Tietämätön tuntematon

[Katherine Westwood]

// Yksinpeli, joka sijoittuu 29.10, syyslomalle lähtöpäivään.

Hampaani olivat jumittuneet puremaan alahuultani, johon jäisi luultavasti hampaanjäljet edes hetkeksi. Enään muutama pysäkki, niin olisi aika nousta bussista, josta oli ehkä vain noin viidenkymmenen metrin kävely kotiin. Olin joutunut vaihtamaan junan busseihin Lyonin asemalla, johon Châteaun juna oli minut jättänyt.

Tavallaan toivoin, että olisinkin vain jäänyt junaan, enkä sittenkään olisi tehnyt valintaa kotiin tulemisen suhteen. Äiti oli kirjeessään tehnyt selväksi, ettei minua olisi halunnut kotiin nyt, kuin ehkä joululomallakaan. No, se riippui sitten tästä. Jos tämä menisi hyvin, voisin palata taas joulunakin kotiin, mutta jos ei... niin, sitten näkisimme vasta puolen vuoden päästä uudestaan. Paitsi että olihan sitten talvi- ja kevätlomakin olemassa, ja voisinhan silloinkin tulla - vaikka sitten yllätysvieraana, kuten nytkin tein.

Bussin ikkunoista alkoi nousemaan maisema, jossa näkyi monia kerrostaloja, joista neljännen vasemmalta tunnistin taloksi, jossa kotini sijaitsi viidennessä kerroksessa. Ja niin bussi lopulta pysähtyikin pienelle pysäkille, painettuani punaista "stop" nappia. Nostin matkalaukun vetimen ylös, vetäen sen mukanani pois bussista, jonka ovet sulkeutuivat heti, kun olin päässyt pois kyydistä.

Lähdin kävelemään keltaista kerrostaloa kohti, hermostunein askelein kävellen. En ollut jännittänyt perheeni näkemistä ennen näin paljon, mutta eipä minulta ollut ennen kielletty tulemastakaan. Enkä aikonut palata kotiin vain ärsyttääkseni ja uhatakseni vanhempiani - en tietenkään, halusin vain nähdä veljeni, ehkä... tai ei, kyllä hän pysyisi elossa, eikä lähtisi pois vielä pitkään aikaan.

Kerrostalon mustalle ovelle saapuessani, en painanutkaan kotini kelloa, vaan naapurini. Saatoin pelätä, ettei minua päästettäisikään sisään, jonka takia pitäisi pelata varman päälle, ja sanoa naapurilleni puhelussa, ettei vanhempani tainneet olla kotona, enkä siksi päässyt sisään. Ja niin teinkin, päästen sisälle.

Yleensä kuljin kaikki mahdolliset portaat, hissiä käyttämättä, mutta nyt matkalaukusta ja hermoilusta johtuen, päädyin valitsemaan hissin, jolla olinkin jo hetkessä viidennessä - eli vihreäksi maalatussa kerroksessa. Pysähdyin kotioveni eteen, jonka ovessa luki isoin kirjaimin 'WESTWOOD'.

Vasta silloin minuun iski paniikki siitä, mitä olinkaan tehnyt. Äiti luultavasti nähdessään minut ovisilmästä päättäisi olla avaamatta koko ovea, jolloin minulla ei ollut mitään, minne voisin mennä. Ehkä pääsisin bussilla jollekkin Châteaulaiselle, vaikka Melindalle tai Cassialle? Tiesin kyllä ensiksi mainitus asuvan Bordeauxissa, joka oli ikävästi monen monen tunnin päässä, kun taas Cassiasta minulla ei ollut tietoakaan. Joten niin, ehkä oli parasta yrittää käyttäytyä niin hyvin kuin vain osasin, antaen syyn jäädä.

Koputin oveen kahdesti, astuen askeleen taaksepäin ovesta, ottaen hyvän ryhdin, ja hymyillen pienesti ja sievästi. Jouduin odottamaan vain muutaman sekunnin kuullakseni talon sisäoven aukeavan, jolloin tiesin äidin tai isän katsovan minua ovisilmästä. Taas kului muutama sekuntti, kunnes kuulin lukon kolahtavan, ja oven avautuvan, oven takaa paljastuen isäni.

"Hei isä", sanoin hymyillen, uskaltamatta liikkua. Pahinta oli vain odottaa hiljaa, ja miettiä, mitä isä minusta nyt ajattelikaan. Halusiko hän vain sulkea oven, tulla halaamaan, vai esittää ystävällistä, ja päästää sisään.

"Katherine, en tiennyt sinun tulevan", hän sanoi tasaisella ja tylsällä äänellä, josta kuulsi suru. Nyökkäsin, hymyni alkaen hiipumaan. "Kaikki hyvin?" kysyin kulmiani kohottaen. Isä ei vastannut mitään, vaan käveli takaisin sisään, jonka oletin olevan hyväksyminen sisälle pääsystäni. Vedin matkalaukun perässäni sisään, sulkien molemmat ovet sisälle päästyäni. Jätin laukun ja syystakkini eteiseen, löytäen isän keittiön pöydän äärestä.

"Missä äiti on?" kysyin hiljaa, avaten jääkaapin, joka näytti olevan pahasti tyhjillään. Siellä oli kuitenkin jotain, joka sai minut hämmästymään - omenamehupurkki. Olin perheessämme ainut, joka sitä joi, ja päiväyksestä päätellen, se ei ollut kesästä jäänyt. Mehupurkki oli myös avaamaton. Oltiinko minua sittenkin odotettu kotiin?

Kaadoin mehua lasiin, hypäten kettiöntasolle istumaan. "Isä", sanoin, tuon kohottaen katseensa minuun. "Äiti?" kysyin, tarkoittaen hänen sijaintiaan. Isä näytti miettivän hetken, tuijotellen minua silmillään, jotka häneltä olin perinyt. "Hän on sairaalassa Kevinin kanssa. Menisitkö sinäkin sinne?" hän kertoi. Nyökkäsin vakavana. Join kuitenkin lasin tyhjäksi, kunnes hyppäsin tasolta alas. Nappasin takkini eteisestä, huutaen heipat isälle, jonka jälkeen lähdin sairaala kohti.

// Tämä jäi nyt kesken, joten jatkan myöhemmin. Kiitos kuitenkin, jos jaksoit edes tänne asti lukea tekstiäni.

[Mila Molina]

Katherine Westwood, Serpentard: 4 p

Lukitaan, sillä hahmo ei ole enää Châteaun listoilla, kiitos!