Liidä kelkka, liidä!

[Nico von Nömä]

//Olen pahoillani, etten ole vastannut vähään aikaan. Vaikka nyt on lomaa, niin silti ei kuitenkaan meinaa päätyä koneen ääreen. Toivottavasti saisin uutta puhtia nyt lomalla. :)//

Lumi oli kylmää, mutta pehmeää. Nico makasi hetken lumessa raskaasti hengittäen. Hän kuunteli ympäriltään kuuluvia ääniä. Tuuli heilutti puiden latvoja. Joku kirkaisi kauempaa. Kyseinen henkilö oli luultavasti saanut lumipallosta.

"Sattuko?", kysyi Rebecca. "Ei", poika vastasi. Nico katseli ympärilleen. Kukaan heistä ei tainnut pysyä kyydissä. Nico mietti, että laskeminen vaati selvästi harjoittelua. Rebeccan pulkka oli liukunut kauemmas ja läheisessä kinoksessa oli syvänne, johon Rebeccan kokoinen ihminen mahtuisi. Heather makasi selällään kauempana.

Tyttö kääntyi mahalleen ja taisi sanoa jotain, jota Nico ei kuullut. Nico nousi ylös. Hänen piponsa alta pilkistävät mustat hiuksensa olivat saaneet lumisen täplityksen.

Hänestä vaikutti siltä, että Heatherille ei käynyt kuinkaan. Hän haki pulkkansa, joka oli mennyt kovaa kyytiä kohti puuta. Tällä hetkellä se leijaili hiukan maan yllä törmäyksen voimasta. Nico puisteli lumet sormikkaistaan, tarttui pulkan naruun ja lähti tarpomaan lumista rinnettä ylös.

Ylhäällä hän käänsi pulkan ympäri, istui hankalasti siihen ja kääntyi katsomaan, mitä alhaalla tapahtui

[Rebecca Hope]

Huomasin Heatherin lumessa ja Nico lähti kiipeämään takaisin ylös. Menin Nicon peräään ja istahdin mäen yläpäässä kelkkaan. Otin jaloillani vauhtia ja kohta liisin alas mäkeä suoraan kohti hyppyriä. Hiukseni valahtivat silmille enkä nähnyt mitään. Sitten tunsin tärähdyksen ja seuraavaksi huomasin makaavani lumessa. Pyyhkäisin hiukset silmiltäni ja hoksasin että olin törmännyt siihen puuhun mikä vain törrötti siinä mitäänsanomattomana. Makasin selässäni lumessa ja katselin taivasta. Hiukseni olivat nyt vaaleat.

[Heather Rose]

//Tästä tuli ehkä pikkusen pitkä...//

Heather nousi ylös pudistellen lunta harmaasta talviviitastaan, hän hymyili; talvi oli aina ollut yksi hänen lempi vuoden aikojaan. Oli ihanaa napata lumihiutaleita kielellä ja tuntea kuinka se sulaa makeaksi vedeksi tuoden mieleen kevään, sekä kissankellon aamukasteineen. Jos Heatherilta kysytään, pakkaspoika oli aina tervetullut Ranskaan, Châteauhun, tuudittamaan metsän kuusia pajuineen lumisessa vaipassa ja tuoden puuterilumen, joka narskui kenkien alla lumessa peuhatessa. Maisema viihtyi tytön eloisissa kastanjanruskeissa silmissä, ne oppilaat jotka leikkivät lumileikkejä ja nuo lumihiutaleet jotka laskeutuivat pehmeästi alas kinokseen. Talvi oli satumaista aikaa.

Nico oli lähtenyt kelkkansa kera kipuamaan rinnettä ylös ja Heather otti pojasta mallia. Tyttö kiskoi kelkkaansa perässään kaksin käsin ja tarpoi lumessa kuin kokenut partiolainen lumihuurteisisissa hiuksissa ja pitkävartisissa talvisaappaissa. Hän liukasteli hieman, mutta ahkeran puurtamisen jälkeen Heather seisoo jo mäen huipulla katsellen pulkassa istuvaa Nicoa. Pojalla oli paksu musta tukka ja hän istui siinä pitkänä ja hoikkana. Ensivaikutelma Nicosta voisi kuvailla yhdellä sanalla; synkkä. Ehkä Heather saisi nähdä hänessä joskus ei-niin-synkän puolen.

"Lasketaanko taas yhtä aikaa? Minä lasken tuolta vähän isommasta hyppyristä tuolla", hän viittasi hyppyrin suuntaan. "Siitä tulee hauskaa. Minun mielestäni on vähän tylsää laskea loputtoman suoraa mäkeä kun voi saada touhuun vähän toimintaa."

