön esteettistä silmää. Sen sijaan violetti sävy oli hänen mielestään hirveä ja hame ei istunut ollenkaan hänen ruumiinrakenteelleen. Sille ei kuitenkaan voinut mitään, joten Eun Ji ainoastaan tuhahti nähdessään kuvajaisensa heijastuvan yhdestä ikkunasta ja kiipesi sisään junaan matka-arkkunsa kanssa.

Kuten Eun Ji oli arvellutkin, lähes kaikki ensimmäiset vaunuosastot mitä vastaan tuli olivat täynnä väkeä jotka selvästi tunsivat toisensa, eikä tyttö halunnut ängetä sisään sellaiseen. Se kun olisi kiusallista sekä hänelle että koko muulle porukalle. Sen sijaan tyttö etsi katseellaan suhteellisen tyhjää vaunua johon asettua, ja väisteli samalla niitä oppilaita jotka juoksivat pitkin käytäviä. Muutaman kerran Eun Jin teki mieli huutaa nuorempiaan varomaan vähän, osoittamaan vähän kunnioitusta, mutta tyttö tiesi että Ranskassa ei arvostettu itseään vanhempia samalla tavalla kuin Koreassa. Siellä nuoremmat oppilaat olivat automaattisesti kumartaneet vanhemmilleen, eivätkä pökkineet näitä pois tieltä hippaa leikkiessään. Kun taas yksi olkapää kolahti vasten Eun Jia, tyttö kirosi pienellä äänellä ja väisti seuraavaa juoksevaa laumaa menemällä sisään yhteen vaunuosastoon.

Oli silkkaa sattumaa, että tämä vaunuosasto ei ollut niin täynnä. Kun Eun Ji rekisteröi useamman tyhjän paikan, tämä kääntyi sisällä olevaa poikaa kohti hymyillen.
"Mahtuuko tänne vai varaatko paikkaa jollekulle?"

[Elliot de Rohan]

Pariisin päärautatieasemalla vallitsi sinä aamuna suorastaan kaaos. Niin velhoja, noitia kuin ei-taikoviakin sinkoili ympäriinsä ihmisten yrittäessä ehtiä ajoissa omalle lähtölaiturilleen. Osa oli matkalla töihin, osa lomamatkalle ja osa – Elliot mukaan lukien – kohti Taikakoulu Châteauta ja uutta lukuvuotta taikuuden parissa. Elliotilla ei onneksi ollut kiire, sillä hän oli saapunut asemalle jo hyvissä ajoin ennen varttia vaille kahtatoista, jolloin juna lähtisi. Käsipuolessaan hänellä oli Sybil-isoäiti, jonka reuman vammauttamat jalat tekivät kävelystä hänelle hankalaa ja hän tarvitsi siksi jatkuvasti tukea tyttärenpojastaan. Parivaljakon perässä hyppeli jo melko iäkäs kotitonttu, joka oli pukeutunut mekkomaiseen viritelmään, jonka rinnassa oli suuri punakeltainen Rohanin vaakuna.

”Täynnä jästejä, kuvottavaa”, isoäiti sanoi nenäänsä nyrpistäen heidän astellessaan kohti lähtölaituria. Elliot vilkaisi isoäitiään ja sitten ympäröivää väenpaljoutta. ”Varo, täällä on tänään liikkeellä muutakin taikaväkeä”, hän tokaisi mitäänsanomattomalla äänensävyllä juuri kun näyttävään purppuraan ja taivaansiniseen kaapuun pukeutunut pariskunta ohitti heidät kärryissään tornipöllö ja jokin, mikä näytti erehdyttävästi lohikäärmeen munalta. ”Et ole nyt kotisi suojassa, tiedät miten tuollaisiin puheisiin suhtaudutaan”, hän lisäsi saaden vastaukseksi vain tuhahduksen ja jotain epäselvää mutinaa siitä, kuinka nykypäivänä ei saanut enää mitään sanoa.