Enempää odottamatta Heather asteli määrätietoisesti rinnettä myöten ja asetti kelkkansa suoraan linjaan hyppyrin kanssa. Ennen kuin tyttö istui kyytiin hän antoi katseensa kiertää mäkeä. Suht koht tasainen rinne päättyi tiheään metsikköön, kiellettyyn metsään, johon kenelläkään oppilaalla ollut mitään asiaa. Sen puut huojuivat levittäen suuria varjojaan kuin mustetta valkoiselle hangelle. Joskus illoin pouffsouffle tyttö katseli illan sumua, joka leijaili metsän reunoilla tähtitaivaan alla ja joskus hän oli erottavinaan mustan pitkän hahmon metsän reunassa. Tyttö kuitenkin karisti kuvan mielestään ja istuutui kelkkansa kyytiin potkaisten vauhtia valkoisella saappaallaan täsmälleen samaan aikaan kun Rebecca omassa kelkassaan.

Kiitäessään rinnettä kuin formulakuski Heather sulki silmänsä ja antoi tuulen käsitellä hiuksiaan ja pakkaspojan tuuditella kroppaansa. Hyppyri vaikutti tuolloin niin kaukaiselta nypyltä. Tyttö heilutteli jalkojaan puristaen kelkan narusta kiinni odottavaisena, innoissaan ja uteliaana. Pian tuo pieni nyppyhyppyri ei ollut pieni, vain suuri lumikasa suoraan Heatherin nenän edessä. Kelkka liukui sulavasti sitä pitkin ja lehahti lentoon, kuin kyyhkynen. Silloin kun pyrähdys oli vielä mallillaan tyttö tunsi valtavaa vapautta ja suorastaan kuuli kuinka hänen runoilijansielunsa huusi onnesta. Aivan, yksi pieni arkinenkin asia, kuten mäenlasku voi saada tuon neidin pakahtumaan onnesta, ainakin siihen asti kun kelkka kippaa viattoman selästään kuin villivarsa. Heather ei tuolloin osannut päästää rääkäisyäkään ja hän vain putosi korkeuksista kohti maankamaraa, eikä ole ihmekään että tuolla sekunnilla tyttö vannoi ettei laskisi enää kertaakaan- koskaan. Tunne oli vahvimmillaan silloin, kun Heather rämähti maahan kuin posliinikuppi kaapin hyllyltä. Lumi pöllähti ilmaan ja mylläkän laantuessa oli vain pieni harmaa mytty lumisessa säässä ja pienet valkoiset hiutaleet.

Iskeytyessään maahan Heather oli tuntenut vihlovan poisvievän kivun, joka lävisti hänen kehonsa ja sen kaksin kertaisena oikeassa olkapäässään. Nyyhkyttäen tuo Heather makasi maassa katuen joka sekuntia jonka hän oli elänyt siitä hetkestä alkaen kun hän oli lähtenyt vierimään mäkeä alas. Heather tunsi olonsa hauraaksi kuin valkonarsissi, jota tuuli rieputteli. Pian tyttö nousi käsiensä varaan ja nyyhki pidellen olkapäätänsä; "Ei sattunut- tai ehkä vähän." Hän pyyhkäisi kyyneliä hihaansa ja jäi istumaan valkoiseen hankeen haudaten kasvonsa käsiinsä.

[Nico von Nömä]

//ANTEEKSI HIRVEÄSTI!! Olen vain odottanut hetkeä, jolloin pääsen kirjoittamaan, mutta sitä ei ole vain tullut! :( //

Heather asteli Nicon luokse. Hän aikoi laskea toisesta rinteestä. Nico katsoi, kun tyttö asteli toiselle mäelle. Nico työnsi itsensä vauhtiin.

Tuuli tuiversi hänen kasvojansa vasten. Pulkka syöksyi lujempaa ja lujempaa. Pian se alkoi kohota ilmaan. Poika päätti pysyä tällä kertaa kyydissä, joten hän puristi kelkan reunoja kovaa.

Liitäessään maanpinnan yllä, Nicolle tuli mieleen ne hetket, kun hän oli kokeillut ensimmäistä kertaa luutaa. Hänen isänsä oli antanut Nicon kokeilla isän luutaa ja se oli ollut mahtavaa. Tai siihen asti kunnes Nico oli yrittänyt lentää korkeammalle. Tuuli oli tarrannut häneen ja hän oli pudonnut korkealta maahan. Hän ei ollut sen jälkeen lentänyt luudalla. Joskus Nico haaveili lentävänsä taas.

Nicoa alkoi pyörryttää. Muistot tulvivat hänen mieleensä pistävinä. Hän kuuli oman huutonsa pudotessaan. Nicon ote hellitti, mutta hän laskeutui turvallisesti. Nico tärisi kauttaaltaan. Muistot olivat olleet pelottavia ja inhottavia.

Hän mietti noustessaan rinnettä ylös, missä muut olivat. Hän katsoi rinnettä, jota Heather oli laskenut. Nico näki Heatherin makaavan lumessa myttynä. Hänen sydämensä pomppasi. Hän lähti juoksemaan kohti tyttöä. "Ei kai käynyt pahasti?" hän kysyi saavutettuaan Heatherin. "Pitäisikö meidän mennä sairaalasiipeen?"

//Kirjoitan mahdollisimman pian Jasonin ja Rebeccan ropeen.//

[Rebecca Hope]

//ei se haittaa :) itsellänikin joskus kestää :)//

Makasin yhä maassa ja yhtäkkiä vihlova kipu tuli nilkkaani. Parahdin ja nousin istumaan ja yritin nousta seisomaan, mutta nilkkani petti ja kaaduin naamalleni lumeen. Nousin taas istumaan ja katselin ympärilleni. Heather istui lumessä kasvot käsiin hautautuneena ja Nico oli hänen vieressään. "Saisko apua!?" huusin heille ja lähdin konttaamaan Nicoa ja Heatheriä kohti. Kun saavuin heidän luo kysyin Heatheriltä "Sattuiko?"

[Heather Rose]

//Eipä tuo mitään Nico, kaikilla on joskus kiireensä :) :D//

Heather tunsi, kuinka jääkylmät kyyneleet vierivät pitkin hänen punaisena rosottavia poskiaan. Surunpisarat kimmelsivät auringonvalossa kauniina, mutta juuri nyt neiti ei mistään iloita saattanut. Joka paikkaa kolotti ja vihloi, eikä Heather mahtunut mitään sille, kuinka hänen hartiansa hytkyivät nyyhkytyksen tahtiin. Kyyneleet valuivat vuolaasti ja kun Heather kuuli Nicon äänen hän hautautui vain syvemmälle tumppujensa varjoon, kuin paeten maailmaa; "Ei kai käynyt pahasti? Pitäisikö meidän mennä sairaalasiipeen?"

Hetken kuluttua Heather kohotti katseensa. "Saittuiko?" hän kuuli Rebeccan äänen. Pouffsouffletyttö nyyhki ja nyökäytti hieman päätään. Hän ei toki tarkoittanut että Sairaalasiipeen pitäisi lähteä, mutta sattui pudotus kyllä. Jos hän olisi ollut yksin hän olisi luultavasti parkunut sydämensä kyllyydestä, mutta nyt Heather vain tyytyi hiljaisiin kyyneliin. Rebecca konttasi heitä kohti. Oliko tuokin satuttanut itsensä? "Mi- miksi sinä konttaat noin?" Heather kysyi hiljaisella äänellä. Jos Rebecca todella olisi satuttanut itsensä Sairaalasiipi olisi sittenkin hyvä kohde.

Hysteerinen tyttö pyyhki kyyneliä hihaansa ja räpiköi pystyyn kompuroiden. Päästyään vaivoin jalkeille hän katsoi Rebeccaa, sekä Nicoa varovasti vetisillä kastanjanruskeilla silmillään. Tytön olkapää arkaili kosketusta ja sitä jomotti tuskaisesti. Heather painoi päänsä ja potki lunta kengänkärjellään. Nyt häntä pidettäisiin pikkulapsena, joka itkee pienestä kolhusta. Hän olisi halunnut esittää rohkeaa väittämällä että pudotus ei ollut tuntunut missään, mutta Heather tiesi, että kaiken paljastivat itkusta kimmeltävät silmät, sekä kostuneet poskipäät. Ei. Sairaalasiipeen hän ei menisi, vaikka kivun pieni kyynel vieri yhä pitkin tytön poskea. Heather pyyhkäisi sen pois. Vähitellen kuitenkin silmäkulmasta kirposi uusi ja uusi, kunnes Heather purskahti jälleen itkuun.

"E- en laske enää ko- koskaan!", nyyhkytti tyttö pala kurkussa.

Heather hoippuili kelkkansa luokse; kelkan toinen vänkyrä lauta, jonka varassa se liukui, oli haljennut ja kulahtanut laudan pätkä pötkötteli lumessa vähän matkan päässä. Nähdessään rikkinäisen kelkkansa Heatherin alahuuli alkoi jälleen täristä uhkaavasti.

[Mila Molina]

Heather Rose, Pouffsouffle: 16 p
Nico von Nömä, Pouffsouffle: 9 p
Rebecca Hope, Serdaigle: 5 p

Kiitos pelistä!