Heidän päästyään lähtölaiturille isoäiti irrottautui Elliotin käsivarresta syleilläkseen tätä jäähyväisiksi. Elliot joutui kumartumaan pikkuruisen isoäidin suukottaessa häntä kummallekin poskelle. ”Nähdään joululomalla”, Elliot sanoi oikistaessaan selkänsä ja tarttuessaan matka-arkkunsa kahvasta. ”Sano äidille terveisiä ja huolehdi, ettei hän kuole työtaakkansa alle”, hän tokaisi puoliksi vitsillä ja puoliksi tosissaan. Elliot oli jättänyt äidilleen jäähyväiset jo kotona aamulla, ennen kuin tämä oli sännännyt takaisin ministeriöön, missä hän muutenkin käytännössä katsoen asui. Äiti oli suhtautunut Elliotin kouluun lähtöön huomattavasti vastahakoisemmin kuin isoäiti. Hän oli lähettänyt koulun rehtorille noin tusinan verran kirjeitä, joissa kyseli tarkkoja tietoja koulun toimintatavoista ja kaikkea muuta maan ja taivaan väliltä sekä vannottanut Elliotin tulemaan heti takaisin kotiin, mikäli hän ei viihtyisi Châteaussa.

Elliotin astuessa junaan hänen takaansa kuului vaimea RÄKS, mikä merkitsi, että isoäiti oli kaikkoontunut kotitontun kanssa. Jännityksen ja innostuksen sekoittamin tuntein hän teki tietään junan käytävällä kunnes vastaan tuli tyhjä vaunuosasto junan takaosassa. Elliot hilasi matka-arkkunsa matkatavaratelineelle ja istuutui sitten ikkunan viereen odottamaan liikkeellelähtöä.

Matka Pariisista Bordeaux’n sujui varsin mukavasti. Elliot nukkui hetken aikaa ja herättyään hän osti välipalakärrystä muutaman noidankattilaleivoksen, lakritsitaikasauvan ja Päivän profeetan. Profeetassa ei ollut mitään kovin mielenkiintoista sinä päivänä: ministeriö kaavaili uutta hormiverkkolakia ja joku seurapiirijulkkis oli eronnut huispaajapuolisostaan.

Vähän ennen Toulousea tunnelma junassa alkoi käydä levottomammaksi, osa väestä kun oli matkustanut jo koko päivän. Nuorempia oppilaita juoksenteli käytävällä ja hieman vanhemmatkin oppilaat näyttivät vaeltelevan käytävillä tylsyyksissään. Elliotin vaunuosastossa kävi ensin pitkänhuiskea tyttö, joka valitti hävittäneensä poikaystävänsä ja kyseli josko tätä oli näkynyt. Kun Elliot vastasi kieltävästi, lateli tyttö pitkän tarinan siitä, kuinka hän oli aivan varma, että poikaystävä oli muhinoimassa jonkun toisen tytön kanssa. Elliotia ei suoraan sanoen kiinnostanut tippaakaan, mitä tyttö sanoi, mutta hän kuunteli kohteliaasti (ja hieman huvittuneena) tämän kertomuksen loppuun ja toivotti sitten onnea etsintöihin. Myöhemmin, juuri ennen Marseillea, joku poika tuli kaupittelemaan Elliotille itsetehtyjä amuletteja, joiden hän väitti olevan tehokas suoja lohikäärmerokkoa vastaan. Elliot arveli riskin lohikäärmerokkoon sairastumiseen olevan muutenkin jo häviävän pieni, joten niinpä amuletti jäi ostamatta.

Marseillesta junaan nousivat vielä viimeisetkin matkustajat. Ilta alkoi pimentyä ja Elliot alkoi olla jo hyvin uupunut ja kaivata pehmoista sänkyä ja kupillista kuumaa teetä, mutta vielä olisi kaksi tuntia matkaa edessä kestettävänä. Junan nytkähtäessä liikkeelle vaunuosaston ovi avautui taas. Tällä kertaa sisään astui sievä aasialaistyttö. "Mahtuuko tänne vai varaatko paikkaa jollekulle?", tyttö kysyi. ”Koko vaunuosastoako? En suinkaan, istu toki”, Elliot vastasi viittoen kädellään vastapäätä oleville vapaille paikoille. Hänellä ei ollut mitään syytä vallata koko vaunuosastoa itselleen, ja sitä paitsi seura voisi olla taas vaihteeksi ihan virkistävää. ”Tarvitsetko apua tuon kanssa?” hän kysyi nyökäten tytön matka-arkun suuntaan.

[Mila Molina]

Park Eun Ji, Serdaigle: 4 p
Elliot de Rohan, Serdaigle: 4 p

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos!